Siirry pääsisältöön

Hanna Ryti: Syli



Ota minut syliin
puhu minut aamuun / itke minut aamuun / naura minut aamuun / viethän minut aamuun

No niin Mikko Alatalo, selväksi tuli. Eiköhän sun olisi aika jo lähteä tästä bloggauksesta omiin puuhiisi.

*

Syli on tragikomedia ihmissuhteista ja ihmisten kohtaamattomudesta. Se käynnistyy räväkästi Ritva-papin panofantasioilla, kun hän on hierojansa Jorman normikäsittelyssä, mutta haluaisi Jormalta niin paljon enemmän ja just sitä munaa erityisesti.

Ritva, joka Jormalle on ilmoittanut nimekseen Mimosa, on 17-vuotiaan Pietun yksinhuoltaja, jolle hänen poikansa on vieras ja asiantila on vastavuoroinen. Ryti tavoittaa romaanissaan oivallisesti äidin ja pojan välisen vierauden ja sen mitä kumpikin luulee toisen itsestään ajattelevan ja miten kumpikin on omalla yksinäisellä tavallaan väärässä. Toki joskus olisi kiehtovaa lukea myös romaani, jossa vanhemmalla ja teinillä on hyvät ja lämpimät suhteet.

Kepeän tyylin kautta Ryti kattaa pöytään painavia asioita. Ritvalla on taipumus takertua ihmisiin pakkomielteisesti. Muiden ja erityisesti hänen ystävänsä Sarin elämä vaikuttaa aina mielenkiintoisemmalta ja täydemmältä. Eksyksissä on myös Pietu, jonka suhde isään on heppoinen ja jota ylläpitää lähinnä yhteiset satunnaiset lämimishetket.

Ritva-Mimosa, joka myöhemmin ottaa nimekseen Rea on kovin paljon syliä vailla ja perustunnelma on sen kaltainen, että syli olisi ratkaisu elämän kunderalaisen sietämättömään keveyteen, jota Ritvan kohdalla lisäävät papin työ ja kristillinen arvopohja, joiden kaiketi kuuluisi toimia ihan päinvastaisella tavalla. Muodikkaasti läpikäydään niin nais- kuin miessylinkin tarjoamat mahdollisuudet.

Aina välillä suomalaiselta kirjallisuudelta peräänkuulutetaan ammatteihin liittyvää kirjallisuutta. Tässä sitä nyt olisi, "pappilittiä".  Syli on vetävä ja hyvin kirjoitettu tarina, jos toki paikoin kuvaus on siinä määrin rymistelevää, että se koettelee teoksen uskottavuutta, vaikka sinänsä ns. ylivedot voidan teoksen lajityypin kautta selittääkin.

Tragikoomisuus jakautuu kiintoisasti teoksen päähenkilöiden kesken. Ritvan osaksi tulee pintasolla lähinnä komiikka, kun taas Pietun tonttia on tragedia. Vaikka ikäni ja sukupuoleni vuoksi minun "kuuluisi" samaistua Ritvaan ja hänen levottomaan lihaansa, tunnen suurempaa sympatiaa Pietua kohtaan. Ritvan ihon- ja sylinnälkä on liian ilmeistä, jos toki hänen sylintarpeensa on mittava ongelma ja toisinaan jopa henkilökohtainen katastrofi, kun tilanne osuu omalle kohdalle.

On erinomainen ratkaisu Rytiltä kuljettaa Ritvan ja Pietun tarinoita lomittain, sillä jos kirjassa keskityttäisiin pelkästään keski-ikäisen pappisihmisen hukassaoloon elämänsä kanssa saattaisi tarina muuttua pidemmän päälle puuduttavaksi. Pietun kautta romaaniin kirjoittuu myös nuorten hätä yleisemmälläkin tasolla ja erityisesti se tulee tässä romaanissa ilmi Tarina-nimisen tytön kautta, jota kohtaan Pietu tuntee lämpimiä ja monimutkaisia tunteita ja josta Ritva vaikuttaa kantavan enemmän huolta kuin omasta pojastaan.

Ritvan ja Pietun välinen vieraus ja puhumattomuuden kulttuuri pysäyttää. On riipaisevaa lukea erityisesti Pietun äitiinsä kohdistamista toiveista, jotka jäävät täyttymättä kerta toisensa jälkeen siitä huolimatta, että Ritva ei ole paha ihminen, vaan suht tavallinen elämänsä kanssa kipuileva naishenkilö. Eniten Rytin tekstissä aiheuttaa  minussa kipua juuri se, että nyt ei kyse ole ns. huonosta äidistä, mutta Pietu jää ilman huomatuksi tulemista siitä huolimatta. Tällaisiako me ollaan? Eikö me pystytä parempaan?

Jos kellä on vaikeuksia saada luetuksi päivittäin 30 sivua, kuten Karo Hämäläinen on haastanut meidät tekemään marraskuun ajan, niin Sylin seurassa 10 seuraavan päivän tinki tulee helposti täyteen.


Hanna Ryti: Syli (2017)
316 sivua
Kustantaja: Siltala




Kommentit

  1. Nyt tuo Alatalo jää kyllä korvmadoksi, kiitos...

    Tuli tuosta ammatteihin liittyvästä kirjallisuudesta mieleen Kirsti Ellilän pappis-trilogia, onko tuttu sinulle? Eli Pappia kyydissä, Pelastusrenkaita ja Ristiaallokkoa.
    http://www.ts.fi/kulttuuri/kirjat/arviot/269184/Papista+ihmiseksi

    VastaaPoista
  2. Ole hyvä vaan korvamadosta. Toivottavasti siinä kaikuu myös ironinen saksofoni. :D

    Ellilän trilogia ei ole mulle tuttu, joten erinomaisen hyvä, että toit sen esiin. Jos tästä vaikka sattuisi enemmänkin innostumaan pappisteemoista. :D

    VastaaPoista
  3. Pappilittiä olisivat myös Pulkkisen Vieras ja norjalaisen Örstvikin Pappi... Kävisivätkö Papin tytär ja Papin rouva tähän genreen? Syli kuulostaa hyvältä varsinkin tuon teinin kohtaamattomuuden kuvauksessa. Alkaa olla ajankohtaista omassa huushollissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, nyt olemme pappilitin olennaiskysymyksen äärellä. Onko teos pappilittiä, jos siinä on pappi? Vai tarvitaanko kenties muitakin tekijöitä.

      Örstavikista olen muuten intoillut aika lailla. Kerran jopa blogissa, mutta kyseessä oli eri kirja.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär

Kakkiaiset olivat enimmäkseen kilttejä ja rauhallisia maahisia, jotka eivät tehneet pahaa. Mutta nämä, jotka seisoivat tuijottamassa Ronjaa typerillä silmillään, olivat selvästikin tyytymättömiä. Ne röhkivät ja huokailivat, ja muuan niistä sanoi synkästi: - Miks vaa hää sillai tekkee? Ja pian muut yhtyivät kuoroon: - Miksvai hää sillai? Rikkomaks katon, miksvai noinikkä, noinikkä? Meidän perheen rakastetuin klassikko on Astrid Lindgrenin 'Ronja Ryövärintytär' (Ronja Rövardotter, 1981). Siitä, että näin on, olen hyvin iloinen, sillä tuskinpa voisi tyttölapselle olla parempaa kirjallista esikuvaa kuin Ronja. Koska olen lukenut teoksen useampia kertoja tyttärelleni, on ollut mukavaa, että Lindgrenin tarina on niin iki-koskettava, että se puhuttelee kerta toisensa jälkeen myös aikuista lukijaa. Kun tyttäreni oppi lukemaan, 'Ronja' oli ensimmäisiä kirjoja, jonka hän luki itsekseen. Hän on katsonut moneen kertaan myös teoksesta tehdyn elokuvan. Yksi Ronja-huip