maanantai 14. toukokuuta 2018

Tuntemattomat syvyydet - Morten A. Strøksnes: Merikirja


Merikirja. Ei ole ollenkaan mun juttu, ajattelin, mutta päätin kuitenkin antaa Martin A. Strøksnesin kirjalle tilaisuuden ihan vaan sen takia, että kirjailija on tulossa Helsinki Littiin, joka muuten onkin jo ihan kohta.

Merikirja. Teos, josta kuuluu pitää, jos on hyvä ihminen tai haluaa antaa itsestään kuvan, että on hyvä ihminen. Hyvä ihminen nimittäin pitää kertomuksista, joissa käsitellään luontoa, ihmisen suhdetta luontoon ja ihmistä luonnon osana. Minä en ole hyvä ihminen, mutta on silti vähän häpeällistä tunnustaa, että olen enempi kuumien asfalttikatujen ystävä, jossa jo pelkkä ajatus kesämökistä, järvenrannasta ja hyttysistä herättää halun juosta pakoon.

Merikirja. Selkeästikin teos, joka on kuin tehty norjalaisille, jotka ovat luontokansaa ja vaeltavat kilometritolkulla kauniin maansa maisemissa ja syövät välillä rapiseviin voipapereihin pakattuja eväsleipiään, joiden päällä on geitostia.

*

Merikirja lähti kuitenkin liikkeelle tavalla, joka sai minut unohtamaan epäluuloni. Kirjakaupassa sitä mainostettiin meditatiiviseksi ja siltä sen lukeminen tosiaankin (aluksi) tuntui. Kirjallista zeniä, joka vie lukijan meren mysteerien äärelle ja saa hänet tuntemaan oman pienuutensa, joka on oikein terveellinen kokemus.

Merikirjaa - tarkoitan nyt lajia yleensä - on mahdotonta kirjoittaa ilman symboliikkaa, sillä meren ja ihmisen yhdistelmä on väistämättä symbolinen. Tosin en tästä asiasta varsinaisesti mitään tiedä, sillä en ole lukenut edes Herman Melvillen Moby-Dickiä tai Hemingwayn Vanhusta ja merta. Merikirjat ovat äijäkirjallisuuden laji, jossa ihminen=cis-mies käy taisteluun luonnon elementtiä vastaan ja on selvää, että tämä laji ei kestäisi sitä, että teoksen päähenkilö kuuluisi johonkin muuhun ihmisryhmään.

Merikirjassa merta vastaan taistelevia miehiä on kaksin kappalein: kirjailija Morten A.  ja kalastaja Hugo, ja he pyrkivät saamaan saalikseen jäähain. Samalla tämä teos on kertomus miesten välisestä ystävyydestä, joka on topiikki, jota kirjallisuudessa on suhteellisen vähän käsitelty, sillä yhtä lailla kuin merikirjat ovat miesten laji, ovat ystävyyssuhteet naisten juttu.

Strøksnes tietää merestä ja sen asukkaista ällistyttävän paljon ja kirja sisältää runsaasti mereen ja sen asukkaisiin liittyvää faktatietoa. Elämisen mittasuhteet pannaan uuteen järjestykseen, kun kirjailija kuvaa merenalaisen maailman kartoittamattomuutta.

Avaruudessa on käynyt enemmän ihmisiä kuin merten syvyyksissä. Tunnemme paljon paremmin Kuun pinnan ja jopa Marsin kuivuneet järvet. Merenpohjan elämä sen sijaan on kuin unta, josta herääminen kestää kauan.

Merikirja
on filosofinen romaani ja voisin tähän kirjoitella korkealentoista löpinää, jonka avulla todistasin tämän romaanin hienouden. Vaan en kirjoita, koska innostumisen sijasta minulla kävi aika pitkäksi Merikirjaa lukiessa. Ihan varmasti tälle teokselle on lukijansa, jotka saavat kicksejä Strøksnesin kerronnasta ja jotka tämän kirjan luettuaan ovat haltioissaan ja hyvä niin.

Joskus tiukan paikan iskiessä tapaan katsella tähtitaivasta ja miettiä avaruutta. Merikirjaa lukiessani aloin ajatella, että ehkä minun pitäisikin etsiä perspektiiviä vaihteen vuoksi meren syvyyksistä. Joka tapauksessa Merikirja sopii oikein hyvin iltasatukirjaksi, sillä sen lukemisessa on jotakin rauhoittavaa (tai ainakin oli aina siihen asti, kun olin saavuttanut kyllästymispisteen). Merikirjan sivuilla ei some häiriköi, eivätkä iltapäivälehdet julista.

Merikirja esittää vahvan vaatimuksen itsensä rakastamisesta, joka tehokkaasti viilentää tunteeni sitä kohtaan. Kirjan loppupuolella aloin väsyä Strøksnesin tarinointiin ihan toden teolla ja paikoin olin jo löytävinäni tekstistä saarnan makua. Merikirjaa olisi hyvin voinut tiivistää, jolloin sen yin jogamainen vaikutus olisi kestänyt loppuun asti. Nyt kävi niin, että olin vain suuresti helpottunut, kun olin saanut kirjan luetuksi ja ne hienot fiilikset, joita teoksen alkupuolella koin olivat jo haihtuneet mielestä.


Morten A. Strøksnes: Merikirja eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana
297 sivua
Norjankielinen alkuteos: Havboka, eller Kunsten å fange en kjempehai fra en gummibåt på et stort hav gjennom fire årstider
Suomentanut: Katriina Huttunen
Kustantaja: Gummerus

8 kommenttia:

  1. Tunnustan olevani astetta pahempi ihminen: jätin kirjan puolivälissä kesken. Sitä ei tapahdu usein. En keksinyt motiivia, miksi seuraan jäähain jahtaamista. Jäähai ei edes kelpaa syötäväksi. Löysin viehättäviä kohtia (esimerkiksi miesystävyydestä), mutta se ei riittänyt. Käyn kuitenkin kiinnostuneena kuuntelemassa Helsinki Litissä, mitä kirjailjja Kjell Westön kera kirjastaan kertoo.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tästä löytyi symboliikkaa paljonkin, mutta puolen välin jälkeen väsähdin tähän kirjaan aika lailla. Oli tosin jotain kohtia, joissa tarina ikään kuin lähti uudestaan, mutta ei sitten kumminkaan lähtenytkään. Oivallinen tietopaketti merestä joka tapauksessa.

      Saattaa olla, että meitä pahiksia on bloggareissa enemmänkin, sillä tätä teosta ei kauheesti ole blogeissa näkynyt.

      Helsinki Litissä Strøksnes juttelee Hurmeen kanssa, joka onkin varmasti hyvä valinta, sillä luulen, että tässä ja Niemessä on jotain yhteneväisyyttä. Paitsi että Niemi on tietysi pallljon parempi (en tosin sitä vielä ole lukenut). Westön keskustelukumppani on Anyuru.

      Poista
  2. Tunnustaudun myös pahikseksi. Otin tämän saaristoreissulle mukaan, mutta kyllästyin kerrontaan. Olin kuullut tästä paljon hyvää, ja ajattelin nauttivani tästä yhtä paljon kuin Uusman Naparetkestä. Toisin kävi. Miesten projekti on epäeettinen - miksi napata eläin, jos sitä ei edes hyödynnetä mihinkään - enkä oppinut merestäkään niin paljon kuin olisin halunnut. Olet Omppu oikeassa siinä, että merikirjallisuus on usein aika maskuliinista. Olisipa hauskaa, jos Vanhus ja meri kirjoitettaisiin uudestaan Mummoksi ja mereksi. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässähän alkaa olla jo pahiskerho kasassa. 😀
      Musta taas tässä oli kyllä paljon faktatietoa ja kiinnostavia juttuja sinänsä. Alun lumous ei vaan jaksanut kantaa ja jotenkin pettymys oli vielä pahempi, koska olin epäileväinen tämän kirjan suhteen ja sitten mun epäilykset haihtui ja ihastuin teoksen alkuun ja koin tämän parissa hienoja hetkiä, mutta kokonaisuudesta tuli kuitenkin lässähdys.

      Mahtava idea tuo Mummo ja meri. Sen haluaisin heti lukea. 😂

      Poista
  3. Pahisjoukko kasvaa, mulla jäi tää kirja kesken jo alkumetreillä. Olen lukenut Vanhuksen ja meren (ja pidin siitä, hurjasti), joten tuntui, että se tarina on jo luettu. Ja jokin luontoaktivisti pisti myös vauhdilla vastaan: jos maailman merissä elää joku, joka on elänyt siellä viisisataa vuotta, miksi se oletusarvoisesti ihmisen pitää ensimmäisenä päästä sitten tappamaan?

    No, tuomitsen toki lukematta, mutta postauksesi myötä taisin tehdä ihan oikean ratkaisun, kun en tämän kanssa viittäkymmentä sivua pidemmälle taistellut. Ehkä tämä on tosiaan jonkun muun kirja, luotan nyt sinuun, että se ei olisi sitä ehkä minullekaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pahikset vastaan Merikirja! Siinä vasta kohtaaminen.

      Mietin kyllä sitäkin, vaikka en tuossa yllä asiaa ottanut esiin, että olisiko tätä mahdollista lukea meriromaanigenren kritiikkinä tai haastajana, jolloin tarkoitus olisikin kiinnittää huomiota siihen, että on ihan älytöntä, että kaksi äijää haluaa lähinnä ihan vaan seikkailun vuoksi vangita jäähain. En kyllä löytänyt itse kirjasta mitään, joka tukisi em. ajatusta, mutta tulipa sitäkin pohdittua.

      Niin siis mun mielestä 50 ekaa sivua ja vähän sen jälkeenkin oli kuitenkin tässä se paras osuus. Kääk!

      Poista
  4. Alku veti mukaansa Moby-Dickin ja Vanhus ja meri -teoksen vanaveteen. Meri on minulle tärkeä ja rakas elementti ja kalojakin on tullut narrattua.
    Tieto-osio tässä oli mukavasti esitetty ja merenalaisen maailman monimuotoisuus ja osin tutkimattomuus jaksavat aina vain hämmästyttää. Noissa kohdin jäin myös pohtimaan ihmisen tapaa kyllästää meri muovilla ja muilla saasteilla...
    Mutta: kerronnasta huolimatta tämä ei kantanut vaan jäi junnaamaan paikoillaan ja pitkästyttämään venyttämisellään. Liityn täten ryhmään pahikset:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tervetuloa pahiksiin! Kuvasit pitkälti mun kokemukset tästä kirjasta. Alussa oli hienoja juttuja, joita lukiessa tuli ylevä olo, mutta tosiaan loppua kohti into laantui. Oli siellä loppupuolella vielä joku pilkahdus, mutta se ei riittänyt pelastamaan kokonaisuutta. Kirja päätyi työmatkakirjakseni, kuten käy kirjoille, joita en muuten saisi luetuksi loppuun.

      Poista