Saako exästä kirjoittaa mitä vaan vai meneekö jossain raja, jota ei pitäisi ylittää?Kysymys on mahdoton, koska kirjallisuudelle ei voi asettaa rajoituksia.
Vastaus kysymykseen on, että jossain menee raja, koska muita ihmisiä (joihin myös ex kuuluu, vaikka siltä ei aina tunnu) kohtaan ei saa olla niin ilkeä, että kirjoittaa kaikelle kansalle heidän intiimeimmät asiansa.
*
Exästä kirjoittamisen problematiikka nousi esiin, kun kuulin että norjalaisen Geir Gulliksenin romaani Kertomus eräästä avioliitosta (klik) perustuu hänen ja hänen ex-vaimonsa elämään. En tiennyt tästä asiasta mitään, kun luin kirjan ja siitä bloggasin, mutta arvelin, että jonkin sortin autofiktio on kyseessä. Miksi moista aloin epäillä? Varmaan ensinnä ainakin siksi, että teksti tuntui niin intiimiltä ja miespäähenkilön päänsisäiseltä, että ajatus pelkästä fiktiosta tuntui mahdottomalta. Jaahas, ajattelen siis, että kirjailija Gulliksen ei pysty eläytymään henkilöhahmoihinsa. Niin no, sanoisi eräs tuttavani, kyllähän sinä tiedät, että norjalaiset miehet ovat maailman intohimottomimpia. No tota, vastaisin, en kyllä tiedä. Minulla on kokemusta vain yhdestä, eikä hänen intohimoissaan ollut mitään vikaa - ainakaan suhteen alussa.
Autofiktiivistä kipinöintiä lisäsi se, että luin Gulliksenin romaanin liepeestä, että hän on ollut ammatillisessa mielessä tekemisissä Knausgårdin kanssa. Tämän tiedon jälkeen näin silmissäni kirjailijan ja sen ilmeen hänen kasvoillaan, kun idea oman päättyneen avioliiton kirjallisesta kertomisesta sai hänessä vallan. Kyllähän minä ymmärrän Gulliksenia. Olen itsekin eronnut. Olisihan se ihan tosi terapeuttista (ei muuten olisi, kaikkea muuta) kirjoittaa, miksi se avioliitto meni kuten meni ja tehdä siitä toisesta osapuolesta syypää. Laittaa vielä sanatkin hänen suuhunsa. Tehdä exästä tyyppi, jonka mieli ja toiminta on kokonaan omassa taskussani. Mitä ihanaa valtaa! Siitä voi äkkiä mennä sen verran juovuksiin, että unohtuu, että se exäkin on ihminen ihan oikeassa maailmassa ja exälläkin on tunteet. Ehkä. Luultavasti kuitenkaan ei. Kylläpäs nyt kumminkin.
On helppo ajatella, että exästä saa kirjoittaa mitä tahansa. Kun kuitenkin mietin vaikkapa omaa mennyttä avioliittoani (tämä siitä syystä, että muiden avioliittoja tunnen huonosti, jos toki en omaanikaan erityisen hyvin), niin on useita tapahtumia ja tilanteita, joita en haluaisi exäni kuvaavan kirjassaan niin, että olisin niistä tunnistettavissa. Siinä tilanteessa kirjallisuuden vapaus olisi varsin toissijainen seikka. Luultavasti loukkaantuisin, huutaisin ja käyttäisin voodoota. Kiroaisin exäni ja alkaisin miettiä hirveää kostoa.
Saattaisin kirjoittaa vastineen (tässä vaiheessa oletamme, että me kummatkin olemme kirjailijoita), johon exäni kirjoittaisi oman vastineensa ja sen jälkeen olisi taas minun vuoroni ja niin edelleen. En tiedä, missä vaiheessa kykenisimme (apua, käytin me-muotoa jo toisen kerran, onkohan eroni käsittely vielä kesken) lopettamaan tämän sosiaalipornon suoltamisen.
Okei. Palataan maan pinnalle.On tietysti ihan jees puida avioliittoaan ja eroaan julkisuudessa. Itse en niin tekisi, mutta muut tehköön, kuten parhaaksi näkevät. Tai no, oikeastaan olen sitä mieltä, että se ei ole kovin järkevää, kun asiaan liittyy se toinenkin osapuoli ja jos mikään on varmaa niin se, että kummallakaan osapuolella ei ole eron suhteen totuutta hallussaan. Auts, ei siis minullakaan. Sitä paitsi usein on niin, että kun tapahtumiin saa jo vähän etäisyyttä ne alkavat näyttää kummasti erilaisilta ja vähän myös niin, että julkinen tilittäjä alkaa helposti vaikuttaa lähinnä reppanalta. Lisäksi, jos olisin lapsi, en olisi erityisen riemuissani, jos vanhempani puisivat suhdettaan julkisesti.
Lopputulos: exästä saa kirjoittaa mitä tahansa niin suoraan ja tunnistettavasti kuin haluaa. Paitsi silloin, kun niin ei kannata tehdä.
MInä luin kirjan ihan puhtaasti romaanina ja pidin siitä kovasti, se oli minusta kiehtova ja surullinen ja tosi, ja vaikka monesti mietin että haluaisin kuulla myös naisen tarinan koin sen niin että tämä on nyt tämä tarina, kirjailija on valinnut kertoa sen näin, että eihän aina tarvitse kertoa kaikkea, todellakaan. Sitten luin Juha Itkosen kolumnin Imagesta jossa hän kertoi tämän pohjaavan kirjailijan omaan eroon ja että vaimo on norjalaiseen sanomalehteen kirjoittanut ahdistuneen vastineen jossa kyseenalaistaa juuri kirjailijan oikeuden, kysyy kuka saa kirjoittaa ja mistä ja mitä. Ja minua alkoi ärsyttää. Eniten se, ettei romaania ikäänkuin voisi enää lukea ilman kaikkea muuta tietoa ja ns. oheismateriaalia. Minusta romaani on romaani. Ja joka kerta kun näitä juttuja lukee, tulee tunne että jos se, kenestä kirjassa tavalla tai toisella kerrotaan, pysyisi hiljaa niin kuinka moni oikeasti tietäisi kenestä on kysymys. En tiedä. Mutta onhan se toki validi kysymys että jos ei halua omasta elämästään kerrottavan niin onko siihen oltava jokin suoja? Romaanissahan on jännästi heti ekalla sivulla se että vaimo ei halua puhua koko asiasta ja mies sanoo että selvä, minä puhun sitten itse. Monimutkaista, mutta en silti osaa tällaista tuomitakaan.
VastaaPoistaHih, kaikkea tätä kannattaisi toki miettiä ennen kuin menee naimisiin kirjailijan kanssa ;)
Joo, varminta on olla menemättä naimisiin kirjailijan kanssa. :D
PoistaMinä luin myöskin tämän ihan vaan romaanina, koska en silloin vielä tosiaan taustoja tuntenut. Silti puski läpi autofiktio enempi vähempi jo lukiessa ja sekin on mielenkiintoista, että miten se Gulliksenin kirjoituksesta tuli läpi. Jos olisin tiennyt tausta jo lukiessa, niin olisin kyllä lukenut tätä kirjaa toisin ja luultavasti olisin ollut vielä paljon ärsyyntyneempi Joniin eli sikäli olen tyytyväinen, että sain lukea tämän ns. pimennossa.
Lukiessa ärsytti, että vaimo ei päässyt ääneen, vaan kaikki suodattui Jonin pään kautta. Nyt tämä tietysti näyttää erilaiselta, kun on todistettavasti tiedossa, että kyseessä on Gulliksenin avioliitto. En ollut tästä kirjasta mitenkään ihan hirveän innoissani, koska häiritsi siinä määrin se, että vaimo oli niin vaiennettu. Eniten G:n romaani tuli lähelle siinä, kun hän kuvasi vanhemman lapsen reaktioita avioeroon.
Tuo on ihan totta, että ilman G:n vaimon ulostuloa moni tuskin olisi tiennyt, että kirjan pohjalla on oikea elämä. Minua autofiktio kiinnostaa suuresti ja olen ollut ihan liekeissä mm. Peter Sandströmin kirjojen kanssa. Siis enempi se autofiktion idea ja mahdollisuus, ei niinkään se, onko joku asia oikeasti totta. Niin kauan, kun asiaan ei voi saada selvyyttä, se on kiinnostavaa. Nyt kun tietää Gulliksenin taustat, niin osa viehätyksestä katosi.
Oikeastaan toivon, että tämä kirja herättäisi keskustelua juuri siitä, että mitä toisesta ihmisestä on lupa kirjoittaa. Toisaalta myös niin, että vaikka kuinka kirjoittaisi edes sen oman totuutensa, niin ei siitä totuutta kuitenkaan tule. Elämä ei ole kirjoitettavissa, ie. pidän omaelämäkerrallisuuttakin pitkälti fiktiona tai ainakin jonkinasteisena konstruktiona.
Mietin myös sitä, että kaikenhan voi kertoa myös fiktion kautta niin, että se on irrotettu todellisista henkilöistä. Kiinnostaa, mikä on vaikkapa Gullikseni motiivi kirjoittaa niin kuin hän tässä teoksessaan on tehnyt.
Mä edelleen haluan puolustaa kirjailijan oikeutta valita mistä ja miten kertoo.
PoistaJa jostain syystä mua ei tässä häirinnyt yhtään se että oli vain miehen ääni, ei vaikka sitä naisen ääntä kaipasinkin ja täysin poikkeuksellisesti jäin myös miettimään että mitä tämän jälkeen, melkein kaipaamaan jatko-osaa. Melkein. Mutta valinta oli niin selkeä heti alusta alkaen. Paljon pahempi olisi ollut kertoa myös vähän naisen näkökulmasta, ikään kuin velvollisuudesta. Ja koin sen myös niin että tämä on osoitus myös siitä, miten yksin omien ajatustensa kanssa jätetty jää, että jos toinen ei halua puhua on tavallaan pakko kuvitella toinen puhumaan kanssa, kuvitella ne ajatukset ja kaikki. Mun mielestä se on inhmillistä ja kuvaa eron tuskaa tosi hyvin, sitä epätoivoa ja yksinäisyyttä.
Ja tässä nyt vielä sekin, että kun ehdotat että fiktion voisi irrottaa todellisista ihmisistä, niin emmehän me tiedä kuinka paljon onkin irrotettu, mikä on totta ja mikä ei. Ainoa minkä tiedämme on se että Gulliksen on itsekin eronnut.
Ja totta, autofiktio on tosi kiinnostavaa. Mä tein mun gradunikin siitä, autofiktiosta Hemingwayn tuotannossa.
Uusimmassa Sivumennen-podcastissa oli juttua Geirin ja Karl-Oven suhteesta ja vilautettiin jopa ajatusta (leikillään), että onko kyseessä enemmänkin kuin ystävyys, kun K-O kirjoissaan niin usein Geirille soittelee. Itse siis en ole lukenut ainuttakaan Karl-Oven kirjaa, joten olen täysin jäävi sanomaan asiasta mitään.
PoistaMinäkin kyllä puolustan kirjailijan oikeutta kertoa mistä tahansa, mutta samaan aikaan tunnistan Geirin vaimon reaktiot. Tähän on vaikuttanut, kun luin Aftenpostenista hänen reaktioitaan asiaan. Jos aletaan kirjoittamista rajoittamaan, niin tilanne menee ihan mahdottomaksi. Sitten taas toisaalta esim. kulttuurisen omimisen kysymykset ovat hankalia. Tässäkin asiassa, kuten niin usein muutoinkin, olen osittain itseni kanssa sekä samaa että eri mieltä. :D
Myös niin, että onhan arvokasta myös se, että Geir on kirjoittanut ns. feminiinisen kirjan. Tällaisia ei mitenkään hirveän paljon ole tullut vastaan.
Jotenkin juuri autofiktio tuo esiin niin paljon kiinnostavaa. Ja taas toisaalta. Tavallaan kaikki kirjoittaminen on autofiktiota, koska eihän kukaan voi kirjoittaa kuin itsestään käsin. No, tämä nyt on hieman äärimmäisesti ajateltu, mutta noin periaatteessa.
Minusta on tosi epäreilua tehdä noin. Olisi tosiaan voinut kirjoittaa tästä aiheesta romaanin ja muunnella vain asiat, henkilöt ja tilanteet vähän erilaisiksi. Jos kerran on romaanikirjailija, niin pitäisi osata kirjoittaa fiktiotakin. Jotain rajaa pitäisi olla siinä, mitä toisista ja varsinkin elossa olevista tosielämän ihmisistä kirjoittaa. Halusiko hän ehkä kostaa exälleen tai jotain?
VastaaPoistaTämä on romaani, ei siis mikään omaelämäkerta. Varmasti ns. toisen osapuolen näkökulmasta tuntuu epäreilulta, mutta en siltikään näe, miten noin periaatteessakaan voitaisiin lähteä rajoittamaan sitä, mistä saa kirjoittaa ja mistä ei. Mihin se raja vedettäisiin? Äkkiä oltaisiin sensuurin suossa.
PoistaTuo Gulliksenin motiivi muakin kiinnostaa. Ilkeästi voisi ajatella, että aihe on tässä hyvä myyntikikka, mutta en lähde siihen suuntaan, koska se taas olisi epäreilua Gulliksenia kohtaan. Helmi myös tuossa edellä hyvin totesi, että jos vaimo ei olisi tehnyt ulostuloa, niin harva olisi tiennyt, kenen avioliitosta on kyse.
Aloin jo miettiä, että koko juttu on suunniteltu eli ex-puolisot päättivät yhdessä, että G. kirjoittaa tämän romaanin ja vaimo siihen sitten reagoi ja myyntivoitot pannaan lasten tileille. :D Voi kamala, mihin sitä tämän mielikuvituksensa kanssa joutuukaan.
Totta että eipä sitä oikein voi sensuurin tielle lähteä. Ja itse kommentoin vähän tietämättömänä, kun en ole edes lukenut tätä kirjaa. Jännä juttu kyllä, että vaimo lähti tästä avautumaan - eihän kukaan olisi muuten mitään arvannut!
PoistaEi varmaan tosiaan ainakaan laajemmat piirit olisi arvanneet mitään, jos vaimo ei olisi nostanut asiaa esiin. Toisaalta kyllä ymmärrän senkin, että tulee halu puuttua asiaan, kun kirjasta lukee, miten on muka ajatellut ja toiminut. Kyllähän se saattaa aika lailla vihaksi pistää.
PoistaMInä en ole tätä (vielä) lukenut, mutta ajattelin heti kirjan nähtyäni, että taitaa olla omaelämäkerrallinen. Siihen vaikutti varmaan juuri se, että tiesin miehen työskennelleen Knausgårdin kanssa.
VastaaPoistaItse olen ajatellut jotenkin niin, että lapset pitäisi jättää sivuun tällaisista autofiktioista. Esim. Knasu kuvaa lapsiaan kirjoissaan todella kauniisti ja hellästi, mutta silti niin intiimisti ja yksityiskohtaisesti, että mielestäni hän tekee siinä väärin. Mielestäni myös Riikka Ala-Harja toimi väärin "varastaessaan" siskonsa syöpäsairaan lapsen tarinan kirjaansa.
Ainakin Anita Konkka on kertonut, että häntä ahdisti se, että hänen isänsä kirjoitti kirjoissaan hänestä. Ehkä siitä syystä Konkka on omassa tuotannossaan kuvannut omia lapsiaan hyvin vähän, jopa Konkan elämäkerrassa "Unennäkijän muistelmat" lapset lähes loistavat poissaolollaan.
Aikuiset ovat mielestäni kuitenkin eri asia ja hyväksyn sen, että he ovat kirjailijalle "vapaata riistaa". Toki ymmärrän läheisten ärsytyksen ja ahdistuksenkin ja toisinaan ihmettelen sitä, että kirjailijat ovat valmiita polttamaan siltoja mihin suuntaan tahansa, mutta silti olen sitä mieltä, että aikuisiin, edes ex-puolisoihin, ei päde sama suojan tarve kuin lapsiin.
Haa! Sinäkin olet sitä mieltä, että knausgrårdilaisuus taisi tarttua Gullikseniin. :D
PoistaOlen samaa mieltä, että lapset pitäisi rajata pois. Tosin Gulliksen ei tässä kirjassaan mitenkään kovin paljoa lapsistaan kirjoita. Se yksi kohta, jota siteerasin ensimmäisessä Gulliksen-postauksessani sitten kyllä on sitäkin koskettavampi. Tosin olen muutoinkin sitä mieltä, että esim. Facebookiin ei pitäisi postata lasten juttuja ilman lupaa. Lupaa sitten taas ei voi kovin pieniltä lapsilta edes kysyä, koska he eivät vielä voi hahmottaa, mitä nuo postaukset tarkoittaa. Itse lopetin kaiken tyttärestäni postaamisen, kun hän olin jotain 6-vuotias ja sitäkin ennen postasin erittäin moderaatisti ja hyvin pienelle yleisölle.
Muistan tuon Ala-Harja -keissin ja myös, että se vaikutti siihen, että siirsin Maihinnousun lukemista. Sitten lukiessa en kyllä sitä puolta enää miettinyt.
Voisi myös ajatella, että lapsista voisi kirjoittaa sitten, kun he ovat jo sen ikäisiä, että käsittävät asian kaikki puolet ja antavat luvan kirjoittamiseen.
Aikuisten "riistaisuus" on vaikeampi juttu. Tämä Gulliksenin kirja ei nyt kuitenkaan ole mitenkään ns. pahimmasta päästä, mutta ex-vaimon vaientaminen tuntui aika ikävältä. Erityisesti myös se, että jos on lapsia, niin siitä ex-puolisosta kirjoittaminen vaikuttaa myös lapsiin, kun eihän sitä vanhemmuutta ole mahdollista siitä kertomuksesta pois leikata. En kyllä minäkään ole rajoittamisen kannalla muutoin kuin että tekijä itse rajoittaisi itseään, jos sen tarpeelliseksi näkee. Ja entäs sitten, jos ei näe? Monipiippuinen juttu.
Minä tiesin taustasta lukiessani, muttei se lukemistani haitannut. En oleta kirjan olevan elämäkerta ja täyttä faktaa, vaikka se voi sitä ollakin - ei sillä lukijan kannalta ole minusta väliä, vaan sillä, miten kertomus toimii, koskettaa ja kuvaa asioita. Jos kirjailija päättää suututtaa jonkun kertomalla todellisia salaisuuksia tms. se on hänen asiansa ja päätöksensä, ei minun lukijana. Onhan näitä keissejä ollut, Helena Sinervot ja muut. Gulliksenin motiiviksi kirjoittamiseen arvelisin sanomisen ja kirjoittamisen tarvetta, ero on iso juttu ja tuo on yksi keino sitä käsitellä. Vaikka se on hyvin yksityinen aihe, se on myös yleinen, mikä totuus jälleen kerran näyttäytyy kirjassa.
VastaaPoistaTäyttä faktaa ei ole olemassakaan. Tuo, onko merkitystä, että tietää, että kyse on G:n avioliitosta niin eri lukijat kokenee asian eri tavoilla. Esim. nyt minä, kun tämän asian tiedän, lukisin tämän kirjan eri tavalla, jos nyt lukisin sen ensimmäistä kertaa.
PoistaEn ajattele tätä asiaa oikeastaan niinkään lukijan näkökulmasta, vaan enempi jonkinlainen eettisyys edellä. Lukija on tässä sivuseikka ja tekee ja lukee ja tulkitsee joka tapauksessa tavallaan. On mielenkiintoista sovitella itseään eri positioihin tässä viitekehyksessä ja sitä kautta tutkia, miten omat ajatukset muuttuu sen mukaan, missä positiossa on.
Yksityinen on yleistä tottakai ja tietysti jokainen kirjailija sitten pohtii (jos pohtii), että kannattaako kirjoittaa ex-puolisostaan niin, että hän on tunnistettavissa ja ottaa se riski, että vaikeuttaa niin tehdessään läheistensä ja erityiseseti lastensa elämää, mahdollisesti kohtuuttomastikin.
Etäännyttäminen on taiten tehtävä asia. Olen pysähtynyt monen fiktiivisen omaelämäkerran, autofiktion, persoonallisen romaanin tms kohdalla miettimään, miksi kirjoittaja ei välitä lasten tunteista. Panu Rajala kirjoitti ensimmäisestä vaimostaan kirjan, jossa kehui tämän suuseksitaitoja. Vanhin lapsista oli silloin teini-ikäinen. Merete Mazzarella tarkasteli yhdessä kirjoistaan miniäänsä ja tämän anoppia erittäin purevasti, ja selitti asiaa ihmetteleville, että he asuvat kaukana. Entä lapsenlapset, on kyse heidän äidistään ja toisesta mummistaan? Entä oma poika sitten, en kyllä voi mustamaalata omalle pojalle hänen ex-vaimoaan, onhan heidän oltava koko elämänsä hyvissä väleissä lastenkin takia, samoin minun.
VastaaPoistaAjattelen, että tottakai kirjailija ottaa materiaalia omasta elämästään ja käsittelee sen solmuja, mutta ei niitä tarvitse noin suoraan kirjaan toistaa.
Riikka Ala-Harjan kirja tuntui minusta hyvin etäännytetyltä, eikä siinä ollut mitään negatiivista. Lapsen sairastaminen on yleinen aihe, ja jos se on juolahtanut mieleen sukulaislapsen tilanteesta, niin eihän siinä ole mitään tuomittavaa. Sairaus oli eri ja oliko lapsen sukupuolikin eri. Minä en olisi sukulaisena tästä ainakaan pahastunut.
Tästä kirjasta en osaa sanoa. Haluan lukea sen.
Menit mainitsemaan Panu Rajalan (voi apua). Aloitin sitä kirjaa Elina Yli-Vakerista (oliko hän juuri tämä ensimmäinen vaimo?) ja se oli niin järkyttävän yököttävä, että jätin alkumetreillä kesken. No, minähän en nyt noin muutoinkaan ole erityisemmin Panu Rajalan fani. Tai niinku silleen, että jos maailmassa ei olis jäljellä mitään muita kun Rajalan kirjoja, niin sitten varmaan lopettaisin lukemisen.
PoistaPaljonhan on kiinni myös siitä, miten sen juttunsa kirjoittaa ja jotkut antavat etukäteen tekstinsa luettavaksi lähipiirille ja tällä tavoin hyväksyttävät kirjoittamansa. Lapset on se vaikein asia ja se, miten ne kirjoitukset lapsiin vaikuttaa. Kuitenkin oikeus kirjoittaa on mulle tietyllä tapaa pyhä asia eli olen samoilla linjoilla kuin Reeta edellä, että aikuiset on "vapaata riistaa", mutta lasten kohdalla tilanne on eri.
Jos nyt ajatellaan tätä Gulliksenia, niin nyt kun tiedän, että taustalla on hänen oma liittonsa, niin mun näkemys kirjailijasta on - mitäköhän sanaa nyt käyttäisi - hieman sanotaanko nyt vaikka tilittävä. Tosin mitäpä väliä sillä on, mitä hänestä ajattelen. Tästä kuitenkin seuraa ainakin se, että jos luen häneltä myöhemmin jonkun tämän jälkeen kirjoitetun teoksen, niin alan sen kohdalla varmasti etsiä autofiktiopiirteitä oli niitä sitten tai ei. Eli myös se, että tunnustuskirjallisuus helposti leimaa kirjoittajansa.
Tosiaan epäröin ensin tuon Ala-Harjan kirjan kohdalla, mutta lukiessa ei tuntunut siltä, että siinä mitenkään olisi hyväksikäytetty sukulaislapsen tilannetta. Saattoi olla myös niin, että asiasta turhaan revittiin otsikoita. No, se varmaan paradoksaalisesti vauhditti kirjan myyntiä.
Parhaat omaelämäkerralliset teokset kuvaavat lapsuutta ja eri aikatasoissa oman elämän taitekohtia, eip omaa eroa toista osapuolta. Useat nobelistit ovat kirjoitelleet näitä monet aika hyviäkin.
VastaaPoistaLuin hiljattain Knausgårdin Taistelun ensimmäisen karkelon, ja oli minusta kyllä varsin vaisu ja tavanomainen teos, eikä minusta mitenkään muita kohtaan ilkeä, ei minusta edes isää, tasapaksuuden puhkaisi muutama varsin hyvä omakohtainen tuokio ja eräitä hyviä nostoja, ilmeisesti loput ovat sitten parempia tai pahempia?
Kirjailijan kannattaa kuitenkin noudattaa kultaista kirjallista sääntöä, ei kannata kirjoittaa mitään toisesta, mitä ei itsestään haluaisi kirjoitettavan. Sama pätee omaan elämään, ei kannata paljastella mitään itsestä, mitä ei halua muista lukea.
Totta Jokke. On paljon erinomaisia lapsuuskuvauksia, joista nyt heti tulee mieleeni ensimmäisenä Soyinkan Aké - lapsuusvuodet, kun vielä mainitsit tuon Nobelin. Silloinhan ongelmaa ei ole, kun tekijä kuvaa omaa lapsuuttaan.
PoistaEn ole lukenut Knausgårdilta mitään. Jotenkin koko hänen projektinsa tuntuu niin megalomaniselta, että en ole tuntenut houkutusta häntä lukea. Hänen suosionsa perusteella kuitenkin on selvää, että monia kiinnostaa hänen tapansa kirjoittaa. Ehkä hänen kirjojana luetaan totuutena hänen elämästään, eräänlaisena kurkisteluna.
Mietin itsekin tuota sääntöä, että älä kirjoita, mitä et itsestäsi haluaisi kirjoitettavan. Olisikin kiinnostavaa kuulla, olisiko Gulliksenin mielestä okei, jos hänen vaimonsa kirjoittaisi oman näkökulmansa ja hiljentäisi hänet omassa tarinassaan ja pistäisi sanat hänen suuhunsa.
Minä en ole tätä lukenut, mutta kieltämättä tuntuu jotenkin kummalliselta ajatukselta, että joku kirjoittaa kaunokirjallisen kirjan omasta avioerostaan. Juuri tuo, että siinä tulee laittaneeksi ajatuksia eksän päähän ja sanoja suuhun on oikeastaan aika pelottava. Muistelen, että noin kymmenen vuotta sitten joku mieslaulaja kirjoitti biisin (olikohan räppiä) erostaan ja teki siinä naisesta oikean ku**pään. Sen jälkeen nainen kirjoitti miehelle biisin vastineeksi. Kumpaakin kipaletta soitettiin radiossa ahkerasti ja minä olin nuorena aikuisena aika vahingoniloinen, kun nainen omassa versiossaan pisti kahta pahemmaksi kuin exmiehensä, jonka laulu oli minusta aika törkeä. Hitsi, kun en muista laulujen enkä laulajien nimiä!
VastaaPoistaVoi harmi, kun et muista noista lauluja ja laulajia. Mulla on tuollainen herkullinen mittelö tainnut mennä ihan ohi.
PoistaToisen ihmisen vaientaminen on aika väkivaltainen juttu ja tuleehan tässä väkisinkin sellaista oman itsen puolustusta. Mies on niin kärsivällinen ja mitä kaikkea. Hämmentyneen fiiliksen jätti tämä.
Tämä on ajatuksia herättävä aihe, ja täällä kommenteissakin on noussut esiin mielenkiintoisia pointteja. Tunnistan ja tunnustan, että oma suhtautumiseni aiheeseen on ristiriitaista. Rakastan Knausgårdin Taisteluni-sarjaa, mielestäni se on nerokas. Toisaalta taas ymmärrän läheisten tuskan, kun he joutuvat kirjailijan taiteellisen työn materiaaliksi. On vaikea edes kuvitella, miltä tuntuisi, jos omista henkilökohtaisista ja intiimeistä asioita saisi lukea kirjan sivuilta.
VastaaPoistaKun kuulin Gulliksenin kirjan kertovan kirjailijan omasta erosta, petyin ja ärsyynnyin. Ensinnäkin siksi, että tässä kirjassa kertoja rasittavalla tavalla pistää ajatuksia vaimonsa päähän ja sanoja tämän suuhun, kuten kirjoitit tekstissäsi. Ehkä romantisoin Knausgårdia, mutta mielestäni hän kohtelee läheisiään reilummin. Toisekseen on vähän halpaa Knausgårdin kaverilta ja editorilta hyödyntää samoja kirjallisia keinoja, joilla kaveri on maineesta luonut. Eihän autofiktio Knausgårdin keksimää ole tai hänen omaisuuttaan, mutta vähän tässä haiskahtaa kaverin vetovoiman hyödyntäminen.
Jep. Tämä kirja herättää monia tunteista, joista suuri osa on tavalla tai toisella häiritseviä. Ei myöskään ole mitään selkeää tai helppoa ratkaisua siihen, millä tavalla saa/voi läheisistään kirjoittaa. Jotenkin tässä kun on kyse avioerosta, niin väkisin tulee vähän sellanen olo, että kyseessä on jonkinasteinen kostonpoikanen. Vai mikä sitten on kirjailijan motiivi tämän teoksen kirjoittamiseen? Onko tämän tarkoitus olla yleisesti kuvaus avioerosta? Jos näin on, miksi käyttää omaa elämää materiaalina ja varsinkin juuri tuo toisen osapuolen hiljentäminen tuntuu aika väkivaltaiselta.
PoistaKaikesta saa kirjoittaa, mutta onko se aina järkevää? Se on sitten jokaisen kirjailijan omalla kohdallaan mietittävä.