Siirry pääsisältöön

Kaikkea se ei kestä - Eeva Rohas: Raivo

Eeva Rohaksen romaanin Raivo takakannesta löytyy suurikirjaiminen lukijaa kosiskeleva teksti:

Usko, toivo, rakkaus.
Mutta suurin niistä on Raivo.

Romaanin luettuani ajattelen, että kyseessä on pahasti harhaanjohtava houkutus saada lukija tarttumaan tähän kirjaan. Näin ajateltuani ajattelen uudestaan, että kyseessä taitaa sittenkin olla ihan harvinaisen nerokas takakansikiteytys, jota tosin lukija ei voi mitenkään ymmärtää oikein ennen romaanin lukemista.

Huomasithan muuten, että Raivo oli lainauksessa kirjoitettu isolla alkukirjaimella. Siihen on syynsä.

Raivo on tarina avioerosta ja alkoholismista, joiden käsittely kytkeytyy temaattisesti osittain yhteen,  osittain kulkee eri polkuja. Tuuli on kääntäjä ja hänen miehensä Ilja viinamäen miehiä. Yhteistä nimittäjää heillä on kovin vähän, sillä Tuulin maailma on akateeminen, kun taas Ilja edustaa työväenluokkaa. Keskinäisestä yhteensopimattomuudesta ja Iljan juomisesta seuraa avioero, mutta kuten niin usein tosielämässäkin tapahtuu, erosta on vielä pitkä matka tunnesiteiden katkeamiseen. Mustasukkaisuudesta kärsivä Ilja ei halua päästää irti, eikä epäröinti ole vierasta Tuulillekaan. Asioita monimutkaistaa yhteinen lapsi, 4-vuotias Luna, jolla pitäisi olla oikeus kumpaankin vanhempaansa.

Tuulin ja Iljan tarina fokusoituu pitkälti Tuulin kokemusten kautta ja lisäksi erotarinan rinnalla kulkee alkoholismista toipuvan Elenan tarina, jonka yhteydet "perustarinaan" paljastuvat romaanin kuluessa. Paikoin romaanin tunnelmat ovat hyvinkin klaustrofobisia, mutta Rohas hakee teokseensa happea  Tuulin Unkariin sijoittuvista nuoruusmuistoista, joiden myötä hän näyttää myös ne perusteet, joille Tuulin ja kääntäjäkollega Liisan välinen ystävyys rakentuu.  Raivo kertookin myös naisten välisestä ystävyydestä sekä kilpailusta ja niistä pettymyksistä, kun toinen saa käännettäväkseen kirjan, jonka kääntämistä toinenkin on tavoitellut. Teoksen riipaisevin taso löytyy lapsen, Lunan, näkökulman kautta. Miten lapsi kokee vanhempien eron ja miten hän aikuisten katkenneista lauseista rakentaa omaa todellisuuttaan. Lunan kautta avautuu paljon koskettavuutta, mutta kaikilta osin lapsinäkökulma ei ole oikein onnistunut, sillä Luna panee merkille asioita ja luo yhteyksiä, joita 4-vuotias ei mitenkään vielä voisi todellisuudessa hahmottaa.

Kielen ja rytmin osalta Raivo toimii parhaimmillaan komeasti, mutta kuten niin monissa muissakin nykyromaaneissa aineistoa on vähän liikaakin yhteen romaaniin. Avioero, alkoholismi, mustasukkaisuus, väkivalta, naisten välinen ystävyys, lesbous, lapsen avioerokokemukset.

Romaanin loppua kohti kierrokset kasvavat ja lukija pääsee tutustumaan alkoholismin luomaan kaaokseen ja haisevaan inhorealismiin. Vaikka tämä kirjan osuus poikkeaa muusta kuvauksesta on se yhdessä Tuulin lamaannusta koskevien kuvausten ohella kirjan parasta antia. Avioerotarina sinänsä on epäkiitollinen aihe, koska siitä on vaikea löytää mitään uutta ja juuri näiden kahden edellä mainitun tason kautta Rohas onnistuu puhaltamaan teokseensa henkeä, joka erottaa sen tyypillisistä avioerotarinoista.

KohtitTeoksessa esiintyvän isolla alkukirjaimella kirjoitetun Raivon salaisuutta Rohas kuljettaa lukijaa pikku hiljaa ja myönnän tunteneeni melkoista tyydytystä, kun keksin, mikä on Raivon perimmäisen merkitys tässä romaanissa. Valitettavaa on, että Rohas ei malta luottaa lukijan hoksottimiin, vaan fileroi mysteerin syömävalmiiksi lukijan lautaselle. Onneksi kuitenkin romaani tarjoaa myös monia vihjauksen tasolle jääviä yhteyksiä. Raivossa kaunis ja rujo ajavat toisiaan takaa ja se osoittaa, että monissa elämäntilanteissa voittajaa ei voida julistaa. Elämä rinnastuu kääntämiseen, jossa oikeiden ja tarkkojen sanojen sijasta on tarjolla vain huonoja ja vähemmän huonoja sanoja.



Eeva Rohas: Raivo (2018)
268 sivua
Kustantaja: Otava


Kommentit

  1. Kuulostaa toisaalta kovin tutulta suomalaisen kirjallisuuden aihepiiriltä - avioero ja alkoholismi. Näillä kirjoilla on tietysti oma paikkansa ja tärkeä tehtävänsä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä on kuitenkin myös epätavallisempia elementtejä, joten kokonaisuutena Raivo ei ole perinteinen avioero/alkoholismi -kuvaus. Kerronnassa on paljon hyvää ja kiinnostavaa ja lukijalle jää (tuosta yhdestä selitystjutusta huolimatta) mukavasti mutusteltavaa.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän