Siirry pääsisältöön

Vetoa sydänlangoissa - Ilmar Taska: Pobeda 1946

Rakastuin Ilmar Taskan romaaniin Popeda 1946 siitä yksinkertaisesta syystä, että se on aika lailla täydellinen romaani. Siitä ei puutu mitään, eikä siinä ole mitään liikaa. Se ottaa lukijan syliinsä ja rutistaa.

Jos pitäisi kuvata yhdellä sanalla koko sitä tunnekimppua, jonka Pobeda 1946 herättää käyttäisin adjektiivia stonermainen. Sillä luonnollisesti viittaan John Williamsin romaaniin Stoner, jonka kanssa Pobeda 1946:lla ei ole tarinallisesti mitään yhteistä. Taskan romaanissa on kuitenkin samantyyppistä syvää koskettavuutta, melankoliaa, unelmia ja niiden sortumisia, ihmiselon haurautta, kaipuuta ja haikeutta. Sen tunnemaasto vetää sydänlangoista, mutta tässä vedossa ei ole mitään sentimentaalista.

Stonerin mainitsin myös siksi, että siitä ovat monet lukijat olleet haltioissaan ja toivon Stonerin nimen mainitsemisen johtavan siihen, että mahdollisimman moni lukisi Pobeda 1946:n.

*

Pobeda 1946 oli mennyt minulta kokonaan ohi ja löysin sen vasta, kun tutkin Helsinki Lit -tapahtuman ohjelmaa ja löysin siitä Ilmar Taskan nimen. Onneksi löysin ja romaanin luettuani maltan tuskin odottaa pääseväni kuulemaan, mitä Taska Helsinki Litissä teoksestaan puhuu. Ilmassa on jo etukäteen suuren kirjallisuusjuhlan tuntua.

Pobeda 1946 on visuaalisesti vahva kertomus virolaisten elämästä Neuvostovallan alla. Ai taas sitä, joku ehkä miettii, mutta se jokupas ei olekaan lukenut Taskan romaania, joka on niin vahvasti elokuvallinen, että välillä minusta tuntuu kuin olisin nähnyt sen valkokankaalla. Vasemmasta laidasta hiipii kuvaan Pobeda, neuvostoautojen ylpeys, voittaja jo nimeään myöten. Kun näkee Pobedan tietää heti, että se ei tule hyvin aikein ja niin käykin, että romaanin pikkupoika tutustuu Pobedan kuljettajaan ja seuraavaksi jo katoaakin pojan isä. Pyörä on lähtenyt pyörimään ...

Pobeda 1946:n keskiössä on perhe: äiti, isä ja poika, joiden kenenkään nimiä ei mainita. Näin korostuu se, että he edustavat monia virolaisia perheitä, jotka elivät samanlaisessa tilanteessa. Yhtä lailla nimettömyys viittaa siihen, että neuvostokoneistolle he eivät olleet niinkään yksilöitä kuin kasvottomia vihollisia, joilta piti keinoja kaihtamatta repiä tunnustuksia ja lähettää heitä vankileireille. Valvova silmä ei nuku, lehtiä ja kirjallisuutta sensuroidaan, nimilistat täyttyvät kilpaa sellien kanssa. Pobeda 1946 ei edellisestä huolimatta ole kuitenkaan ns. julmuuskirjallisuutta, vaan Taska kertoo raskaista ja vaikeista asioista useimmiten niitä suoraan kuvaamatta ja antaa näin lukijalle ilmaa täydentää lukemaansa. Tämä romaani ei  missään vaiheessa kosiskele lukijaa halpahintaisin keinoin. Kuitenkin, jos on ihminen, jolla on sydän,  joka lyö ja jossa on vielä ihmisyyttä jäljellä, tämä romaani ei voi jättää kylmäksi.

Romaanin poika rakastaa autoja, kuten niin monet pikkupojat tekevät ja hänen autoinnostuksensa koituu hänen lähipiirinsä turmioksi. Lapsen näkökulma on toteutettu kirkkaasti. Se  häikäisee kuin harvinaisen korkealta paistava mustareunainen aurinko. Valtiollisen polisiin edustaja ei epäröi käyttää hyväkseen lapsessa herättämäänsä luottamusta. Hänen äidinkielensä on neuvostojärjestelmän kieltä, hänen välimerkkeinään sen toimintaperiaatteet. Virolaiset ovat hänelle nappuloita pelissä, jota hän luulee hallitsevansa.

Vastapainoksi Taska luo tarinaansa rakkaustarinan, joka ei ole tavallisimmasta päästä. Johanna, joka on pojan äidin sisarpuoli on oopperalaulaja, joka elää aarioidensa maailmassa, kunnes toinen maailma tunkeutuu ihan kirjaimellisesti hänen kotiinsa. Rakastettu on toisessa maassa, josta politiikka on tehnyt vihollismaan. Esteet rakastavaisten välillä vaikuttavat mahdottomilta murrettaviksi.

Joskus lukiessa tulee tunne, että näkökulmia on käytetty lähinnä siksi, että on tuntunut jotenkin hienolta pilkkoa tarinan tasainen virta. Taskalla sen sijaan näkökulmat tuovat tarinaan valtavasti jännitettä, eikä vähiten siksi, että paikoin lukija tietää romaanin henkilöitä enemmän, jolloin heidän pohdiskelunsa ja unelmansa saavat aivan uuden luonteen. Samoin kuin Stoner Taskan romaani omaa kaikki ainekset tulla suuren yleisön rakastamaksi. Se on kohottavaa kirjallisuutta, jossa Pobeda liukuu suoraan sydämeen ja kun sen kuljettaja soittaa torvea on kaikesta kuvatusta huolimatta voimakkain ääni toivon ääni.



Ilmar Taska: Pobeda 1946
315 sivua
Vironkielinen alkuteos: Pobeda 1946
Suomentanut Jouko Vanhanen
Kustantaja: WSOY




Helmet-lukuhaaste: kohta 38 Kirjan kannessa on kulkuneuvo


Kommentit

  1. Vastaukset
    1. Tämä on. En ymmärrä, miten tätä ei ole blogeissa juurikaan näkynyt. Ihan oli tosiaan Helsinki Litin ohjelman ansiota, että tämän kirjan löysin.

      Poista
  2. Kyllä kuulostaa. Lukulistaa kasvattamaan :D.

    VastaaPoista
  3. En lue bloggaustasi vielä. Hävettää tunnustaa miten olematonta Viron kirjallisuuden tuntemus minulla on. Kurkkailen ketä on mukana Nippernaateista - ehkä siitä lähtee!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Riitta ei mitään häpeämistä. Asian voi helposti lukemalla korjata. :D Vähäistä on minullakin viime vuosina ollut virolaisen kirjallisuuden lukeminen, mutta nyt lähiaikoina (vuosina?) tilanne tulee korjaantumaan.
      Jossakin Nippernaatissa, en nyt muista olikohan kakkosessa, on myös teksti Ilmar Taskalta.

      Poista
  4. Tämä nyt täytyy ehdottomasti lukea. Virolaista kirjallisuutta käännetään meillä häpeällisen vähän. Siis todellä häpeällisen vähän. no, siihen on ollut historialliset syynsä, ja tällä hetkellä ehkä taloudelliset.

    Huomasin sivupaneelista, että ilmoitat Rakas Viro -haasteesi uhkaa epäonnistua. Siis nyt haluan päivittää tietojani: Tarkoittaako yksi panos jokaista haasteeseen osallistunutta, vai voiko panoksia käydä tiputtelemassa lisää aina sitä mukaa kun jokin juttu on tullut ulos esim blogissa tai muualla somessa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Panoksia voi tiputtelemassa aina kun on tiputeltavaa. Ajattelin tämän niin ihan senkin tähden, että voi tosiaan ilmoittaa vaikka vaan ihan yhdenkin yksittäisen jutun ja ei tarvitse olla blogia, jotta voisi osallistua.

      Taskan kirja on aivan upea. Minulla on hirmuisesti kuvia siitä pääni sisällä. Virolaisen kirjallisuuden osalta käännösongelmaa korvaa osaltaan Nippernaatit (Sanna Immasen toimittamat antologiat), joissa on virolaista kirjallisuutta tekijöiltä, joista monia ei ole aiemmin ollenkaan suomennettu.

      Ihanaa, että osallistut! Mukavia löytöhetkiä virolaisen kirjallisuuden pariin. Niin ja jos Tuijatan selkokirjahaaste kiinnostaa, niin voi yhdistää lukemalla virolaisen tekijän selkokirjan, esim. selkoksi löytyy Kalevanpoika ja Viron taival

      Poista
  5. Ihanaa Omppu, että löysit Taskan! :) Ehkä voin kertoa sen verran, että Pobedasta on tulossa uusintapainos uudella kannella huhtikuussa Helsinki Litin kunniaksi - se voi vähän hämmentää, mutta kyseessä on siis sama kirja, vaikka ulkoasu on uusi. Toivon, että Helsinki Litin kautta löytyy paljon uusia Taska-faneja (joihin kuulun itsekin)!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ina kiitos tiedosta. :) Joo minusta tuli ihan kertalaakista ja heittämällä Taska-fani. Nippernaati nro 2:ssa on häneltä yksi novelli ja sekin on tosi hieno. Hänen tekstinsä on hurjan visuaalista. Näen silmissäni, miten se Pobeda hiipii paikalle ...

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän