Hanna Ryti: Syli

Ota minut syliin
puhu minut aamuun / itke minut aamuun / naura minut aamuun / viethän minut aamuun

No niin Mikko Alatalo, selväksi tuli. Eiköhän sun olisi aika jo lähteä tästä bloggauksesta omiin puuhiisi.

*

Syli on tragikomedia ihmissuhteista ja ihmisten kohtaamattomudesta. Se käynnistyy räväkästi Ritva-papin panofantasioilla, kun hän on hierojansa Jorman normikäsittelyssä, mutta haluaisi Jormalta niin paljon enemmän ja just sitä munaa erityisesti.

Ritva, joka Jormalle on ilmoittanut nimekseen Mimosa, on 17-vuotiaan Pietun yksinhuoltaja, jolle hänen poikansa on vieras ja asiantila on vastavuoroinen. Ryti tavoittaa romaanissaan oivallisesti äidin ja pojan välisen vierauden ja sen mitä kumpikin luulee toisen itsestään ajattelevan ja miten kumpikin on omalla yksinäisellä tavallaan väärässä. Toki joskus olisi kiehtovaa lukea myös romaani, jossa vanhemmalla ja teinillä on hyvät ja lämpimät suhteet.

Kepeän tyylin kautta Ryti kattaa pöytään painavia asioita. Ritvalla on taipumus takertua ihmisiin pakkomielteisesti. Muiden ja erityisesti hänen ystävänsä Sarin elämä vaikuttaa aina mielenkiintoisemmalta ja täydemmältä. Eksyksissä on myös Pietu, jonka suhde isään on heppoinen ja jota ylläpitää lähinnä yhteiset satunnaiset lämimishetket.

Ritva-Mimosa, joka myöhemmin ottaa nimekseen Rea on kovin paljon syliä vailla ja perustunnelma on sen kaltainen, että syli olisi ratkaisu elämän kunderalaisen sietämättömään keveyteen, jota Ritvan kohdalla lisäävät papin työ ja kristillinen arvopohja, joiden kaiketi kuuluisi toimia ihan päinvastaisella tavalla. Muodikkaasti läpikäydään niin nais- kuin miessylinkin tarjoamat mahdollisuudet.

Aina välillä suomalaiselta kirjallisuudelta peräänkuulutetaan ammatteihin liittyvää kirjallisuutta. Tässä sitä nyt olisi, "pappilittiä".  Syli on vetävä ja hyvin kirjoitettu tarina, jos toki paikoin kuvaus on siinä määrin rymistelevää, että se koettelee teoksen uskottavuutta, vaikka sinänsä ns. ylivedot voidan teoksen lajityypin kautta selittääkin.

Tragikoomisuus jakautuu kiintoisasti teoksen päähenkilöiden kesken. Ritvan osaksi tulee pintasolla lähinnä komiikka, kun taas Pietun tonttia on tragedia. Vaikka ikäni ja sukupuoleni vuoksi minun "kuuluisi" samaistua Ritvaan ja hänen levottomaan lihaansa, tunnen suurempaa sympatiaa Pietua kohtaan. Ritvan ihon- ja sylinnälkä on liian ilmeistä, jos toki hänen sylintarpeensa on mittava ongelma ja toisinaan jopa henkilökohtainen katastrofi, kun tilanne osuu omalle kohdalle.

On erinomainen ratkaisu Rytiltä kuljettaa Ritvan ja Pietun tarinoita lomittain, sillä jos kirjassa keskityttäisiin pelkästään keski-ikäisen pappisihmisen hukassaoloon elämänsä kanssa saattaisi tarina muuttua pidemmän päälle puuduttavaksi. Pietun kautta romaaniin kirjoittuu myös nuorten hätä yleisemmälläkin tasolla ja erityisesti se tulee tässä romaanissa ilmi Tarina-nimisen tytön kautta, jota kohtaan Pietu tuntee lämpimiä ja monimutkaisia tunteita ja josta Ritva vaikuttaa kantavan enemmän huolta kuin omasta pojastaan.

Ritvan ja Pietun välinen vieraus ja puhumattomuuden kulttuuri pysäyttää. On riipaisevaa lukea erityisesti Pietun äitiinsä kohdistamista toiveista, jotka jäävät täyttymättä kerta toisensa jälkeen siitä huolimatta, että Ritva ei ole paha ihminen, vaan suht tavallinen elämänsä kanssa kipuileva naishenkilö. Eniten Rytin tekstissä aiheuttaa  minussa kipua juuri se, että nyt ei kyse ole ns. huonosta äidistä, mutta Pietu jää ilman huomatuksi tulemista siitä huolimatta. Tällaisiako me ollaan? Eikö me pystytä parempaan?

Jos kellä on vaikeuksia saada luetuksi päivittäin 30 sivua, kuten Karo Hämäläinen on haastanut meidät tekemään marraskuun ajan, niin Sylin seurassa 10 seuraavan päivän tinki tulee helposti täyteen.


Hanna Ryti: Syli (2017)
316 sivua
Kustantaja: Siltala