lauantai 15. huhtikuuta 2017

Juuli Niemi: Yömatkat

Alussa oli sana ja on edelleenkin. Yömatkoissa se sana on Rai. Yömatkoissa se on myös ihmisen nimi ja Niemen runot kertovat siitä, miten Raista tuli rai pienellä kirjaimella ja uudelleen RaiRaiRai kaikki kolme isolla kirjaimella.

Heti kuultuani nimen Rai päässäni alkaa soida jonkinlainen musiiki, joka selittynee sillä, että Rai tarkoittaa myös algerialais-marokkolaista kansanmusiikkia. Tämä tieto tuskin on tarpeellinen Yömatkoja lukiessa, mutta omalla kohdallani juuri tämän vuoksi Niemen kokoelman lukeminen alkoi vahvasti musikaalisissa merkeissä.

rai tai Rai ennen kuin hänestä tulee RaiRaiRai matkustaa paljon. Tekee kaikenlaisia matkoja. Käy Kiinan muurilla miehen kanssa. Käy etelässä, jossa on pieni kylä ja "kuuman ihon iltapäivät." Käy istunnoissa ja nimettömässä maassa "revityn lottokupongin hengessä." On usein "utuinen läikkä" valokuvan etuosassa. Ei vielä kovin paljon olemassa, mutta jo matkalla itsekseen.

Yömatkoissa on vastustamatonta teeskentelemättömyyttä ja lapsenomaista vilpittömyyttä. Tutustun sisaruksiin, jotka juoksevat sivujen poikki lettinauhat heiluen. Ne eivät ole kireällä ollenkaan, vaan hiuksia luiskahtelee niistä vähän väliä karkuun. Tavallaan minä nyt vähän huijaan, sillä Niemi ei kirjoita lettinauhoista. Minä taas kirjoitan niistä tässä sen tähden, että vallattomiin lettinauhoihin tiivistyy parhaimillaan sellainen huolettomuus ja tyttöihana itsevarmuus, joka kuvastaa hyvin juuri tämän kokoelman tunnelmaa.

Niemi kirjoittaa, miten rai, joka ei vielä ollut RaiRaiRai

Parturoi jo pienenä oman tukkansa,
keksi omat jumalat,
he olivat itsestään selvästi naisia,
Potkaisi jos joku ei lähtenyt tanssimaan
Tässä mä oon!

Tässä mä oon! Kuka muu kuin pieni tyttö voisi noin vastustamattomasti itsestään todeta. Kuulkaa maailma ja kaikki sen ihmiset, kuulkaat eläimet, puut ja moottoritiet. Tässä mä oon! Olen piirtänyt pari viivaa paperille. Olen Frida Kahlo!

Yömatkoissa on vähän pinkkiä ja hubbabubbaa, mutta ei koskaan imelästi. Paikoin lukiessani mielessäni pyörivät Katja Tukiaisen taulut. Niemen runojen energia on ihanaa, kahmin sitä syliini. Haistan ja maistan. Työnnä pääni sen sisälle.

Kipuakaan ei tästä kokoelmasta puutu, sillä kasvaminen sattuu aina. Kuitenkin, kun nyt tässä Yömatkoista kirjoitan ja niiden lukemisesta on jo muutama viikko kulunut muistan parhaiten sen tytön, jolle ei tulisi mielenkään kyseenalaistaa omaa olemassaoloaan. Hän tuo mieleeni lapsen Wim Wendersin elokuvasta Berliinin taivaan alla. Hän on se lapsi, joka ei tiennyt olevansa lapsi. Joka kulki käsivarret roikkuen, eikä ottanut valokuvatessa mitään ilmettä kasvoilleen.

On huimaavaa ajatella, mitä tapahtuisi, jos runojen tyttö säilyttäisi tuon saman kyvyn myös aikuisena. Jos kasvaminen ei ryöstäisi meiltä tärkeimpäämme.



Juuli Niemi: Yömatkat (2010)
90 sivua
Kustantaja: Otava

#runo100

2 kommenttia:

  1. Juuli Niemi on minulle tuttu nimi teoksestaan Et kävele yksin, vaikkakaan en sitä ole lukenut. Tämä teos kuulostaa Lanu-Finlandia-voittajaa kiinnostavammalta, sillä runot. ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä on kyllä täysin aseistariisuvaa tyttöenergiaa. Kokeile!

      Poista