Minulle tällainen kirjailija on Elizabeth Strout. Olen jo vaikka kuinka kauan halunnut lukea häntä, mutta niin ei vaan ole käynyt. Ostin pari vuotta sitten Stroutin romaanin The Burgess Boys, mutta en ole saanut siihen tartutuksi. Katsoin myös tv-sarjaa Olive Kitteridge, mutta sekin jäi kesken. Lainasin kirjastosta Stroutin romaanin Nimeni on Lucy Barton ja sekin oli jäädä lukematta, mutta pakotin itseni sen kimppuun, sillä uskon olevani ihminen, joka pitää Stroutin kirjoista.
Nolosti meinasi käydä tälläkin kertaa, sillä Lucy Bartonista minulle tuli heti mieleen Lucy Jordan ja niin päässäni alkoi kaikua Marianne Faithfullin ääni, joka kertoo miten Lucy Jordan tajusi 37-vuotiaana, että hän ei koskaan ajaisi lämmin tuuli hiuksissaan avoautolla Pariisissa. STOP. Pariisi saa nyt jäädä ja näyttämöksi vaihtuu newyorkilainen sairaala, jonka ikkunasta näkyy Chrysler Building. Kyseisen sairaalan sängyssä makaa Lucy Barton, joka potee outoa tautia, josta lääkäritkään eivät oikein ota selvää.
Lucy Bartonin potilashuoneesta mennään välillä hänen menneisyyteensä ja välillä taas päästään näkemään, mikä häntä tulevaisuudessa odottaa. Nimeni on Lucy Barton on äiti-tytär -kirjallisuutta, mutta ei toki rajoitu pelkästään tähän teemaan. Joka tapauksessa Lucyn yllätykseksi hänen äitinsä, jota hän ei ole tavannut vuosiin ja joka koskaan aiemmin ei ole matkustanut lentokoneella tekee sen nyt ja tulee katsomaan tytärtään sairaalaan. Seuraa keskusteluja ja muisteluja, ja vähä vähältä paljastuu, että Lucyn lapsuudessa on paljon möykkyjä, joista yksi on kaikkia muita isompi.
Nimeni on Lucy Barton on sitä laatua teos, joita useimmat lukijat rakastavat. Sen täyteläisessä otteessa on Alice Munrolle tyypillistä kattavuutta ja tarkkuutta. Lucyn ja äidin välinen suhde paljastuu vaikeaksi ja sisältää monia, paikoin varsin julmiakin, kipukohtia. Stroutin romaanissa asiat eivät saa lopullista selitystään, vaan tämä teos on pitkälti elämän itsensä kaltainen. Asioita tapahtuu, eikä sitä mikä on mennyt rikki voi välttämättä koskaan korjata. Ajan peite laskeutuu muistojen ja kokemusten päälle, mutta siellä ne ovat. Edelleen.
Nimeni on Lucy Barton osoittaa, että kaikkia tyttäriä ei ole tarkoitettu niiden äitien lapsiksi, joille he syntyivät ja kaikkia naisia ei ole tarkoitettu äideiksi ollenkaan. Miten toisin Lucyn elämä olisi mennytkään, jos hänen äitinsä oli ollut joku muu. Ja mikä pahinta, elämässä ei ole mahdollisuutta uusintaottohin, vaan kaikki pitäisi osata jo ensimmäisellä kerralla. Tämän Lucy Bartonin tytär pani merkille jo hyvin nuorena:
"Mami, kun sinä kirjoitat romaania, sinä kirjoitat sen moneen kertaan, mutta kun elät jonkun kanssa kaksikymmentä vuotta, se on romaani, etkä sinä voi kirjoittaa sitä uudestaan kenenkään toisen kanssa!" (kursivointin Stroutin)
Tyttären ja äidin välisen keskustelun tarkastelu saattaisi jäädä klaustrofobiseksi - varsinkin, kun tapahtumapaikkana on sairaalahuoneen kaltainen suljettu ympäristö. Lukijan onneksi Strout ilmaannuttaa kertomaansa eri aikatasojen kautta ja ottaa mukaan myös Lucyn kirjoittamiseen liittyviä asioita.
Lucy Barton kertoo hyväksymisestä ja anteeksiannosta - niiden mahdollisuudesta ja samanaikaisesta mahdottomuudesta. Aikuinen Lucy pyrkii korjaamaan lapsena kokemaansa, josta koskettavin esimerkki on hänen tunteensa häntä hoitavaa lääkäriä kohtaan, josta muodostuu hänelle turvallisen ja luotettavan isän kaltainen hahmo.
Ikään kuin sivulauseessa ja himmeämmällä tekstityypillä läpi tämän ohuen romaanin nousee esiin asioita, joiden hintalapussa on niin korkea summa, että yksi elämä ei riitä sellaisten summien maksamiseksi. Siitä, mikä on ollut Lucylle kaikkien traumaattisinta ei puhuta suorin sanoin kertaakaan. Vaikutelma on samantapainen kuin äänen käydessä sitä hiljaisemmaksi ja sanojen vihjailevimmiksi mitä tärkeämmästä asiasta puhutaan ja siksi tämä romaani vaatiikin lukijalta herpaantumatonta keskittymistä.
Lucy Bartonin teesiksi nousee ajatus siitä, että kukaan meistä ei voi tietää, millaista muiden elämä on. Ihminen on tuomittu perimmäiseen yksinäisyyteen ja se, mitä hän muista ihmisistä ja heidän elämästään ja itsestään maailman osana miettii on luonteeltaan "enimmäkseen arvuuttelua."
Romaanin loppua kohti kerronta käy yhä fragmentaarisemmaksi ikään kuin korostaen sitä, että kun Lucy saa haltuunsa oman tarinansa ja voi todeta ääneen, että hänen nimensä on Lucy Barton ei hänen elämänsä enää näyttäydy lineaarisena viivana, vaan palasten kokoelmana. Jotkut niistä sopivat yhteen. Joidenkin reunat taas irvistelevät rumasti.
Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton (2018)
163 sivua
Englanninkielinen alkuteos: My name is Lucy Barton (2016)
Suomentanut Kristiina Rikman
Kustantaja: Tammi (Keltainen kirjasto)
Ah, miksi olen kuvitellut, että tämä on jokin 600-sivuinen tiiliskivikirja? Olen siis mielestäni tästä nyt useampaan otteeseen lukenut ja nostanut sen luettavien listallekin, silleen varovasti, koska olen olettanut että tämä on vähän liikaa sellainen "tästä sitten kuuluu myös pitää" -kirja, mutta omat mielikuvathan nyt aivan romuttuivat kun tämä meneekin lähes pienoisromaanimittoihin. Hmm. Ehkä täytyy vain tehdä suunnitelmista totta ja kokeilla tätä itsekin.
VastaaPoistaTiiliskivestä tämä tosiaan on kaukana. Tuota "tästä kuuluu pitää" -korttia olen itsekin pitänyt kädessäni postausta kirjoittaessani. Sen tähden en halunnut edes tuoda mielipidettäni esiin tai paremminkin, koska en oikein tiedä, mitä tästä edes loppujen lopuksi ajattelin.
PoistaTämä on hirveän hieno, mutta ehkä jopa - jos niin nyt voi sanoa - liiankin hieno ja täydellinen. Ja kun kirjoitin edellisen lauseen niin sekin tuntui väärältä. Vitsit haluaisin kuulla, mitä sinä tästä sanoisit.
Oletko lukenut sen jo vuosia sitten ilmestyneen enemmän tiiliskiven Pikkukaupungin tyttö?
VastaaPoistaEn ole. Lucy Barton oli ensimmäinen Stroutilta lukemani kirja. Ensimmäisen kerran törmäsin hänen nimeensä kirjailijana, kun kävin vuosia sitten läpi Orange/Baileys/Women's prize for fiction -kilpailun ehdokaslistoja. Strout oli ns. lyhytlistalla vuonna 2000 romaanilla Amy and Isabelle - mahtaneeko olla juuri sama teos kuin tuo Pikkukaupungin tyttö?
PoistaPitkästä aikaa kurkkasin tänne, kun muistin että olit kirjoittanut täsät kirjasta. Eilen itse sen aloitin ja tänään hotkaisin loput. sillä paikka paikoin olin ihan lumoutunut, Mutta suljettuani kirjan jäi jotenkin kumman tyhjä olo. Kirjan päähenkilö oli niin kovin kiltti ja nöyrä. Emme todellakaan tiedä paljoakaan tai juurikaan toisten elämästä tai ainakaan siitä miten kukin on elämänsä kokenut, miksi kukin valitsee niin kuin valitee jne., mutta ei mitä tahansa tarvitse antaa anteeksi. Aivan kuin ihmiset tässä kirjasa olisivat tahdottomia, voimattomia, typeriä jne. Vain jotkut Lucyt repäisevät itsensä irti… No, juuri tällä hetkellä olen vähän suu ja silmät pyöreänä enkä oikein osaa sanoa tämän järkevämpää. On meillä tulevana lukupiirikirjana ja olin aivan varma, että tämän ostan itselleni luettuani sen. Enää en olekaan niin varma. (Hyvä, rakas kirja on hyllyssä kuin matkatoveri, jonka kanssa voi aloittaa keskustelun koska tahansa kun se on siinä lähellä.)
VastaaPoistaKiva kun kurkkasit. Nimeni on Lucy Barton on ollut tosi suosittu kirja, mutta itse en siitä niin täysin innostunut. Teemat, joita tässä tulee esiin (esim. tuo, että emme tiedä toisten elämästä) ei ole tuoreimmasta päästä, joskin toki tärkeitä juttuja.
PoistaJokin jäi mua tässä häiritsemään. Ehkä jollakin tapaa liiankin täydelliseksi ja rakastettavaksi rakennettu romaani.