Matti Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema

Se on se joku, joka aina kysyy: mikä on paras suomalainen kirja, jonka olet lukenut. Toisinaa olen vastannut: Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema. Vastaukseni ei tarkoita, että näin mitenkään välttämättä olisi, mutta Pulkkisen kirja on siinä määrin erinomaisen erikoinen tapaus, että se sopii oikein hyvin vastaukseksi tähän mahdottomaan kysymykseen.

Luin Romaanihenkilön kuoleman - alaotsikoltaan Tarua ja totta eli ihmisen kuvaus - ensimmäisen kerran parikymppisenä ja se teki minuun valtavan vaikutuksen. Se jäi päähäni multimedian kaltaisena jättiläisenä, joka osoitti niin mahdollisiin kuin mahdottomiinkin suuntiin. Lukemistani leimasi tuolloin vahvasti kokemus, että sen kaltaista romaania ei Suomessa oltu aiemmin kirjoitettu. Tuolloin en vielä tiennyt postmodernismista juuri mitään, enkä varsinkaan osannut asettaa Romaanihenkilön kuolemaa sen kehykseen.

Nyt toisella lukukerralla löysin Romaanihenkilön kuolemasta sekä rasismia että sovinismia reippaassa määrin ja paikoin se sai minut kiemurtelemaan vaivautuneesti. Teokseen sisältyvä laaja Afrikkaan sijoittuva osuus on hämmentävää luettavaa, enkä tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella. Kaiken lisäksi sen lukeminen oli aika tylsää siitä huolimatta, että tarjolla oli täkyjä moneen suuntaan. Päässäni käynyt myräkkä oli  kuitenkin hyvin erilaatuista kuin ensimmäisellä lukukerralla.

Romaanihenkilön kuolema on sitä tyyppiä kirjallisuutta, josta puolileikilläni tapaan käyttää nimeä maailmanselitys, koska se tökkii kaikkea, mitä sen mieleen sattuu tulemaan ja sen mieleen sattuu tulemaan objektiivisestikin mitattuna ihan harvinaisen paljon. Se on luonteeltaan pyttipannu deluxe, johon on kaadettu jääkaapista kaikki, mikä on paistinpannuun saatu mahtumaan. Osa menee pitkin hellaa, mutta väliäkö tuolla, sillä Pulkkinen kokkaa luovasti. Käytännössä aineksia ovat muun muassa, mutta ei seuraaviin todellakaan rajoittuen: Suomen suhde Neuvostoliittoon, kehitysapupolitiikka, kirjallisuuspalkinnot, Lönnrotin seikkailut, kirjailijan oma suku, abortinvastaisuus, Pekka Tarkan kritiikit, Pulkkisen julkaistu ja julkaisematon tuotanto.

Romaanissaan Pulkkinen luo henkilön nimeltä Makkonen, joka toimii sekä romaanin kertojana että lukijana. Makkosta hän vertaa Vladimir Nabokovin Kalvaan hehkun (klik) Tri Kinboteen. Niille, jotka Kalvaan hehkun ovat lukeneet tämä on hyvin kuvaava ja havainnollinen maininta ja ylivertaisesti tarkin tapa kuvata Romaanihenkiln kuoleman luonnetta.

Muistan ihan tarkkaan, missä Romaanihenkilön kuolemaa ensimmäisen kerran luin ja nyt toisella lukukerralla palaan tuohon huoneeseen monta kertaa. Samalla törmään muutamiin henkilökohtaisiin muistoihin, joista en niin välittäisi. Muistan, miten välillä oli rauhoitettava hengitys ja annettava välittäjäaineille aikaa toipua maitohapoista. Muistan, miten ikkunat olivat likaiset ja kunnon ihminen olisi pessyt ne sen sijaan, että keskittyi kuolemaa tekevään romaanihenkilöön.

Luettuani Pulkkisen romaanin nyt uudelleen, luulen, että yksi minua tässä romaanissa erityisesti puhutelleista tekijöistä oli metafiktio ja sitä tässä teoksessa todella riittää. Teoksen kertoja/t ei/vät suostu pysymään teoksen sisällä, vaan tule(e)/vat siitä jatkuvasti ulos kuin Romaanihenkilön kuolema olisi kaappi mummon eteisessä. Intertekstuaalisuus pitää teoksessa kosteita bileitä ja siinä vaiheessa kun drinkit vaihtuvat aamukahviksi intertekstuaalista vauhtia otetaan Pulkkisen omasta romaanista nimeltä Sanan voima, joka ei ole olemassa oleva teos.

On pakomatkoja ja toisenlaisia matkoja, on hirmuisesti liikettä. Uusintalukukerran puhuttelevimmat kohdat löytyvät juuri teoksen itsetietoisuudesta kirjallisena teoksena sekä kirjailijan ja lukijan välisen suhteen kommentoinnista.

Kirjailija, kun sanat vyöryvät kohti - heitä lainausmerkit!
ja sitten jalat alle.

tai

Ei ole "frigidin lukijan" käsitettä; "kyvyttömän kirjailijan" on. Eipä tunneta "siveettömiä lukijoitakaan"; syy on aina kirjan.


Lukiessani mietin outoja asioita, kuten vaikkapa sitä, että kirjoittiko Matti Pulkkinen Romaanihenkilön kuoleman kirjoituskoneella. Romaani on ilmestynyt vuonna 1985, jolloin tietokoneet eivät vielä olleet yleistyneet, joten luultavaa on, että näin tapahtui. Tästä seuraa kuva, jossa Pulkkinen hiki päässä hakkaa kirjoituskonetta, kun hänen ajatuksensa kulkevat huomattavasti nopeammin kuin sormet, jotka lipsahtelevat vähän väliä kipeästi kirjoituskoneen näppäinten väliin. Tasaisin väliajoin kuuluu autuas ping, kun hän vaihtaa riviä. Hullun hommaa, sanon minä. Sitä kirjallisuus pahimmillaan ja parhaimmillaan on.

Teoksen loppuun sijoitetuissa Alkusanoissa Romaanihenkilön kuolemaa kuvataan seuraavasti:

Mahdollinen lukija, kädessäsi on kirjallinen konkurssi, kesken jäänyt luonnos omaelämäkerralliseksi antiromaaniksi, tai se mitä käsikirjoituksesta on jäljellä sen jälkee kun sade on sitä liottanut, tuuli levitellyt, koirat penkoneet ja kulkijat tallanneet, sillä jätän liuskani maailman armoille, tämän Hämeenlinnan Kaupunginpuiston penkin alle jolla ne luin viimeisen kerran läpi ja totesin tappioni ylivoimaisen yrityksen edessä.

Romaanihenkilö on Matti Pulkkinen, joka ei ole Matti Pulkkinen. Kyseessä on kevyt ja vakava leikki lukijan kanssa, jossa kukaan ei voita tai jos voittaakin ei tiedä, mitä voitollaan tehdä. Pulkkisen teos on kauimpana lauantain lottoarvonnasta, joka tekee yhden haaveista totta. Siinä on aika paljon sydäntä ja rasvakudosta suht kummallisissa paikoissa. Se on uhkayritys ja lokin monumentaalinen kriisihuuto. Se on sitä lajia liikahdus suomalaisessa kirjallisuudessa, että vaikka tietyt teemat epäilyttävätkin ja tuntuvat nykypäivästä katsottuna suorastaan vastenmielisiltä, ei Romaanihenkilön kuoleman nerokkuutta voi kiistää. Tämä teos, jos mikä, kuuluu kansakunnan kaapin päälle. Sinne, mistä pölyjä harvoin muistetaan pyyhkiä.



Matti Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema (1985)
639 sivua
Kustantaja: Gummerus