lauantai 23. kesäkuuta 2018

Katarsista etsimässä - Ryhmäteatteri: Yksi lensi yli käenpesän

Miloš Formanin ohjaama, Ken Keseyn romaaniin perustuva elokuva Yksi lensi yli käenpesän (1975) on yksi elämääni suuremmista elokuvasta. Se ei johdu näytelmän tarinasta tai näyttelijöistä tai mistään vastaavista tekijöistä, vaan siitä, että tuo elokuva sisältää katarttisen huipennuksen, joka on alkanut merkitä minulle vuosien kuluessa the katarsista. Kyse on, kuten moni varmaan jo arvaakin, kohtauksesta, jossa elokuvan lopussa huomattavan isokokoinen alkuperäiskansojen edustaja nimeltään Päällikkö (Will Sampson) ensin tukahduttaa elokuvan päähenkilön McMurphyn (Jack Nicholson) ja heittää sen jälkeen lavuaarin ikkunan läpi.

Siinä missä tukahduttaminen on armollinen teko McMurphyn muututtua vihannekseksi lobotomian jälkeen edustaa lavuaarinheitto kaiken elokuvassa aiemmin kuvatun potilaisiin kohdistetun vallankäytön haastamista ja alistavista käytännöistä vapautumista ja siksi se tuntuu niin hyvältä ja purkaa kaikki ne ahdistuksen tunteet, joita elokuvaa katsoessani olen kokenut.  Lavuaarinheiton jälkeen tunnen, että oikeus on tapahtunut ja tunnen olevani jollain oudolla tavalla ikään kuin puhdistunut. Tuo kohtaus saa minut tärisemään ja tunne on niin vahva, että itkettää aika lailla.

Ryhmäteatterin esityksen suhteen jännitin eniten juuri sitä, onnistuisiko se luomaan katarsiksen. Voin sanoa heti, että ei onnistunut. Voin sanoa myös sen, että kyse  ei ollut näyttelijäsuorituksista, eikä varsinkaan siitä, että olisin McMurphyn (Robin Svartström) mainiota ja ilmeikästä roolityötä katsoessani kaivannut Jack Nicholsonia. En kaivannut. Tuskin edes muistin koko tyyppiä.

Ryhmäteatterin esitys on monin paikoin hauska ja mikäs siinä, hauskuus kuuluu kesäteatteriin. Välillä kuitenkin pohdin, kuinka korrektia on nauraa psyykkisesti sairaille. Ehkä nauru kuitenkin pidentää niin heidän kuin minunkin ikääni, ja toisaalta esitys antaa tilaa myös traagisempien sävyjen esiintulolle. Ongelmallisempaa esityksessä sen sijaan on, että siinä ei synny katarsista pohjustavaa latausta. Hoitohenkilöstö Minna Suurosen esittämän hoitaja-Ratchedin johdolla käyttää omaa valtaansa yhtä lailla mielivaltaisesti kuten elokuvassakin, mutta se jokin jää syntymättä. En pidätellyt hengitystäni, eikä sydämeni pompottanut kuumeisesti.

Kuten todettua syy tunnereaktioiden puuttumiseeni ei ollut ensisijaisesti näyttelijäsuorituksissa, joskin paikoin tuntui, että näytelmän potilaiden tunnemaailma tuli parhaiten esiin elekielen kautta. Ratkaisevassa asemassa on Päällikkö (Robert Kock), jonka ulkoisella olemuksella on haettu vastaavuutta elokuvassa Päällikköä näyttelevään Will Sampsoniin. Näytelmän koskettavimmaksi kohdaksi nousee kohtaus, jossa aiemmin pitkälti vaiti pysynyt Päällikkö kertoo, miten hänen isänsä joutui lähtemään omilta mailtaan, kun ne otettiin haltuun väkisin. Tässä on kohta, joka voisi nostaa Ryhmiksen esityksen uusiin ulottuvuuksiin, mutta niin ei käynyt.

Edellä mainitun kohtauksen luoma sydäntä pusertava tunne ei jatku ja koska esityksessä ei ole varsinaisesti mitään vikaa alan tulla siihen tulokseen, että kyse on ainakin osittain olosuhteista. Kun istuu kylmästä kankeana katsomon lähes kauimmaisella penkkirivillä on vaikea kokea näytelmän nyansseja ja vaikuttumisen sijasta sitä huomaa keskittyvänsä viltin kietomiseen tiukemmin ympärilleen.

Lähtökohtaisesti Suomenlinnan linnake on erinomainen paikka tämän näytelmän esittämiseen, sillä siellä näytelmän potilaat ovat sekä kuvaanollisesti että ihan konkreettisestikin moninkertaisesti eristettyinä muusta maailmasta. Ensin ovat näytelmän lukitut ovet ja sairaalan seinät, sen jälkeen linnakkeen muurit ja kolmanneksi ollaan vielä saaressa.

Ryhmäteatterin esitys jätti minut hämmennyksen valtaan ja ennen muuta pohtimaan sitä, että ensin ajatellusta sopivuudestaan huolimatta olosuhteet taisivat sittenkin olla liiaksi Ryhmäteatterin esitystä vastaan. Yhtä lailla omaan kokemukseeni varmasti vaikutti se, että elokuva katarsiksineen on kasvanut mielessäni sellaisiin mittoihin, että minkään muun esityksen on niitä vaikea, ellei suorastaan mahdoton, tavoittaa.



Ryhmäteatteri: Yksi lensi yli käenpesän
Ken Keseyn romaanin pohjalta näytelmäksi sovittanut Dale Wasserman
Suomennos Sami Parkkinen
Ohjaus Juha Kukkonen
Rooleissa: Robin Svartström, Minna Suuronen, Robert Kock, Wanda Dubiel, Tommi Eronen, Amira Khalifa, Tiia Louste, Samuli Niittymäki, Mikko Penttilä, Alex Anton (TeaK) ja Jutta Järvinen (TeaK).




2 kommenttia:

  1. Yksi lensi yli käenpesän on huikea klassikko. Olen lukenut kirjan, nähnyt elokuvan useampaan kertaan ja nähnyt myös teatteriesityksen. Kesäteatteriesitys hiukan oudoksuttaa. En varmaan menisi katsomaan kesäteatteriin näin vahvaa esitystä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On kyllä ihan klassikkojen klassikko. On totta, että Yksi lensi yli käenpesän on aiheeltaan tyyppiä, jota ei kovin usein kesäteattereissa nähdä. Rohkea veto Ryhmäteatterilta.

      Poista