Siirry pääsisältöön

Matti Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema (kirjabloggareiden yhteispostaus)



Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema on ajatusten, merkitysten ja viittausten rihmasto, jota on mahdoton yksiselitteisesti kuvata. Postmodernisti kirja julistautuu antiromaaniksi ja pyrkii rikkomaan kaikkia perinteisiä tarinankerronnan lainalaisuuksia. Rikkomuksista pienin on alkusanojen sijoittaminen viimeiseksi luvuksi. Aristoteles kieriköön haudassaan.

Pulkkinen on sisällyttänyt antiromaaniinsa kirjoittamishetkellä ajankohtaisia teemoja, kuten Puolan sotatilan, Suomen idänpolitiikan arvostelun, Afrikka-kokemuksensa ja kehitysyhteistyökritiikin, omaa henkilöhistoriaansa, omat todelliset ja fiktiiviset kirjansa, lukemattomat lainaukset mm. sosiaalipsykologisesta kirjallisuudesta.

Yhtenä kirjan sisäkkäisenä antikertomuksena ”Makkonen”, romaanihenkilö, ottaa haltuunsa ”kirjailijan” muistiinpanot ja luonnokset ja toimittaa ne kokonaisuudeksi omin välihuomioin. Kirjailijan muistiinpanot ovat pitkälti kuin aforismeja tai runoja. Niistä voi poimia lähtökohdan myös Romaanihenkilön kuolemalle:

"Tee maailma oudoksi. Kirjoita kylmä kirja. Tämän maailman veroinen."

*
Airin lukukokemus:

Romaanihenkilön kuoleman lukeminen on kuin krypton ratkaisemista: vaakasuoraan Neuvostoliitto, Puola, Afrikka, Suomi, pystysuoraan romaani, sota, syntymä, kuolema. Mitä saadaan? Mitä lukija saa vuonna 2017?

Kirja on ollut hyllyssäni melkein 32 vuotta, lukemattomana. Nyt on enää vaikea eläytyä siihen 80-luvun Suomeen, jossa kirja aiheutti kohun sekä kirjallisissa että poliittisissa piireissä. Siksi idänsuhteiden kritiikki tai kuvaukset kehitysyhteistyön yli- ja alilyönneistä leimaavat kirjan vanhentuneeksi vaikka kokonaisuudessa on kirjallisesti paljon vieläkin tuoretta.

Lujille pani kirja minut lukijana. Ehdin tuskastua ja herpaantua monta kertaa. Sain sitten taas otteen jostakin kiinnostavasta ja jaksoin jatkaa. Pidän kuitenkin älyllisistä pähkinöistä, ja Romaanihenkilön kuolema on kirja, joka sai merkityksensä vasta, kun mietin sitä lukemisen jälkeen.

*

Arjan lukukokemus:

Kirjailijan ruoska ei säästä mitään eikä ketään: ei etenkään afrikkalaisia tai heille toimimatonta apua tyrkyttäviä eurooppalaisia, ei venäläisiä eikä virolaisia, ei sansibarilaisia tai savolaisia, ei mielenterveyspotilaita tai heidän hoitajiaan, ei luovan työn tekijöitä, erikoistutkijoita tai politiikkoja.

”Lukija on kertojan koko ongelma.”

Vaikka selkää suomii ja veri virtaa, naurahtelen silti Pulkkisen teräville huomioille, tajunnanvirta-ajatusten ja kirjoitetun sanan mestarilliselle yhdistelylle. Älykästä suomintaa riittää kirjan mitalta, joka ei ole helppo ja pikku pätkissä lukaistava, vaan tekstiin on upottava rauhassa päästäkseen mukaan kirjailijan aggressiivisen haastavaan tyyliin. Sisällöllisesti kirja ei ole kestänyt aikaa; Pulkkisen kuvaama maailmantilanne tuntuu nyt kovin kaukaiselta ja näyttämömäiseltä. Se, että ihminen on eläin (usein vaistojensa ohjaama älytön peto), kuten Pulkkinen kuvaa, on tietysti edelleen totta, nyt jopa näkyvämmin kuin 1980-luvulla. Kirjan toinen taso, romaanin synnyttämisen vaikeus, ja ah, taiteilijuuden kärsimykset ovat aiheina ajattomia, jos kohta kuluneita.

