Usein kysytään: Oliko se hyvä kirja? Tykkäsitkö siitä? Nämä ovat kysymyksiä, joihin Han Kangin Ihmisen tekojen kohdalla tuntuu väärältä vastata puoleen tai toiseen. Voinko sanoa, että kirja on hyvä, kun se on täynnä mitä raa'inta väkivaltaa. Kun sitä lukiessa maha kääntyy ympäri ja kuvotus nouse kurkkuun. Toisaalta, miten voisin sanoa, että kirja ei ole hyvä, kun se kertoo maailmalle siitä, mitä tapahtui Etelä-Koreassa Gwangjun kansannousussa vuonna 1980.
Miten voisin sanoa, että tykkäsin ruumiista, verilammikoista ja ihmisen loputtoman nerokkaista tavoista kiduttaa toisia ihmisiä? Miten voisin sanoa, että en tykännyt, koska se tuntuisi siltä kuin väittäisin, että tämänkaltaista tarinaa ei pitäisi kertoa. Aavistelen, että moni tulee tästä kirjasta sanomaan, että se on tärkeä kirja ja tietenkin se sitä onkin. Samanaikaisesti tunnen, miten ahdistus kasvaa, kun mietin, että onko "tärkeä kirja" ilmaisu, jota käytän näppärästi silloin, kun pohjimmainen motiivini on uteliaisuus lukea ihmisen kärsimyksistä jossain kaukana vieraassa maassa oman kotini turvasta käsin.
Usein kuulee käytettävän selityksenä kauheuksista lukemiselle sitä, että on tärkeää tietää, mitä kaikkea maailmassa tapahtuu. Onko? Miten yksityiskohtaisesti ihmisten tekemät kauheudet olisi hyvä tuntea? Missä on kohta, jolloin niistä tietää tarpeeksi? Olemmeko tulleet pisteeseen, jossa rankimmat teokset myyvät parhaiten ja siksi niiden määrä tulee yhä kasvamaan?
Mitä minulle tapahtuu, jos vähän väliä luen kauheita kertomuksia? Minkälaisia jälkiä näistä tarinoista jää ja miten ne vaikuttavat tapaani nähdä maailma? En tiedä ja ehkä parempi niin.
Esittämäni kysymykset eivät liity erityisesti juuri Han Kangin romaaniin vaan ovat ilmentymää kirjallisuuden raaistumisesta. Ihmisen teot kuitenkin tekivät näistä kysymyksistä entistä polttavampia ja siksi olen esittänyt ne tämän postauksen yhteydessä. Olisi tietenkin paljon helpompaa vain julistaa, että Ihmisen teot on loistava romaani, sillä kyllä se sitä kaikeseta edellisestä huolimatta on, vaikka tämän sanominen ääneen herättääkin minussa runsaasti epämukavuuden tunteita.
*
Ihmisen teot vie uskoni ihmisyyteen ja tekee erittäin selväksi, että ihminen on lajeista julmin.
Kangin romaani on toiseksi kamalin kirja, jonka olen lukenut. Se kamalin on Slavenka Drakulićin Aivan kuin minua ei olisi, joka kertoo Bosnian sodasta. Siinä on kohtaus, josta en vielä vuosienkaan jälkeen ole päässyt eroon ja kun ajattelen sitä vaivun kasaan ja päässäni alkaa takoa ajatus, että olen juuri lukenut jotain, jonka joku on oikeasti kokenut ja elänyt. Drakulićin ja Kangin teosten välillä on se olennainen ero, että Drakulićin romaania lukiessani samaistuin vahvasti sen päähenkilöön. Kang armahtaa lukijaa sen verran, että teos on kerrottu useamman henkilön näkökulmasta, jolloin kehenkään heistä ei ehdi kiintyä yhtä paljon kuin tapahtuisi, jos teoksessa olisi yksi selkeä päähenkilö. Tämä on laiha lohtu, mutta lohtu kuitenkin. Lisäksi Kang käyttää paikoin etäännyttävää sinä-kerronnan muotoa. Toisaalta sinä-kerronnan voi nähdä myös viittaavaan lukijaan. Että sinä siinä ja minä tässä, että sinä ja minäkin mahdollisesti tietyissä olosuhteissa tekisimme tekoja, joita emme halua edes kuvitella.
Pidin Kangin englanniksi lukemastani Vegetaristista paljon ja niinpä ostin Ihmisen teot (Human Acts) englanninkielisenä pokkarina heti, kun siitä kuulin. En tiennyt sen sisällöstä mitään, vaan ostin sen pelkästään sen takia, että sen on kirjoittanut Han Kang. Kirja ehti maata hyllyssäni hyvän tovin ja kun se tuli vastaan suomenkielisenä kirjaston uutuushyllyssä päätin lukea sen suomeksi. Kirjan aihepiiri selvisi minulle vasta, kun aloin Ihmisen tekoja lukea. Ehkä hyvä niin.
Kangin romaanissa tappamista, väkivaltaa, kidutusta, ruumiita ja niiden epäkunnioittavaa kohtelua sekä verilammikoita on yllin kyllin ja enemmän kuin mitä oikeastaan kestäisin lukea. Ihmisen teot esittelee kuuden eri ihmisen näkökulman tapahtumiin ja lopuksi on kirjailijan itsensä vuoro. Vaikka teos on fiktiota ei Ihmisen teot jätä epäilystä sen suhteen, perustuuko kuvaus todellisiin tapahtumiin. Erityistä Ihmisen teoille on, että siinä ääneen pääsevät myös kuolleet.
Jos kirjan teeman haluaisi tiivistää yhteen lauseeseen voisi sanoa, että Ihmisen teoissa Kang kuvaa etelä-korealaisten kollektiivista traumaa. Tapahtuneesta on vasta muutama vuosikymmen aikaa, joten on selvää, että kirjassa kuvatut verilöylyt vaikuttavat etelä-korealaisiin vahvasti vielä tänäkin päivänä. Kangin kerronnasta on kuitenkin mahdollista löytää myös varovaista toiveikkuutta, mutta kirjan päätunnelma on loputtoman surullinen ja ahdistava.
Voisin kuvitella, että Ihmisen teot on kirja, joka Kangin on ollut pakko kirjoittaa kuin se olisi tulppa, joka on hänen muun kirjoittamisensa edessä. Samanaikaisesti se on myös kunnianosoitus kaikille niille, jotka menettivät hengensä taistellessaan paremman ja oikeudenmukaisemman yhteiskunnan puolesta. Jos tästä kirjasta joku rahanahne ohjaaja päättää tehdä elokuvan, voin jo nyt sanoa, että en todellakaan aio mennä sitä katsomaan.
Han Kang: Ihmisen teot (2017)
230 sivua
Englanninkielisestä laitoksesta suomentanut Sari Karhulahti
Kustantaja: Gummerus
Helmet-lukuhaaste: kohta 21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi
Hurjan hyvä postaus. Ja pohdinta! Syyllistyn niin herkästi itsekin tuohon "tärkeä kirja" -mantraan, mutten ehkä koskaan ole pysähtynyt pohtimaan miksi se tosiaan on tärkeää.
VastaaPoistaTosin en tiedä, onko Ihmisen teot täysin niputettavissa siihen ryhmään, jossa raakuudella mässäily myy. Minulle tuo jälkimmäinen genre edustaa viihteellisempää kirjallisuutta, jonka jälkeen jokainen voi täysin aiheeseen syventymättä heittää kirjan takaisin siihen pinoon mistä sen otti, ja valita uuden tilallle. Se myy, mutta ei jätä jälkeä.
Ja Ihmisen teot taas jättää. Se jättää epämiellyttävän, epähenkilökohtaisen ja viiltävän jäljen, ja sen jättäisi mielummin lukematta kuin lukisi. Ja siksi se onkin niin "tärkeä". Se on tärkeä, koska niin kauan kun ihmiset kollektiivisesti kääntävät katseensa pois näistä verilöylyistä, elävät mielummin omassa leppoisessa hetkessään, näitä voi tapahtua aina uudelleen. Kaukaiset kauheudet ovat vain jotain, jonka voi hyvällä omallatunnolla uutisissa ohittaa, koska ne eivät koske itseään. Mutta Ihmisen teot -kaltaiset kirjat pakottavat ne koskemaan. Pakottavat näkemään, että tällaista voi tapahtua (näennäisesti ainakin) ihan kenelle tahansa. Ja siksi niiden silloin tällöin lukeminen on minulle ainakin merkityksellistä.
Mutta kyllä, tästä kirjasta ei todella voi sanoa onko se hyvä. Tai ettei siitä pidä. Se vain on. Vähän kuin historia ylipäätään. Se täytyy tuntea, jottei sitä toista.
Mulla on nyt TAAS kyselykausi menossa ja tämä "tärkeä kirja" -juttu on osa sitä pohdintaa. Monia ilmaisuja tulee käytettyä sen suurempia miettimättä. Mulla makaa draft-boksissa kirjoitus, joka alkaa sanoilla "tämä on tärkeä kirja" - itse asiassa haluan siinä viitata Virginia Woolfin sanoihin "tämä on tärkeä kirja. Se kertoo miehistä sodassa" - mutta ei tuo Woolf-puoli siitä kovin hyvin aukene, joten pitää muuttaa ko. bloggauksen aloitus ennen kun sen julkaisen.
PoistaEi minustakaan Ihmisen teot ole niitä kirjoja, jossa on raakuutta myyntitarkoituksessa (tai niin ainakin uskoisin). Tämä pohdinta nyt sattui heräämään juuri tämän kirjan kohdalla ja kuten kirjoitinkin niin ei sinänsä liity erityisesti tähän Kangin romaaniin.
Olen nyt varmaan kyyninen, mutta en oikein (enää) usko siihen, että tietoisuus kauheuksista vaikuttaisi ihmisten käytökseen niin, että he olisivat vähemmän julmia. Eli tullaan sanontaan, että historiaa pitää tuntea, että se ei toistaisi itseään. En valitettavasti näe merkkejä, että edellinen pitäisi paikkaansa, vaan enemmänkin niin, että samat kauheudet toistuvat aina vaan ja yhä uudestaan.
Koen kyllä itsekin, että ns. silmiä avaava kirjallisuus on tärkeää ja olen tässä asiassa ristiriitainen. Sen kuitenkin tiedän, että jos muutun toivottomaksi lukemalla liian kamalia tekstejä (mikä on liian kamalaa. Haloo minä! nämä ihmiset elivät kirjassa kuvatut tapahtumat, ei mulla oikeesti ole oikeutta sanoa yhtään mitään) niin siitä ei ainakaan ole hyötyä kenellekään.
Sitten tuntuu pahalta myöskin vaan kääntää selkänsä, olla lukematta ja ottamatta selvää, että itsellä olisi parempi mieli.
Kyselykausi on paras kausi. Paitsi joskus menee ihan liian solmuun itsensä kanssa, kuten minulle tuppaa aina välillä tapahtua.
PoistaMutta niin, olet monessa kohtaa oikeassa. Ja jos sillä kyynisimmällä linjalla jatkaa, niin tokihan se menee myös niin, että historian toistumisen estämiseksi aivan eri ihmisten pitäisi näitä kirjoja lukea. Mutta he, ketkä sitä kaikkein eniten tarvitsevat, sulkevat myös edellisiltä raakuuksilta silmänsä, kotimaisessa, aina niin ihanassa politiikassakin kun heiluu niitä sankareita, jotka jo kyseenalaistavat koko holokaustin. Puhu heille sitten Gwangjun kansannousun verisen kaatamisen tuntemisen tärkeydestä.
Mutta koska itse olen enemmän idealisti kuin kyynikko, tahdon ainakin jonkinlaisen oman henkisen tasapainon vuoksi lukea muutakin kuin ihanaa ja hyvää. Ja sitä kautta kaataa sitä informaatiota myös ympärilleni, siihen pieneen vaikutuspiiriin, jossa milloinkin satun äänessä olemaan. Piiperrystä, ehkä, mutta olen aina ajatellut, että jos saan yhdenkin ihmisen ajattelemaan toisin, olen saanut jotain hyvää aikaiseksi. Tiedä vaikka hän saisi sen avulla jo myöhemmin kaksi muuta heräämään.
