Kun aloin lukea Jukka Laajarinteen romaania Pinnan alla pimeä minulla oli samanlainen tunne kuin silloin, kun luin Tiina Raevaaran teosta Yö ei saa tulla (Paasilinna). Tämä tunne oli yleissävyltään pelokas, sillä Raevaaraa lukiessani olin kovassa kuumeessa ja hyvin altis sen kaltaisille kokemuksille, jolloin todellisuus ei enää ole ihan itsensä, vaan retkottaa epämääräisissä asennoissa, joista ei pirukaan ota selvää. Tai jos joku, niin itse asiassa juuri piru.
Pidin kovasti Laajarinteen esseeteoksesta Tiloissa ja olenkin usein puujalkavitsimäisesti naureskellut, että luin Tiloissa tiloisssa. Käytyäni läpi lukutilastoni huomasin hämmästyksekseni, että olen lukenut vuonna 2011 Laajarinteeltä myös teoksen Kehys. Koska tämä teos ei ole jäänyt kovinkaan kirkkaasti mieleeni lähdin googlettelemaan ja löysin Kiiltomadon sivuilta tämän (klik) mainion kirjoituksen. Sen luettuani ihmettelen kovasti, että muistakuvani Kehyksestä ovat niin hataria. Taidanpa lukea sen jossain vaiheessa uudestaan.
Pinnan alla pimeän kansi tuo mieleeni musteläikkätestin, jonka itsekin olen joskus tehnyt ja jonka tulosten perusteella olen tullut määritellyksi epäkelvoksi hakemaani tehtävään. Kun yritän kerätä ajatuksiani tästä teoksesta, huomaan, että sanottavaa on niin paljon, että on vaikea päättää mistä aloittaisin. Todetaan nyt sitten ensihätään vaikka se, että tämä teos sisältää melko jumalattoman määrän kysymyksenasetteluja, joista pidän ihan älyttömästi.
Teoksen lähtötilanteen voisi ilmaista vaikka seuraavien kysymysten muodossa: Mitäpä jos maailmamme on jo alkanut loppumisensa tavalla, josta meillä ei vielä ole aavistustakaan? Mitäpä jos juuri edellisen lauseen kirjoittaessani tapahtui jotakin kamalaa, joka on osa siitä isommasta kamalasta? Kuinka kauan menee ennen kuin edes viisaimmat oivaltavat, että tietyt tapahtumat kytkeytyvät toisiinsa? Joka tapauksessa on varmaa, että siinä vaiheessa, kun näistä tapahtumista kerrotaan uutislähetyksissä on jo auttamattoman myöhäistä.
*
Pinnan alla pimeä alkaa Aino Takauman terapiakäynnin kuvauksella ja samalla tulee esitellyksi terapeutti Kaarlo Nuorteva, joka on romaanin keskeisiä henkilöitä epidemiologi Doris Lumpeen ohella. Yhdellä tasollaan romaani on rakkauskertomus, joka kertoo Kaarlon ja Doriksen tarinan. Sen, mitä kerran oli ja mikä meni kamalalla tavallaan pieleen, eikä ole jättänyt kumpaakaan heistä rauhaan. On jotain koomista (vai onko?) siinä, että tarvitaan maailmaa vakavasti uhkaava katastrofi, että Kaarlo ja Doris tapaavat toisensa uudelleen selvittääkseen, miksi kävi niin kuin kävi.
Rakkaus on tietysti sekin viruksen kaltainen, mutta Laajarinteen romaanista löytyy vielä paljon pahempi virus, joka uhkaa tehdä lopun meistä kaikista. Kyseessä on MPI eli Mass Psychogenic Illness, joka leviää arvaamattomilla tavoilla, kuten esimerkiksi joukkohysterian muodossa. Sen ilmentymiin kuuluu myös mm. Wotan-riivaus, joka aikaansai natsien toimeenpaneman juutalaisten joukkotuhon. Skandinaviassa puolestaan Wotanin veljesviruksesta käytetään nimeä Odin.
Laajarinteen romaani kokoaa itseensä mm. hiilikaivosonnettomuudet, mannerjään sulamisen, trooppiset myrskyt sekä maanpintaan syntyvät kraaterit. Ne voidaan selittää ilmastonmuutoksella, mutta kun kaivetaan vielä vähän lisää käy ilmi, että kysymys on vedenpaisumusmyytin ilmentymistä. Pinnan alla pimeä sisältääkin runsasti mytologista aineistoa ja kierroksia kasvatetaan Gilgameshin ja Upanisadien kautta.
Tiheätunnelmainen Pinnan alla pimeä on vahvasti kiinni tämänpäivän uhkakuvissa ja paikoin se suorastaan täsmäiskee siihen maailmantilanteeseen, josta on tullut tavaksi käyttää nimitystä "these troubled times." Tässä yhteydessä huomiota kannattaa kiinnittää Laajarinteen kuvaamiin "katalyyttihenkilöihin," jotka karismaattisina persoonina omaavat kyvyn vetää suuren joukon ihmisiä mukaan omiin (usein harhaisiin) näkemyksiinsä ja mielentiloihinsa. Heitä on muitakin kuin Donald Trump. Heitä on myös Suomessa.
Laajarinne luotaa tekemiemme havaintojen ja tulkintojen sekä todellisuuden välistä suhdetta. Jos teoksen kertojan tavoin oletamme, että "havainnot synnyttävät todellisuuden," seuraa tästä, että mitään objektiivista todellisuutta ei voi olla olemassa, vaan todellisuuksia on yhtä paljon kuin ihmisiäkin. Ajatus on melkoisen musertava ja tuomitsee meidät loputtomaan yksinäisyyteen. Toisaalta voidaan kysyä, että jos havainnot eivät synnyttäisi todellisuutta, niin mistä/miten todellisuus siinä tapauksessa syntyisi ja mitä todellisuus oikeastaan edes tarkoittaa?
Pinnan alla pimeässä psykoterapeutti Kaarlo Nuorteva on taipuvainen näkemään asioiden välillä monenmoisia yhteyksiä, joka luonnollisesti johtuu osin hänen ammatistaan. Samalla herää kutkuttavia pohdintoja siitä, että onko mahdollista saavuttaa jokin korkeampi ihmisen mielen ja tekojen tulkitsemisen taso. Mistä psykoterapiassa on kysymys? Onko kaikki aina myös jotakin muuta kuin miltä se näyttää? Onko tulkinnan takana aina yhä vaan uusia tulkintoja? Miten muodostuvat eri tapahtumien väliset ketjut? Miten ne toisiinsa vaikuttavat (vai vaikuttavatko)?
Monien Laajarinteen romaanin esittämien ajatusten juuret ovat filosofiassa ja fysiikassa. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että Pinnan alla pimeä olisi mitenkään vaikeaa luettavaa. Laajarinne on älyttömän taitava esittämään asiat sillä tapaa kansantajuisesti, että niiden ymmärtämiseksi ei vaadita etukäteistietoa. Siinä vaiheessa kun kirjassa pohditaan ns. kaiken teoriaa ja Higgsin bosonina tunnettuun alkeishiukkaseen liittyviä maailmanlopun ennustamisen teemoja tekisi mieli kiljua riemusta, että joku osaa kirjoittaa näistä asioista niin kiinnostavasti ja selkeästi kuin Laajarinne tekee. Toki on myönnettävä tässä yhteydessä, että jos olisin fiksumpi ihminen, olisin varmaankin opiskellut fysiikkaa pääaineenani.
Pinnan alla pimeä sai minut pohtimaan kuvitellun ja toteutuvan välistä vuorovaikutusta. Onko niin, että jos jotain kyetään kuvittelemaan, se tulee myös tapahtumaan (tai on jo tapahtunut)? Voitaisiinko maailmaa muuttaa kuvittelemalla se toisin? Mikä tätä koko härdelliä oikeastaan ohjaa? Pinnan alla pimeä herätti minussa valtavasti sen tyyppisiä kysymyksiä, joiden pohtimisesta nautin suuresti. Lopputuloksia nämä pohdinnat harvoin tuottavat, mutta se ei olekaan niiden pointti. Laajarinne sysää maailman ns. aliset voimat liikkeeseen ja on varsin epävarmaa, onko niiden pysäyttämiseksi tehtävissä yhtään mitään. Eräs varmuus teoksesta kuitenkin löytyy. Nimittäin se, että parhaimmat muistot jäävät rakkaustarinasta, joka ei koskaan toteutunut.
Pinnan alla pimeää on kutsuttu psykologiseksi trilleriksi, mutta tämän mainoslauseen ei kannata antaa hämätä. Kyse on paljon enemmästä.
Jukka Laajarinne: Pinnan alla pimeä (2017)
263 sivua
Kustantaja: Atena - kiitos arvostelukappaleesta
Helmet lukuhaasteessa sijoitan Pinnan alla pimeän kohtaan 48 Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän. Perusteluna on se, että en tiedä kovinkaan paljon fysiikasta.
"Eräs varmuus teoksesta kuitenkin löytyy. Nimittäin se, että parhaimmat muistot jäävät rakkaustarinasta, joka ei koskaan toteutunut." Niin totta.
VastaaPoistaMinulle tämä oli vaikeaselkoinen ja täynnä sanoja joita en ymmärtänyt. Ehkä hyvä niin - nyt tekisi mieli ottaa selvää.
Voi että, harmi kuulla, että tuntui vaikeaselkoiselta. Minä koin, että Laajarinne kirjoitti selkeästi niistäkin jutuista, jotka ei ole kovin yksinkertaisia, mutta toki asiaan varmasti vaikuttaa se, että tässä kirjassa on niin paljon juttuja, joista olen superkiinnostunut.
PoistaJuuri sain tämän kirjastosta varattuani sen hyvissä ajoin ennen julkaisua, hahaa! Täytyy lukea pian pian! Minäkin pidin paljon Tiloissa-kokoelmasta, samoin Kehyksestä, jonka luin viime syksynä ja josta mielikuvani ovat yllättävän kirkkaat, heh. Mutta: hyvältä vaikuttaa.
VastaaPoistaSun tekstiä tästä odotankin kovasti, koska molemmat tykkäsimme kovasti Tiloissa-esseistä. Tosin tämä on tietysti aivan erilainen, mutta sama originaali Laajarinteen puumerkki tästäkin löytyy. :D
PoistaTyylikäs kansi, minullekin se tuo mieleeni musteläiskä(testin). Kirjoituksesi perusteella voisi olla sopivaa luettavaa minullekin: pidän kysymyksistä ja erityisesti siitä, jos niihin ei ole suoria vastauksia tai vastauksia saa peräti miettiä itse. Se on kiinnostavampaa kuin ottaa vastaan toisten valmiit vastaukset (ja sitten riidellä päässään siitä, ovatko ne "oikeita" ja millaisia muita vaihtoehtoja mahdollisesti olisi, jos...). :D
VastaaPoistaTai sitten jos ei ole kysymyksiä, on kiinnostavaa jos teksti herättää niitä. Eli periaatteessa ne kyssäritkin voi itse keksiä. Vaikuttaa siis varsin jännältä ja stimuloivalta kirjalta, nimen laitan nyt korvan taakse. Minulla olisi hörökorvat, jos kaikki nimet olisivat siellä konkreettisesti muistissa. :D
Stimuloiva! Se on just oikea sana. Tämä kyllä herättää kysymyksiä, joihin ei varsinaisesti oikeastaan vastauksia ole tai jos onkin, niin ne kysymykset on kuitenkin vastauksia kiinnostavampia. Kun olin lukenut Pinnan alla pimeän ja aloin kirjoittaa siitä niin tuntui, että olisin samanaikaisesti halunnut kirjoittaa vaikka mistä suunnasta eli kyseessä on efekti, josta käytän nimeä multimediaefekti. Tarkoitan sillä sitä, että kun kirjoittaa jotain, niin siihen haluaisi laittaa viitteitä sinne ja tänne ja tämä kun toistuu, niin kirjoituksen yllä alkaa olla valtava kartta ja on ikävää, että kirjoitus on niin rajallista, että sitä kaikkea ei voi samanaikaisesti auki kirjoittaa.
PoistaEn osaa sanoa, mitä tästä tykkäisit, koska en muista, että olisit lukenut tämäntyylisiä kirjoja tai sitten en ole niitä kirjoituksiasi huomannut.
Ihan uusi kirjailija minulle. Kävin googalailemassa ja huomasin, että Laajarinne on kirjoittanut monipuolisesti, mm. lastenkirjoja.
VastaaPoistaKorvan taa! Samoin tuo Raevaaran kirja.
Marjatta, tykkäisit varmaan niistä Tiloissa-esseistäkin. Saat aina niin paljon esseistä irti, että senkin takia nyt niitä tuputan, kun haluaisin lukea, mitä niistä olet mieltä. Tuputan tietysti myös tätä Pinnan alla pimeää, enkä pane yhtään vastaan siinäkään asiassa, että Raevaaran kirja kiinnostaa. Raevaara on kirjoittanut tuolle kirjalle myös jatkoa, mutta sitä en ole lukenut.
PoistaPinnan alla pimeä on hyvin koukuttava ja olin siihen ihan hyvässä mielessä liimaantunut. Ota riski, matkusta pinnan alle :D
Tämä oli kyllä jännä kirja, oikein mielenkiintoinen ja paljon pureskeltavaa tarjoava – mutta se lopetus! Meni vähän maku koko kirjasta. Alkoihan se jo näyttää huolestuttavasti siltä, että sivumäärä hupenee ennenkuin mitään saadaan mihinkään tolkulliseen päätökseen ja niinhän siinä kävi, että koko paketti jäi aika lailla täysin kesken. Vai mitä tuumit? Sitoiko lopetus naruja yhteen tarpeeksi, vai onko se ylipäätään tarpeen? Minua tuo lopetus jäi vaivaamaan, huonolla tavalla.
VastaaPoistaHarmi kuulla, että lopetus jätti sinulla toivomisen varaa. Tarkoitatko nyt Mikko lopulla kirjan ihan loppua vai loppupuosaa laajemmin? Pidän yleensäkin melko avoimista lopuista, jotka jättää asioita auki ja se, miten tulkitsen kirjan ihan viimeisen sivun, niin se on minusta vallan hieno ja erityisesti ihan viimeinen lause - varsinkin suhteutettuna teokseen kokonaisuutena.
PoistaNo laajemminkin, minusta tarina jäi kesken ja olisin halunnut lukea, miten se tuosta jatkuu. Nyt jäi vähän sellainen olo, että ehkä kirjailija ei itsekään tiennyt, miten juttu jatkuu, ja nykäisi sitten tuollaisen äkkilopetuksen.
PoistaMutta luulen, että taisin lukea vähän eri tarinaa kuin mitä kirjailija kirjoitti.
Minua tällaiset avoimet loput eivät miellytä; tämä varsinkin menee ihan kärkeen ankeiden loppujen listalla Anni Nupposen Kauheiden lasten lopun kanssa, harvoin kirjan lopetus onnistuu tällä tavalla harmittamaan.
Nyt luulen, että katson tätä tarinaa jotenkin eri suunnasta kuin sinä. Tosin varmaan sekin vaikuttaa, että noin muutoinkin olen avoimempien loppujen ystävä. Itse asiassa luin nyt vielä tuon ihan lopun uudestaan, kun alkoi tämä asia niin kiinnostaa ja löysin yhden uuden mahdollisen tulkintavaihtoehdon lisää. :D
PoistaTuota Anni Nupposen kirjaa en ole lukenut, joten siitä en osaa sanoa mitään. Sen sijaan tuo juuri lukemani Linn Ullmannin kirja oli sellainen, että olisin toivonut edes lopussa tapahtuvan jotain, joka olisi edellä kerrotun nostanut, mutta sellaista ei tullut. Toisenlaisesta esimerkistä käy Jukka Viikilän "Engel", jonka viimeinen sivu pelasti paljon, vaikka muutoin en oikein osannut ko. kirjasta innostua.