Siirry pääsisältöön

Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja

Klassikko jo syntyessään. Näin voitaneen todeta Andrés Neumanin romaanista Vuosisadan matkustaja. Neuman huikaisee älyllisellä taitonäytöksellä ja luottaa siihen, että lukijalle ei tarvitse todistella ja alleviivata. Klassikkomaista tässä teoksessa on sekin, että paikoin lukeminen oli vähän työlästä samaan tapaan kuin mitä minulle on vaikkapa Thomas Mannin lukeminen. Ensimmäiset 200 sivua olin kiikun kaakun. Mietin, jatkanko lukemista vai jätänkö kesken. Jatkamiseen vaikutti suuresti se, että teoksen takakannessa mainitaan, että Neuman oli Roberto Bolanon suosikki ja minä kun taas Bolanosta, kuten tiedätte, hyvin ja erittäin paljon. En kyllä missään vaiheessa epäillyt tämän teoksen ansioita, vaan lähinnä henkilökohtaista suhdettani Vuosisadan matkustajaan.

Tarina lähtee käyntiin kun matkamies Hans saapuu Wandernburgin kaupunkiin. Eletään 1800-luvun alkuvuosikymmeniä. Silmiin pistää heti portti ja ajatus, että jos portista kulkee sisään, ei siitä kenties pysty enää kulkemaan ulos. Ilmassa on epämääräistä uhkaa. Illan pimetessä tuulen varjossa leikkii metaforisesti Carlos Ruiz Zafon. Wandernburg on kaupunki jossakin Saksan suunnalla. Sillä ei ole pysyvää paikkaa kartalla, ei koordinaatteja. Sen kadutkin ovat outoja. Ne vaihtavat paikkaa ja siksi siellä on vaikea löytää perille. Neuman haastaa lukijan kysymään, missä olemme kun olemme Wandernburgissa. Olemmeko kartalla ollenkaan? Se, mikä ei ole missään tietyssä paikassa, voi tietysti olla missä tahansa.

Vuosisadan matkustaja tarjoaa harvinaisen kiehtovan rakkaustarinan, jossa haluavina osapuolina ovat Hans ja Sophie. Kun kirjoitan rakkaustarina se ei kuulosta miltään, paitsi ehkä harlekiinisarjalta, mutta sillä nimellä nyt on tapana nimittää asiaintilaa, kun yksi haluaa toisen, toinen yhden ja heidän välilleen syntyy tilanne, josta on tapana käyttää ilmaisua suhde. Valitettavasti vaan Sophie on jo luvattu ylhäiselle Rudi Wilderhausille ja häät tekevät tuloaan.

Neumanin romaani pursuu ja pulppuaa kirjallisuutta. Sophie pitää perjantaisalonkia, johon wandernburgilainen keskustelueliitti kokoontuu. Puheenaiheet kattavat koko elämänmenon vaihdellen mm. kirjallisuudesta ja politiikasta naisten asemaan, filosofiaan ja nuorten käytökseen. Silmiinpistävää on, että jotkut keskustelunaiheet ja mielipiteet muistuttavat kovasti äänenpainoja, jotka ovat tuttuja nykyajan aikalaiskeskustelusta. Maiden välisistä suhteista puhuessaan salonkilaisten voisi paikoin luulla keskustelevan EU:n ongelmista ja esimerkiksi nuorten vähäisestä lukemisesta tai nuorten naisten pukeutumisesta esitetyt huomiot kuulostavat kovin tutuilta nekin. Näin romaanin historiallisen tapahtuma-ajan ja keskustelun kohteena olevien aiheiden välille syntyy mielenkiintoinen ristivalotus, jota vinkeyttävät - nostaakseni esiin pari esimerkkiä - sen tapaiset maininnat kuin ISIS-aikakauslehti sekä Sophien tapa ottaa kuukautiset mukaan keskusteluun, jossa hän pohtii Kantin moraalikäsitysten rajoittavuutta.  

Hans ja Sophie tutustuvat toisiinsa salongissa. Kamarinäytelmä lähtee käyntiin heti heidän kohdattuaan. Julkilausumattomat sanat ja varastetut katseet, vaivihkaiset vilkaisut ja toisen tarkkailu peilin kautta on kuvattu äärimmäisen viehkeästi ja teoksen edetessä yhä intensiivisemmin. Ilma on paksuna rakkautta kohti kulkevasta ihastuksesta ja kielletyistä leikeistä. Sophie ja Hans palavat loimuavin lieskoin kohti toisiaan.

Myöhemmin Hans ja Sophie kääntävät runoja. Käyvät niiden kimppuun samalla hurmosvimmalla kuin toistensa ruumiisiin. Runot ovat siemennestettä, joka maistuu ja tuoksuu/haisee. Hansin huoneesta tulee fyysisen rakkauden tyyssija. Hänen sängystään kasvaa rakastelun piilopaikka,  jota varjostavat omantunnon ja sosiaalisten sääntöjen vartiointikamerat. Tallentava linssi paiskataan rikki, mutta kamera ei lakkaa tallentamasta. 

Vuosisadan matkustajassa puhutaan paljon kääntämisestä ja tästä puheesta tulee kieli, jonka avulla artikuloidaan Hansin ja Sophien, tai yleisemmin rakastavaisten, välisen suhteen ulottuvuuksia. Kääntämiskeskustelut ovat myös erinomainen esimerkki Neumanin luottamuksesta lukijaa kohtaan. Hän tarjoaa mahdollisuuden lukea tekstiä siinä kontekstissä kuin missä se on kirjoitettu tai ottaa se mukaan osana rakkausdiskurssia.  

Runous on nähtävästi yleismaailmallinen taiteellisen ilmaisun muoto. Kuitenkin runous on kaikissa ilmenemismuodoissaan omaan kulttuuriinsa ja kansallisuuteensa sidottua taidetta ja siksi viime kädessä mahdotonta kääntää. [...] Kieltä ja ajatusta on mahdotonta erottaa toisistaan [...] toisella kielellä ilmaistu tunne ei voi olla sama tunne, ei edes sen muunnelma. Se voi parhaimmillaankin olla vain toisen tunteen inspiroima tunne.

Runon tavoin jokaisella rakkaudella on omat ilmaisumuotonsa ja rajoituksensa, jotka eivät ole sellaisinaan käännettävissä tämän rakkauden ulkopuolelle. Kuitenkin, samoin kuin tunne inspiroi toisen tunteen Hansin ja Sophien rakkaustarina sisältää kaikki rakkaustarinat, mutta pitää samanaikaisesti kiinni omasta erityisyydestään. Rakkaustarina on kaikille yhteinen, mutta se ei ole käännettävissä.

Neuman on kirjoittanut Sophien vahvaksi moderniksi naiseksi, joka ei piittaa sovinnaissäännöistä. Ottaen huomioon, että eletään 1800-luvun alkupuolta on Sophien henkilöhahmo radikaalin feministinen. Sophie on sanavalmis ja omanarvontuntoinen, eikä suostu naiselle asetettuihin rajoituksiin, vaan kuplii niiden yli. Hän puhuu yksityisen vallankumouksen puolesta, joka vapauttaisi naisille tien politiikkaan ja yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Hän ei pelkää esittää kritiikkiä miesten tavoista ja ajatusmalleista, mutta tekee sen usein niin ovelan hurmaavasti, että vaikutelmaksi jää kuin hän olisi vain hymyillyt ujoa naishymyä. Esimerkkinä olkoon kaksi seuraavaa Sophien lausahdusta:

Säätyläismiehet pelkäävät enemmän vallankumousta sängyssä kuin poliittista anarkiaa. Voisitko leyhytellä minua? On vähän kuuma.

Huolimatta rajoituksistani teoreetikkona minusta vaikuttaa siltä että aikamme suurimpia filosofeja riivaa muuan ristiriita: he yrittävät jokainen perustaa oman, toisista poikkeavan ajatusmallin, mutta naisista he ajattelevat kaikki samalla tavalla. Eikö se teistä, hyvät herrat, ole äärettömän huvittavaa? Olen varma että kanapeita on vielä jäljellä.

Perjantaisalonkiin osallistuvan professori Mietterin ja Sophien väliset keskustelut ovat riemukasta luettavaa. Niissä kulminoituu teoksessa esitetty sukupuolikritiikki. Toisaalla kuvataan Hansia ja Sophieta, jotka erillään toisistaan masturboivat samanaikaisesti. Tämän kuvan päälle haluan liimata Mietterin puheet siitä, miten naisen todellinen tehtävä on olla  "perheen tukipilari," "lasten rakkauden lähde,"  "kodin kaunistus" ja "sopusoinnun keskus." 

Sophie on elohopeaa, mutta elohopeakaan ei voi paeta yhä lähempänä tulevaisuudessa häämöttävää sovittua avioliittoa. Järki-ihmisenä Sophie tietää, että avioliiton solmimiselle on tärkeämpiäkin syitä kuin tunteet. Valinta ei myöskään ole Sophien yksityisasia, sillä taloudellisten seikkojen merkitys ulottuu hänen ulkopuolelleen. Miten käy, voittaako järki vai vievätkö tunteet mukanaan? Edellä mainittujen taistelu muodostaa yhden romaanin juonteista.

*
Alun uhkan tunne pilkistelee läpi teoksen varjoista esiin astuvan miehen muodossa. Hän kulkee naamioituneena kapeilla pienillä kujilla ja pyörittelee narun pätkää käsissään. Tarkkailee yksin kulkevia naisia iskeäkseen kimppuun. Kuka hän on ja mistä hän tulee? Neuman säilyttää jännittävän yllätyksen loppumetreille asti ja vielä juuri ennen sen paljastumista minä ainakin menin sopivasti lankaan.

Vuosisadan matkustaja on monellakin tapaa eksistenssin kirjallisuutta.  Olemassaoloon liittyvät kysymykset ottavat teoksessa konkreettisella tasolla torilla soittavan posetiivarin muodon. Posetiivarille elämä on selkeää. Hän soittaa soitintaan päivästä toiseen seuranaan koiransa Frank. Illan tullen hän menee luolaansa, jossa syö ja nukkuu. Neuman asettaa ilkikuriseen leikkiin Platonin ja posetiivarin luolat. Luolassa elämä on todellisempaa kuin sen ulkopuolella ja tietyllä tapaa luola tekee tyhjäksi olevaisen maailman, koska se sisältää jo itsessään kaiken tarpeellisen. Tätä korostaa se, että posetiivari vaikuttaa olevan aidommin kiinni olemassaolossaan kuin teoksen muut henkilöt, vaikka useimmille wandernburgilaisille hän on pelkkä  reliikki - varjo, jonka kuppiin toisinaan heitetään kolikko. Posetiivarille ei haluta antaa paikkaa muiden joukossa, kuten osoittaa hänen epäonnistunut yrityksensä soittaa posetiivia kutsuilla. Marginalisoidulla posetiivarilla on kuitenkin tietoa, jonka kuunteleminen tekisi jokaiselle hyvää. Hän sanoo esimerkiksi:

... mitä vähemmän asioihin panee rakkautta, sitä enemmän ne muistuttavat toisiaan ...

Posetiivarille on ominaista juurtuneisuus. Hän näkee ihmisiä olevan kahta tyyppiä: niitä, jotka haluavat lähteä ja niitä, jotka haluavat jäädä. Mitä nämä halut kertovat ihmisen suhteesta olemassaoloon? Toisaalta, kuten posetiivari huomauttaa, ihminen pystyy liikkumaan samanaikaisesti kuin hän on paikallaan. Liikkuminen voi olla mielentila, henkisen olemassaolon tapa tai kyky vastustaa lukkoonlyötyjä totuuksia. Paradoksaalisesti oman paikan löytäminen ja siinä pysyminen voi tarjota suuremman kokemuksen vapaudesta kuin liikkeellä olo. 

Mistä sitten tietää, mikä paikka on oma paikka? Ihmisellä voi elämänsä aikana olla kokemusta vain rajallisesta määrästä paikkoja. Moni kertoo, miten matkustaessaan ensimmäistä kertaan johonkin maahan on kokenut vahvasti, että on tullut kotiin, ie. omaan paikkaan. 

Joka uskoo, että hänen synnyinmaansa on hänen isänmaansa, kärsii.
Joka uskoo että mikä maa tahansa voisi olla hänen isänmaansa, kärsii vähemmän.
Joka tietää, ettei mikään maa ole hänen isänmaansa, on haavoittumaton.

Neumanin esiinnostama paikkatematiikka on loputtoman kiehtovaa, jos sattuu olemaan kiinnostunut tämäntapaisista kysymyksistä. Kun lähtemisen ja jäämisen metaforisuus puretaan auki paljastuvat ne valinnat, joita teemme joka hetki. Minä esimeriksi siirsin juuri 2 edellä olevaa lausetta niiden alkuperäiseltä paikalta yllä olevan sitaatin edeltä kyseisen sitaatin jälkeen. 

*

Kuten posetiivari soitintaan, soittaa Neuman lukijaansa. Hänen otteensa on niin nautinnollinen, suvereeni ja taitava, että olipa kirjailijan valitsema musiikkikappale mikä tahansa, muodostaa se olennaisen osan teoksen repertoaaria. Vuosisadan matkustaja on renessanssiromaani, jolla tarkoitan sitä, että se on kita, joka nielee itseensä kaiken. Joskus sen hampaat ovat terävät, toisinaan taas pyöreäreunaiset ja helmenväriset. Neumanin taituuruus tulee esiin juuri siinä, että hän onnistuu pitämään moniaalle ulottuvan palenttinsa kasassa. Kun otetaan huomioon, että Neuman on vasta 37-vuotias, niin enpä ihmettelisi, jos kymmenen vuoden päästä hänen nimensä löytyisi Nobel-veikkailulistoilta.

Kaikista hienouksista huolimatta Vuosisadan matkustaja jäi minulle siinä mielessä etäiseksi, että en kokenut lukiessani olevani sen kanssa samalla näyttämöllä. Emme keskustelleet keskenämme, vaan minä istuin katsomossa ja ihailin sitä, mitä minulle näytettiin. Vaan kuinkas kävikään. Kun aloin kirjoittaa tätä bloggausta huomasin, että läppärini oli nostettu näyttämölle. Lähdin katsomosta ja astuin Hansin, Sophien, posetiivarin ja muiden henkilöhahmojen seuraan. Juttua heidän kanssaan riittää varmasti vielä pitkään.


Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja (2015)
602 sivua
Espanjankielinen alkuteos: El viajero del Siglo
Suomentanut: Tarja Härkönen
Kustantaja: Tammi. Keltainen kirjasto

Tarja Härköselle kiitos erinomaisesta suomennoksesta. Hänestä on tullut viime vuosina yksi suosikkisuomentajistani.



Kommentit

  1. Luettuani innoittuneen kirjoituksesi minusta tuntuu entistä enemmän siltä, että Vuosisadan matkustaja voisi olla minun kirjani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä Margit tämä tosiaan voisi olla sinun kirjasi. Itse lämpenen tälle aika hitaasti. Jotensakin niin, että kokonaisuus on tässä osiaan paljon suurempi. Kiitos kommentista.

      Poista
  2. Kuulostaa loistavalta! Tämän aion aloittaa seuraavaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistelinkin, että Matkustaja on tulossa sinulla lukuun. Odotan kovasti, mitä sinä tästä kirjoitat, koska yleensä kirjoituksemme ovat melko eri tyylisiä, joten on extra kiinnostavaa lukea sinun ajatuksesi. En ole vielä lukenut yhtään bloggausta tai lehtiarviota tästä teoksesta, mutta lähden tutkimaan, löytyykö tästä vielä mitään. Kiitos kommentista.

      Poista
  3. Ooh, olen havainnut tämän vasta aika ohimennen (kirjojen suhteen olen tänä syksynä aika vahvasti jossakin muualla kuin tässä syksyssä ja tuntuu, että olen tosi huonosti perillä uutuuksista), mutta lukupinoon tämä nyt menee... Kiitos sinulle hienosta lukuhetkestä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Katja. Tämä on niitä harvoja kirjoja, jotka panin merkille jo siinä vaiheessa, kun syksyn katalogit ilmestyivät. On myös mukavaa, että tämä teos nostaa Keltaisen kirjaston taas sille tasolle, joka siihen on totuttu liittämään. Neuman on erittäin lahjakas kirjoittaja ja kun on vielä nuori, niin mitäköhän ehtiikään? Kiitos kommentista.

      Poista
  4. Minulla oli hieman vaikeuksia keskittyä tähän kirjaan, sillä luin tämän ohessa ohuempaa teosta, jota olin odottanut pitkään. Olin nähnyt tiedon jossain säätiöiden apurahoissa ja tiesin odottaa. Ohut teos kulki mukanani ja tätä luin kotona. Kirjan sivumäärä on oikeastaan hyvin mitätön juttu, kumpikin otti oman aikansa. Vuosisadan matkustaja on hieno teos, ansainnut paikkansa Keltaisessa. Rinnakkaisteokseni ansaitsisi paikkansa vaikka missä. Pelkäsin hieman Vuosisadan matkustajan alkua, vaikka pääsin heti tarinan matkaan. Mietin, että olenko kohta pitkästyneenä jossain saluunan nurkassa hörppimässä olutta. En olisi jaksanut Walter Moodyn seurassa loppuun asti. Hansin matkassa matka eteni joutuisasti. Yritin kertoa teoksesta mahdollisimman vähän. Varjelin loppua ym.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä vaan minustakin tämä teos palauttaa sen tason, jonka olen aiempina vuosina liittänyt Keltaiseen kirjastoon. Ihan alku oli minustakin vetävä, mutta heti sen jälkeen tuli pidempi jakso, joka sai minut epäröimään, että heitänkö lukemisen sikseen. Kamalaa, jos olisin tehnyt niin. Bolano ja se, että tämän laatu kyllä oli selvillä heti kun aloin lukea, kannustivat kuitenkin jatkamaan. Mielenkiintoista tulee olemaan myös nähdä, minkälaisen "blogituomion" tämä teos saa.

      Mikäköhän se sinun ohuesi on? Kiitos kommentista.

      Poista
  5. Tämä oli komeasti - ja vähän myös pelottavasti - sanottu: "Vuosisadan matkustaja on renessanssiromaani, jolla tarkoitan sitä, että se on kita, joka nielee itseensä kaiken."
    Joka tapauksessa Vuosisadan matkustaja on lupaava nimi kirjalle. Ja pakkohan tämänkin on lukea, vaikka pitäis varautua siihen, että alun 1/3 ei oikein lähde käyntiin. Jospa hankkisin Kirjamessuilta tästä oman joululahjan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tiedä, luitko Ullan kommenttia yllä, mutta hän ainakin pääsi heti Matkustajan matkaan. Minä taas aluksi ihailin vaan tämän teoksen taituruutta, mun en ollut varsinaisesti tarinassa sisällä. Lopullinen ihastus tuli vasta, kun mietin, että minkälaisen bloggauksen tästä kirjoitan ja kun siinä yhteydessä asiat alkoivat vielä yhdistyä tavalla, jota en ollut osin pannut merkille lukiessani. Se on minusta itse asiassa myös yksi klassikon merkki. Kun on saanut luettua, niin alkaa huomata, että uutta juttua teoksesta tulee mieleen yhä lisää.

      Tämä olisi kyllä hieno joululahja. Kiitos kommentista.

      Poista
  6. Taisit tarjota nyt pistämättömän vinkin joululahjakirjakseni. Tekstisi loppukappale on niitti osotopäätökselleni - kiitos sykähdyttävästä kuvauksesta. Ja jotkut kirjat ovat sellaisia, jotka jalostuvat vähitellen lukemisen jälkeen ja yhä vain paranevat, kun niihin mielessä palaa. Tämä vaikuttaa sellaiselta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä vaan tämä on hieno valinta joululahjakirjaksi. Jos nyt jostain kummallisesta syystä niin kävisikin, että tämä ei uppoaisi henk.koht. makuusi, niin ainakin tämä on ns. yleisasteikolla varsin hieno teos. Uskon, että Neumanista kuulemme vielä paljon. Tässä on juurikin se, että tarina jatkaa elämäänsä lukijan mielessä ja aineistoa on siinä määrin, että yksi lukukerta on vain hapuileva tutustuminen. Kiitos kommentista.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän