Siirry pääsisältöön

Se, mistä ei merkkiä jää - Tapani Tolonen: Sokeisto

Muutamia viikkoja sitten silmiini osui Helsingin Sanomissa Antti Majanderin kritiikki Tapani Tolosen romaanista Sokeisto. Se vakuutti minut siitä, että tässä on romaani, joka ehdottomasti kannattaa lukea.

Majanderin kritiikki oli jäänyt mieleeni varsin kehuvana, mutta kun nyt luin sen uudestaan osa kehuvuudesta oli mystisesti haihtunut. Mitäköhän ihmettä tuosta kritiikistä ensimmäisellä kerralla luin?

Sokeisto on historiallinen lukuromaani, jonka moottorina toimii vuoden 1905 yleislakko ja siihen liittyvä yhteiskunnallinen kuohunta. Toisaalta oli kyse suomalaisten kapinasta Venäjän keisarikuntaa vastaan, toisaalta taas Suomen sisäisestä poliittisesta taistelusta. Nimensä Sokeisto on ottanut kirjapainosanastosta ja Tolosen romaanissa sokeiston kuvataan tarkoittavan ladonnassa käytettäviä välikkeitä, jotka pitävät kirjaimet järjestyksessä, mutta joista itsestään ei jää jälkeä. Romaaninsa nimen kautta Tolonen vaikuttaisi siten vihjaavan, että yhteiskunnalliset tapahtumat ovat painettuja merkkejä, kun taas useimpien ihmisten osana on edustaa sokeistoa, joka upottaa heidän tarinansa jälkipolvilta näkymättömiin.

Kirjapainoilla, ja erityisesti Työmies-lehden kirjapainolla, on romaanissa keskeinen merkitys. Painokoneet huohottavat tukahduttavasti ja tuhoavat kirjapainoissa työskentelevien terveyttä. Yhdellä tasollaan Sokeisto onkin kuvaus siitä, mitä raskas ja mekaaninen työ tekee ihmiselle ja miten kone on ihmistä vahvempi ja uupumattomampi.

Romaanin alussa sen päähenkilö Eetu (Edvard) Tonteri on 11-vuotias poikanen, joka pääsee töihin juoksupojaksi kirjapainoon. Näin Tolonen vilauttaa klassista, nykyisin jo nostalgista urakehitystä, jossa juoksupoika raivaa tiensä johtajaksi ja yhteiskunnalliseksi vallankäyttäjäksi. Sokeiston maailmassa asiat ovat kuitenkin paljon tätä vihjettä monimutkaisempia ja esteiden voittamiseksi on otettava käyttöön myös päivänvaloa kestämättömiä keinoja.

Juonta kipunoittaa painokoneiden melskeen lisäksi rakkaustarina, jonka onnellisuuden haastaa luokkaero. Eetu on työläinen, Karin taas naimisissa oleva herrasnainen ja jos he olisivat yhtään järkeviä he pysyttäytyisivät erossa toisistaan. Vaan milloinkas rakkaus on järkeä totellut?

Sokeisto on vahvasti tarinallinen teos, jota lukee kuin dekkaria jännityksen tiivistyessä teoksen loppua kohti. Ihmisten väliset liittolaisuudet ja lojaliteetit joutuvat romaanin edetessä yhä rankemmalle koetukselle, eikä ihmisluonnosta tässä romaanissa piirry kovin ylhäistä kuvaa. Aikalaiskuvaus teosofisine virtauksineen on teoksessa kiinnostavaa ja itse ainakaan en muista turhan montaa suurlakon tapahtumia käsittelevää romaania lukeneeni, joten tässäkin mielessä Sokeistolla on paljon annettavaa. Se myös taustoittaa niitä kehityskulkuja, jotka reilu vuosikymmen myöhemmin aiheuttivat Suomessa sisällissodan puhkeamisen.

Päällimmäiseksi tästä romaanista minulle jäävät Karinin sanat:

"Jos elämä vain voisi olla toisin, se olisi niin hyvää."

Tähän toisin olemiseen Eetu ja Karin Sokeistossa pyrkivät ja lukijana pidän peukkua, että muuri heidän tarinansa toteutumisen tieltä olisi murrettavissa ja elämän hyvä saavutettavissa.



Tapani Tolonen: Sokeisto (2018)
445 sivua
Kustantaja: Otava




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän