lauantai 10. helmikuuta 2018

Hylkäämisen solmut - Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät ja Domenico Starnone: Ties (Solmut)

Italialaiskirjailijat Elena Ferrante ja Domenico Starnone kirjoittavat teoksissaan yhdestä ja samasta tapahtumasta eli siitä, kun mies eräänä päivänä aivan yllättäen jättää vaimonsa. Ferranten Hylkäämisen päivät (I giorni dell'abbandono) on vuodelta 2002 ja Starnonen Ties (ilmestyy keväällä nimellä Solmut, italiankielinen alkuteos Lacci) vuodelta 2014.

Väkisinkin herää kysymys, miksi Starnone on 12 vuotta Ferranten jälkeen halunnut kuvata tätä kyseistä tapahtumaa ja sen seurauksia. Asian tekee vielä mielenkiiintoisemmaksi se, että liikkeellä on huhuja, joiden mukaan Starnone olisi Ferranten aviomies. Jos näin on, kertovatko nämä kaksi kirjailijaa tarinaa omasta elämästään?

Ferranten romaani alkaa sanoilla: "Eräänä huhtikuun iltapäivänä, heti lounaan jälkeen, mieheni ilmoitti jättävänsä minut." (englanniksi: “One April afternoon, right after lunch, my husband announced that he wanted to leave me.”)

Starnone taas aloittaa teoksensa: "In case it's clipped your mind, Dear Sir, let me remind you: I am your wife."

Ferranten aloituslauseessa ei ole mitään vikaa, mutta Starnonen aloituslause on paitsi suorastaan nerokas yksi kaikkien aikojen parhaita lukemiani aloituslauseita. Heti sen luettuani alan aavistella, että Starnonen romaani tulee olemaan enemmän minun juttuni kuin Ferranten teos.

Ferranten romaanissa on kuvattu naisen näkökulma tapahtumiin. Starnone puolestaan tarkastelee asiaa useamman henkilön näkökulmasta. Henkilörakenne on Ferrantella ja Starnonella yhtenevä. Ferrantella avioparin nimet ovat Olga ja Mario, Marion uusi tyttöystävä on Carla. Starnonella taas nimet ovat Vanda ja Aldo, Aldon uusi tyttöystävä Lidia. Kummallakin pariskunnalla on kaksi lasta, tyttö ja poika.

Ferranten kuvaus Olgan ja Marion välisestä suhteesta muistuttaa Napoli-sarjan Elenan ja Ninon välistä suhdetta ja vaikutelmaksi tulee, että Hylkäämisen päivät on luonnostelua Napoli-sarjaa varten. Olgassa on jo nupulla se, joka Elenassa kukkii täydessä loistossaan.

Hylkäämisen päivät on hyvin fyysinen kuvaus Olgan tuskasta ja vielä ruumiillisemmalta se tuntuu luettuna Starnonen romaania vasten. Olga melkein menettää järkensä Marion jätettyä hänet ja Ferrante vyöryttää hänen tuntemuksiaan intensitettillä, joka ei tunne rajoja. Starnonen lähestymistapa on huomattavasti maltillisempi ja analyyttisempi. Koska olen pitänyt sekä Ferranten Napoli-sarjasta, että hänen romaanistaan Amalian rakkaus aivan älyttömästi tuntuu kuin pettäisin Ferranten, kun koen Starnonen romaanin olevan aika hemmetin paljon parempi.

Kun en vielä ollut lukenut Solmuja olin jo sitä mieltä, että Ferranten kuvaus on liiallista, aggressiossaan suorastaan epäuskottavaa. Luettuani Solmut tämä vaikutelma korostuu lisää. Starnonen rinnalla Ferranten vyörytys vaikuttaa yksiääniseltä jätetyn naisen ja mustasukkaisuuden äärimmäiseltä purkaukselta, kun taas Starnonen romaanissa asioilla on useampia puolia ja vähemmän totuuksia.

Jos oletetaan, että Ferrante ja Starnone ovat aviopari on  mahdotonta välttää leikkiä ajatuksella, että Hylkäämisen päivät ja Solmut pohjautuvat omaelämäkerralliseen aineistoon. Toki on mahdollista sekin, että kaksi (kenties) keskenään naimisissa olevaa kirjailijaa haluaa kirjoittaa omat versionsa fiktiivisestä tapahtumasta. Tämä ei kuitenkaan vaikuta kovin uskottavalta tai todennäköiseltä. Jos taas pohjalla on omakohtaisesti koettua näyttäytyy Ferranten romaani tunneoksennuksena, johon hän on ladannut kaiken sen, jota ei ole - syystä tai toisesta - voinut miehelleen kertoa tai jota tämä ei ole suostunut kuuntelemaan.

Autofiktion mahdollisuus nostaa esiin myös ajatuksen siitä, että Starnonen romaani on jonkinlainen kosto Ferranten kuvaukselle. Tämän jälkeen voidaankin kysyä: miksi Starnone on hautonut tarinaansa vuosia ennen kuin on muokannut sen romaaniksi? Pyrkiikö hän saamaan julkisuutta ja mainetta Ferranten siivellä?

Jos Hylkäämisen päiviä vertaa Ferranten Amalian rakkauteen (L'amore molesto 1992), joka on julkaistu 10 vuotta sitä ennen on helppo huomata, että tarinana Hylkäämisen päivät on Amalian rakkautta huomattavasti yksinkertaisempi. Tuntuu oudolta, että Ferrante, joka Amalian rakkaudessa on luonut paitsi loistavan, myös tulkinnallisesti loputtoman kiinnostavan tarinan kirjoittaa 10 vuotta myöhemmin sitä kirjallisesti huomattavasti vaatimattomamman teoksen. Olen aloittanut Ferranten kirjailijan työtä käsittelevän teoksen nimeltä Frantumaglia, mutta ainakaan toistaiseksi siinä ei ole vielä puhuttu Hylkäämisen päivistä, joten sitäkään kautta ei asiaan ole ainakaan toistaiseksi saatavissa lisävalaistusta.

*

Hylkäämisen päivissä aiemmin kaikin puolin pidättyväinen Olga muuttuu pakkomielteiden hallitsemaksi naiseksi. Kuvaavaa on, että tämä näkyy myös Olgan puheessa, joka täyttyy kirosanoista. Ferrantelle kielellä on erityinen merkitys, kuten käy ilmi Napoli-sarjassa, jossa Napolin murteella on keskeinen rooli - asia, jonka merkitystä ei-italialaisen on vaikea kaikessa sen laajudessaan hahmottaa. Farntumagliassa Ferrante toteaa, että ihminen voi lähteä Napolista, mutta Napoli ei lähde ihmisestä.

Elenan tavoin myös Olgalla on kirjailijataustaa, mutta perhe-elämän vaatimuksista aiheutunut kirjoittamattomuus on tehnyt hänestä "etikoituneen."  Olgan täydellliseksi rakennettu ulkokuori ja hillityt käytöstavat rakoilevat yhä enemmän ja niiden takaa alkaa tihkua arvaamatonta aggressiota, kuten käy ilmi tilanteessa, jossa häntä kritisoidaan koiran ulkoiluttamisesta ilman remmiä, jolloin Olga saa silmittömän ja tilanteen huomioon ottaen suhteettoman voimakkaan raivokohtauksen, joka saa hänet lyömään koiraansa. Eläimen osaksi tulee näin ottaa vastaan ne lyönnit, jotka on itse asiassa tarkoitettu Mariolle.

Olga vetää omaan sekavaan hulluuteensa mukaan myös lapsensa, joiden tarpeisiin hän Marion lähdettyä hädin tuskin pystyy vastaamaan. Lisäksi hän käyttää kostonsa välikappaleena naapuriaan, jos toki satuttaa näin lähinnä itseään ja vähiten Mariota, jolle kosto alunperin on tarkoitettu. Epäuskottavinta Hylkäämisen päivissä on siinä tapahtuva käänne, joka tapahtuu aivan liian yhtäkkiä, jotta sitä voisi pitää Olgan kannalta psykologisesti mahdollisena.

Hylkäämisen päivissä Ferrante keskittyy Olgan tuskaan, eikä päästä Mariota ääneen lainkaan. Starnone taas päästää Olgan eli Starnonen romaanissa Vandan ääneen heti teoksensa alussa, kun Aldo lukee tämän lähettämiä kirjeitä. Kirjeistä käy ilmi, että niiden avulla Vanda yrittää saada selkoa siihen, miksi Aldo äkillisesti päätti jättää hänet.

Starnonen romaani on rakenteellisesti mielenkiintoinen, sillä romaanin toisessa osassa tapahtuu aikasiirtymä, jossa kuvataan Vandaa ja Aldoa eläkeläisinä. Lomamatkalta palattuaan he löytävät kotinsa tuhon ja sekasorron vallassa ja siivotessaan vandaalien jättämiä jälkiä Aldo löytää Vandan kirjeet, joita hän romaanin ensimmäisessä osassa lukee.

Solmujen jännite on vahva ja romaanin toisessa osassa on melkeinpä trillerin tuntua ja sen päätös jättää lukijan avointen kysymysten äärelle. Solmujen kolmannessa osassa tapahtumat keikahtavat uudestaan, kun ääneen pääsevät Vandan ja Aldon jo aikuiset lapset, jotka muistavat äitinsä ja isänsä aviokriisin omilla tavoillaan.

Solmujen kolmas osa näyttää, että jokaisella perheenjäsenellä on omat salaisuutensa ja että he elävät yhteisessä tilassa kuin nuket, joiden kasvoille naamio on liimattu vahvalla liimalla. Solmut on Hylkäämisen päiviä huomattavasti monisyisempi ja arvoituksellisempi tarina, jossa on runsaasti tilaa hengittää. Yhdessä luettuina nämä kaksi teosta piirtävät viiltävän kuvan avioliitosta, jonka traagisuuttaa lisää edelleen se, että perheen merkitys on Italiassa paljon suurempi kuin vaikkapa Suomessa ja siksi myös häpeä jätetyksi tulemisesta tekee useammalla tavalla kipeää.

Hylkäämisen päiviä on moni hehkuttanut blogissa, joten jään jännityksellä odottamaan minkälaisen vastaanoton Starnonen Solmut saavat.



Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät (2017)
253 sivua
Italiankielinen alkuteos: I giorni dell'abbandono (2002)
Suomentanut: Taru Nyström
Kustantaja: WSOY

Julkaistu ensimmäisen kerran suomeksi 2004, Kustantaja: Avain


Domenico Starnone: Ties (2015)
150 sivua
Italiankielinen alkuteos: Lacci (2014)
Englanniksi kääntänyt: Jhumpa Lahiri
Kustantaja: Europa


PS. Domenico Starnone on myös tulossa Helsinki Lit -tapahtumaan toukokuussa

10 kommenttia:

  1. Upea juttu, Omppu, samoja mietin tuosta avioparista ja Ferranten kirjojen kehityksestä, mutta vähemmällä taustatiedolla enkä Solmuja lukeneena. Vielä. Älyttömän kiinnostavaa. Kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo ihan himputin kiinnostavaa. Minusta tämä Hylkäämisen päivät on hyvin erilainen kuin Napoli-sarja ja Amalian rakkaus ja jos kävisi ilmi, että se ei ole Ferranten kirjoittama en suuremmin ihmettelisi asiaa. Toki tästä löytyy ikään kuin pohjaa Napoli-sarjalle. Tulee olemaan tosi kiinnostavaa kuulla, mitä Starnone Solmuista Litissä puhuu.

      Poista
  2. Mielenkiintoisesti pohdit näitten kahden kirjailijan ja teosten mahdollisia yhteyksiä. Kumpaakaan en ole siis lukenut, mutta bloggauksesi perusteella Starnone kiinnostaa enemmän.

    Lahiri on taas hautautunut muun alle. Muistini mukaan luit häneltä jonkun omaelämäkerrallisen kirjan, jossa hän kertoi Italiassa asumisestaan ym. Vai muistanko väärin? Kesällä jotain Lahirilta varasin, mutten saanut edes haettua kirjastosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Riitta, moni on tykännyt ja tykännyt kovastikin Hylkäämisen päivistä. Se on raivoisa teksti, mutta itse koin sen epäuskottavaksi, joka on sinänsä aika yllättävää, koska harvemmin lukiessani tulee mitään epäuskottavuusjuttuja edes mieleen. Hieman sellainen tunne jäi, että Ferrante halusi loppupuolella saada tarinan loppuun ja sen tähden siinä tapahtui käänne hyvin yllättäen ja tavalla, joka tuntui teoksen päähenkilön psykologian kannalta aika mahdottomalta.

      Starnonen kirjan avauslause on aivan tyrmäävä. Teoksessa on myös kiinnostava rakenne. Siinä missä Hylkäämisen päivät on ikään kuin sulkeutunut, Solmut taas on avoin. Oli kiinnostavaa lukea nämä peräjälkeen.

      Poista
  3. Kuulostaa hurjan mielenkiintoiselta, etenkin kun bloggasitkin näistä rinnakkain. Tiedän nyt mitä luen odotellessani Ferranten neljännen osan suomennosta! (tosin tuo kolmaskin on vasta kesken, mutta onhan tässä todennäköisesti vielä vuosi aikaa viimeiseen osaan)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ostin Tiesin varmaan jotain jo vuosi sitten, mutta innostuin lukemaan sen vasta nyt, kun sattumalta sain kirjastosta pikalainaan Ferranten kirjan.

      Jäi mietityttämään Ferranten kuvaus ja erityisesti se, että kirjassa vahvistetaan käsitystä, että naiset ovat ihan sekaisin, jos mies jättää. Eivät pysty edes lapsistaan huolehtimaan. Tässä on varmaan Ferranten puolelta joku juttu, jota en ymmärrä.

      Poista
  4. Ferranten tuotantoa en tosiaan tunne, joten vertailu jää väliin ja Sinun kiinnostavan postaukssesi varaan, mutta Solmut oli vahvajännitteinen teos, jossa ei ollut mitään liikaa eikä liian vähän. Mainio ja jäljenjättävä lukukokemus, yksi kevään parhaista:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oho, aika hyvin, että olet onnistunut Ferranten välttämään. Olen samaa mieltä, että Solmut on kirjallisesti tosi vahva.

      Poista