Siirry pääsisältöön

Ihminen lainausmerkeissä - Clarice Lispector: Passio -KLASSIKKOHAASTE


"Elämä on salainen tehtävä."


Passio
ei ole kirjallisuutta. Se on huumetta, joka vaikuttaa vaikeasti nimettävillä tavoilla. Se sai minut kiemurtamaan itseni läpi, katoamaan ja eksymään, kunnes huomasin seisovani maa-alueella, jolle joku oli pystyttänyt kyltin "Löytöpaikka." Ehkä tosissaan, ehkä piloillaan. Koskaan ei voi tietää.

Passio ei valikoitunut klassikkohaastekirjakseni suorinta tietä, sillä alunperin tarkoituksenani oli lukea Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaari. Sen ilmeisistä ansioista huolimatta kävi kuitenkin  niin, että jumituin sivulle 440 ja  pitkäksi käyneen lukutauon jälkeen en enää saanut Pynchonin romaanista otetta. Suosittelen kyllä siihen tutustumaan, sillä se on ... melkoinen.

Minua pelotti alkaa lukea Passiota, koska aiemmin olen lukenut Lispectorilta teoksen Lähellä villiä sydäntä ja se ei mennyt tunnetasolla kovin hyvin. Lispectorin taitavuus jätti minut kylmäksi ja pitkästyin lukiessani. Se tuntui erityisen pahalta, koska olin etukäteen ajatellut, että Lispector olisi yksi niistä kirjailijoista, jotka saavat minut tuleen.

Edellisestä Lispector-kokemuksestani johtuen avasin Passion varovaisen toiveikkaana. Jospa tällä kertaa. En pitkitä jännitystä, vaan sanon: kyllä. Sanon kyllä kyllä kyllä. Passio meni minuun ja ravisteli. Se roikotti pitkissä kynsissään valhetta jos toistakin, jota olen itselleni kertonut, kun olen väittänyt olevani rehellinen. Ha-haa, se nauroi. Sain sinut kiinni.

Pyysin Passiolta armoa, mutta se iski silmää ja sen päästämän äänen tulkitsin naurahdukseksi. Voi kuule, tämä on vasta alkua, Passio sanoi.

*

Passio herättää hämmentävän paljon ajatuksia. Jokainen lause tuntuu tärkeältä. Jokainen lause tuntuu siltä, että se pitää lukea uudestaan. Ja kun lukee yhden sivun tulee tarve palata edelliselle sivulle ja siellä on taas lauseita, jotka pitää lukea useampaan kertaan. Lukemiseni muistuttikin lähinnä  labyrintissa kulkemista. Tässähän minä jo olin tai tältä se ainakin näytti tai ei sittenkään. Mistä tänne nyt tuli tuo valo?

Lispectorin romaani kertoo rikkaasta, yläluokkaisesta ja itsekeskeisen epämiellyttävän oloisesta G:H:sta - naisesta, joka mustan palvelijansa lähdettyä päättää käydä tämän huoneessa todetakseen, minkälaisessa kamalassa epäjärjestyksessä huone on palvelijan jäljiltä. Vaan ei ole. Huone on hohtavan puhdas ja valkoinen.

Lispector korostaa G.H:n ja ja hänen mustan palvelijansa Janairin välistä luokkaeroa. Samalla hän tuo esiin puhtaan ja likaisen välisen tematiikan, joka korostuu edelleen G.H:n löytäessä palvelijan huoneesta torakan. Valkoinen ja puhdas joutuu törmäyskurssille mustan ja likaisen kanssa ja tämän seurauksena on G.H:n elämänjärjestyksen ja psyyken hajoaminen.

Teoksen suomentanut Tarja Härkönen on kirjoittanut tämän romaanin loppuun erinomiset jälkisanat, jotka tosin kannattaa lukea vasta itse romaanin lukemisen jälkeen. Passiossa esiintyvän puhtaan ja likaisen tematiikkaa Härkönen tarkastelee Julia Kristevan kirjoitusten kautta. Tämä on erityisen mielenkiintoista, sillä vaikka itse en ole lukenut Kristevaa vuosiin sai Passio minutkin muistelemaan Kristevan ns. abjektiteoriaa.

Kristevalainen abjekti ei ole sen enempää objekti kuin subjektikaan, vaan se sijoittuu kieleen astumista (symbolista järjestystä) edeltävään tilaan. Abjekti on  luonteeltaan poissulkeva ja se vetää ihmistä kohti paikkaa, jossa merkitys katoaa. Menemättä pidemmälle Kristevan ajatteluun voidaan jo edellä mainitun avulla nähdä, että Passiossa G:H:n ajautuminen kohti jotakin arkaaista ja kaikkea järjestystä edeltävää todentaa Kristevan abjektiteoriaa.

Mielenkiintoiseksi asian tekee myös se, että Julia Kristevan teos Pouvoirs de l'horreur. Essai sur l'abjection on julkaistu vuonna 1980, kun taas Lispectorin romaani on vuodelta 1964. Lispector ei siten ole voinut saada vaikutteita Kristevalta, jolloin suureksi hämmästyksen aiheeksi nousee, miten tarkasti Lispector Passiossa tulee todentaneeksi Kristevan abjektikäsityksen pääpiirteet.

*

[Koska en omista Kristevan edellä mainitun teoksen englanniksi käännettyä laitosta Powers of Horror eksyin tässä välissä pitkäksi aikaa lueskelemaan hänen teostaan Tales of Love. Voi luoja, miten nostalgia hyökkäsi kimppuuni. Haluan elämän, jossa saan joka päivä intoilla Kristevasta.]

*

Mitä Passion torakasta pitäisi ajatella? Miksi juuri torakka?  Luettuani Passion nyt kertaalleen ajattelen, että torakka on jonkinlainen portinvartija, jossa ruumiillistuu inho ja kuvotus, joiden läpi G.H:n on kuljettava, jotta hän pääsee symbolista järjestystä edeltävään järjetäytymttömään tilaan, jossa hän subjektina voi syntyä uudestaan varustettuna tietämyksellä, jota hänellä ei ennen torakan kohtaamista ole ollut/voinut olla.

Torakka aktivoi Franz Kafkan Muodonmuutoksen (1915), jossa Gregor Samsa eräänä aamuna  herää ja huomaa muuttuneensa "suunnattomaksi syöpäläiseksi." Vastaavanlaisesta metamorfoosista Passiossa ei kuitenkaan ole kyse, vaan siinä torakka toimii välineenä ja eräänlaisena G:H:n peilinä, joka pakottaa hänet tilaan, jossa hänen on mahdollista nähdä itsensä uudella tavalla.

Monet Passion esiinnostamat kysymykset liittyvät identiteettiin. Miten olla olemassa, kun kokee sellaista, mitä ei ehkä pitäisi ollenkaan kokea? Onko ketään muuta, joka olisi kuin minä? Kuka/mikä on se minä, jota minä en tunne? Mitä on tämä kauhu, jonka taakse minun pitäisi uskaltaa nähdä, vaikka en uskaltaisi juuri nyt yhtään ja vaikka se on niin epämiellyttävää, että tekisi mieli juosta pakoon niin kovaa kuin pääsee. Tämä kauhu, jonka taakse minun on pakko pakottaa itseni näkemään, jos haluan olla juuri minä siitäkin huolimatta, että en tiedä, kuka olen.

Ja entäs jos minä lainausmerkeissä on enemmän minä kuin minä ilman lainausmerkkejä?

[m]inulla oli aina lainausmerkki vasemmalla puolellani ja toinen oikealla, jollain tavoin "ikään kuin se en olisi minä" oli laajempi kuin se että olisin ollut minä ...

Ei tunnu mukavalta olla enemmän olemassa lainausmerkeissä kuin ilman niitä, mutta kun asiaa hetken miettii on ilmiselvää, että "minä" on enemmän kuin minä. "Minä" on liike, minä on patsas.

G.H:n tiedonhalu ja seuraavat kysymykset saavat minut tuntemaan, että tässä maailmassa on ainakin joskus ollut joku, jota minä muistutan. Joku, joka on halunnut yhtä paljon tietää ja tiennyt yhtä vähän. Seuraavasta sitaatista laskeudun nirvanaan ja sulaudun osaksi Passiota.

Sillä minun on saatava tietää tämä: tunnenko minä sen mitä tunnen, vai tunnenko mitä haluan tuntea, vai tunnenko minä mitä minun pitäisi tuntea?

Ja se kauhein kysymys, jota seuraa muita kauheita kysymyksiä.  Entä jos en löydä sanoja, joilla kertoa, kuka/mitä olen ja mitä koen? Entä jos kyseisiä sanoja ei ole edes keksitty? Ja vielä: entä jos minä vain luulen olevani olemassa? Mitä todisteita olemassaolostani on loppujen lopuksi löydettävissä?

*

G.H. puhuttelee usein sinää, jota hän pitää kädestä tai päinvastoin tai jonka hän toivoisi pitävän itseään kädestä. Sinä on G.H:n entinen rakastettu, nainen, mies, ei-nainen-eikä-mies, sinä siinä, minä tässä, ihmiskunta (genero humano). Se on kaikki tämän maailman ihmiset ja kaikki ne, jotka joskus ovat eläneet. Sinä on auki.

Entä jos ihmisellä ei ole yhtään kättä, josta pitää kiinni? Siinä tapauksessa käsi on keksittävä, rakennettava tai kuviteltava. Luulisin.

Passion läpi kulkee uskonnollista kuvastoa ja yksi mahdollisuus olisikin tulkita sitä juuri uskonnon tarjoamasta kontekstistä. Minua tämä vaihtoehto ei erityisemmin houkuttanut, joten tyydyn kuittamaan teoksen uskonnolliset viitteet seuraavalla sitaatilla:

Ihminen on kristuspassio.

Jos sinä olet ihminen (oletko? jos olet, oletko varma?) ja jos minä olen ihminen (olenko, en tiedä), mekin olemme kristuspassioita. Kun tapaamme voimme tervehtiä antamalla ristiemme kolahtaa vasten toisiaan.


Passiota lukiessani mieleni teki tehdä siihen alleviivauksia vähän väliä. Päätin kuitenkin pidättäytyä, vaikka kirja omani onkin. Näin siksi, että en halua edes lyijykynällä lyödä lukkoon, mikä tässä teoksessa on minulle erityisen tärkeää, sillä haluan pitää kokemukseni Passiosta kiinnittymättömänä tulevia lukukertoja varten.

Passio on lukijansa psykoanalyysiä. Kun viimeisen sivun on lukenut, ei vielä ole lukenut mitään, sillä silloin kaikki vasta alkaa. Vain hyvin harva kirja puhuttelee niin kokonaisvaltaisesti, että siitä jää jälkiä lihasmuistiin asti.  

En uskalla suositella Passiota kenellekään, sillä sen vaikutukset saattavat olla arvaamattomia. Lispector itse kirjoittaa teoksensa alkusanoissa:

Tämä kirja on kuin mikä tahansa kirja. Mutta olisin mielissäni, jos sen lukisivat vain sellaiset ihmiset, joiden sielu on jo muotoutunut.

Ensimmäisessä lauseessa Lispector tietysti on aivan väärässä. Passio on kauimpana mistä tahansa kirjasta. Sen sijaan mitä tulee lukijan sielun jo tapahtuneeseen muotoutumiseen kannattaa Lispectorin sanat ottaa tosissaan.



Clarice Lispector: Passio - Rakkaus G.H:n mukaan (2014)
188 sivua
Portugalinkielinen alkuteos: A Paixão Segundo G.H. (1964)
Suomentanut ja jälkisanat kirjoittanut Tarja Härkönen
Kustantaja: Teos (Babel-sarja)
Kansi: Jenni Saari


Helmet-lukuhaaste, kohta 31 Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa

Kommentit

  1. "Se roikotti pitkissä kynsissään valhetta jos toistakin, jota olen itselleni kertonut, kun olen väittänyt olevani rehellinen." Totesin postauksessani, että mieleen tuli parhaillaan lukemani Hararin Homo deus -kirjan käsittelemiä juttuja, ja tuosta tuli mieleen taas yksi, se miten toinen aivopuoliskomme kokee asiat ja toinen taas kertoo yhtenäistä tarinaa elämästä. Tämä teos nostaa kyllä esiin hyvin paljon kaikkea niin pskologista kuin filosofista, että lukutapoja on ensi kerroiksi,joita varmasti tulee. Kristevaa minunkin pitäisi todella lukea tarkemmin, ja kuten sanoit, Härkösen jälkisanat kirjaan olivat todella kiinnostavat. Suosittelen myös Maailmankirjat-sivuston arviota tästä, paljon mielenkiintoisia viittauksia. Luin yksi ilta netistä juttuja tästä kirjasta ihan liian myöhään, kun en saanut unta. Kuten mainitsit, tämä puhutteli kokonaisvaltaisesti, ja olen itse ollut viime päivät hieman sijoiltani Passion myötä. Alleviivata teki myös mieli, mutta minäkään en siihen lähtenyt, revin vain lappuja väliin ja jätin paikoilleen odottamaan seuraavia kertoja. Kiitos hyvästä tekstistä, joka tavoitti Passion monella tasolla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo kun sanot, että olet ollut "hieman sijoiltasi" kuvaa niin hyvin omiakin tuntemuksiani. Passio saattaa vaikuttaa erittäin voimakkaasti ja osin myös salakavalasti. Jopa niin, että kun sitä tulee mieleen ajatus ja toinenkin niin tulee myös paikoin kuvotuksen tunne, jota lisää se Passion torakka.

      Ihan mieletön kirja.

      Poista
  2. Kiinnostava teksti. Passio on joskus käynyt pöydälläni pyörähtämässä, mutta jäänyt jostain syystä lukematta. Selailustani muistaisin tässä olevan valtavan taidokas kieli. Ehkä pitäisi ihan oikeasti lukeakin, mutta kun mielenkiintoisia teoksia olisi niin paljon jonossa odottamassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos Passiosta innostuu, niin sitten siitä innostuu paljon. Mun on suorastaan mahdoton kuvitella, että tästä kirjasta voisi tykätä vähän. Sen ymmärrän, jos tästä ei pidä ollenkaan.

      Mulle tuli yhtäkkiä suuri tarve lukea tämä ja kun omistin kirjan niin aloin samoin tein lukea. Huh! Aikamoinen wild ride

      Poista
  3. Apua, miten mielenkiintoisen - mutta ehkä vaikean - kuuloinen kirja! Clarice Lispectorin nimeen olen törmännyt nyt lähiaikoina, kun etsiskelin brasiliaista (suomennettua) kirjallisuutta, mutta tuo projekti vähän unhoittui. Ehkä tästä saan nyt vauhtia tuohon projektiin, samoin Tuomaksen ajatuksista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä Passiota voi varmaan vaikeanakin pitää, mutta se vaikeus ehkä tulee enempi siitä, että se herättää niin paljon ajatuksia ja niistä kaikki (mulla ainakaan) eivät olleet mukavia, joten sitä joutuu käymään jonkunlaisen matkan itsensä läpi. Kannattaa kokeilla!

      Poista
  4. Oletan, että sieluni on jo muotoutunut - ja toisaalta toivon, ettei liian muotutunut :D. Tämä on kirja, joka täytyy saada heti :D. Nyt on kolme kirjaa kirjastosta, juuri tänään sain Raija Siekkisen Saaren, aloitin eilen Jean Rhysin Huomenta, keskiyö ja seuraavaksi kirjaston Murdochin Meri, meri. Ihana M Train jäi eilen kesken kirjaston kirjojen vuoksi (onneksi on oma, koska siihen tulen palaamaan jatkuvasti uudelleen) ja tuo kirjakasa, jonka alesta ostin on korkea. Mutta tämä meni nyt kärkipäähän. Kiitos taas jälleen niin tavattoman hienosta tekstistä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sen perusteella, mistä kirjoista olet innostunut niin tämä saattaisi olla sulle ihan täydellinen.

      Luulisin, että tuolla sielun muotoutumisella Lispector viittaa siihen, että jos on vielä täysin ymmällä itsensä kanssa, niin tämän lukeminen voi olla suorastaan vaarallista. Tai sitten hän viittaa siihen, että ensin jonkin pitää muotoutua, jotta se voisi hajota ja muotoutua uudestaan.

      Huippua kuulla, että M Train on sinustakin kiinnostava. Kiitos itsellesi :D

      Poista
    2. Kerrassaan ihanasti kirjoitat: "Luulisin, että tuolla sielun muotoutumisella Lispector viittaa siihen, että jos on vielä täysin ymmällä itsensä kanssa, niin tämän lukeminen voi olla suorastaan vaarallista. Tai sitten hän viittaa siihen, että ensin jonkin pitää muotoutua, jotta se voisi hajota ja muotoutua uudestaan. " - Ja itse asiassa näin ajattelen itsekin :D.

      Poista
    3. :D

      Muista sitten kertoa, mitä pidit Passiosta.

      Poista
    4. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
    5. Sori, mun oli poistettava tuo höyrypäinen tekstini. Onneksi et vastannut siihen. Yritän vähän rauhoittuneena uudestaan. Mutta sen sanon nyt kun olen reilussa puolessa välissä, että aina kun tulee tunne, että tämä tajunnanvirta virtaa kyllä täysin ohi aivosolujeni, niin eikös äkkiä taas Lispector sanokin jotain mikä selventää ja saa minut jälleen jatkamaan syvässä uskossa, että jotain tajusinkin. Ihan hyvä, että luen tätä vasta nyt enkä nuorena, olisin saanut jatkuvasti teipata ja liimailla osiani ja putoavia palasiani yhteen :D. Ei todellakaan ole kaikesta lukemastani helpointa tekstiä, mutta lainaus kirjasta kertokoon tuntemuksiani mitä kirja on saanut minussa aikaan: "…kuka tietää, ehkä minulle ei tapahtunutkaan mitään? voin ymmärtää vain sen, mitä minulle tapahtuu, mutta vain se minkä ymmärrän tapahtuu – ja mitä minä tiedän muusta?…"

      Ja siis kiitos, ilman sinua en olisi löytänyt tätä ja Teos-kustantamolle kiitos sekä hyville haltioille, joita selkeästi on olemassa. Onneksi ostin tämän, sillä onhan tähän palattava vielä useasti.

      Poista
    6. Se oli ihana sen sun "höyrypäinen" teksti. Olen vähän hidas vastaamaan kommentteihin ja en kyllä näe mitään syytä, miks se teksti olis pitänyt poistaa, mutta totta kai sulla on siihen oikeus. Minusta kun on pelkästään loistavaa, että antaa oman innostuksensa näkyä.


      Välillä tosiaan Passiota lukiessa tuntuu, että pää halkeaa kaikista niistä ajatuskuluista, joistahän kirjoittaa ja välillä on samaan aikaan ihan suunnattomassa selvyyden tilassa ja toiselta puolin ihan kaaoksessa. Tämä jos mikä on kirja, jota ei lukemalla saa loppuun.

      Tosi ihanaa myös, että löysit Lispectorin. Teoksen lopussa on Tarja Härkösen mainiot loppusanat, mutta kannattaa lukea vasta kun on ensin lukenut itse kirjan. Härkönen on mahtavan taitava suomentaja ja hänen analyysinsä kirjan lopussa on vaikuttava.

      Poista
    7. Jos et tykkää huonoa, niin saatuani kirjan loppuun mielelläni siitä vielä jotakin kirjoittaisin, jos tunnen osaavani ja uskaltavani :D: Mun lukuaikani vähenee totaalisesti, sillä työkiireet alkavat painaa päälle enkä tiedä milloin ehdin sitä lukea kuin muutaman sivun korkeintaan. Hullu kevät tulossa nimenomaan tämän kaihileikkaussairasloman vuoksi, josta syystä mulla on 100 hommaa nyt rästissä. Apua. :'(

      Poista
    8. AilaKaarina tykkään hyvää siitä, että kirjoitat. Tuo on kyllä työelämän huono puoli, että se vie aikaa lukemiselta. Jään odottamaan sun ajatuksia.

      Poista
    9. Voi, Omppu! Mä sain tänään Passion luettua kuin myös suomentajan lopputekstin, mikä avarsi hienosti kirjaa. Pidin paljon taukoja muita kirjoja lukien, sillä teksti on vaikeaa – ja samalla käsittämättömän luettavaa (en osaa paremmin kuvailla) – . Olen kyllä lyijärillä alleviivannut, se antaa selkeästi turvallisuuden tunnetta (:D)... En osaa vielä sanoa paljoakaan muuta kuin että olin jo heti alussa ihan sekaisin :D, vedin jatkuvasti syvään henkeä, huudahtelin, nauroin onnellisena ja täysin ymmälläni välillä ja välillä ja lopussa tuli kyyneleetkin. Lukeminen tuntui kropassakin (meinasin kirjoittaa torakassakin! :D!). Sitä vain en käsitä, että kesti 50 vuotta ennen kun tämä ilmestyi suomeksi!!! Mikä helvetin takapajula tämä maa on?

      Tuo käsi, josta G.H. kuvittelee ottavansa kiinni tai pyytää lukijaa antamaan kätensä on aivan uskomaton! Minä ajattelin, että tuo käsi voisi olla myös psykoanalyytikon käsi, sillä ilman opastavaa “kättä“ matka itseen on suorastaan vaarallinen. Ja kumpi onkaan psykoanalyytikko, lukija vai kertoja, vai molemmat vuorotellen?! Ja jotenkin niin, että analyytikkohan on aina itse tuntematon, hän on “vain” käsi, josta on turvallista pitää kiinni. Jotkut pääsevät omaan vauva-aikaansa asti (sikiöaikaansakin?), mutta Lispector vie itsensä ja lukijan kauemmaksi, pidemmälle, “ulos“, tämän maailmamme aamuun, sen kehityksen alkulähteille (sillä mä uskon vakaasti, että tuolla lukemattomien galaksien lukemattomilla planeetoilla on toki paljon kehittyneempiä elämänmuotoja ja paljon aikaisemmin syntyneitä ja jopa ihan erilaisia kuin on täällä sangen nuorella Telluksella :D).

      Minua jotenkin koskettaa syvästi myös tuo Kristuspassio. “Ihminen on Kristuspassio.“

      Ja nämä sanat, joita sinäkin lainaat: ”Sillä minun on saatava tietää tämä: tunnenko minä sen mitä tunnen, vai tunnenko mitä haluan tuntea, vai tunnenko minä mitä minun pitäisi tuntea?”

      Joka sivulla on oivalluksia, jotka nostavat ihokarvat sojottamaan. Ja niin kuin suomentaja Tarja Härkönen kirjoittaa, tämä teos on todellakin yhä ja kauan ja aina? ajankohtainen. Tämä kirja sai mut tuntemaan syvää nöyryyttä yrittäessäni itse valita ihmisen itsessäni jokaisen päivän jokaisena hetkenä. Jonakin päivänä kun olen saanut hengitykseni tasaantumaan luen tämän uudelleen, varmasti useammankin kerran.

      Poista
    10. Ihanaa AilaKaarina, olet selvästi hurahtanut Passioon. Lispector on samaan aikaan hyvin selkeä että monimutkainen. Passio tarjoaa yltäkylläisesti mietittävää ja suuntia, joihin lähteä. Kaikki on niin monella tavalla samalla kertaa ja varmuutta yhtään mistään ei juuri ole. Kuten mainitset tuo käsikin on yksi niistä asioista, jotka voivat tarkoittaa vaikka mitä. Jokainen lukee itsensä ja historiansa kautta ja Lispectorin lukeminen on jonkinlaista psykoanalyysiä sekin ja kun puhuu Lispectorista ja hänen merkityksestään ja siitä, mihin tässä kirjassa erityisesti kiintyi tulee samalla (väkisinkin) paljastaneeksi jotain myös itsestään. Ihan hurja tapaus tämä kirja kyllä on ja voin kuvitella sinut haukkomassa happea ja naurahtelemassa ja välillä pyyhkimässä silmäkulmia. Passio on täynnä tiivistynyttä elämää.

      Poista
    11. Luin tätä kommenttiosiota just uudelleen ja nauratti, kun yksi sana oli jäänyt pois omasta kirjoituksestani (vaikka ihan varmasti sen näin siinä!) eli kuuluisi olla: "Pidin paljon taukoja muita kirjoja lukien, sillä teksti on vaikeaa – ja samalla käsittämättömän *helppoa* (☺) luettavaa (en osaa paremmin kuvailla)." Mulla on hahmotushäiriö johtuen jo syntymästä asti huonosta näöstäni ja kirjoitan jatkuvasti pieleen; näen sanan kuten ajattelen, mutta myöhemmin huomaan ettei sitä ole tai se on väärä! Huokaus ☺.)

      Poista
    12. En edes huomannut. Varmaan luin puuttuvan sanan automaattisesti kiinnittämättä huomiota siihen, että sitä ei siinä oikeasti ollut. Itsekin kirjoitan jatkuvasti väärin, ei se ole kovin vakavaa.

      Poista
  5. Lispector kiinnosti minua parisen vuotta sitten, mutta Lähellä villiä sydäntä jäi tuolloin kesken. Saattaa olla että joku päivä uskallan tarttua tähän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Riitta sulla on Lispectorin suhteen sama tausta eli tuo, että Lähellä villiä sydäntä ei iskenyt. Koska Passio puraisi mua syvälle niin sullekin saattaisi käydä niin.

      Poista
  6. Hmm, ehkä uskaltaudun Passion vietäväksi vielä jonakin päivänä. Aloitin Lispectoriin tutustumisen Tähden hetki -pienoisromaanilla jokunen vuosi sitten, ja tuolloin olen kirjoittanut, että "lukiessani tunteeni vaihtelivat hämmennyksestä avuttomuuttomuuteen ja ärtymyksestä voimattomuuteen." Lähellä villiä sydäntä päästi minut vähän helpommalla, tosin silloin tukena oli lukupiiri.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sinähän olet mun rinnala jo Lispector-konkari, joten varmasti uskaltaudut ja kannattaa uskaltautua. Nyt tuli juuri uusi Lispector-suomennos, mutta annan ajan vähän kulua, sillä tämä koski niin monesta paikasta, että ihan heti tämän perään en kykene lukemaan lisää Lispectoria. Lähellä villiä sydäntä suhteen teen joskus uuden yrityksen.

      Poista
  7. Rakastan lukea sun blogipostauksia, harmi vaan kun viime aikona olen ehtinyt vierailla blogeissa tosi harvoin. Syy on liian suuret kirjapinot ja kirjakauppatyö :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Sama juttu minullakin, että en ole paljoa blogeihin ehtinyt, kun on jatkuvasti ollut kaikenlaista. Onneksi kirjoitukset pysyvät ja niitä voi lukea myöhemminkin. Mulla olisikin aika paljon ns. kiinni otettavaa blogipostausten suhteen.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä