Siirry pääsisältöön

Miksi kirjoitamme? - Patti Smith: Omistautuminen

Pari vuotta sitten seisoin kuumana kesäpäivänä jonossa Sammakon kirjakaupan luona Turussa. Jonon syy oli Patti Smith, joka jakoi omistuskirjoituksia kirjakaupan uumenissa. Jono kiemurteli ja jännitykseni oli viedä jalat alta. Mitä sanoisin Patti Smithille? Voisinko sanoa: I love you. Miltä se nyt kuulostaisi ja voi apua apua apua, kohta näkisin Patti Smithin ja sitten seisoinkin jo hänen edessään ja hän hymyili minulle ja signeerasi kolme kirjaani. Sanoin ehkä thank you. Toivottavasti sanoin edes thank you. En pysty muistamaan, sillä tilanne oli niin latautunut, että mitkään tarkemmat yksityiskohdat eivät ole jääneet mieleeni.

Ihailen Patti Smithiä suuresti ja palavasti. Olen lukenut häneltä aiemmin teokset Vain kakaroita sekä M train ja varsinkin jälkimmäisestä tuli minulle niin rakas, että se on saanut pysyvän paikan yöpöydälläni. Ei siis liene yllätys, että odotin kovasti saavani käsiini Smithin uutuudeen nimeltä Omistautuminen - varsinkin, kun sen mainostettiin olevan kirja kirjoittamisesta.

Voisin lukea loppuikäni Smithin kuvauksia siitä, kun hän juo kahvia jossakin kahvilan nurkkapöydässä ja kirjoittaa muistikirjaansa. Kirjoittaa kirjoista, joita on lukenut ja kirjailijoista, joita ihailee. Kirjoittaa matkustamisesta ja hotellihuoneista ja tv-sarjojen katselusta. Omistautuminen ei kuitenkaan ole kirja, jossa hän tekisi niin. Se sisältää mainion alun, jossa Smith käy Pariisissa, mutta suurimman osan muutoinkin pienestä kirjasta vie tarina nimeltä Omistautuminen, joka kertoo Eugeniasta, jonka intohimona on luistelu metsälammen jäällä. Vasta teoksen viimeisessä luvussa puhutaan kirjoittamisesta suoraan.

Eugenian tarina on allegoria kirjoittamisesta tai ylipäätään elämisestä intohimoista suurimman kanssa ja siitä, mitä se ihmiseltä vaatii. Harjoittele harjoittele harjoittele ja anna intohimon viedä sinut tuntemattomille alueille. Suostu sen vangiksi ja taistele itsesi vapaaksi. Tapa matkallasi se, jonka tappaminen on välttämätöntä. Opettele ulkoa Oscar Wilden runo The ballad of Reading Gaol. Kyllä.  Juuri se runo, josta löytyvät sanat "each man kills  the thing he loves."

Patti Smith -fanina en kykene yhtä kriitikittömään fanittamiseen kuin Jari Sillanpään fanit, jotka ovat valmiitaa antamaan idolilleen anteeksi mitä tahansa ja täyttämään hänen instatilinsä tsemppiviesteillä ja sydänhymiöillä. Omistautumisen luistelutarinan tarkastelu allegoriana kirjoittamisesta ei anna minulle mitään uutta. Se on esteettisesti hieno tarina, mutta juutun taistelemaan itseni kanssa siitä, mitä mieltä sen estetiikasta olen. Tyttö, luistimet ja lammenjää, jonka pintaan luistinten terät jättävät jälkensä. Rakkaus, kipu, antautuminen. Olen kohtuuton vaatiessani enemmän. Vaikka kuinka ihannoin Patti Smithiä, joudun tunnustamaan, että Omistautuminen ei ole tekstiä, joka silitysraudan tavoin polttaisi itsensä ihooni. Sitä lukiessani palavan lihan käry ei täytä huonettani.

On vielä toinenkin asia, josta minun on tässä pakko kirjoittaa ja se on kirjoittamisen romantisointi. Smithin teos päättyy sanoihin:

Miksi kirjoitamme? Kertosäe kajahtaa soimaan.
Koska emme voi vain elää.

Omaelämäkerrallisessa teoksessaan Walking through Walls performanssintaiteilija Marina Abramović  lainaa Bruce Naumania, joka on todennut: "Art is a matter of life and death" ja jatkaa, että Naumanin lause kuulostaa melodramaattiselta, mutta on siitä huolimatta totta. Sama pätee Smithin ajatukseen siitä, että kirjoitamme, "koska emme voi vain elää." Kirjoittamisesta kirjoittaminen vaikuttaisi olevan mahdotonta ilman, että siihen sisältyy kirjoittamisen romantisoinnin ja/tai melodramaattisuuden sävyjä. Ehkä juuri tämä  on se syy, jonka vuoksi Smith on turvautunut suorasanaisen kirjoittamisesta kirjoittamisen sijasta tarinaan, joka jättää lukijalle vapaat tulkintamahdollisuudet ja tekee hänestä tekstin löytöretkeilijän, joka ottaa vastaan kirjoittamisen salaisuuden oman luovuutensa kautta. Näin se, mitä Eugenian tarinasta luemme synnyttää vahvempia tuntemuksia kuin jos Smith käsittelisi kirjoittamista turvautumatta tarinalliseen esitystapaan.

Mieleni tekee irroittaa Eugenian tarina kirjoittamisen kontekstistä ja tarkastella sitä tarinana sinänsä.  Pistän heti merkille, että siitä näkyy, että Smith on lukenut paljon. Omistautuminen henkii kirjallisuutta ja sellaista kirjallisuuden estetiikkaa, jonka polkuisuus on tulosta tuhansien ja taas tuhansien sanojen lukemisesta. Sitä tutkiessani alan miettiä, miten kirjoitetaan sanoja, joiden ympärillä on voimakenttä. Miten kaksi lähes identtistä lausetta ovat vaikuttavuudeltaan niin erilaisia. Ajattelen, että vahvat lauseet on puettu ja riisuttu useita kertoja. Niiden kerrostuneisuus on perua paitsi yrityksistä ja erehdyksistä, myös kirjoittajansa elämästä. Erno Paasilinna totesi aikanaan, että on elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija. Patti Smith, jos kuka, on sellaisen elämän elänyt, mutta siitä huolimatta olen taipuvainen uskomaan, että enemmän kuin itse elämäntapahtumista on kyse kyvystä havainnoida niin omaa elämäänsä kuin elämää ympärillään.

Jään miettimään edellistä kappaletta ja tartun sinun käteesi. Olen niin malttamaton, kiskon sinua kohti jäätä ja luistinten terät hakkaavat selkääsi. Veripisarat kirjovat valkoista paitaasi, kun me tässä kävelemme kohti lampea. Olen tässä ja muualla.  Olen yksin siellä, missä voin nähdä olevani tässä. Minä istun sinun viereesi kylmälle kivelle ja sidon luistintesi nauhat. Työnnän sinut jäälle, joka on kokonaan sinun ja kun sinä opettelet luistelemaan, minä olen jo muualla ja leikin toisia leikkejä.


Patti Smith: Omistautuminen (2018)
126
Englanninkielinen alkuteos: Devotion
Suomentanut Antti Nylén
Kustantaja: Siltala


Helmet lukuhaaste kohta 46: kirjan nimessä on vain yksi sana


Kommentit

  1. Tämä on lukematta, pakko siis lukea ja Patti-fanina täysin vailla kritiikkiä.

    Mietin myös silloin pari vuotta sitten, lähtisinkö jonottamaan Turkuun, mutta jätin sitten väliin. Tavallaan pelkäsin kohdata kasvoista kasvoihin vuodesta -76 jumaloimaani idoliani. Parempi jättää hänet lavoille ja kirjan kansien väliin.

    Tuli mieleen tuosta, miten mietit, voitko sanoa, että I love you, kun vuosia sitten kävin katsomassa Marianne Faithfullia Kultsalla ja siinä sitten keikan jälkeen tupakkaa polttaessa ja tunteita viilentäessä, Marianne tuli sivuovesta ulos ja oli sitten siinä ja jutteli meidän kanssamme ja oli valokuvattavana ja ihan lähellä. Sujuva englanninkielen taito katosi tyystin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin ymmärrän tuon sun "täysin vailla kritiikkiä". Pattilla on sellainen vaikutus. Ja mitä tulee Marianne Faithfulliin niin en kyllä varmaan olisi saanut sanaa suustani. Sitä menee kummallisesti ihan lukkoon, kun tapaa jonkun suuresti ihailemansa henkilön tai sitten toinen vaihtoehto on, että puhuu jotain ihan älytöntä. Hieno kokemus ja muisto sulle tuo Faithfullin tapaaminen.

      Poista
  2. Täällä yksi Patti Smithin ihailija lisää.

    Minä olen hakenut vain kolmesti elämässäni omistuskirjoituksen kirjailijalta kirjaansa.
    Kaksi oli melko yhdentekeviä, suhtauduin välinpitämättömästi, mutta kolmas oli minulle tärkeä, Umayya Abu-Hanna. Olin yhtäkkiä kauhean liikuttunut. Sain sentään kysytyksi, mitä adoptioasiaan kuuluu ja hän kertoi saaneensa juuri tietää, että pieni tyttö odottaa Etelä-Afrikassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin koen vähän vieraaksi koko tuon käytännön, että haetaan nimmareita. No Patti on tietysti ihan asia erikseen. Toinen minulle tärkeä on ollut ranskalainen Michel Tournier, jonka kirjoja nuorempana kovasti ihailin. Sittemmin hän on jo poistunut keskuudestamme ja hänen kirjojaankaan en ole lukenut vuosiin, mutta tosiaan niiden myötä tapahtui aikanaan suurta tajunnan laajenemista. Siksi ehkä onkin parempi, että en edes kokeile uudestaan. Nuoruuden suosikkiteoksia kun on aina aika riski lukea vanhempana uudestaan.

      Poista
  3. M trainin sain juuri tänään loppuun. Se on niitä kirjoja, joissa oli pakko pitää taukoja, niin paljon muistoja se nosti mieleeni ja aikani menikin välillä kesken lukemisen kirjahyllyni ja muiden muistojen penkomisessa. Luin myös muita kirjoja välillä kunnes taas hyppäsin M trainin kyytiin. Ihan henkeä salpasi kun Smith kirjoitti Osamu Dazaista ja Bulgakovista! Ja tietysti kaikista muistakin itselleni rakkaista. Jostain luinkin tästä hänen uudesta ja lukulistallehan se heti meni. Kiitos TAAS hienon hienoista pohdinnoistasi. Mulla on ollut pitkiä aikoja jolloin monestakin syystä lukeminen on ollut lähinnä vain asiatekstien lukemista ja siksi voisin kuvitella, että tämä kirja antaa minulle kyllä paljon uutta ja mietityttävää. Smithin lukeneisuus ja sivistyneisyys häikäisi M trainissa, joten enköhän tästäkin opi jotakin uutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jostain olen lukenut listan niistä kirjoista, jotka M trainissä on mainittu, mutta en nyt muista, millä sivustolla se oli julkaistu. Sulla hengen salpasi Dazai ja Bulgakov, mulla taas Bolaño ja se, että Smith on eniten innostunut samasta Murakamin kirjasta (The Wind-Up Bird Chronicle) kuin minäkin.

      Omistautuminen on pieni kirja, jossa on paljon symboliikkaa, jota jokainen voi tulkita tavallaan.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän