lauantai 24. maaliskuuta 2018

Kurjuuden tirkistelyä - Hanna Hauru ja Jonas T. Bengtsson

En ole jalo ihminen ja todistan sen seuraavassa kappaleessa.

Aloin lukea Jonas T. Bengtssonin romaania Sus, koska minua oli vi*uttanut 9 tuntia maksimaalisesti. Ajattelin, että jos lukisin ihmisistä, joilla menee vielä paljon huonommin kuin minulla se voisi tuntua jotenkin lohdulliselta. Niin päädyin tekemään tuttavuutta Susin kanssa ja heti kätttelyssä (minulla hanska kädessä varmuuden vuoksi) kävi ilmi, että olin löytänyt ihmisen, joka tosiaankin tässä elämässä kuljeskelee sillä puolen katua, jolle aurinko näyttää korkeintaan perssilmäänsä.

Bengtssonin romaanin tiesin valita oman olotilani mahdolliseksi kohottajaksi, koska olen aiemmin lukenut häneltä Submarinon, jossa siinäkään ei kenellekään mene hyvin.

Hanna Haurun Jääkansi taas oli minulla jo aiemmin lainassa, mutta en ehtinyt sitä lukea. Edellinen lause on valhe, sillä Haurun romaanin lukemiseen menee noin tunti, enkä voi väittää, etteikö minulla kuukauden laina-aikana olisi ollut tuntia, jonka olisin voinut käyttää Haurun romaanin lukemiseen. Kunhan nyt sanoin, kuten tavataan sanoa, kun ei haluta sanoa, että ei kiinnosta tarpeeksi.

Meni sitten Haurun romaani ottamaan paikkansa Finlandia-ehdokkaiden listalta, joka sai minut harmittelemaan saamattomuuttani. Onneksi Fortuna tarjosi uuden tilaisuuden pikalainahyllystä.

*

Sus on 19-vuotias, eikä hänellä ole kokemusta siitä, mitä tarkoittaa perheen tarjoama turva. Niin erilainen kuin Jääkannen päähenkilön (kutsun häntä jatkossa Jäätytöksi sujuvuussyistä) elämäntilanne onkin on hänen kokemuksensa rakastavasta perheestä yhtä olematon kuin Susilla.

Susin isä on vankilassa, Jäätytön isä tuodaan heti teoksen alussa lautalaatikossa kotiin ja hänen paikkansa ottaa sodassa traumatisoitunut Paha - nimensä mukainen ja arvamaaton mies. Sus asuu slummitalossa, Jäätytön koti on kylän perukoilla. Sus on oppinut huolehtimaan itsestään, koska vaihtoehtoja ei ole. Jäätyttö selviytyy hänkin miten kuten ja usein on hyödyksi tehdä itsestään mahdollisimman näkymätön.

Susin maailma on julma. Sitä täyttävät erilaiset päihteet ja hän ajautuu tekoihin, joista aiemmin on ajatellut, että ne ovat rajan sillä puolen, jonne hän ei sentään tule astumaan. Jäätytön perheessä vallitsee sekasorto ja kaikki mikä voi mennä menee huonosti tai vielä huonommin. Pikkusisaruksenkin vie sosiaalihuolto, kun Jäätytön äiti ja Paha eivät kykene hänestä huolehtimaan.

Bengtsson on tunnettu kyvystään kuvata ihmisiä, joiden elämä on jatkuvaa taistelua. Hän kirjoittaa lyhyttä tykyttävää lausetta, joka hakkaa kuin Susin sydän. Hauru taas kirjoittaa ilmavaa tekstiä, joka painaa kuin synkimmät synnit. Siinä missä Bengtssonin tyyli on realistinen lähenee Haurun kirjoitustapa inhorealismia.

Emakko makasi kyljellään ja vauva oli ryöminyt nälkäänsä pakoon sen syliin. Sika anti pikkusiskon imeä nisiään. Kun vauva oli täynnä, se kellahti lättiin lehtikasan lämpimään suojaan.
(Hauru: Jääkansi)

Sus purkaa omaa pahaa oloaan eettisesti kyseenalaisin tavoin. Jäätyttö raataa mielisairaalassa laskiämpäreitä kanniskellen. Kummallekin tulevaisuus on tyhjä sana, jonka merkityksellisyys on jo aikoja tyhjennetty.

Susista kirjoitettuja bloggauksia ei ole silmiini osunut. Jääkantta sen sijaan on kehunut yksi jos toinenkin. Luettuani nyt kaksi Bengtssonin kirjoittamaa teosta alan varmistua, että yhteiskunnan huono-osaisten kuvaaminen on hänen agendansa. Jos haluaa päästä helpolla voi sanoa, että Bengtsson kuvaa ansiokkaasti ihmisiä, joiden elämässä toivoa ei juuri ole. Kai hän niin tekeekin, mutta entä sitten. Mitä Susista jää käteen? Miten voisin - ja pitäisikö edes - välttää ajatuksen, että Bengtsson tekee yhteiskunnan huono-osaisista kirjoittamisensa välikappaleita?

Jääkannen kohdalla taas mietin, miksi kaikki kamala. Mitä se palvelee? Hauru on niin kielellisesti vahva kirjailija, että hänen ei tarvitsisi pönkittää tarinoitaan kurjuudella.  Mitä lisäarvoa tulee siitä, että synkkää ja toivotonta rakennetaan Jääkannessa kuin muurattaisiin seinää, jonka toisella puolen on pelkkää mustaa?

Lopputulemaksi näiden kahden kirjan kohdalla jää, että ne tarjoavat tirkistelyposition, josta käsin tiirailla, miten lohdutonta on niissä kuvattujen henkilöiden elämä. Se ei tunnu ollenkaan mukavalta. Onneksi.




Jonas T. Bengtsson: Sus (2018)
199 sivua
Tanskankielinen alkuteos: Sus
Suomentanut Päivi Kivelä
Kustantaja: Like

Hanna Hauru: Jääkansi (2017)
116 sivua
Kustantaja: Like




12 kommenttia:

  1. Oi, Bengtssonilta on tullut uusi!! Kiitos, en tiennyt, heti lainaan! Hyvä rinnastus nämä kaksi, tosin silmäilin Susin osuuden vain ohuesti, etten tietäisi mistä kyse. 😊

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tästä Bengtssonin kirjasta ei kyllä ole tullut vastaan ainuttakaan juttua. Ei blogeissa, eikä muuallakaan. Sattumoisin kirja osui kohdalleni kirjastossa. Jos tykkäät hänen tavastaan kirjoittaa ja jos tykkäät lukea elämästä kadun varjottomalla puolella niin tämä on varmasti hyvä valinta.

      Poista
    2. Tykkään! Submarino kolahti, samoin itse kirjailijan tapaaminen Litissä. Katosivat sanat. 😄 Leffana en Submarinoa pysty katsomaan sen lapsen takia, mutta ihanaa että on uusi kirja! Saan sen pian kurjastosta, oli vain muutama hassu varaus! Siis iso kiitos, Omppu!
      Ja mitä Hauruun tulee, upeasti kuvasit tota muuria, jonka takana vain mustaa. Wau!

      Poista
    3. Ollos hyvä vaan. Mukavaa, että näin pienellä sain aikaan sulle hyvän mielen. :D

      En muuten olisi osannut arvata, että Bengtssonin kirjat on ns. sun juttuja.

      Poista
  2. Sää sen sanosisisit. Välttelin Jääkantta. Sen luettuani jäin sen päälle liukastelemaan: miksi kaikki tämä. En löydä vastausta hienon kerronnan ja kauheussisällön vuoropuhelusta. Sus siunakkoon: Sus jää minulta lukematta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kävin just lukemassa sun bloggauksen ja hyvin samanlaiset ovat olleet kokemustemme tunnemaastot Jääkannen suhteen. En tietenkään tarkoita, etteikö pitäisi kirjoittaa elämän kurjimmista puolista ja synkistä asioista, mutta jos tulee tunne (kuten Jääkannen kohdalla vähän kävi), että se kurjuus on enemmänkin väline, jonka kautta kirja on puserrettu niin siitä herää tuntemuksia, jotka aiheuttavat hämmennystä. Myös se, että onko niin, että Suomessa kurjuuskuvauksia pidetään yleisesti aina arvokkaampina kuin jonkin muun tyyppisiä kuvauksia?

      Minun tekee nyt mieli vetään ranskalaisen kirjallisuuden usein niin ansiokkaasti tarjoama seitinohut iltapäiväkänni.

      Poista
  3. Hömppäkännit kiskaisin Haurun Jääkannen, Han Kangin Ihmisen teot ja Kim Leinen Kuilun jälkeen. Joskus täytyy.

    VastaaPoista
  4. Minulle jäi Jääkannesta hyvin samanlainen olo, se oli jo niin toivoton, että lähes mässäili kaikella kurjuudellaan. Se on elämän kauheus puhtaimmillaan, mutta olisin kaivannut siihen jotain vastapainoa, pilkahdusta siitä, että muutakin on. Se olisi antanut ehkä sille karuudellekin vielä voimaa, sellaista, joka olisi saanut minutkin pitämään tästä enemmän. Pieni mielenkiinto kuitenkin jä kytemään Haurun muuta tuotantoa kohtaan, pitänee kokeilla joskus jotain toista teosta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin ehdottomasti aion kokeilla lukea jotain muuta Haurulta. Silloi kun lukiessa kurjuus (tai mikä tekijä nyt milloinkin) alkaa tuntua itsetarkoitukselliselta on jotain lukukokemuksesta menetetty. Sitten myös se, että kurjuus sinänsä ei tee kirjasta hyvää ja siinä lähellä on saattaa olla (en nyt viittaa Hauruun, vana yleisemmin) oletusajatus, että kirja saa paremman vastaanoton kun siinä on kurjuutta, ts. siitä on ikään kuin "pakko" tykätä. Hmm....

      Poista
  5. Minä olen kyllä kirjoittanut Susista blogiini 28.2. (myös Jääkansi löytyy sieltä): kirjarouvanelamaa.blogspot.fi. On mennyt kaiketi ohi silmien. Saa käydä kurkistamassa jos kiinnostaa. Molemmista ollut linkit facesa😁

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olipa Piritta hyvä, että mainitsit asiasta. Mulla menee jatkuvasti jotain ohi, mutta yleensä jos kirjasta on edes jonkun verran postauksia niin joku niistä pistää silmään.

      Poista