Siirry pääsisältöön

Julian show - Kansallisteatteri: Julia ja Romeo


Ihan tässä nyt heti alkuun en malta olla toteamatta, että Kansallisteatterin Julia & Romeo on aivan loistava esitys kaikin puolin. Heikointa siinä on teksti ja nyt liioittelen vain vähän, sillä näyttelijät, lavastus, valot ja musiikki kertovat niin vahvaa tarinaa, että kyllä Shakeapeare nyt hieman tässä koko jutussa jää varjoon. Ja niin saakin jäädä, sillä johan miesparkaa on roikotettu parrasvaloissa ties kuinka monta vuosisataa. Ja mitä tulee tekstin modernisointiin niin sen kautta teksti on tuotu herkullisesti - ja osin hyvällä tavalla koomisestikin - nykypäivään. Erityisesti Julian vuorosanoihin sisältyvä nykykieli nostaa esityksen raikkaustasoa sen kuuluisan Aimon ison annoksen verran.

Kansallisteatterin Capuletit ja Montaguet saavat esityksessä kahta eri luokkaa edustavan esillepanon. Voisi hyvin kuvitella, että Capuletit ovat Lauttasaaresta, Montaguet taas jostain Kontulan tienoilta. Siinä missä Montague-nuorten pukeutumistyyli on mustaa ja revittyä, on Capuletien vanhempi sukupolvi puettu epookkipukuihin, jolloin syntyy kaari jostakin kaukaa ihan juuri tähän päivään eli 7. maaliskuuta 2018, jolloin tämän esityksen näin.

Jussi Nikkilä on ohjannut Shakespearen klassikosta Julian show'n. Näkökulma tapahtumiin on ennen muuta Julian, mikä näkyy jo esityksen nimessä, jossa Julian nimi tulee ensin ja Romeon vasta hänen jälkeensä. Satu Tuuli Karhun (TeaK) esittämä Julia on rakastunut ja röyhkeä. Hän on kaukana siveästä neidonnupusta. Hän on rakkaudessaan ja halussaan vahva, eteerisen kaunosieluisuuden jalkoihinsa polkeva tupakkaa polttava tahtotyyppi. Olli Riipisen (Teak) Romeo jää Julian varjoon ja niin kuuluukin tässä esityksessä olla. Sadat ja tuhannet kerrat on Romeo tullut ensimmäisenä, mutta Kansallisteatterissa hän antaa Julian olla se, joka loistaa kirkkaimmin.

Mahtava on Sanna Palon paikoin hulppean räävitön Imettäjä, jonka nauru on täynnä räiskyvää räkää.  Patriarkaattista isänvaltaa ruumiillistaa ja sen tuhoisan typeryyden tuo nautinnollisen kiivaasti esiin Juha Variksen Capulet. Hänen rinnallaan Katariina Kaitueen Rouva Capulet on onnistuneen hienohelmaisesti avuton ja tosipaikan tullen kykenemätön pitämään tyttärensä puolia. Miro Lopperi Mercutiona taas on niin elävä esimerkki lähiön pojasta, että hän on taatusti tullut minua kadulla vastaan.

Katri Rentton lavastus sekä valaistuksen suunnitellut Pietu Pietiäinen ovat luoneet maailman, joka lumoaa katsojan. Kylmä ja kuuma vaihtelevat, perspektiivit luovat harhoja, varjot heijastuvat pimeitä vaaroja uhkuen. Monin paikoin näyttämö on kuin valtava taulu. Taideteos, johon haluaisin juosta sisään. Näyttämötila muuntuu taianomaisesti esityksen tarpeiden mukaan ja äkkiä käynnissä onkin fellinimäisen epätodellinen tanssiesitys, jota jumputtava musiikki tahdittaa. Näyttelijöiden liikekieli on satiirisen herkullista, tahallisen ylikorostavaa ja itseironista. Musiikin ja liikkeen yhdistelmästä syntyvä yhdistelmä muistuttaa minua Paolo Sorrentinon elokuvan Suuri Kauneus avaavasta discokohtauksesta, jossa niin ikään on kyse elämän perimmäisestä tyhjyydestä, jota epätoivoisen tanssin vimmalla yritetään peittää.

Kansallisteatterin nuorten rakastavaisten tarina ei voi olla liikuttamatta kyynisintäkään katsojaa. Kaikki tässä esityksessä pelaa yhteen ja tukee toinen toistaan, niin näyttelijät kuin muutkin teatterin osa-alueet. Tähän asti tätä kirjoitustani olen yrittänyt pysyä nahoissani, mutta nyt en enää pysty hillitsemään itseäni vaan huudan: fantastista, loistavaa, kylmäväreistä, koskettavaa, superisti mahtavaa!



Kansallisteatteri: Julia & Romeo
Teksti: William Shakespeare
Tekstin suomennos Marja-Leena Mikkola
Ohjaus Jussi Nikkilä

Rooleissa:
Julia - Satu Tuuli Karhu
Romeo - Olli Riipinen
Mercutio, vahti: Miro Lopperi
Tybalt, vahti: Jarno Hyökyvaara
Benvolio: Sonja Salminen
Paris, Samson, Peter: Eetu Känkänen
Rouvat Capulet: Katariina Kaitue
Capulet: Juha Varis
Imettäjä: Sanna-Kaisa Palo
Isä Laurence: Kristo Salminen
Montague, Veli John, Gregorius: Heikki Pitkänen
Ruhtinas: Olli Ikonen

*

Lipuista kiitos Kansallisteatteri. Kiitos, että sain olla mukana kokemassa tämän ikimuistoisen ensi-illan

Kommentit

  1. Ihana, ihana, ihana! Pidin Juliasta ja Romeosta todella paljon. Kiteytit näytelmän tuomia mietteitä hyvin postauksessasi. Itsellä hyvin samanlaisia ajatuksia. Pidin siitä, kuinka eri aikakaudet oli tuotu näytelmään, mutta se ei silti menoa haitannut. Täytyy viimeistään viikonloppuna kirjoittaa omat ajatukset blogiin.
    Ja oli kiva nähdä kasvotusten. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Just niin. Teki esityksen jälkeen mieli vaan hokea tuota ihana-sanaa! Oli tosiaan monenlaista elementtiä, mutta ne oli tuotu taitavasti yhteen ilman, että mikään olisi hajonnut mihinkään suuntaan.

      Odotan kirjoitustasi ja oli kiva vaihtaa muutama sananen. :D

      Poista
  2. Oi, mitä läsnäoloa. Kyllä minua hiveli Shakespearen kielen soljuminen luontevasti ja sävykkäästi, ja Julia-painotus puri. Ihastuttavaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo tuo Shakespearen tekstin kommentointi oli osin ironiaa, mutta ihan tosissaankin niin, että kun tarinan jo tuntee ei kielellä ollut niin suurta merkitystä - varsinkin, kun oli niin paljon muuta ihasteltavaa.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän