tiistai 19. kesäkuuta 2018

Härkä jätti sarvensa käteeni - Antti Hurskainen: Suru ei toimi

Antti Hurskaisen suurin ongelma on, että hän ei ole Ville Valo.

Tämä kirjoitus ei ole kirja-arvio Hurskaisen esseekokoelmasta Suru ei toimi. Sen sijaan tuon tässä tekstissä esiin muutamia niistä ajatuksista ja pohdinnoista, joita Hurskaisen esseet minussa herättivät.

Lähtötilanne:
Minun on pakko kirjoittaa Hurskaisen esseekokoelmasta. Pakko sen tähden, että siihen tuskin kovi moni kirjabloggari tarttuu ja Hurskaisen esseet ansaitsevat lisää näkyvyyttä. Bloggarikollegani, Tekstiluolan Tuomas, heitti jo veivinsä kaivoon ja tyytyi pelkkään Instagram-postaukseen joihinkin syihin vedoten. Toiseksi minun on pakko kirjoittaa näistä esseistä, koska koen Hurskaisen tekstien edessä suurta rimakauhua ja sen vuoksi pidän velvollisuutenani itseäni kohtaan tarttua härkää sarvesta, jolloin todennäköisesti sarvi jää käteeni, härkä saa pahan verenvuodon ja kuolee, komisario syyttää minua eläinparan kuolemasta ja joudun vankilaan, jolloin kohtaloni ratkaisee se, sattuuko minun puolustamiseni mahtumaan lempiasianajajani kalenteriin.

Olen joka tapauksessa vahvasti sitä mieltä, että jos pitää blogia ei pidä vältellä kirjoittamasta kirjoista, joista kirjoittaminen tuntuu vaikealta. 

Asioita kimurantistaa jo se, että en juurikaan hahmota, milloin Hurskainen on ironinen ja milloin taas enempi ihan tosissaan. Hänen esseidensä monitulkintaisesta ironiasta (?) on seurauksena minun kannaltani kaksi pääasiallista reagointitapaa: a) Hurskaisen esseet vaientavat minut, koska en uskalla sanoa niistä mitään pelätessäni, että olen ymmärtänyt tekstien ironian väärin ja olisi noloa jäädä kiinni tästä ymmärtämättömyydestä b) ironia (?) saa minut luomaan lisää silmukoita ironian verkkoon, jolloin olen tilanteessa, jossa sen enempää tekijä kuin lukijakaan ei voi enää luottaa toisiinsa. Ironiasta (?) tulee Uuno-pelin värinmuutoskortti + neljä lisäkorttia -kortti jonka nostamisesta seuraa lisää ironia(?)kortteja ja niin pelin on käynyt taas asteen monimutkaisemmaksi.

Hurskaisen projektina tuntuu olevan, että hän haluaa ennen muuta provosoida. Oireyhtymään kuuluu, että jos suuri osa ihmisistä on jotain mieltä niin Hurskaisen on "pakko" olla eri mieltä. Esimerkiksi tästä käy vaikka se, että Suomessa alkoholinkäyttö on iso ongelma, mutta Hurskainen kirjoittaa pisimmän esseensä juuri juomisesta ja viinan hyvistä puolista ja miten hänestä lapsena tuntui siltä, että aikuiset olivat mukavampia, kun he olivat kännissä. Hurskainen vaikuttaisi siten kytkevän provosoinnin osaksi radikaalin ja/tai ei-normatiivisen käytäntöjä.

Teoksessaan Argonautit Maggie Nelson kirjoittaa, "ettei millään määrätyillä käytännöillä tai suhteilla ole monopolia niin kutsuttuun radikaaliin tai niin kutsuttuun normatiiviseen." Tätä taustaa vasten provosointi osana radikaalia joutuu pinteseen. Itse en pysty provosoitumaan Hurskaisen teksteistä, koska hänen provosoimisyrityksensä on niin ilmeinen. Jopa siinä vaiheessa kun Hurskainen kirjoittaa lämpimässä hengessä Timo Hännikäisen tuotoksesta nimeltä Ilman en ala liekehtiä, vaan päätän ottaa päiväunet. Herättyäni jatkan Hurskaisen esseiden parissa ja kuinka ollakaan hän ottaa esiin Laura Gustafssonin teoksen Pohja ja sitä myötä riistää minulta viimeisimmätkin provosoitumisen mahdollisuudet. Hävisin taas.

Eniten suivaannuin Hurskaiselle, kun hän esseissään menee survaisemaan Tommi Melenderiä. Niin ei saa tehdä, sillä Melender on minulle suuri (olin ensin kirjoittaa, että Melender on minulle pyhä, mutta jotain rajaa nyt sentään). Ei sitä paitsi ole lainkaan totta, kuten Hurskainen väittää, että kirjablogeissa Melenderiä olisi suitsuteltu. Valtaosa kirjabloggareista ei tartu Melenderin teoksiin, vaan pitää häntä ylimielisenä älykkönä. Eli jos blogeissa joku on Melenderiä suitsuttanut niin se olen ollut minä, joka olen onnistunut jopa kääntämään muutaman kirjabloggarin pään ja tekemään heistä - jos en nyt Melenderin faneja - niin ainakin häneen suopeasti suhtautuvia. Niinä päivinä kun ihmisten kaikkinainen kaupallisuus ja itsensämyymisen halu tuntuvat erityisen ällöttäviltä minulla on tapana ajatella: mutta onhan sentään Tommi Melender ja heti tuntuu paremmalta.

Hurskaisen mukaan Melender on tekopyhä tuodessaan esiin, että kirjailijalle tärkeintä on kirjoittaminen, eikä se, kuinka paljon häntä luetaan. Melenderin näkemys on lohdullinen, koska haluan uskoa, että on vielä olemassa kirjailijoita, joille kirjoittaminen ja teksti ovat ensisijaisia muuhun kirjallisuuden ympärillä pyörivään härdelliin nähden. Tässä yhteydessä Hurskainen myös jättää ottamatta esiin kontekstin, jossa Melender ajatuksensa lausuu esseekokoelmassaan Onnellisuudesta. Melender tarkastelee nimenomaan suosion tarpeen loputonta kasvamista. Jos saa vähän suosiota, haluaa vähän enemmän. Jos saa vähän enemmän suosiota, haluaa sitä vielä vähän enemmän. Tämä on ketju, jossa ei tule kohtaa, jolloin suosiota haluava kokisi saaneensa sitä tarpeeksi. Tämän vuoksi on Melenderin mukaan lähinnä realismia ja itsensä säästämistä, jos kykenee luopumaan suosiontavoittelusta ja keskittymään kirjoittamiseen.

Olen kuitenkin Hurskaisen kanssa samaa mieltä siitä, että ei ole sinänsä mitään väärää siinä, että lausuu ääneen haluavansa saada näkyvyyttä, selkääntaputteluja ja megalomanista suosiota. Tunnistan tämän asian omissakin ympyröissäni. Olen pitänyt kirjablogia 4,5 vuotta ja pettynyt siihen, että minun tekstejäni ei lueta ensisijaisesti sen tähden, että ne ovat minun tekstejäni. Ehkä tämä johtuu siitä, että tekstini eivät ole tarpeeksi hyviä, mutta uskon, että kyse on myös muusta. Niinpä olen päätynyt välttämään itsetunnollisen kolhun ajattelemalla, että blogi on jo alustana sellainen, että sen kirjoittaja ei voi tulla suosituksi, jos hän ei ole kiinnostava ihminen blogin ulkopuolella. Joskus ajattelen, että jos kävisi niin, että tekijä a ja tekijä b kirjoittaisivat täysin samanlaisen tekstin, joista toinen julkaistaisiin Imagessa ja toinen kirjablogissa, niin vain Imagessa julkaistua tekstiä jaettaisiin twitterissä. Tästä on lyhyt matka siihen, että tärkeää ei ole, mitä sanotaan, vaan kuka ja missä sen sanoo.

Hurskainen kirjoittaa:

Kirjoitan esseistiikkaa monien motiivien saattelemana, ja suosituksi tuleminen on yksi tärkeimmistä.

Vielä parikymmentä vuotta sitten edellä oleva lause olisi saattanut tuntua radikaalilta, mutta nykyisin sitä on sellaisena vaikea pitää. Samanaikaisesti kun etsin "turvaa" Melenderin kaltaisista kirjailijoista, heiluttelen vienosti lippua niille, jotka sanovat suoraan, että haluavat mainetta ja kunniaa. Miksi asian sanominen ääneen olisi huonompi juttu kuin sen pitäminen sisällään? Hurskainen nostaa esiin Miki Liukkosen, joka on sanonut, että hänelle Parnassojen kiittävien arvioiden sijaan on tavoiteltavampaa naistenlehtijulkisuus. O:n lukeminen jäi minulla kesken, koska noin sivun 140 paikkeilla tulin siihen tulokseen, että tiedän jo, mistä siinä on kyse ja minun olisi turha käyttää aikaani lukeakseni teoksen loppuun. Saatoin tietenkin olla väärässä, mutta enemmän kuin Miki Liukkosen kirjoista olen kiinnostunut hänen itserepresentaatioistaan ja tämä jos mikä on Liukkosen itsensä syy.

Paljon sivutilaa Hurskaisen esseissä saa Ville Valo.  Jotta hän voi nostaa esiin Valon "uhanalaisine virtsoineen" ja laajemmin HIMin on hänen ensin suurinpiirtein sivulauseessa lytättävä mm. The Nights of Iguana. Totuus kuitenkin on, että vuonna 1986 syntyneellä Hurskaisella ei voi olla mitään ensikäden kokemusta The Nights of Iguanasta, koska hän oli bändin toiminta-aikana nolla-taaperoikäinen. Yhtä lailla totuus on, että Ville Valon ja ja Floyd (Superstarin) vertaamisessa toisiinsa ei ole ylipäänsä mitään järkeä, ja onneksi Hurskainen ei niin teekään. Koska kuitenkin NOI on minulle varsin henkilökohtainen juttu, joka herättää tuskallisuuteen asti nostalgisia tunteita kuittaan tämän topiikin laittamalla tähän linkin, josta pääsee kuuntelemaan Dry Nancyn.

 "Pahuus on aktivoivaa ja aikaansaavaa", toteaa Hurskainen. Tällä väitteellä hän syyllistyy juuri sen kaltaiseen taidekäsityksen romantisointiin, jota hän muualla näissä esseissä kirjoittaa välttävänsä. Flirtti pahuuden kanssa on toki pinnalta katsottuna paljon kiehtovampaa kuin silmäpeli hyvyyden kanssa, mutta radikaali hyvyyden korostaminen olisi huomattavasti vallankumouksellisempaa ja vähemmän kliseistä, mikä ei sulje pois sitä, että taide hyödyntää usein juuri pahuutta ja kohtelee sitä kuin siementä, jonka ympärille se itsensä kasvattaa. Koska näin on, jään kaipaamaan hyvyyden merkitystä hedelmällistävää paradigman muutosta.

Hurskainen kirjoittaa laatikon ulkpuolella ja tekee sen älykkäästi niin populaarikulttuurin ilmiöitä kuin kaunokirjallista tietämystäänkin hyödyntäen. Tämän tuloksena voi olla esimerkiksi sen kaltaisia treffejä, joilla toisensa tapaavat ABBA ja Juha Mannerkorpi. Suru ei toimi- kokoelman esseet ovat haastavia ja poleemisia, mutta ne saavat myös kysymään, onko Hurskaisesta tullut oman kirjoitustyylinsä vanki. Ihmisille, jotka ovat joko-tai -tyyppejä Hurskaisen lukeminen on erityisen palkitsevaa, sillä Hurskainen tarjoaa sivu toisensa jälkeen näkemyksiä, joita vastaan lukija voi käydä väittelemään. Minun ongelmani kuitenkin on, että ajattelen aivan liian usein: a) okei, mielenkiintoista, että joku ajatteleekin noin tai b) mahtavasti provosoitu.

Jos olisin Hurskaisen ikäluokkaa oleva mieshenkilö (sen sijaan, että olen keski-ikäinen lähiömutsi) lukisin hänen esseitään varmasti ihan toisin ja löytäisin teksteistä enemmän yhteistä kokemuspintaa. Tämän vuoksi onkin tarpeen kysyä, että kenelle Suru ei toimi on kirjoitettu ja vastata tähän kysymykseen: en tiedä. Monet Hurskaisen nerokkaat ajatuskulut jäivät nimenomaan nerokkaiksi ajatuskuluiksi, eikä tunnevastetta omalla kohdallani syntynyt. Se ei ole Hurskaisen vika, eikä myöskään minun vikani. Selitys asiaan saattaa löytyä esimerkiksi siitä, että Hurskainen jaksaa ylistää Kallion kaltaisessa kaupunginosassa asumista, kun taas minä kyllästyin joka-aamuiseen kusilätäkköön astumiseen heti ulko-oven avattuani, ja päätin parinkymmenen Kallio-vuoden jälkeen muuttaa lähiöön, jossa elämäni on monin tavoin parempaa kuin Kalliossa asuessani ja jossa voin asettaa käteeni jääneen häränsarven koristeeksi parvekkeelleni.



Antti Hurskainen: Suru ei toimi (2018)
206 sivua
Kustantaja: Siltala

37 kommenttia:

  1. Joo, mä pompin tämän luettuani metsään kuin säikky pupu (joka teki vain ympäripyöreän ig-postauksen) koska en pystynyt menemään tämän kanssa noin lähelle. Olen tekijän kanssa suunnilleen samaa ikäluokkaa ja muhun kolahtivat (tai mua häiritsivät) osittain eri tekstit kuin tässä mainitsemasi. Ei edelleenkään ole mukavuusalueella avata sitä tarkemmin, joten pysyn tyylin tasolla. Tuo ironiasuhteen pohdinta oli mielenkiintoista, mä ainakin luulin tunnistaneeni että milloin ollaan ironisia ja milloin ei, koska en sitä lukiessa kovin aktiivisesti miettinyt. Provosointi tehokeinona oli ilmiselvää esim. just Hännikäisestä ja alkoholista kertovissa jutuissa. Hurskainen onnistuu kirjoittamaan niin terävän iskevästi näistä ongelmallisistakin jutuista, että se oli lukiessa vähän hämmentävää. Ja tuo suosiokysymys, niin kyllä sitä tulee itsekin havahduttua sellaisiin ajatuksiin näin julkisesti kirjoittavana, kun on erilaisia pyrkimyksiä, siinäkin sekä oli tunnistettavaa että ei. Silti en tosiaan jaksaisi kirjoittaa pelkkä "suosio" mielessä, todella tylsäähän sellainen olisi. Siinä varmaan oli sitä ironiaa käytetty reippaasti...

    Mutta hyvä ja rohkeasti kirjoitettu postaus, erityisesti loppu on todella aivan huippu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sikäli kyllä harmi, että et kirjoittanut postausta, sillä nämä esseet eivät tule olemaan mikään hitti kirjablogeissa. Mua harmittaa se, että kun on jotain oikeesti tosi mielenkiintoista ja vähän haastavampaa ja sellaista, mistä ei voi vaan todeta, että "mahtava lukukokemus, joka jättää pitkän jäljen", niin kirjablogistit vaikenevat. Sitten voi pohtia, mistä tämä mahtaa johtua ja sen pohdinnan tulokset kuuluu jonnekin muualle kuin tähän kommenttilootaan :D

      Näen varmaan ironiaa sielläkin, missä sitä ei ole tai oikeastaan niin, että maailmanmeno on mun katsomuksessa jo itsessään mennyt sellaiseksi, että sitä alkaa olla mahdoton kuvata ilman ironiaa ja ironiaa taas on käytetty niin paljon, että se pitää nostaa seuraavalle asteelle ja kohta aletaan olla post-post-post-ironisessa yhteiskunnassa ja sitten tuleekin välillä jo Tsehovin novelleja ikävä. Ajatus siitä, että jokin kirjoitettu on tarkoitettu ihan vaan niin kuin se on kirjoitettu ilman mitään ironisia sisältöjä alkaa jo helposti tuntua nostalgiselta.

      Niin ja kun et tästä kirjoittanut niin saat anteeksi, jos postaat Silvia Hosseinin esseistä. Nekin on jääneet tosi vähälle huomiolle ja syyt siihen on varmaan samat kuin Hurskaisen esseiden kohdalla.

      Niin ja kiitos vielä kehuista. Rohkeutta tämä kyllä vaati, mutta eipä tässä ole menetettävänä kuin maine, jota ei ole. :D

      Poista
  2. Tämä kirja ei todellakaan vaikuta olevan minun teekuppini, mutta luin arvion jo ihan pelkän Ville Valo -viittauksen takia 😀

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mutta tää vois olla sun kuppi cappuccinoa :D

      Ville Valosta on tässä paljon juttua, joten jos Valo kiinnostaa, niin kannattaa tsekata ainakin hänen osuutensa.

      Poista
  3. Voi huoh. Ehkä päädyn lukemaan tämän jonain oikein tylsänä sadepäivänä, ihan siitä tirkistelyn halusta, että joku komppaa Hännikäistä. Sinänsä kunnioitettavaa, että joku pyrkii esseillä kirjalliseksi rocktähdeksi - eikö Antti Nylén ole siinä melkein onnistunut? Ja Koko Hubara?

    Omaa lähiömutsiuttani tukee se, etten ennen blogisi lukemista tiennyt, kuka Hurskainen edes on. Miki Liukkosen O on muuten jo puolessavälissä, ja aion lukea sen loppuun, jos saan sen uudestaan lainaksi (mutta luultavasti jätän siitä bloggaamiseen välistä, koska minulla ei ole kirjasta mitään fiksua sanottavaa).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hurskainen ei mielestäni komppaa Hännikäisestä + pitää ottaa huomioon sekä Hurskaisen että oman tekstini mahdolliset (ja mahdottomat) ironiset sävyt. Sama koskee tuota rocktähti-juttua.

      Hieno juttu, että postaukseni myötä sait tietää Hurskaisesta. Kannattaa kyllä lukea, sillä hän on terävä tyyppi, jonka tekstit herättävät paljon ajatuksia. Minä jopa O-huumassani (joka osoittautui hyvin lyhytaikaiseksi) ostin O:n. Sain jostakin päähäni, että se voisi olla samalla intensiteetillä aikansa kuva kuin mitä oli Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema. Se lähtikin mukavasti liikkeelle, mutta sitten tuli pysähdys. Häiritsee myös hieman se, että mulla taas on niin päin, että mulla tuntui olevan siitä paljonkin sanottavaa jo sen reilut 100 sivua luettuani, enkä tietenkään voi muodostaa käsitystä kirjasta, josta olen lukenut vain about 1/7 osan.

      Poista
  4. Sunnuntaistriimissa mukana! Kiitos erinomaisesta kirjan esittelystä. Mielenkiintoista oli lukea postaustasi, vaikka en usko, että itse tarttuisin tähän kirjaan. Tosin tuo Ville Valo -osio tuntuu kiinnostavalta. Täällä blogimaailmassa oppii koko ajan jotakin uutta, en ole tällaisesta Hurskaisesta ennen kuullutkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No katos, olipa hyvä, että minulla oli kunnia saattaa Antti Hurskainen sinun tietoosi. Suru ei toimi sisältää esseitä monista eri aihepiireistä, joten saattaa hyvinkin olla, että löytäisit sinua kiinnostavia tekstejä. En tietenkään halua tuputtaa, mutta laajempaan yleissivistykseen Hurskaisen esseet jo alkavat kuulua. :D

      Poista
  5. Luin juuri eilen Hurskaisen esseekokoelman loppuun ja nyt aion väittää sinulle vastaan! Totesit tekstissäsi, että et tiedä, kenelle Hurskaisen kirja voisi olla suunnattu. Vaikkapa minulle. Olen 36-vuotias perheenäiti pienestä kylästä Uudeltamaalta, ja Hurskaisen kirja teki minuun vaikutuksen. Esseistä kolme ei ollut makuuni: Art-Pate: Johdanto menee yli hilseen (koska tunnen aiheen niin huonosti). Baby, olkaamme siis suomalaisia -essee on ilkeähkö ja välillä jankkaava. Matti Mäkelän rintakuva on osittain oikein hyvä, osittain turhan yksioikoinen. Mutta muut kirjan esseistä ovat hurmaavasti assosioivia ja teräviä. Ne herättivät minussa myös tunteita: liikutusta, iloa ja myötätuntoa.

    Hurskaisen alkoholia käsittelevä essee onnistuu mielestäni käsittelemään aihetta sävykkäästi ja monitasoisesti. En näe siinä sinun lukemaasi provokaatiota juurikaan. Myös Melenderin tapauksesta olen kanssasi eri mieltä. Olen itsekin Melender-fani, ja mielestäni Hurskainen keskustelee oikein asiallisesti Melenderin näkemysten kanssa tekstissään. Aihe on herkullinen! Oli kiinnostavaa lukea sinun pohdintaasi siitä.

    Olen iloinen, että Suomella on Hurskainen. Meillä ei ole liikaa hyviä esseistejä. Olen myös iloinen sinun blogistasi. En juuri seuraa kirjallisuusblogeja, koska haluan käyttää senkin ajan kirjojen lukemiseen ja omaan kirjoittamiseen. Sinun blogiasi olen kuitenkin käynyt lukemassa silloin tällöin viimeisen vuoden sisällä. Pidän etenkin siitä, että kirjoitat niin usein runoista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. YES! Tämä on mahtava päivä, kun joku väittää vastaan! Blogeissa on aika paljon myötäkarvaan silittelyä, enkä tietenkään tarkoita, että pitäisi kommentoida aggressiivisesti, mutta kiinnostava kritiikki on aina just kiinnostavaa.

      Hienoa kuulla, että Hurskaisen esseet purivat sinuun. Valehtelisin, jos väittäisin, että ne eivät tehneet minuun mitään vaikutusta. Jos niin olisi, tuskin tätä postausta olisin edes kirjoittanut. Katson kyllä, että en ole esseiden varsinaista kohderyhmää, mutta minusta on hyvä ja kiinnostavaa lukea myös tekstejä, joiden kohderyhmään en ensisijaisesti katso kuuluvani.

      Ja sitten tunnustus: minullakin tuli välillä halu halata Antti Hurskaista - vähän semmonen äidillinen fiilis.

      En nyt voi oikein lähteä selittelemään, miksi kirjoitin niin kuin kirjoitin, koska silloin menisi idea koko tästä postauksesta. Tuosta Melender-hommasta kuitenkin sen verran, että käsittääkseni Hurskainen kuuluu enempi Liukkosen "leiriin." Tosin, mistä sen tietää, miten sen enempää Hurskainen kuin Melenderkään varsinaisesti julkisuudesta ja suosiosta ajattelee ja missä muodossa taas he haluavat asiasta puhua. Minulla ei ole Hurskaisen kirjaa omana, jotta pääsisin tarkempia sanamuotoja tarkastelemaan. Näkisin, että Melender edustaa perinteisempää kirjailijatyyppiä, joka (ei ainakaan ääneen) tunnusta haluavansa suosiota, kun taas Hurskainen ei asiaa salaile.

      Kyllä vaan on oikein hyvä, että meillä on Hurskainen. Saisi olla useampiakin. Oletko muuten lukenut Silvia Hosseinin Pölyn ylistystä? Pidin siitä aivan valtavasti, suorastaan tärinään asti. Ja kiitos, huippua kuulla, että vierailet blogissani ja myös se, että runopostaukset kiinnostavaa.

      Kiitos!

      Poista
    2. Yritin lukea Pölyn ylistystä, mutta se ärsytti niin paljon, että sain luettua ehkä 2,5 esseetä. Tällaiset esseistit ovat viime vuosina olleet mieleeni: Hannu-Pekka Björkman, Virgiana Woolf, Maria Antas, Gary Snyder, Antti Nylen (Hurskainen kirjoittaa ihanasti siitä nautinnosta, jota Nylenin lukeminen aiheuttaa), W. G. Sebald, David Foster Wallace. Harmillisen vähän naisia, ja siksi lähdinkin lukemaan Hosseinia hyvin innokkaana. Se tuntui kuitenkin lattealta ja tarkoituksellisen ronskilta. Sellaiselta feministiseltä uholta, jota minun on vaikea sietää. Mutta en voi sanoa mitään kunnolla perusteltua, kun jätin kesken.

      Poista
    3. Tämä unohtui: Maggie Nelsonin Argonautteja rakastan!

      Poista
    4. Harmi tosiaan, että Hosseini oli sinulle pettymys. Mulle kyllä feministinen uho on noin ylipäänsä voittopuolisesti positiivinen asia. Itse en lukenut Pölyn ylistystä järjestyksessä - tiedä sitten, vaikuttiko se asiaan jotenkin. Suomalaisia naisesseistejä ei kyllä kauheasti ole - ainakaan, jos mukaan laskee vain ne, jotka ovat julkaisseet esseitä kirjana. Kiitos mainitsemistasi kiinnostavista nimistä - monia noista olen lukenut, mutta en kovin perehtyneesti. Snyderin nimi tuntuu nousevan esiin aina välillä, pitäisi varmaan hänenkin teksteihinsä tutustua. Wallaceltakaan en ole lukenut kuin yhden fiktiivisen teoksen.

      Argonautit oli kyllä hurja. Aloitan sillä pride-viikon postaukset huomenna.

      Tämä nyt on arvuuttelua, mutta ehkäpä Rebeccda Solnit voisi olla sellainen, josta pitäisit. Häntä haluaisin ehdottomasti lukea lisää ja myös Zadie Smithiä.

      Poista
    5. Osaan lukea vain suomeksi tarpeeksi hyvin. Haaveilen, että Smithin esseitä suomenneittaisiin, koska hän on yksi lempikirjailijani. Solnitiäkään ei kaiketi ole suomennettu.

      Poista
    6. Ok. Oletin, että luet myös englanniksi, kun en tiennyt, että Snyderia on suomennettu. Smithin esseitä ei tosiaan taida olla suomennettu, kuten ei myöskään Solnitia. Mulla oli lainassa kirjastosta Smithin uusin esseekokoelma, mutta jouduin toteamaan heti alkuunsa, että en pysty sisäistyneesti lukemaan sitä kuukaudessa, joten palautin sen samoin tein.

      Poista
  6. Mielenkiintoinen teksti, vaikka en usko, että itse tähän kirjaan haluaisin tarttua. Aika vähän tulee luettua suomalaisia kirjoja tai esseitä. Itseasiassa, osaisitko suositella hyviä esseekokoelmia?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voin suositella kaikkia viime aikoina lukemiani esseekokoelmia :D
      Tämän Hurskaisen kirjan lisäksi Koko Hubara: Ruskeat tytöt, Silvia Hosseini: Pölyn ylistys, Tommi Melender: Onnellisuudesta ja Yhden hengen orgiat, Roxane Gay: Bad Feminist ja Hunger (jälkimmäistä ei ole suomennettu), Rebecca Solnit, jolta olen lukenut vain Men Explain Things to Me (ei ole suomennettu) ja sen perusteella muutkin Solnitin esseet, Maggie Nelson: Argonautit (josta itse postaan huomenna pride-viikon kunniaksi). Varmaan jotain unohtuikin, mutta nämä nyt tulivat mieleen

      Poista
  7. En oikeastaan ikinä lue esseitä, joten niihin tutustuminen voisi olla ihan kannattavaa ja sivistävää. Minusta on välillä hauska analysoida tekstejä ja pohtia, mitä niistä tulee juuri minulle mieleen. Onko sillä tavallaan merkitystä, kenelle kirja on kirjoitettu? Kukin saa tulkita kirjan, miten sen tulkitsee? Eikä omaa tulkintaa tarvitse vähätellä, pelätä tai nolostella :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mutta hei, mitäpäs jos aloittaisit esseiden lukemisen vaikka näistä Hurskaisen esseistä? :D

      Ei sillä sinänsä ole merkitystä kenelle on kirjoitettu, mutta asian toinen puoli on, että jotkut jutut aukeavat paremmin toisille lukijoille kuin toisille ja tässä mielessä asialla on merkitystä. Tarkoitan siis, että jos kuuluu ns. kohderyhmään (mikä se sitten onkin) voi saada huomattavasti enemmän juttua irti kuin joku toinen, joka ei ko. kohderyhmään kuulu. Tämä on oleellista lähinnä sen vuoksi, että on oikeasti tyhmää mennä tyrmäämään jotain sen takia, että itse ei ymmärrä, mistä on kyse esim. sen vuoksi, että aihepiiri on täysin vieras tai itselle epäkiinnostava.

      Aina pitää hävetä ja kärsiä, kun siihen mahdollisuus tarjoutuu. :D :D :D

      Poista
  8. Sinä kirjoitat todella hyvin! Lähtötilanne-kappale on timantti!

    Luettuani tämän postauksen en koe mitään tarvetta lukea ko. esseekokoelmaa. Tämä riittää, kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, mutta EI EI EI - tämän tekstin tarkoitus ei ole karkoittaa Hurskaiselta lukijoita. Voi apua! No, jos sitten lukisin häneltä vaikka jotain muuta! :D

      Poista
    2. Et varsinisesti karkottanut, sillä en usko, että olisin muutenkaan tätä ihan ylimmäiseksi lukupinooni nostanut. :)

      Poista
  9. Minulla on esseiden kokoinen aukko yleissivistyksessäni: olen lukenut niitä erittäin vähän. En ole varma, uskaltaisinko tarttua Hurskaisen kirjaan, sillä kirjoituksesi perusteella siellä on myös monia sellaisia aiheita, joista tiedän liian vähän, jos mitään. Melkein hävettää tajuta, miten vähän sitä asioista loppujen lopuksi tietääkään. Kommenteissa mainittu Silvia Hosseinin Pölyn ylistys sen sijaan kiinnostaa minua: Hosseini oli yksi äidinkielen opettajistani, joten kiinnostaisi lukea hänen töitään. Olenkin laittanut teoksen varaukseen kirjastossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi sinua onnekasta, kun olet saanut olla Hosseinin opetuksessa. Hän kirjoittaa todella kiinnostavasti ja on ihan haka tekemään musiikin pohjalta analyysejä ja luomaan yhteyksiä. Älä silti sano Hurskaisen esseille ei. Kun pääset esseevauhtiin, niin voi olla vaikeaa hillitä itseään :D

      Poista
  10. Erinomainen teksti! Tunnistan täysin tuon rimakauhun, joka joskus iskee. Minäkin olen sitä mieltä, että bloggaajan (ja tässä tapauksessa puhun vain itsestäni, muut saavat tehdä miten haluavat) tehtävä on kirjoittaa myös niistä teksteistä, jotka hirvittävät tai joista kirjoittamien hirvittää. Ja yleensähän juuri niistä bloggauksista tuleekin hienoja ja tärkeitä! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja usein myös niistä ns. vaikeista teksteistä kirjoittaessa oppii enemmän myös omasta tavastaan kirjoittaa ja toisinaan jopa itsestään ihan muutoinkin. Jatketaan kulkemista tulta päin! :D

      Poista
  11. Sinun kirjoituksesi ei vielä innostanut lukemaan Hurskaisen esseekokoelmaa, mutta kun luin Anonyymin kommentin ja keskustelunne, vakuutuin, että nämä esseet haluan lukea. Virkistävää, jos provosoidun, kiinnostavaa, jos ärsyynnyn, mutta tärkeintä että tekstit saavat ajattelemaan. Tätä siis odotan. Kävin jo varaamassa teoksen. Helmetissä oli ennen minua 27 varausta. On aina joitakin, joita esseet ja/tai ajattelu kiinnostavat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olipa hyvä, että Anonyymi kommentoi tätä postausta, kun sillä oli sinuun noin hyvä vaikutus. :D Muista sitten kertoa, miten sulle Hurskaisen esseiden kanssa kävi - erityisesti, että mitä tunteita heräsi.

      Vielä maailman nykyisessä turmeluksen tilassakin on ihmisiä, joita ajattelu kiinnostaa :D

      Poista
  12. Uhhuh... Nyt täytyy myöntää, että näin perjantai-iltana, jopa tämän bloggauksen lukemisessa oli pieniä keskittymisvaikeuksia (tekstiviestiä enemmän tekstiä), joten taidan suosiolla jättää kyseisen kirjan ainakin toistaikseksi. Ehkä sitten eläkkeellä, kun olen saanut aivojen vireystilan normalisoitumaan sinne jonnekin kooman ja ylikierrosten välimaastoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voin tiivistää tekstini tekstiviestimuotoon eli näin: lue Antti Hurskaisen Suru ei toimi.

      Oliks tarpeesti tiivistii? :D :D :D
      Voisikin kehittää uuden postaussarjan otsikolla "Bloggauksia väsyneille lukijoille". Tunnistan hyvin tuon sun mainitsemasi tilan varsinkin juuri tänään, kun työviikko on takana ja tapahtumatäyteinen viikonloppu alkamassa ja yritän tässä uutta postaustakin luonnostella.

      Poista
    2. Oli, kiitos.
      Saiskohan Hurskainen kirjansa vielä samaan muotoon ? ;-)
      Vaikka on tänään sentään vähän jo pientä aivotoimintaakin havaittavissa, varsinkin näin heti aamukahvin jälkeen.

      Poista
  13. Tekisi tässä mieleni kommentoida tekstisi hengessä sinun tekstisi minussa herättämiä asioita, joten aloitan niillä. Minulla tämä ironia/tosissaan-dilemma tuli vastaan Salmenniemen kanssa, en vaan päässyt samalle aaltopituudelle ja turhautti niin maan pirusti kun tavallaan tiesin että joo tässä on varmaan ironiaa tai jotain sellaista MUTTA. Toisekseen en nyt jaksaisi provosoitua, joten Hurskainen ei kyllä pääse just nyt lukulistalleni (enkä kyllä ole esseetuulellakaan, joten tätä ei lasketa että kirjoituksesi olisi karkoittanut minut). Gustafssonin Pohjan haluaisin viimein lukea ja tuo Argonautit kyllä kiinnostaa. Niin ja lähiömutsina on kivaa.

    (Minä muuten käyn täällä säännöllisen epäsäännöllisesti lukemassa tekstejäsi, koska ne ovat sinun.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ah Salmenniemn Uraanilamppu. Se on suuri rakkauteni. Sen kanssa mulla ei ehtinyt olla ironiavääntöä, kun olin siihen vaan niin kovin ihastunut. Sinänsähän on tosi turvallista kirjoittaa niin, että suunnilleen kaikki on luettavissa ironiaksi, koska sen taakse pääsee tekijänä piiloon.

      Ja hei hyvä, että en ole syypää siihen, että jätät nämä esseet (toistaiseksi !!!) rauhaan ja kiva kuulla myös tuo sulkuihin kirjoittamasi lause.

      Poista
  14. Luin itse sekä Hosseinin että Hurskaisen uutuudet samaan syssyyn, ja aika esseeähky puski päälle:
    http://opusvei.blogspot.com/2018/05/vasymysta-ja-resignaatiota.html

    Itse ihailen Hosseinin ja Hurskaisen kykyä rakentaa polveilevia ja omaperäisiä ajatusketjuja ja kokonaisuuksia hyvin erilaisista aiheista, siinä he ovat osoittaneet esseistin lahjansa. Sen sijaan tuo tietty "pop-esseistiikan" post-Nylén -koulukunnan tyyli kirjoittaa häiritsee minua todella paljon. Se tuntuu niin omituiselta, sellainen tyylitellyn wanhahtava rekisteri, ja kun useampikin nykyesseisti kirjoittaa niin, se alkaa tuntua vieraannuttavalta maneerilta. Siis tällaiset valkoinen puuvillapuku päällä, neilikka rintapielessä kirjoitetut ylevät esseet, jotka kuitenkin pyörivät lähinnä vain popkulttuurin ympärillä. Sen sijaan esim. Antti Arnkilin Lauantaiesseistä (2014) tämä puuttui lähes tyystin, hillityssä tarkkanäköisyydessään todella innostava teos (vaikkakin se yksi Foo Fighters -essee on aika karmea).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "post-Nylén -koulukunnan tyyli" 😂😂😂
      Mulle tulee tuosta sun puuvillapuku- ja neilikka kuvauksesta mieleen Oscar Wilde. Jännä muuten, että sen kukan on oltava ehdottomasti neilikka. Tätä asiaa nyt jäin miettimään, että miksi juuri neilikalla on se tietty merkitys.

      En osaa lukea Hurskaista. Mua kiusaa tuo, kun kaikki tuntuu ironiselta tai post- tai post post -ironiselta. Sitten taas kun ole kuunnellut jotain podcasteja, joissa Hurskainen puhuu niin hän on vaikuttanut varsin vilpittömältä. Tästä syntyy kumma ristiriita. Hosseinin esseet oli mulle huomattavasti enemmän vastaanotettavia. Ihailen hänen villiä kirjoitustyyliään.

      Poista