torstai 23. marraskuuta 2017

"Se, mitä emme tiedä, tekee meistä inhimillisiä." - Don DeLillo: Nolla Kelviniä

Kuten blogiani edes jossakin määrin aktiivisesti seuraavat tietävät on Don DeLillo yksi ehdottomia lempikirjailijoitani. Tämän vuoksi hänen lukemisensa käynnistyy aina hermostuneen tärinän merkeissä, sillä pelkään, että jospa hän tällä kertaa tuottaakin pettymyksen. Niin ei onneksi vielä ole käynyt, eikä niin tapahtunut myöskään Nolla Kelvinin kohdalla, mutta - to be honest - paikoin aika ristiriitaisia tuntemuksia tämä hänen uutuutensa herätti. Oli kohtia, jolloin tuntui että vähintäänkin levitoin ja oli kohtia, jolloin teki mieli kysyä DeLillolta, että mitä ihmettä sinä nyt oikein selität.

DeLillon tuotannosta Nolla Kelviniä kantaa mukanaan erityisesti hänen teoksiaan Valkoinen kohina (klik) ja Omegapiste (klik). Edellistä kuolemaan liittyvän tematiikkansa ja jälkimmäistä erilaisten valkokangasrepresentaatioiden kautta. Mietinkin, että jos DeLilloa ei ole lukenut aiemmin tämä uutukainen saattaa hahmottua varsin toisella tavalla kuin jos hänen tuotantonsa on entuudestaan tuttua.

DeLillo on yhteiskuntakriitikko, joka tunnetaan armottomana amerikkalaisen elämänmenon suomijana ja tällä kertaa hänen kritiikkinsä kattaa myös tulevaisuuden. DeLillo on hauska, vaikka hänen huumorinsa on usein vähän mustaa tai muutoin omituista sorttia ja välillä hänen jutuilleen nauraminen tuntuu lähinnä rikolliselta. DeLilloa lukiessani minusta tuntuu usein, että hän on samanaikaisesti sekä äärettömän tosissaan että ihan kaikkea muuta. Vakavan ja suorastaan banaalin välinen liitto on hänen teoksissaan aika lailla täydellistä sorttia ja sillä tapaa naimisissa keskenään, että toista ei voi toisesta erottaa.

Kuolema on yksi DeLillon kestoteemoista ja Nolla Kelvinissä hän lähestyy sitä scifi-henkisesti kuvaamalla, miten on siirrytty aikaan, jolloin ihmisen on mahdollista kryojäädyttää ruumiinsa ja jatkaa elämäänsä joskus myöhemmin.

[...] kuolema aiheutettaisiin kemiallisesti, holvissa, jossa on pakkasasteita, äärimmäisen tarkassa lääketieteellisessä prosessissa, jota ohjasivat joukkoharha, taikausko, ylimielisyys ja itsepetos.

Edellinen sitaatti joukkoharhoineen ja itsepetoksineen on myös oiva esimerkki DeLillon sarkasmista. Lämpöopin tuntemusta tämän teoksen lukeminen ei vaadi, mutta on hyvä tietää, että Kelvin on lämpötilan mittayksikkö ja että nolla Kelviniä sijaitsee absoluuttisessa nollapisteessä, joka on "materian lämpötilan alaraja, jossa atomien lämpöliike lakkaa."*

Yleisemmällä tasolla voisi sanoa, että DeLillo tutkii tässä romaanissa muun muassa sitä, miten kuolema elämistä määrittää ja miten se vaikuttaa meidän jokapäiväiseen elämäämme ja tekemiimme ratkaisuihin. Nolla Kelvinissä kuolema muodostaa taustakankaan, jolle meidän elämämme päivä päivältä piirtyy. Kun elämä sujuu joltisenkin mukavasti kuoleman läsnäolo elämässä voi jäädä piiloon, mutta tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö se olisi joka hetki läsnä. Tästä ilmiselvyydestä on vain pieni askel suureen mustaan, jonka kanssa on jollakin tavoin opittava elämään.

Jossakin ”todennäköisyyden äärimmäisessä marginaalissa”, Kirgisian ja Kazakstanin seuduilla sijaitsee monin tavoin ulkoisia uhkia varten varustautunut klinikka, Konvergenssi, jolle päätyy myös päähenkilö Jeffrey Lockhartin isän uusi puoliso Artis. Nolla Kelvinin alkuosassa kuvataan Konvergenssiä ja sen toimintapoja, mutta teoksessa liikutaan myös tuntemassamme maailmassa.

Viihdyin erinomaisesti (tosin viihtyä on DeLillon yhteydessä latautunut ja osin harhaanjohtava sana, mutta you know) DeLillon luomassa Konvergenssin maailmassa, mutta sen sijaan ns. normimaailmaan sijoittuva kuvaus Jeffreystä ja hänen tyttöystävästään Emmasta sekä tämän erityislaatuisesta adoptiopojasta Stakista herätti minussa paikoin hämmennystä, enkä saanut lukiessasni oikein näitä kahta eri maailmaa nivoutumaan toisiinsa. Kun teoksessa sitten palattiin kryojäädytysklinikalle hyrräsin tyytyväisyydestä.

Edellisestä huolimatta teoksen normaalimaailman tasoa ei missään nimessä pidä jättää huomiotta, sillä se sisältää erittäin kiinnostavia täkyjä Nolla Kelvinin tulkinnan kannalta. Emma tekee työtä vammaisten lasten parissa ja kertoja fokusoi erityisesti yhteen tyttöön, josta hän toteaa: ”Hän ei ollut metafora.” Näin kehitysvammainen lapsi nousee eräänlaiseksi toden aitouden kuvaksi ja haastaa Jeffreyn isän Ross Lockhartin rahat ja vaikutusvallan.

*

Nolla Kelvinissä on kyse myös pojan ja isän välisestä suhteesta. Ross Lockhart on "rahan muovaama mies", jota poika ei kovin hyvin tunne, sillä Ross jätti perheensä Jeffreyn ollessa 13-vuotias. Ross on rikas ja epäaito ihminen, joka on sijoittanut suuria summia kryojäädytysprojektin edistämiseen. Tekeekö hän niin rakkaudesta "pelastaakseen" uuden vaimonsa Artisin, joka on vakavasti sairas? Olisiko Rossin vilpittömin rakkaudenteko suostua kryojäädytykseen yhdessä Artisin kanssa?

DeLillo leikittelee tosirakkauden käsitteellä ja muovaa siitä kuvioita, joiden ominaislaadusta en menisi takuuseen, koska riski, että astuisin halpaan on liian suuri. Ross Lockhart toimii teoksessa mädän nykyihmisen tiivistymänä, josta ei ole löydettävissä mitään aitoa. Hän on jopa vaihtanut nimensä itsensätoteuttamistarkoituksessa Nicholas Satterswaitesta vakuuttavammaksi Ross Lockhartiksi. Jeffreyn näkemys isänsä nimenvaihdosta on, että sen myötä hänen isänsä nousi "itsensä varjosta helmiäishohtoiseksi fiktioksi.”

Parhaimmillaan DeLillon teksti Nolla Kelvinissä on jäämurskaa hampaissa ja kyllä vaan viiltää ja vaikka se kipeää tekeekin on siinä kivussa paljon myös nautintoa. DeLillon taito tökkiä maailmanmenoa ja arvomaailmamme vääristyneisyyttä on ilmiömäinen, kuten käy ilmi vaikkapa seuraavasta lauseesta: ”Puoli maailmaa remontoi keittiöitä, toinen puoli näkee nälkää.

Olen pannut merkille, että DeLilloa lukiessani käy helposti niin, että jotkut hänen esittämänsä kysymykset muodostuvat alustaksi, jolta lähden ponnistelemaan kohti omaa käsitystäni hänen teoksestaan. Lienee selvää, että tähän lähtökohtaan liittyy rutkasti kyseenalaisuutta. Tästä huolimatta en pysty kokonaan hillitsemään itseäni, sillä tietyt DeLillon lauseet yksinkertaisesti ovat minulle niin loputtoman kiinnostavia ja uusia ajatuksia herättäviä ja vanhoja niihin ketjuttavia, että ne ottavat lukiessani vallan vastusteluistani huolimatta. 

Voitettuaan Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon Pauli Tapio totesi juhlapuheessaan, että taiteen kieli on ainoa, joka ei petä. Nolla Kelvinissä DeLillo puolestaan kirjoittaa, että ”taide on ainoa, joka ei katoa.” Voi olla lapsellista ja epä-älyllistä ottaa tämäntyyppiset lauseet tosissaan, mutta minulle ne merkitsevät suurta lohtua. Ne välittävät tunteen, että on olemassa jotakin enemmän – jotakin suurempaa ja tärkeämpää kuin se, mistä päivittäinen elämäni koostuu.

Samantien huomaan kyseenalaistavani edellisen ajatukseni ja alan väittää, että suurinta on arki, se kaikkein tavallisin ja että taide on sen suhteen alisteista. Myös tälle näkökannalle Nolla Kelviniä tarjoaa vahvistusta, sillä DeLillo tuo romaanissaan esiin myös tavallisen elämän arvokkuuden. Erityistä sympatiaa tunnen Jeffreyä kohtaan, kun DeLillo kertoo hänen tarkistamisneurooseistaan. Ovatko avaimet taskussa? Onko lompakko vielä tallella?

*

Nolla Kelviniä usuttaa minua kuvittelemaan maailman, jossa millään tunnetulla ei olisi nimeä. Se ei onnistu kovin hyvin, sillä kaikki ympärilläni on nimettyä, enkä pysty edes hypoteettisesti murtautumaan tilanteeseen, jossa niin ei olisi. Väittäisin, että useimmat meistä pitävät itsestään selvänä sitä, että jonkun esineen nimi on se, mikä se on. Jos kuitenkin alamme miettiä, mikä on nimetyn esineen ja nimen merkityksen välinen suhde käy hyvin nopeasti ilmi, että mitään tällaista suhdetta ei ole, vaan nimet ovat pohjimmiltaan mielivaltaisia. Ne kantavat mukanaan merkityksiä, jotka osoittautuvat huomattavasti hankalammiksi, jos alamme miettiä, miten jonkin esineen voisi kuvata ilman sen nimeä. Kyseessä on muunnelma Alias-pelistä ja esineiden nimien tarkempi tarkastelu osoittaa, että nimeäminen on mielivaltainen prosessi, joka tuo meille turvaa, koska olemme tottuneet kutsumaan pöytää pöydäksi ja hiusharjaa hiusharjaksi.

Olin harrastanut tätä jo jonkin aikaa., yrittänyt määritellä jotakin esinettä tai jopa käsitettä kuvaavan sanan. Määrittele uskollisuus, määrittele totuus. Oli pakko lopettaa ennen kuin se vei minulta hengen. (kursivointi DeLillon)

Mitä tulisi ajatella siitä, että ympäristömme rakentuu käsitteille, joiden määritteleminen on – jos ei mahdotonta – joka tapauksessa hyvin hankalaa?

Kryojäädytysklinikka on omintakeinen rakennelma, josta outoja (merkityksessä uncanny/unheimlich) elementtejä ei puutu. On käytäviä, ovia, mallinukkeja, valkokankaita ja saattajia. Tunnelma on (painjais)unenomainen ja muistuttaa siitä, että on paljon sellaista, josta emme tiedä ja että juuri tämä tietämättömyys on meidän onnemme.

[j]uuri se, mitä emme tiedä, tekee meistä inhimillisiä.


Edellisen lauseen voi halutessaan muuttaa muotoon kuolema tekee meistä inhimillisiä, jos ehkä tähän lauseeseen pitäisi lisätä ”toistaiseksi”. DeLillon viesti vaikuttaisi olevan, että inhimillisyytemme on tietämättömyytemme taskussa. Mitä enemmän tiedämme, sitä epäinhimillisemmiksi muutumme.



Don DeLillo: Nolla Kelviniä (2017)
271 sivua
Englanninkielinen alkuteos: Zero K (2016)
Suomentanut Helene Bützow
Kustantaja: Tammi (Keltainen kirjasto)


*Lainaus: https://fi.wikipedia.org/wiki/Absoluuttinen_nollapiste

4 kommenttia:

  1. Luulen, että DeLillo on yksi niistä kirjailijoista, joihin minunkin viimein pitäisi tarttua. Mistähän kannattaisi aloittaa? Ajattelin, että ylipäätään voisi ensi vuonna yrittää lukea käännettyä kirjallisuutta, ja vähän monipuolisemmin myös sitä ei-ihan-kaikista-uusinta. Tosin niin ajattelin jo tästä syksystäkin, mutta huomaan jatkuvasti etten osaa ohittaa niitä, joista nyt juuri käydään paljon keskustelua. Mutta DeLilloa siis ensi vuodeksi, ehdottomasti.

    Ja koska aiheesta eilen twiittailtiin, toistan sen mitä sanoin jo silloin: en edelleenkään usko, että pystyisit kirjoittamaan blogiisi mitään, mitä ei kehtaisi julkaista. Lempikirjailijat tosin ymmärrettävästi aiheuttavat sellaisia paineita, että itse tuntuu varsin pieneltä sanoineen heidän rinnallaan. Mutta erityisen onnistunut postaus tämä Omppu jälleen kerran on!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kysymykseesi on helppo vastata: Tottakai sun pitää tarttua DeLilloon. Oma innostukseni lähti käyntiin Omegapisteestä. Tosin sitä ennen olin lukenut Valkoisen kohinan, jonka nyt blogiaikana olen lukenut uudestaan. Nämä kummatkin on minusta sellaisia, joista on hyvä aloittaa. Valkoinen kohina on DeLillon tunnetuimpia teoksia, joten sen asema hänen tuotannossaan on tavallaan erityinen ja siihen myös useimmiten viitataan.

      Laura, olen kirjoittamisen kanssa nyt hieman kriisissä ja osasyynä ainakin on se, että on tullut viime aikoina pohdittua bloggaamista niin monelta puolelta. DeLillon kohdalla on vielä se, että tiedostan liiankin hyvin, että yksi lukukerta ei hänen (kuten ei minkään kiinnostavan teoksen) kohdallaan mitenkään riitä. Nolla kelviniä oli erilainen kokemus myös siksi, että siitä on niin paljon lankoja tuohon Valkoiseen kohinaan.
      Kiitos vielä eilisestä kannustuksesta. Oli silloin suhteellisen heikko hetki.

      Poista
  2. Kiitos tarkkanäköisestä ja ajatuksia herättävästä kirjoituksesta! Luin viime vuonna Omegapisteen ensitutustumisenani DeLilloon ja pidin sen hitaasta, paikoin jopa meditaatiomaisesta kerronnasta kovasti. Luin nyt kirjoituksesi myös siitä ja tuli halu lukea se uudestaan. Se on varmasti kirja, joka palkitsee useita lukukertoja. Ehkäpä seuraavaksi sitten Nolla Kelviniä, se vaikuttaa ainakin tämän kirjoituksesi perusteella oikein sopivalta jatkolta. DeLillon tyylissä on jotain todella kiehtovaa, ehkä se on sitä "jäämurskaa hampaissa". :) Toisaalta myös järkälemäinen Alamaailma kiehtoisi, onko sinulla siitä kokemusta?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Olin Omegapisteestä tosi innostunut ja näin jälkikäteen on helppo tiedostaa, että moni oleellinenkin asia jäi kirjoituksessani syrjään, kun ko. teoksen tietyistä puolista niin "riehaannuin." Se pitäisi ehdottomasti lukea uudestaan.

      Olen lukenut Omegapisteen ja Nolla kelvinin lisäksi Valkoisen kohinan, Putoavan miehen, Cosmopolisin ja Esittäjän, mutta Alamaailmaa en. Luulen, että sen lukeminen kannattaisi sijoittaa loma-aikaan, että pääsisi rauhassa oleskelemaan sen maailmassa.

      Kenties ennen Nolla kelviniä kannattaisi lukea Valkoinen kohina - se ja Kelvin kun ovat vähän kuin sisaruusteoksia. Toki ei se tietenkään mitenkään välttämätöntä ole ja voihan sitten Kelvinin jälkeen lukea Valkoisen kohinan.

      Ilahduttaa aina, kun löytyy muitakin, jotka ovat innostuneita DeLillosta. :D

      Poista