keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Satu Taskinen: Lapset

[j]os lapset kysyisivät, mihin yhteen asiaan tai sanaan tai ilmiöön ihmiselämä ikään kuin keittyy kokoon, voisin hyvällä omallatunnolla siinä hetkessä päättää ja sanoa: lohtuun.

Jos lapset tai aikuiset tai ihmiset ylipätään kysyisivät, miten aion selvitä tästä tilanteesta, joka heidän mukaansa on mennyt jo ihan liian pitkälle, voisin hyvällä omallatunnolla tässä hetkessä päättää ja sanoa: lukemalla Satu Taskisen Lapset.

Kun kirja on vaikuttanut niin vahvasti kuin Lapset on vaikea kirjoittaa mitään, koska samaan aikaan on niin sanaton ja sanoja täynnä. Kun lohtuitkettää koko ajan, kun miettii lukemaansa ja kun pyörryttää, kun ajattelee Lasten päähenkilöä Navidia, joka hänkin tuntee huimausta läpi kirjan.  Kun olo on vähän sellainen kun se on, kun on rakkaan ystävän kanssa keskustellut kaksi päivää ja kaksi yötä ja sen jälkeen hänen on pitänyt lähteä kotiinsa, joka on maailmojen ääressä.

*

Olin jokin aika sitten Teoksen kirjallisessa salongissa kuuntelemassa, kun Satu Taskinen puhui Lapsista ja luki siitä pari otetta. Silloin alkoi jo vähän tuntua. Kun Taskinen vielä kertoi kiinnostuksestaan fysiikkaa ja filosofiaa kohtaan, aloin jo olla varma. Kun hän sanoi jotakin sen tapaista, että vaikka hän ei aina ymmärrä, mistä fysiikassa on kysymys, se vetää häntä puoleensa siitä huolimatta. Silloin minä tiesin, että Lapset tulee olemaan minulle hyvin erityinen teos, sillä vaikka en osaa sanoa, mitä oikeastaan tapahtui, niin silloin tuli varmuus ja aukeni sellainen rako, josta tiesin pääseväni livahtamaan Lapsiin kuin rakkaaseen paikkaan, jota usein kodiksi kutsutaan.

Lapset on yhdenpäivän romaani opettajamies Navidista, jonka vaimo Sara on jättänyt hänet. Kenties kuollut. Toisinaan Sara saa muita kuin ihmisen ilmenemismuotoja. Navid itse on viimeiset ajat asunut autossaan. Hänellä on kaksi jo aikuista tytärtä: Daniela ja Martha ja hän on menossa jälkimmäisen lasten syntymäpäivä- ja tulokasjuhliin. Se, minkä pitäisi olla helppoa ja onnistua tuosta noin vaan, muuttuu Godot'n kaltaiseksi, absurdin vaikeasti saavutettavissa olevaksi ja yhä lykkääntyväksi.

Taskinen kysyy romaanissaan suuria kysymyksiä. Niin suuria, että niitä ei usein aikuisena ole tapana kysyä. Lapsille niiden kysyminen on sallittua, koska lapset eivät vielä osaa ajatella niin järkevästi kuin vanhemmat ihmiset. Kovin hyvin ei myöskään sovi kysyä, miksi aikuisuus edellyttää, että ihminen luopuu kysymyksistään. Niin harvoin tällaisia kysymyksiä esitetään, että kun joku niin tekee, lohtu kiertyy ympärilleni niin hiljaa ja varoen, että sitä ei pysty enää erottamaan ihostani.

Mitä tapahtuisi, jos alkaisimme ottaa lasten kysymykset tosissaan? Lapsi tulee ja ihmettelee: äiti/isä, miksi me emme voi antaa ruokaa niille, joilla ei ole? Miksi me emme lopeta sotia? Miksi eläimiä saa syödä? Lapselle on luonnollista vaatia oikeudenmukaisuutta ja hyvän voittoa pahasta aina siihen asti, kun lapsi ymmärtää, että maailman lait eivät ala sanoilla: olipa kerran. Lapsi uskoo, että vanhemmat tietävät kaiken ja ovat täydellisiä ja virheettömiä, kunnes heille selviää, että aikuisetkaan eivät tiedä kovin paljon.

*

Lapset koostuu Navidin ajatuksista ja siinä kaikki se, mitä hänen mielessään liikkuu on kirjoitettu auki. Ajatuksenpalat, kysymykset, koetut tunteet, muistot - niiden läpi Navid romaanissa vaeltaa. Taskinen kirjoittaa auki Navidin päänsisäisen hälyn ja sen reflektiivisen järjestäytymättömyyden. Muistot Istanbulista ja nuoruuden rakastetetusta Isabellasta tönivät hänen sisäistä puhettaan. Joka hetki on tärkeä.

Joka hetki elämän jatkuminen on kiinni siitä, mitä päättää nyt. Ja nyt. Eikä ole olemassa mitään jatkumoa. On olemassa rihmastoja, verkostoja, sammuvia ja syttyviä lamppuja, joista osa on täysiä väärinkäsityksiä, vaikka sitä ei kukaan huomaisikaan. Ja joka huomaa, sitä ei hevillä uskota.

Lapset sisältää monia sellaisia kysymyksiä, joiden pohtimista rakastan. Tässä mielessä se on kuin useat Don DeLillon teokset, jotka saavat ajatukset ketjuuntumaan päässä ja maalaamaan osia todellisuudesta maalilla, joka ei peitä, vaan paljastaa alastomaksi. Taskinen lyö eksistentiaalisia nauloja siihen rakennelmaan, jota kutsumme todellisuudeksi. Lapset on Navidin todellisuus ja vaikka maailmassa on miljoonia ihmisiä ja vielä miljoonampia romaanihenkilöitä kenenkään muun todellisuus ei ole samanlainen kuin hänen. Yksinäisyyden kuilu, sen pohjalla kirkkaana loistavat petoeläimen silmät, jotka eivät väsy odottamaan. Sinun kuilusi. Minun kuiluni. Miten kätevää olisi, jos olisi olemassa "sellaisia pillereitä, joiden mukana voisi syöttää toiselle oman todellisuuden."

On olemassa erityinen lukemisen tapa, jota kutsun hartaaksi lukemiseksi. Sen ominaisimmat tunnusmerkit ovat maailman ulkopuolelleen sulkeva keskittyminen, häikäistyminen ja rakkaus luettua tekstiä kohtaan. Ja rakkaudesta, kuten tiedämme "löytyy aina oikea vastaus joka ikiseen pulmaan." Se on rakkauden tarjoama happinaamari, jonka lukeminen on lukemista, jossa ei ole aikaa. Lukemista, jossa sanat menevät sormenpäistä läpi. Lukemista, jota ei voi lopettaa, vaikka on kamala pissahätä.

Lapset on humanismi. Se on ihmisen osa, taivallus ja yritys elää. Sen ilmeessä on kaikuja Pentti Saarikosken herkimmistä runoista. Se sytyttää lukijassaan vastaansanomatonta lämpöä, inhimillisyyttä ja kohtuulllisuutta. Se läikkyy vasten rintalastaa. Se kasvaa ja laajenee vastarinnaksi nykyistä talousjärjestelmien hallitsemaa kulutuselämäntapaa vastaan. Se vakuuttaa, että sinussa minussa meissä on jo kaikki, jos vaan uskallamme pysähtyä ja kysyä.


Satu Taskinen: Lapset (2017)
296 sivua
Kustantaja: Teos
Ulkoasu: Jenni Saari


Helmet lukuhaaste kohta 19: yhdenpäivänromaani


9 kommenttia:

  1. En ollut tästä kirjasta ihan varma koska edellinen (vai oliko se edellinen) Paisti (oliko se Paisti?) ei ollut yhtään mun juttu mutta nyt olen, koska kaikki mitä kirjoitat mutta varsinkin tämä: "Tässä mielessä se on kuin useat Don DeLillon teokset, jotka saavat ajatukset ketjuuntumaan päässä ja maalaamaan osia todellisuudesta maalilla, joka ei peitä, vaan paljastaa alastomaksi." En malta odottaa.

    Kiitos taas upeasta tekstistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Edellinen oli Katedraali, joka jäi minulla kesken. Sekään ei tosin sen takia, että se olisi ollut huono, vaan oikeastaan päinvastoin, mutta jotenkin se oli niin klaustrofobinen, että en vaan mitenkään saanut luettua sitä loppuun. Tosin luulen, että jos yritän uudestaan, niin onnistuu paremmin.

      Minä tykkäsin kyllä Täydellisestä paististakin. Taskisella on omanlaisensa tapa kirjoittaa ja Lapsissa se osui minuun kovasti. En sitten tiedä, pitääkö tuo "vertaus" DeLilloon kuinka hyvin paikkansa muutoin kuin omalla kohdallani. Mulle DeLillon kirjat on aika kokonaisvaltaisia maailmanselityksiä, jos nyt sellaista sanaa voi käyttää ja sitä oli myös Lapset. Kiitos Helmi.

      Poista
  2. Mukavaa, että osui ja upposi, mukavampaa huomata että kirja josta en pitänyt, sisältää noin paljon hienoja elementtejä.


    Itse en erityisemmin syö lihaa, mutta en ole kasvissyöjäkään, kasvissyöjiä eivät ole myöskään monikaan eläin eikä kala. Ihmettelin itse opettajan olematonta työmoraalia sekä elämäntapaa, missä matkustellaan ympäriinsä ja asutaan hulppeassa asunnossa Wienissä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokke, en muista, että aiemmin oltaisiin mistään kirjasta oltu niin eri tunnelmissa sun kanssa kuin tämän Lasten suhteen. :D

      Poista
    2. :)
      Toisaalta hyvä joskus näinkin :)
      Itseäni ei ärsyttänyt mielipiteet ja kannanotot, vaan miten ne ilmenivät.
      Tämä alun kissajuttu muuten viittaa tähän, minkä laitoin lihansyöntijuttuun, eli kissakin napsi lähiseudun "pupuja". MInulla oli kirjaston kirja, pitää varmasti rauhoittua ja lukea joskus uudestaan

      Poista
    3. Joo, ihan hyvä. :D

      Naurattaa vaan kamalasti tuo sun rauhoittumisasia, kun mun mielestä sä olet aina melkoisen rauhallinen. Pohdin kyllä sitäkin, että jos en olisi ollut kuuntelemassa Satu Taskista, niin en tiedä, olisinko kokenut kirjan samalla tavalla kuin nyt tein. Jotenkin hänen puheensa avasi väylän tähän kirjaan. Hieman vaikea tätä selittää, mutta jotain sellaista. :D

      Poista
  3. Hieno postaus, Omppu! Lapset ei ollut helppo luettava, mutta - todentotta - lohdullinen se on. Aikakäsitys on siinä kiehtovan kierteinen ja kehämäinen, mikä ilmenee myös kerronnan tasolla. Taideteos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lapset oli ihan hirveän paljon sellainen kirja, joista eniten tykkään. Oi, muistan varmaan lopun ikääni, miten hartaasti sitä luin ja huokailin sen tarjoamaa lohdutusta ja vähän vetistelinkin onnesta ja surusta ja kaikesta muusta.

      Onneksi lähdettiin kuuntelemaan Taskista. Jotain avautui, kun kuulin hänen puhuvan.

      Poista