”Miten hyvä on kulkea lausein jotka eivät ole minnekään menossa, eivät millään asialla, varsinkaan hyvällä. Kaikki elämä on kuolemanpilkkaa.”

*

Taikan lukukokemus:

Voisi sanoa näin jälkijättöisesti, että Pulkkinen oli aikansa Liukkonen tai Ekholm kerronnallisen käytöksensä suhteen, ellei hän kuitenkin olisi ollut lähinnä Johanna Sinisalon mestarillista kollaasitekniikkaa – ja yhteiskunnallista näkemystä.

Toisin kuin ehkä teoksen ilmestymisaikaan, nykylukijan kannalta erityisen hienoa ei ole teoksen kirjallinen taiturointi, vaan sen luoma kuva suomettuneesta Suomesta, jossa toisen värisiä pidettiin väärän värisinä, naisia objekteina ja Neuvostoliittoon rähmällään olemista ihan tavanomaisena asiaintilana. Teoksessa silmiinpistävintä onkin, että Pulkkinen käy jälkimmäisimmän kimppuun ärhäkkäästi, muttei kahden ensimmäisen.

Tai no, kyllä rasismia pitää kuitenkin vähän perustella, ikään kuin siinä jotain minisesti pielessä olisi, että arvottaa ihmisiä ihonvärin perusteella.

Kaiken kaikkiaan teoksessa haisee setämies.

Kalapuikkoviiksimies. Se tyyppi, jonka mielestä miesten tulee olla miehiä, naisten tulee olla naisia, ja muutenkin kaikkien tulee tietää paikkansa. Lukiessa hämmentyy: miten noin – 1980-luvun suomalaiseen stereotypiaan verrattuna – anarkistinen yhteiskunnallinen ajattelija, radikaalisti suomettumisen romaanissaan silmille lyövä kirjoittaja, voi toisaalta olla niin yhteiskunnallisesti sokea. Että romaanissaan täysin tietoisesti yhteiskunnallisia rakenteita rikkomaan pyrkinyt toisaalta niin jämäkästi pönkittää toisia rakenteita huomaamattaan.

Täysi tietoisuus kaikista epäkohdista yhtä aikaa ei liene kelleen helppoa, jos edes mahdollista.

Romaanihenkilön kuolema vie, tai ainakin on helppo ajatella sen vievän, 1980-luvun suomalaiseen yhteiskuntaan, 1980-lukulaiseen ajatusmaailmaan. Missä määrin olemme päässeet sieltä kolmessa kymmenessä vuodessa ulos, paljastuu siinä, miten väärältä ja oudolta romaanin esittämä totuus ilmenee. Vai onko kaikki vain taidokkaan romaanin harhaa, joka vetoaa suoraan 2010-luvun ennakkoluuloihin 1980-lukulaisen suomalaisen ajatusmaailmasta?

*

Ompun lukukokemus:

Luin Romaanihenkilön kuoleman - alaotsikoltaan Tarua ja totta eli ihmisen kuvaus - ensimmäisen kerran parikymppisenä ja se teki minuun valtavan vaikutuksen. Se jäi päähäni multimedian kaltaisena jättiläisenä, joka osoitti niin mahdollisiin kuin mahdottomiinkin suuntiin. Lukemistani leimasi tuolloin vahvasti kokemus, että sen kaltaista romaania ei Suomessa oltu aiemmin kirjoitettu. Tuolloin en vielä tiennyt postmodernismista juuri mitään, enkävarsinkaan osannut asettaa Romaanihenkilön kuolemaa sen kehykseen.

Nyt toisella lukukerralla löysin Romaanihenkilön kuolemasta sekä rasismia että sovinismia reippaassa määrin ja paikoin se sai minut kiemurtelemaan vaivautuneesti. Erityisesti teokseen sisältyvä laaja Afrikkaan sijoittuva osuus on hämmentävää luettavaa, enkä tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella. Kaiken lisäksi sen lukeminen oli aika tylsää siitä huolimatta, että tarjolla oli täkyjä moneen suuntaan. Päässäni käynyt myräkkä oli  kuitenkin hyvin erilaatuista kuin ensimmäisellä lukukerralla.

Romaanihenkilön kuolema on luonteeltaan pyttipannu deluxe, johon on kaadettu jääkaapista kaikki, mikä on paistinpannuun saatu mahtumaan.  Luettuani tämän romaanin nyt uudelleen, luulen, että yksi minua aiemmin puhutelleista tekijöistä on metafiktio ja sitä tässä teoksessa todella riittää. Teoksen kertoja/t ei/vät suostu pysymään teoksen sisällä, vaan tule(e)/vat siitä jatkuvasti ulos kuin Romaanihenkilön kuolema olisi kaappi mummon eteisessä. Intertekstuaalisuus pitää teoksessa kosteita bileitä ja siinä vaiheessa kun drinkit vaihtuvat aamukahviksi intertekstuaalista vauhtia otetaan Pulkkisen omasta romaanista nimeltä Sanan voima, joka ei ole olemassa oleva teos.

On pakomatkoja ja toisenlaisia matkoja, on hirmuisesti liikettä. Uusintalukukerran puhuttelevimmat kohdat löytyvät kirjailijan ja lukijan välisen suhteen kommentoinnista ja teoksen itsetietoisuudesta kirjallisena teoksena.

Kirjailija, kun sanat vyöryvät kohti - heitä lainausmerkit!
ja sitten jalat alle.



Matti Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema (1985)
Kustantaja: Gummerus


Kuva: Taika Dahlbom
- - -

Postaus Romaanihenkilön kuolemasta Ylen Kirjabloggarit ja 101 -sarjaan oli luvassa Lukutoukan kulttuuriblogin Kristalta, mutta ennen kuin postaus ehti valmistua, menetimme Kristan äkillisesti.
Tämän yhteispostauksen myötä kirjabloggaajien yhteisö haluaa muistaa Krista ja osoittaa kunnioitustaan Kristan hellittämättömälle kirjarakkaudelle.

Yhteispostauksen kirjoittamiseen ovat osallistuneet Airi Kirsin Book Clubista, Arja blogista Kulttuuri kukoistaa, Taika Kirjasfääristä sekä Omppu blogista Reader why did I marry him.

Kokonaiset postaukset Romaanihenkilön kuolemasta löytyvät Taikan (klik) ja Ompun (klik) blogeista




Kommentit

  1. Vastaukset
    1. Kiitos Jokke. Päädyimme tähän yhteiskirjoitukseen kunnioittaaksemme Kristan muistoa.

      Poista
  2. Todella huipusti kirjoitettu yhteispostaus! Romaaniin en tällä(kään) puheella tartu, mutta "pyttipannu deluxe" on määritelmä, jonka soisin siirtyvän kirjallisuuden jargoniin. Mummon eteiskaappi saa myös peukkuja. Olet sinä yksi, Omppu! Krista hymyilee onnellisena tästä teille! 😊🌹

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yhteispostauksen kirjoittaminen oli mukava projekti ja olisi ollut vielä mukavampi, jos syy sen toteuttamiseen ei olisi ollut niin surullinen.

      Kiellän sinua lukeamasta Romaanihenkilön kuolemaa. Et saa ikinä koskaan tässä tai missään muussakaan elämässä maapallolla tai millään muullakaan planeetalla sitä lukea PISTE

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän