Siirry pääsisältöön

Miten tullaan intellektuelliksi huoraksi? - Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta


En ole erityisen innostunut fiktiivisistä elämäkerroista, sillä usein ne herättävät minussa lähinnä kysymyksen kirjailijan motiiveista. Ihan vieras ei ole sekään ajatus, että päällimmäiseksi tunteeksi nousee, että kuuluisan ihmisen elämäntarinaa on lähinnä käytetty hyväksi kaunokirjallisen teoksen luomiseksi. Syntyy hankala tilanne, koska fiktiivinen elämäkerta luo väistämättä kuvaa siitä ihmisestä, josta se kertoo. Samalla se pitää itsellään kaiken vapauden ja irtisanoutuu totuudellisesta kuvaamisesta. Tässä joukossa Sara Stridsbergin Unelmien tiedekunta on ilahduttava poikkeus, sillä se ei edes yritä kertoa totuutta teoksen päähenkilöstä Valerie Solanasista.

Suurella palavalla ihastuksella tein tuttavuutta Unelmien tiedekunnan kanssa ensimmäistä kertaa vuonna 2007. Drömfakulteten osui käsiini flanööratessani kirjakaupassa ja kun silmiini osuivat vielä kirjaa selatessani nimet Valerie Solanas ja Andy Warhol oli selvää, että kyseessä oli kirja, jonka ehdottomasti halusin lukea. Solanasista tiesin tuolloin sen verran, että hän oli kirjoittanut SCUM-manifestin, Warholista sen verran enemmän, että osasin tuntea noloutta siitä, että kaikesta Andyn paskamaisuudesta huolimatta koin hänet hyvin kiinnostavaksi tyypiksi. Koen edelleenkin, eikä nolouteni asian suhteen ole häipynyt mihinkään.

Valerie Solanas (1936-1988) muistetaan parhaiten siitä, että hän ampui Andy Warholia. Tämä on jo sinänsä surkuhupaisaa, kun otetaan huomioon, että Solanas halusi nimenomaan vapauttaa ihmiskunnan miehistä. Toki joku voi tässä kohtaa kysyä, oliko Andy Warhol mies ja vastata, että hän oli enemmäkin hopeaperuukkinen heppu jostain toisesta todellisuudesta. Siinä, että Solanas ampui Warholia ei ole mitään yllättävää. Suurempana ihmeenä pidän sitä, että muut naiset eivät ole tehneet samoin. Stridsbergin romaanissa säkenöivintä ei kuitenkaan ole Solanas itse niin kiinnostava kuin hän onkin, vaan Stridsbergin tekstin sykkivä rytmi. Hänen sanansa ovat jatkuvasti hengästyneitä. Ne huohottavat ja valuvat älyllistä kiimaa ja näin tekstin rytmistä syntyy Solanasin kiihkeän luonteen peilikuva.

Tekstin tempoa lisäävät lyhyet, ajassa eteen ja taakse päin liikkuvat kappaleet. On Solanas oikeudenkäynnissä, mielisairaalassa ja Andyn Tehtaassa. On kuoleva yksinäinen Solanas, keuhkokuume ja erinäiset eritteet. Outi Mennan erinomaisessa suomennoksessa Unelmien tiedekunta sykkii New Yorkin pulssia. Se pulputtaa pornomusiikkia ja vilkuttaa punaisten lyhtyjen valoa. Se on kuumemittari, jonka lukemat ovat hälyttävän korkeita ja niin pitää ollakin, sillä Valerie Solanas ja kohtuus eivät mahdu samaan lauseeseen, eivät edes samalle sivulle.

Stridsberg seuraa Solanasin todellisia elämäntapahtumia, mutta hän kirjoittaa teokseen myös eksplisiittisen kertojan, joka käy dialogia Solanasin kanssa. Kertojan läsnäolo muistuttaa lukijaa siitä, että kyse ei ole elämäkerrasta, vaan nimenomaan fiktiosta.

Aiemmalta lukukerralta minulle oli jäänyt päällimmäiseksi mieleen juuri Unelmien tiedekunnan vimma, sen Sturm und Drang Drang Drang ja siksi minulle tulikin hieman yllätyksenä, että Stridsberg etsii Solanasin käytöksen selitystä niin voimakkaasti tämän lapsuudesta. Eipä silti, tuskin kukaan selviäisi kovin täyspäisenä sen kaltaisesta seksuaalisestä hyväksikäytöstä ja hylätyksi tulemisen kokemuksista, joita Solanasin lapsuus oli täynnä. Kuitenkin myös lapsuuteen liittyvien kuvausten tarkoitus liittyy teoksen rytmiin ja ne muodostavat pohjabiitin, jonka päälle muu tarina rakentuu. Ne ovat levoton ja taukoamaton jyske. Sen pihakeinun narina, jossa paljon pahaa tapahtui.

Sen lisäksi, että Solanas halusi hävittää miehet sukupuuttoon hän halusi olla intellektuaalinen huora. Tämä hänen toiveensa oli hyvinkin toteutettavissa oleva, sillä Solanas oli säkenöivän älykäs ja huoraksi ryhtyminen taas on jokaisen siihen kutsumusta tuntevan ulottuvilla. Paradoksaalisesti älykkyys koitui enemmän Solanasin tuhoksi kuin pelastukseksi. Unelmien tiedekunnassa vahvasti traumaattinen lapsuus yhdistettynä naisten kokeman sorron jäätävään analyysiin johtaa tilanteeseen, jossa seksuaalisuudesta tulee tahmaa, josta Solanas ei pääse irti. Tätä seksuaalisuuden läpitunkevuutta Stridsberg hyödyntää teoksessaan laajalti ja käyttää toistoa rytmillisenä elementtinä.

Otan maksun raiskauksesta. Järjestetystä raiskauksesta. Systematisoidusta raiskauksesta. Ennakoidusta raiskauksesta. Järjestäytyneestä suihinotosta. Muodollistetusta panosta. Otan maksun raiskauksesta. Raiskaaminen ei ole ilmaista. Sellaista naista ei voi raiskata joka antautuu vapaaehtoisesti. Kaikki naimisissa olevat naiset ovat prostituoituja. Vain oikeat huorat ovat oikeita naisia ja vallankumouksellisia. 

Kertoja on teoksessa dj, joka heittelee levylautaselle hikeä ja spermaa. Hän miksaa huumeet ja yliopisto-opinnot levottomassa discossa, jonka hajumaailma on peräisin likaisista lakanoista ja alusvaatteista. Pääsylippuihin on kirjoitettu Solanasin itsestään tekemä diagnoosi: "Vitun raivona. Saatanan vihainen. Miehiä vihaava kerjäläinen." Säännöt sisältävät hinnaston ja ne  jaetaan jokaiselle:

Kaksikymmentä dollaria. Helahoito. Hinnasto. Ei sensuuria pienille jumalaapelkääville marsipaanikorville. Pano kympillä. Suihinotto viitosella. Kaksi taalaa käteenvedosta. Minä en myy sieluani. Pillu ei ole minun sieluni. 

Mutta kuten jokaisessa discossa, myös Unelmien tiedekunnassa on viimeisten hitaiden pohjatonta surua, kun ei ole ketään, jonka kanssa kokemaansa jakaa. Yksinäisyyden syvin viilto löytyy puhelinkeskustelusta, jonka Solanas käy yksin.

Unelmien tiedekunnan alaotsikko on Lisäys seksuaaliteoriaan. Stridsbergin romaanissa Eros on kuitenkin heteroromanttisessa mielessä särkynyt ja miessukupuoli näyttäytyy Solanasin leppymättömän vihan kohteena. Jotain äärimmäistä on siinä, että kertoja kuvaa Solanasin antavan ruumiinsa muiden käyttöön vapaaehtoisesti, jotta kukaan ei voisi käyttää häntä väkisin hyväksi.

Unelmien tiedekunta iskee piikkinsä runnomalla suoraan suoneen. Se on ehdottomuus ja Solanasin ideologian kuuman ja yhä lähemmäksi käyvän kuoleman rumba. Se ei tiedustele, lähdetkö messiin. Se kaappaa mukaansa lupaa kysymättä.


Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta. Lisäys seksuaaliteoriaan
390 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos: Drömfakulteten
Suomentanut Outi Menna
Kustantaja: Tammi (Keltainen kirjasto)


Helmet-lukuhaaste, kohta 5 Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit
(Unelmien tiedekunta kattaa vuosikymmenet viisikymmenluvusta kahdeksankymmentälukuun)




Kommentit

  1. Kyllä tästä tuli epäilyistäsi huolimatta hyvä postaus, kirjan ydin on just tässä! "Ne huohottavat ja valuvat älyllistä kiimaa" on juuri sitä, mistä tämän romaanin kielessä on kyse, hieno ilmaus. Ja tuo nolous Warholiin liittyen on hyvin tunnistettavaa ja läsnä edelleen, mulla on se hänen tomaattipurkkiinsa perustuva t-paitakin ja kaikkea. Valerien kiukun saattoi kirjassa ymmärtää, se tihkui sivuilta niin näkyväksi. Tässä oli tosiaan hyvä ratkaisu Stridsbergiltä tehdä selväksi, ettei hän ole pyrkinyt kirjoittamaan minkäänlaista elämäkertaa eikä ole ollut uskollinen edes tiedetyille faktoille (ja se kertojaratkaisu). Silloin tätä pystyy lukemaan romaanina alusta loppuun, ja Valerie Solanasin olemus jää lukemisen jälkeen edelleen johonkin ulottumattomiimme, kuten pohdiskelin.

    VastaaPoista
  2. Stridsbergillä on omaperäinen tapa kertoa. Pidin teoksen kerronnasta, vaikka se vaatiikin lukijalta paljon. Ylipäätään teos vaatii lukijaltaan tulkintoja - se ei anna kaikkea valmiina, mikä on hyvä. Jäin monesti miettimään, mitä ajattelevat lukijat, joille feminismi kehityksineen ei ole tuttua tai omakohtaista. En tiedä, onko se millään lailla relevantti kysymys, ehkä jäin itsekin liikaa analysoimaan sitä, miksi Valeriesta tulee sellainen kuin tulee. Sinä kuvaat kyllä hyvin tuossa sen, miten lapsuus jyskyttää Valerien käytöksen takana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Solanasin feminismi oli äärimmäistä ja voi myös kysyä, voiko sitä edes kutsua feminismiksi vai oliko se enemmänkin suoranaista miesvihaa. Koska tosiaan olen lukenut tämän kirjan jo aiemminkin, niin varmaan kiinnitin huomiota vähän eri asioihin nyt toisella kerralla. Eniten muhun on vaikuttanut tämän kirjan hurja draivi ja sen takia nuo lapsuusjutut tuli mulle vähän yllätyksinä, sillä olin ne pitkälti unohtanut. Tässähän on se yksi erittäin hieno kohta, kun Andy matkii sitä, kun Solanas puhui lapsuudestaan. On vaikea keksiä mitään nöyryyttävämpää.

      Poista
  3. Olivia Laingin esseekirjassa "Lonely City" (2016) on mielestäni erinomaisen kiinnostava luku Warholista ja Solanasista. Myös tämän Stridsbergin romaanin teemojen kannalta. (Hienoa esseistiikkaa muutenkin...)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo Lonely City on mun tbr-listalla, mutta en tiennyt, että siinä on myös tällainen Warholia ja Solanasia käsittelvä luku. Olen pannut ko. teoksen merkille sen alaotsikon vuoksi. Täytyykin pitää tämä kirja mielessä, kun seuraavan kerran teen kirjatilauksen. Kiitos kun nostit Laingin teoksen esiin.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän