sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Koko Hubara: Ruskeat Tytöt

Tämä on tunnebloggaus, eikä ole sattumaa, että julkaisen Koko Hubaran Ruskeista Tytöistä kertovan tekstini juuri Minna Canthin päivänä.

Ruskeat Tytöt on kirja, jota ei ole tarkoitettu minulle. Mitä luultavimmin sitä ei ole tarkoitettu myöskään sinulle, sillä todennäköisyys on suuri, että sinä olet minun laillani valkoinen ihminen. Siitä, että olemme valkoisia seuraa monenlaisia asioita. Siitä ei kuitenkaan seuraa, että sinä tai minä olisimme millään tavalla asiantuntijoita sen suhteen, mistä Koko Hubara kirjoittaa kirjottaessaan ruskeille eli ei-valkoisille tytöille.

Selvennän asiaa kertomalla esimerkin, jonka minulle kertoi Slavoj Žižek:*

Spike Leen elokuvassa Malcolm X on hieno yksityiskohta: kun Malcolm X lopettaa yliopistossa pitämänsä puheen, nuori valkoihoinen nainen tulee hänen luokseen ja kysyy, mitä hän voisi tehdä tukeakseen mustien taistelua. Malcolmin vastaus kuuluu: "Et mitään." 

Žižek jatkaa, että Malcolm X:n vastaus ei tarkoita konkreettisesti sitä, että valkoinen ei voisi tehdä mitään, vaan että valkoisten on "ensin hyväksyttävä, että mustien vapauden pitää nousta mustasta väestöstä itsestään, sen sijaan että hyvät valkoihoiset liberaalit lahjoittaisivat sen heille." Mustan tilalle voidaan kirjoittaa ei-valkoinen tai mikä tahansa vähemmistö tai sorretussa asemassa oleva ryhmä.

Tästä Žižekin kuvaamasta näkökulmasta minä luon itselleni position, josta luen Koko Hubaran esseitä. Jos sinä teet samoin, sinun positiosi on todennäköisesti kuitenkin eri kuin omani, koska minulla on ruskea tytär ja esimerkiksi rasismi ja sortavat käytännöt ovat perheessäni läsnä ihan eri tavalla kuin sinulla, jonka perhe on kokonaan valkoinen. Toistettakoon nyt vielä, että asia tulisi varmasti selväksi, että edellisestä ei seuraa, että olisin jotenkin samassa asemassa kuin Koko Hubara. En ole. Tyttäreni sen sijaan on, mutta se on hänen juttunsa ja siihen liittyy asioita, joita en koskaan voi kokemuksellisesti täysin ymmärtää.

Niin sanottu Oneiron-keskustelu osoitti taas kerran, miten sokeaa suomalainen valkoisuus on. Tässä keskustelussa, jos se nyt edes keskustelun nimeä ansaitsee, Koko Hubara joutui mitä kummallisempien hyökkäysten kohteeksi, koska valkoisen on niin vaikea nähdä omaa valkoisuuttaan, siihen liittyviä etuoikeuksia ja vallankäyttöä. Omasta valkoisuudestaan sokaistuneille tekisi hyvää lukea Ruskeat Tytöt ja antaa sen raaputtaa valkoista ihoaan. Itse aloitin taisteluni valkoisuuden kanssa 90-luvun loppupuolella, kun kirjoitin graduani Alice Walkerin romaanista 'Meridian.' Kirjoittamisprosessin aikana jouduin valtavaan ristiriitaan, kun aloin epäillä, onko minulla valkoisella ihmisellä edes oikeutta kirjoittaa tutkimusta mustan naisen kirjoittamasta romaanista. Asia askarrutti minua niin paljon, että kysyin neuvoa oppiaineeni professorilta. Hän oli valkoinen mies, eikä ymmärtänyt mistä puhuin.

*

Olen yrittänyt kirjoittaa tätä tekstiä jo useamman päivän. Olen hermostunut ja rauhaton enkä löydä sanoja sille, mitä haluaisin sanoa. Sen lisäksi minua pelottaa koko ajan, että teen jotain väärin kirjoittaessani Hubaran kirjasta. Tämä pelko on terveellistä, vaikka tuntuukin painona ruumiissani ja tekee raskaan olon. Se kertoo siitä, että olen tottunut olemaan etuoikeutettu. Se tuntuu epämukavalta. Sen kuuluu tuntua epämukavalta.

Hubaran esseet saavat minut kuuntelemaan Kendrick Lamaria ja ajattelemaan Rosa Parksia. Suurikin muutos voi lähteä yksilöstä ja nyt minusta tuntuu, että jotain on Koko Hubaran ja tämän kirjan myötä muuttunut. En ole ennustaja, mutta veikkaan, että tulevaisuudessa tullaan sanomaan jotakin tämäntapaista: se alkoi siitä, kun vuonna 2017 julkaistiin Koko Hubaran kirja Ruskeat Tytöt.

Kirjallisuudessa minulle erityisen tärkeä laji on kehitysromaani, koska siinä tarkastellaan sitä prosessia, jonka kautta ihminen ottaa paikkansa yhteiskunnassa. Ruskeita Tyttöjä voisikin hyvällä syyllä kutsua esseistiseksi kehitysromaaniksi, jossa Hubara neuvottelee kaiken näkemänsä ja kokemansa kautta omasta paikastaan maailmassa. Ruskeat Tytöt on henkinen ja ruumiillinen matka painajaisesta unelmaksi. Se on nimeämistä, sanallistamista ja rakenteiden paljastamista. Hubaran tekstissä on vahva rytmi ja se saa minut tärisemään. Se on niin aukinaista ja paljasta. Sen lukeminen tuntuu vähän siltä kuin katsoisi ekaluokkalaisen ylittävän vilkasta tietä. Äkkiä maailma on täynnä jättikokoisia maastoautoja ja autokuskit juovuksissa. Siihen pelkoon sekoittuu kunnioitus ja hiljaiseksi meneminen. Se tuntuu siltä, kun katselee tähtitaivasta. Siihen pelkoon sekoittuu kiitollisuus, että on saanut tällaista tekstiä lukea. Siihen pelon lankaan kietoutuu punaisia sydämiä ja se ylettyy Jani Toivolaan ja hänen muistelmiinsa Musta tulee isona valkoinen sekä Ta-Nehisi Coatesiin ja hänen esseeromaaniinsa Between the world and me.

*

Koko Hubara on luonnehtinut Ruskeita Tyttöjä tunne-esseiksi. Niiden läpi kulkee kokemus siitä, että mistään elämänympäristöistä ei löydy ketään, johon samaistua. En tiedä, miltä se tuntuu, koska en ole koskaan ollut vastaavassa tilanteessa. En tiedä, miltä tuntuu, kun kirjoissa, musiikissa, televisiossa, teatterissa, yliopistossa, työpaikalla jne. muut ovat erinäköisiä kuin minä. Luettuani Ruskeat Tytöt tiedän miltä se on Koko Hubarasta tuntunut, mutta kokemuksellisella tasolla olen yhtä tietämätön kuin ennenkin.

Hubaran esseistä kirjoittaessani omat kokemukseni tunkevat koko ajan tekstiini. Luen Ruskeita Tyttöjä valkoisena naisena, mutta myös ruskean tyttären valkoisena äitinä. Olen välissä. Hankaudun. Kirjoitan ja deletoin. Siirtelen tekstinpaloja. Ajattelen, että en pysty, mutta samalla tiedän, että nyt ei ole kyse valinnasta. Nyt on kirjoitettava, pystyi siihen tai ei, sillä muutoin tukehdun. Tuntuu että Hubaran sanat tekevät minuun pesän ja kun yritän kirjoittaa tungos minussa käy yhä tukalammaksi, sillä kirjoitukseni synnyttää lisää kirjoitusta. En pysty rajoittamaan itseäni.

Ruskeat Tytöt sisältää useampia kohtia, joita päädyin nimittämään yhteen yhteentulemisen pisteiksi. Ne ovat Hubaran esseistä löytyviä teemoja, jotka ovat minulle läheisiä, vaikka katsonkin niitä eri positiosta kuin hän. Ensimmäinen tällainen yhteentulemisen piste on rap-musiikki. Hubara kertoo rap-musiikin merkityksestä samaistumiskohteena. Rapissa naisen asema ei perinteisesti ole ollut kummoinen, vaikka toki tilanne on muuttumassa naisräppäreiden ottaessa genreä haltuunsa. Pitkään naisen asema oli olla lähinnä rap-videoiden bimbo-pukeutunut keikistelijä, miehen katsetta varten elehtivä seksikäs kaunistus. Hubaralle rap tarjosi kuitenkin enemmän kuin mikään muu, koska samainen mikään muu ei tarjonnut yhtään mitään. Rap-videot olivat ensimmäisiä representaation muotoja, joista Hubara löysi lähimpänä itseään olevan näköisiä ihmisiä.

Myös minulle rapilla on ollut varsin voimaannuttava vaikutus ja kiinnostukseni sitä kohtaan alkoi sellaisessa vaiheessa, jossa moni asia muuttui elämässäni perustavalla tavalla.  Tästä johtuen rapilla tulee aina olemaan minulle erityinen merkitys, vaikka siihen liittyy myös paljon nostalgiaa, sillä jos ihan rehellisiä ollaan, niin nykyisin kyse on ennen muuta Public Enemystä, jolta olen kulttuurisesti ominut voimalauseiksi kahden heidän biisinsä nimet: Fight the Power ja Don't believe the Hype.

Toinen läheinen piste on Hubaran mainitsema kirjallisuus. Tässä on vielä sellainenkin yhteensattuma, että myös minulle erityisen avaava kokemus oli juuri Zora Neal Hurstonin tekstien lukeminen. Hubara kertoo niistä vaikutuksista, joita häneen teki Hurstonin teos Their eyes were watching God. Omalla kohdallani kyse oli Hurstonin teoksesta Dust tracks on the Road, jota luin osana omaelämäkerrallisten tekstien kurssia. Sitä ennen olin toki lukenut Hubarankin tärkeiksi mainitsemia Toni Morrisonia ja Alice Walkeria, mutta se varsinainen liikahdus mustan naiskirjallisuuden uudenlaiseen lukemiseen sai alkunsa Hurstonin kirjasta. Kun Hubara vielä mainitsee Jhumpa Lahirin, minun sielukirjailijani, niin pitää taas muutaman hetken keskittyä pelkästään hengittämiseen.

Kolmas yhteentulokohta on Pariisi. Hubara kuvaa Pariisin edustamaa vapautta ja sitä, miten Pariisissa hän voi olla kuka on, eikä se ole kenellekään mikään juttu. En tiedä, onko sattumaa, mutta ainakin on mielenkiintoista, että Pariisi on ensimmäinen kaupunki, jota tyttäreni on sanonut rakastavansa sen vuoksi, että siellä tummaihoiset ovat kaikissa ammateissa sen sijaan, että he olisivat poikkeustapauksia. Muistan tämän hetken erityisesti selvästi. Paikkana oli erään pariisilaisen ostoskeskuksen nuortenliike, jossa toimi myyjänä tummaihoinen poika, joka ostostapahtuman päätteeksi iski tyttärelleni silmää. Siinä sitten olin. Täysin ulkopuolisena ja ilman mitään mahdollisuuksia sillä hetkellä tai koskaan myöhemminkään tulla osaksi sitä yhteyttä, jota heidän välilleen tuohon hetkeen sisältyi.

Neljäs minua hyvin läheltä liippaava teema liittyy stereotypioihin ja eksotisointiin. Kun luen Hubaran kokemuksista, erityisesti siitä, miten häntä epäiltiin myymälävarkaaksi ja miten häneen tuossa tilanteessa käytiin seksuaalisesti käsiksi, mieleni tekee huutaa ja kiroilla. Mikä tämä tällainen maailma on, jossa tuntematon ihminen voi työntää kätensä teinitytön housuihin ja kukaan ei puutu asiaan? Jos tyttö olisi valkoinen ja kätensähousuihintyöntäjämies musta niin johan loppuisi iltapäivälehdistä painomuste ja nettikommentoijat olisivat rasistisen joukkohysterian vallassa. Sen voi sanoa myös niin, että kun valkoinen tekee ei-valkoiselle jotain, sitä kutsutaan yksittäistapaukseksi. Kun ei-valkoinen tekee valkoiselle jotain se johtuu hänen ei-valkoisuudestaan, rodustaan tai etnisestä ryhmästään. Silloin teko on hänen rodulleen tyypillinen.

Stererotypiat ja eksotisointi ovat vähemmistöjä kohtaan käytettyjä astaloita. Ne ovat raakaa vallankäyttöä ja silloin kun niihin liittyy rasismi ei kyse ole pelkästään yksilöön kohdistuvasta vallankäytöstä, vaan vallankäytöstä myös yksilön lähipiiriä, sukua ja koko viiteryhmää kohtaan. Kun ruskea tyttäreni oli pikkuvauva neuvolan terveydenhoitaja diagnosoi hänen vatsavaivojensa johtuvan siitä, että meillä syödään niin tulista ruokaa ja kuunnellaan musiikkia kovalla.

Viiden yhteentulokohta on yksinhuoltajuus. Ruskeissa Tytöissä Hubara kirjoittaa Kaddishin syntyneelle lapselle. Minä kirjoitin tietokoneelle päiväkirjaa tyttäreni pikkulapsiajoista ja suojasin kirjoitukseni salasanalla, jonka unohdin ja sen vuoksi en pääse näihin teksteihin enää käsiksi. Siinä missä omat kirjoitukseni ovat pelkkiä (kadonneita) muistiinmerkintöjä, on Hubaran kaddishin konteksteinä Imre Kertészin Kaddish syntymättömälle lapselle ja Ta-Nehisi Coatesin esseet pojalleen.

Hubaran Kaddish on kaunis ja täynnä rakkautta. Hänen tyttärensä on ihmeellinen ja täydellinen niin kuin tyttäret äitiensä silmissä ovat. Yksinhuoltajuus on kuitenkin myös vaativaa ja uuvuttavaa, vaikka lastaan rakastaisi kuinka paljon.  Vaikka hän olisi kuinka helppo ja aurinkoinen lapsi. Nyt alkaa sydän hakata ja nyt sanon sen, jonka olen jo pitkään halunnut sanoa: yksinhuoltajuus on jotain ihan muuta kuin sitä, että puoliso on välillä työmatkoilla. Yksinhuoltajuus on vastuun yksinäisyyttä. Jos et ole yksinhuoltaja pidä turpasi kiinni yksinhuoltajuuteen liittyvistä asioista, sillä et todellakaan tiedä niistä mitään.

Ja minä sanon seitsemän taikasanaa.
"Nuku vaan, äiti tekee vähän aikuisten hommia."
Kahden minuutin tauko, koko maailma pysähtyy, kumpikaan meistä ei liiku. Äläherääläheräääläherää, minä meditoin. Einyteinyteinyt, minä rukoilen. Enjaksaenjaksaenjaksa, minä myönnän. Sinä hengität hetken pinnallisesti, ja sitten uni ympärilläsi tihenee taas.


Ruskeat Tytöt päättää Koko Hubaran hiljaisuuden ajan ja kun hiljaisuus on kerran rikottu ei se enää koskaan voi olla samalla tavalla hiljaista kuin se oli ennen rikkoutumistaan. Jotkut kirjat muuttavat maailmaa. Ruskeat Tytöt on sellainen kirja.

Kun olen saanut tämän tekstin valmiiksi ruskea tyttäreni tulee luokseni Ruskeat Tytöt kädessään ja sanoo: "Luin tätä vähän ja vaikutti tosi kiinnostavalta. Aion lukea kokonaan."



Koko Hubara: Ruskeat Tytöt - tunne-esseitä (2017)
238 sivua
Kustantaja: LIKE - Kiitos arvostelukappaleesta



*Slavoj Žižek: Uusi luokkataistelu - Terrorismin ja pakolaisuuden todelliset syyt, Into 2017. Lainaus on sivulta 68.


Helmet lukuhaaste kohta 47 Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit

35 kommenttia:

  1. Kiitos kirjavinkistä.

    Olen lukenut Ruskeat tytöt -blogia samoin sekavin ajatuksin; voin lukea ja koittaa ymmärtää, mutta todellisuudessa ruskeat tyttöni tulevat kokemaan elämässään asioita, joihin en pysty samaistumaan, vaikka miten kovasti haluaisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi,

      Näin se vaan on, kuten toteat, että kaikkiin tytärtemme asioihin emme kykene samaistumaan. Se on kuitenkin hyvä alku, että tämän asian itselleen tunnistaa. No, minä olen jo saanut tyttäreltäni suoraa palautetta asiasta ja on tärkeää, että heillä on kavereita, joihin voivat samaistua ja esikuvia, kuten nyt vaikka juuri Koko.

      Poista
  2. Kiinnostava kirjoitus teoksesta, joka on kiinnostava samoin kuin sen kirjoittajakin. Aion lukea, varmaan aloitin tästä innostuneena jo tänään, koska sain pikalainana kirjan kirjastosta.
    Luen nyt kuitenkin, vaikka varmaan eri positiosta kuin pitäisi. Mutta kuitenkin hieman samasta kuin sinä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehdottomasti sun pitää (anteeksi käskytys :D) tämä lukea. Tämä on niin tärkeä kirja ja keskustelunavaus. Nyt kun mietin niin tuntuu ihan käsittämättömältä, että vasta vuonna 2017 saatiin Suomessa tällainen kirja. Hyvä sentään, että edes nyt.

      Poista
  3. Hieno teksti, Omppu. Minulla on tämä varauksessa ja odotan lukemista, samalla jännitän mutta en sitä lukemista vaan kirjoittamista. Minun oma kokemuspintani aiheeseen on niin ohuen ohut, että sitä tuskin näkee. Mutta toivon kyllä laillasi, että vuosien kuluttua sanottaisiin näitä: se alkoi kun Hubaran Ruskeat tytöt ilmestyi...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Älä jännitä. Heh, paraskin puhuja tässä. Toisaalta myös niin, että se jännitys kertoi omalla kohdallani ennen muuta kunnioituksesta Koko Hubaraa kohtaan ja näin jälkikäteen tuntuu, että oli hyvä ratkaisu, että mietin tätä tekstiä vähän pidempään, koska aika paljon tapahtui liikehdintää kirj.prosessin aikana.

      Poista
  4. Hubara on rohkea nainen ja tainnut ravistella meitä valkoisia suomalaisia ihan kunnolla – ja hyvä että on niin tehnyt. Valitettavasti pystyn kuvittelemaan nuo tilanteet mihin hän on joutunut, olen itsekin saanut inhottavia kommentteja ja kehotuksia lähteä maasta vain siksi, että jonkun keski-ikäisen miehen mielestä en ole näyttänyt _tarpeeksi_ suomalaiselta... Omalle kohdalleni näitä ääliöitä on tullut vain muutamia, joten tilanne on tietenkin aivan toinen.

    On myös ihan mahtavaa, että Hubara on nostanut samalla erittäin tärkeän kirjallisuuden lajin – esseet – keskustelun keskiöön!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä vaan, en pysty edes kuvittelemaan, mitä kaikkea tämän kirjan kirjoittaminen on vaatinut. Jollakin tapaa koin tätä kirjaa lukiessa ja siitä kirjoittaessa myös jonkunlaisen entistä syvemmän tuntemuksen siitä, miten tärkeitä kirjoitetut sanat ovat ja miten monimutkaisia tunteita kirjoittaminen voi herättää ja miten vahvasti kirjoittaminen on ruumiillinen prosessi.

      Ikävä kuulla, että tuollaista on tullut osaksesi. Mikäköhän noiden tyyppien mielestä on "tarpeeksi suomalainen"? No, oikeasti en edes halua tietää.

      Essee on minustakin hieno laji ja uskon, että oli hyvä ratkaisu, että Hubara päätyi juuri tähän lajityyppiin.

      Poista
  5. Muistelen että Malcolm X taisi muuttaa mielensä tuosta "ei mitään"stä, mutjoo, ehkä "ei sellaista mitä luulet voivasi".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tunne Malcolm X:n "ei mitään"'n historiaa ja sen merkityksessä hänen kielenkäytössään tapahtuneita muutoksia.

      Poista
  6. Tämä on niin hieno postaus aiheesta, että kommentointi tuntuu vaikealta kun kaikki omat ajatukset on lähinnä latteita. No, aion tämän kirjan ehdottomasti lukea, postauksesi myötä entistä nopeammin. On niin hurjan hienoa, että Hubara kirjoittaa rohkeasti ruskealta ruskealle, ei ruskealta valkoisille avatakseen toiseuden tunnettaan vaan aiheuttaen sen välillä meillekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä kuulla, että aiot lukea. Olen jännityksellä odottanut, minkälaista keskustelua tämä kirja synnyttää, mutta toistaiseksi en ole huomannut tästä vielä sanotun juuri mitään. Tosin kirja on hyvin uusi, joten moni ei varmaan vielä ole ehtinyt lukea.

      Vaikka valkoisuuteen liittyvien etuoikeuksien kyseenalaistaminen on kulkenut repussani jo 20 vuotta (jestas miten aika rientää), niin omallakin kohdalla puuhaa riittää edelleen varsin paljon ja aika vänkistä jutuista sitä välillä saa itsensä kiinni.

      Poista
  7. Mietit sitä, kuinka olet niin sanotusti väärä henkilö kirjoittamaan tästä kirjasta. Siitä seurasi minulle ajatus, onko kirjabloggaajissa yhtään 'ruskeaa tyttöä' ja jos ei niin miksei.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä kysymys. En tiedä, onko. Ei ole ainakaan tullut vastaan.

      Poista
  8. Oli todella hieno postaus! Kaikki tuo on niin totta siitä, että me valkoiset emme osaa ajatella muunväristen kannalta - ne stereotypiat, eksotisointi ja kaikki. Hyvä kun kirjoitit!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kerronpa nyt tähän väliin pienen tarinan lapsuudestani. Olin sitä tyyppiä lapsi, joka ruskettuu helposti ja sain sen tähden useita kertoja kuulla "vitsin", että kukakohan se oikein sun isäs on. En tiedä, onko tällä sitten ollut jotain vaikutusta, mutta asia on ollut monesti mielessäni. Miksiköhän muuten kysyttiin aina isän, mutta ei äidin perään?

      Poista
  9. Ah, tämä on minulle ehdottomasti yksi kirjavuoden odotetuimmista kirjoista. Hubaran blogia lukiessa joutuu aivan harvinaisella tavalla ajattelemaan, ei ainoastaan Hubaran esittämiä ajatuksia vaan myös omia ajatuksiaan, omia reaktioitaan. Ja tunnustamaan sen, ettei tiedä, että on kokemuksen ulkopuolella. Se on häiritsevää ja erilaista, ja siksi äärimmäisen positiivista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mullekin tämä oli kevään odotetuin kirja. Kaikki tuo mitä mainitset, justiinsa niin. Ainahan sitä on oman positionsa vanki, mutta ainakin niitä sen rajoja voi venyttää ja kyseenalaistaa, vaikka ei itsensä ulkopuolelle voi päästäkään. Tämä on matka, jolla ei tulla perille.

      Poista
  10. Hieno, ajatuksia herättävä teksti, Omppu! Törmään tähän kokemusten kohtaamattomuuteen töissä ja kotona, kun tapaan erivärisiä oppilaita ja lasteni ystäviä. En koskaan, ikinä pääse lähellekään heidän kokemuksiaan ja joskus tunnen olevani kuin norsu lasikaapissa, kun yritän keskustella joistain aiheista, joista kuitenkin olisi keskusteltava, jotta edes jotain tehtäisiin näkyväksi. Tunnistan tuon eksotisoinninkin itsestäni.

    En voi valkoisuudelleni mitään, mutta jatkan "yhteentulokohtien" etsintää. Toisaalta olen iloinen siitä, että omat lapseni ja oppilaani ovat jo monta askelta lähempänä jotain yhteistä maailmaa - ehkä utopiaa - sillä vaikka hekin ovat valkoisia, heidän maailmansa ei ole enää niin valkoinen kuin minun maailmani.

    Tämä kirja pitää ehdottomasti lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, en usko. On mahdoton ajatus, että olisit mikään norsu missään lasikaapissa. Nyt on vaikea sanoa enempää, kun en tiedä, minkä ikäisiä lapsia tarkoitat ja mistä te keskustelette. Olen kyllä törmännyt sellaiseenkin, että monelle lapselle koko keskusteleminen on täysin vieras asia.

      Tuokin on niin totta, että nykylapsilla on jo kavereita monista eri kulttuureista (ainakin isommissa kaupungeissa). Jos on erottavia tekijöitä, on myös niitä yhteisiä. Toivoisin vaan, että koulussa osattaisiin olla fiksuja. Monenlaista on siellä tullut vastaan opettajienkin taholta. Tällä hetkellä esim. on tilanne, että on pari opettajaa, jotka eivät sitten millään erota tytärtäni toisesta tummaihoisesta tytöstä. Välillä on jouduttu wilma-merkintöjäkin jälkikäteen korjaamaan, kun opella on mennyt tytöt sekaisin.

      Mukava kuulla, että aiot lukea Ruskeat Tytöt. Kyllä tässä kirjassa on kiinnostavaa asiaa meille kaikille.

      Poista
  11. Omppu, onpas sydämestä tuleva kirjoitus!

    Toivon, että saat joskus ne unohtuneen salasanan takana olevat kirjoituksesi auki.

    Me yritämme eläytyä, mutta emme tietysti koskaan pysty siihen kovin paljon. Kun Umayya Abu-Hanna muutti Suomesta Hollantiin, koska hänen pieni etelafrikkalaissuomalainen adoptiotyttärensä sai niin paljon rasistista kohtelua, minä itkin. Olin tavannut Abu-Hannan kirjamessuilla juuri ennen kuin tytär saapui ja hän oli silloin niin onnesta hehkuva. Suomesta lähtöä seurasi sitten monenlaista kirjoittelua, josta ei voinut tuntea muuta kuin voimattomuutta.

    Kuten Elina sanoo, niin pienissä lapsissa on muutos, kun nyt Suomi vain saisi kansainvälistyä eikä rajat kiinni -ideologia saisi enmpää valtaa.
    Minun lapsenlapsillani on Turussa niin päiväkodissa kuin koulussakin monenvärisiä kavereita. Kun kysyin pienemmältä, hän oli silloin noin kolmivuotias, millainen hänen paras kaverinsa Sultan on, hän totesi:"Tuntanilla on tininen pipo." Näin lapset ajattelevat ennen kuin omaksuvat ympäristön syrjiviä asenteita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marjatta, kyllä tämä tosiaan oli vähän tällanen tykytyksellinen kirjoitus. Olen varmaan liiaksikin tottunut puhumaan tietyistä asioista vain tietyissä piireissä.

      Tiedän, että olet tehnyt paljon työtä pakolaisten auttamiseksi ja tietenkin arvostan sitä kovasti. On huono asia, että on tullut puolesta ja vastaan -leirit. Voitko kuvitella tai varmaan tämän tiedätkin, että jo kuukauden Helsingin rautatietorilla on ollut pakolaisten maahanmuuttoviraston käännytyspolitiikkaa vastustava mielenosoitus ja toisessa päässä toria on sitten Suomi suomalaisille -jengi. Tuntuu ihan käsittämättömältä, että tällaista on keskellä Helsinkiä.

      Lapsissa on toivo, kunhan vanhemmat ja muu ympäristö ei sitä pilaa. Sekin on tullut tutuksi, että lapsi toistaa vanhempiensa rasistisisa näkemyksiä, vaikka on vielä niin pieni, että ei osaa edes hahmottaa, mistä on kysymys.

      Poista
    2. Joo, minä olin käymässä Helsingissä silloin kun leiri oli vielä Kiasman edessä. Pysähdyimme siihen vähäksi aikaa ja mieheni otti kuvia. Hämmästyimme kun vähän päästä osuimme vihaleirin luo. Rajat kiinni -poppoo oli kiireellä pystyttänyt oman "Return to sender!"-kylteillä varustetun leirinsä Lasipalatsin päätyyn. Mieheni kuvasi sitäkin, ja minä katselin kummastuneena. Kun kävelimme pois, minulle tuli yhtäkkiä tunne, että mitä jos minua potkaistaan selkään, katsoinko vihaisesti, en ainakaan puistellut päätäni. Meillä oli Kouvolassa Right to Live -tukitapahtuma, jossa oli apea tunnelma. Vastustajia ei näkynyt kuin muutama. Eihän niiden enää tarvitse, kun hallitus ja Migri tekevät juuri heidän toiveen mukaan.

      Poista
  12. Hieno postaus. Olen niiiiin valkoinen ja niiiin valkoisessa ympäristössä kasvanut ja toiminut, joten en voi sanoa ymmärtäväni yhtään mitään. Mutta aion lukea. Varmasti Hubara avaa silmiäni ja ymmärrystäni kuitenkin, edes pikkiriikkisen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan varmasti niin tulee tapahtumaan. Hyviä lukemisia Ruskeiden Tyttöjen seurassa.

      Poista
  13. Ihan hurjan mielenkiintoinen teksti, Omppu! Tämä jätti tukun ajauksia pyörimään päähän. Olen itsekin näissä asioissa aina todella epävarma sanomisistani, koska on sellanen tunne, etten oikeesti voi tietää ja ymmärtää, kun olen etuoikeutettu. Ja niinhän se varmaan kuuluu ollakin.

    Luin hetki sitten Adichien Kotiinpalaajat ja siinä tuli minusta myös omalla tavallaan esille, kuinka etuoikeutettu ei voi henkilökohtaisesti ratkaista yhteiskunnallista epätasa-arvoasetelmaa, joka hänellä on esimerkiksi ruskeaan ystäväänsä.

    Minulle oli hurjan silmiä avaavaa, kun Adichie totesi kirjassaan, että eläminen maailmassa, jossa ihonväri ei ole poliittinen ja yhteiskunnallinen kysymys on valkoisen etu. Eivät ihonväriltään muun värisetkään haluaisi keskustella asioista juuri ihonvärin kautta, mutta heidän on pakko, koska heidät asetetaan jatkuvasti siihen tilanteeseen, jossa se on jollain tavoin ongelma. Etuoikeutettu saattaa kuitenkin yrittää ratkaista tilanteen ikään kuin teeskentelemällä, ettei epätasa-arvoasetelmaa ole. Huomasin itse tekeväni joskus samalla tavalla kuin kirjassa valkoiset amerikkalaiset, jotka eivät ikään kuin nähneet ihonväriä ja käsittelivät kaikkia yhteiskunnallisia ongelmia yksilöllisten ominaisuuksien kautta. Samalla he kuitenkin loivat ilmapiiriä, jossa syrjiviä rakenteita ei tunnisteta eikä niistä voida keskustella avoimesti. Jäin miettimään, että onkohan tuo teeskentely ikään kuin valkoisen tapa kompensoida sitä epämukavuuden ja syyllisyyden tunnetta siitä, että hän on etuoikeutettu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liittyen viimeiseen lauseeseesi. Voi toki olla kyseessä teeskentely, mutta usein myös niin, että sitä valkoisuutta ei suostuta näkemään tai osata nähdä tai ei ollenkaan tiedosteta koko asiaa. Ja tässä yhteydessä on nyt hyvä vielä sanoa, että vaikka kuinka tekisi töitä valkoisuutensa kanssa (itse esim. 20 vuotta tämän parissa askarrellut) niin aina löytyy uusia juttuja, joista saa itsensä kiinni ja varmasti myös niitä, joita ei edelleenkään huomaa, koska ne jutut yksinkertaisesti on niin syvällä ja niin ovelasti osa ihmistä, että niihin on vaikea päästä kiinni kovallakaan yrityksellä.

      Kun Adichien mainitsit, niin mulla on just menossa Adichie-kriisi. Luin yhden häntä käsittelevän jutun Guardianista ja se herätti paljon kysymyksiä. Tarkoituksena olisi saada asiasta bloggaus aikaan, katsotaan miten käy.

      Jäin vielä miettimään tuota syyllisyysaspektia. Miksi valkoisen pitäisi tuntea syyllisyyttä siitä, että on valkoinen? Valkoinen ei ole mitään valittua tai omilla teoilla hankittua. Syyllisyys on helposti halvaannuttavaa ja siihen keskittymisen sijasta on parempi keskittyä siihen, että ei veisi omilla etuoikeuksillaan muilta tilaa ja että osaisi olla hiljaa asoista, joista ei mitään tiedä.

      Tämä hiljaisuusasia ja sen kokeminen on ollut mulle suorastaan vallankumouksellinen. Se on hyvin ruumiillinen kokemus ja tuska ja ahdistus, kun toppuuttelee itseään, että nyt et sano mitään, koska tästä asiasta sulla ei oikeesti ole mitään sanottavaa. Toivoisin jokaisen kokevan tämän tilanteen, sillä se on kaikessa tuskallisuudessaan niin tärkeä kokemus ja uskon, että se voi olla myös jonkinlainen alusta, josta käsin omaa toimintaansa pystyy muuttamaan.

      Poista
    2. OLetko lukenut tämän: http://klassikkojenlumoissa.blogspot.fi/2017/03/chimamanda-ngozi-adichie-alla-borde.html

      Poista
    3. Afrikan mantereella on naisten asema on vielä keskimäärin niin huono, että ehkä tämä Adichien kannanotto on radikaaleinta mitä voi sanoa, siis Afrikka-konferenssissa, jossa pidetystä puheestaan Adichie muokkasi kirjan.
      Ensin ajattelin, että puheen on täytynyt olla monipuolisempi, mutta nyt olen päätynyt tähän.
      Nigeria ja USA ovat molemmat niin paljon vanhoillisempia maita kuin Suomi ja muut pohjoismaat, ja vaikka Adichie on akateemisesta perheestä, niin todennäköisesti hänen feminisminsä on "yksinkertaisempaa" kuin esim. sinun Omppu, vähän sellaista suoraviivaista kuten minulla :D

      Poista
    4. En ollut Marjatta vielä ehtinyt lukea vinkkaamaasi tekstiä, mutta menin heti lukemaan, kun siitä vinkkasit ja se olikin erinomainen kirjoitus, jossa oli hyvin avattu sitä, mistä blogiisi kirjoitin, ie. tämä Adichien binääärisukupuoliajattelun vangiksi jääminen.

      Olen pettynyt, kun olen nyt pettynyt Adichieen. Ehkä on sitten niin, että hänen feminisminsä on tarkoitettu afrikkalaisille. Tosin en kyllä yhtään pidä siitäkään, että afrikkalaisille pitäisi tarjota feminismiä jotenkin helpommassa muodossa ikään kuin afrikkalaiset eivät ymmärtäisi vaikeampia teoreettisia kuvioita.

      Valmistelen tässä parhaillaan pikku kirjoitustani Adichie-kriisistäni.

      No heh juu, en ole enää nykyisin niin perillä feminismin uusimmista jutuista. Kaipaa niitä aikoja, kun feminististen kysymysten teoreettinen pohdinta oli arkipäivää. Miks mulle ei makseta palkkaa siitä, että opiskelisin koko ikäni feminismiä?

      Poista
    5. Lähdin googlettamaan afrikkalaisia feministejä. Tässä lista: http://www.forharriet.com/2015/04/18-phenomenal-african-feminists-to-know.html#axzz4c3ncVY8Q

      En tuntenut ko. listalta kuin neljä nimeä eli paljon on myös sitä, että ei me tiedetä, mitä Afrikassa tapahtuu ja minkälaista feminismiä siellä on.

      Mitä tulee USA:n vanhoillisuuteen, niin kyllähän nyt siellä on erittäin radikaaleja feministejä ollut jo pitkään.

      Poista
    6. Aktivisteja kyllä, mutta jos katsotaan kansaa keskimäärin, niin pieni homogeeninen Suomi on edellä siinä, miten naisten oikeudet toteutuvat ja millaista naisen elämä on arjessa. Mittauksissa Pohjoismaat ovat aina kärjessä, USA kaukana siitä ja esim. Kongo ja Mali loppupäässä.

      Poista
    7. Täytyy tohon syyllisyysjuttuun kommentoida vielä, että en oikeestaan tarkoittanut, että valkoisen Pitäisi tuntea syyllisyyttä valkoisuudestaan, mutta ainakin itse helposti tunnen. Mutta oon samaa mieltä siitä, että se syyllisyys ei ole mitenkään tarpeellista varsinkaan jos se lamaannuttaa.

      Tuo hiljaisuus kuulostaa mustakin tosi hyvältä. Ja tätäkin siinä Adichien Kotiinapalaajissa muistaakseni taidettiin käsitellä. Että paras valkoinen ystävä on se, joka kuuntelee, ei se joka kuvittelee tietävänsä asioista jotain.

      Mulla on vähän samansuuntaiset ajatukset kuin Marjatalla tuossa yllä tuosta Adichien binäärisestä sukupuolinäkökulmasta. Munkin akateemisesti koulutetuille aivoille siitä luopuminen on vaatinut aikamoista nyrjähdystä, eikä se vieläkään oo mulle ihan tuosta ja noin ymmärrettävissä oleva asia. Teoreettisesti tajuan mistä on kyse, mutta en osaa vielä ihan täysin soveltaa sitä ajatusta arjessani.

      Koen siis, että toistaiseksi vielä tuo binäärisen sukupuoliajattelun purkaminen on sen verran uusia asia, että puhuja/kirjoittaja saattaa olla vähän turhan edellä kuulijakuntaansa, jos hän hyppää suoraan tilanteeseen, jossa nainen-mies -asetelma ei olekaan valmiiksi annettuna. Jos siis pääaihe ei ole juuri sen purkaminen (mitä koen, että Adichien esseessä ei ollut).

      Toisaalta mustakin tuntuu vähän väärältä olettaa, että afrikkalaiset tai akateemisesti kouluttamattomat ihmiset eivät voisi tajuta vähän monimutkaisempia teoreettisia kuvioita, mutta kyllä näiden asioiden ymmärtäminen on mullakin edennyt sillä tavalla vaiheittain, että ensiksi opeteltiin käsite sosiaalinen sukupuoli ja purettiin mies- ja nainen -käsitteiden merkitykset. Vasta sitten pystyin jotenkin olemaan valmis ajattelemaan, että oikeastaan koko ajatus ihmisten jakautuminen näihin kahteen on sekin sosiaalista konstruktiota eikä asioiden luonnollinen tila.

      Poista
    8. Mulle ratkaisevin teksti on ollut Judith Butlerin Gender Trouble, josta ei valitettavasti ollut suomennosta vielä silloin, kun sitä opiskelin ja sehän on tiheää kun mikä, enkä voi sanoa sitä olleenkaan kokonaan sisäistäneeni.

      Jaan myöskin tuon kokemuksen, että binäärisen sukupuoliajattelun tuolla puolen toimiminen on käytännössä hankalaa, koska kulttuurimme on niin vahvasti sukupuolittunut. Tästä huolimatta ajattelen, että tällaista sukupuoletonta horisonttia pitää pyrkiä sitkeästi vahvistamaan ja sitä myöten tehdä sitä mahdollisemmaksi. Olen usein solmussa tämän asian kanssa, mutta se ei ole mikään syy antaa periksi. Joudumme vielä puhumaan naisista ja miehistä, mutta tavoitteena on, että nämä kategoriat kävisivät tarpeettomiksi. Siinäpä haastetta!

      Poista