Muuuuutta, tämä nyt ei enää edes liity tähän kirjaan. Oletko muuten lukenut Liv Strömquistin sarjakuvia? Luin juuuri itse Nousun & tuhon, siinä oli mainio avaussarjis länsimaalaisten upeasta taidosta elää hetkessä ja sulkea silmänsä maailman ongelmilta, jotta itsellä tosiaan olisi parempi olla. Ei siis sillä, ettei niin saisi tehdä, mutta se oli varsin terävästi siihen muotoiltu, sai itsekin ehkä ajattelemaan asiaa tarkemmin! Se, ketä sitten se yksin täällä istuminen ja murehtiinen auttaa, on toki aina asia erikseen, mutta onpa taas asia, jota pureskella opintovapaansa lukuisina tyhjinä hetkinä. :D
Ehkä se, että ei usko ihmisen oppivan ei olekaan kyynisyyttä, vaan realismia. Tai ehkä koko edellinen lause on kyyninen. Kyllä minäkin saman aikaisesti uskon siihen mahdollisuuteen, että ihmiskunnalla on kaikki mahdollisuudet kehittyä parempaan suuntaan, vaikka siltä ei nyt oikein näytäkään. Nuorissa on paljon toivoa.
PoistaLaura, en tiedä oletko nähnyt ja jos et ole niin katso Anette K. Olsenin ohjaama elokuva Lille soldat. Siinä tulee järkyttävän hyvin esiin se, miten länsimainen ihminen luulee auttavansa ja on ylpeäkin omasta auttamisestaan, vaikka itse asiassa se auttaminen on kaikkea muuta kuin auttamista sen autettavan näkökulmasta. Tämä elokuva kuvaa tätä problematiikkaa ihan äärimmäisen hienosti.
Mulla on noi Strömquistit varauksessa. Taisin juuri sun blogista ne "keksiä". :D
Jäin itseasiassa juuri pohtimaan tätä asiaa vielä lisää, ja ehkä sivuan sitä joskus hamaassa tulevaisuudessa Satrapin Persepolis-sarjakuvaa käsittelevässä blogipostauksessanikin (kunhan vain sinne asti pääsen, järjetön bloggausjono on ehtinytkin kertyä kun on löytänyt sarjakuvamaailman! :D), ja laitoin sinne itselleni ajatuksia ylös vähän siitäkin, että onko toisen rankkuudesta lukeminen myös tietynlaista itsensä suojelua, tai ainakin jalustalle nostamista? Että jossain on näin kauheaa, joten omat ongelmat pieneee siinä rinnalla sitten nätin pieniksi ja käsiteltäviksi. Ja että ollaanko tässä nyt hurjan sivistyneitä ja maailmaa halaavia, kun luetaan toisille sattuneesta pahuudesta, muttei sen jälkeen enää tehdä asialle mitään, kuvitellaan, että se että tietää ja tiedostaa muka riittää. Tai vielä jopa auttaa.
PoistaJossain muualla tätä käsiteltiin myös, ehkä jossain kirjassa? Tai siis varmasti aika monessakin, mutten vaan nyt saa päähäni missä lukemassani. :D Juuri siitä vinkkaamastasi näkökulmasta, että sitä niin kuvitellaan täällä auttavansa, mutta lopulta vain pahennetaan asioita tai kävellään toisen yli. Mutta kiitos siis ehdottomasti vinkistä, pitää tutustua elokuvaan! Ja tästä keskustelusta myös, lähtisipä aina kaikkien kirjabloggauksista tällaisia keloja itselläkin liikkeelle.. :D
Totta tosiaan, eikö ole varsin julmaa käyttää toisten kauheita kokemuksia siihen, että oma olo tuntuu paremmalta kun asiat sitä myötä asettuu uusiin mittasuhteisiin. Toki on hyvä, jos huomaa ja ymmärtää, että joku oman arkielämän harmi ei niin suuri juttu olekaan. Toisaalta sitten ihmisen kohtaamat vaikeudet ei oikein ole rinnastettavissa. Toiselle joku pienempi juttu voi olla isompi kuin toiselle isompi juttu. Siis en tiedä, hirveän monimutkainen asia. Ja sekin vielä, että jos auttaa yhtä, niin tosi moni muu jää auttamatta ja miten sen voi perustella, että auttaa just sitä yhtä eikä niitä muita ja kuitenkin tietysti parempi auttaa EDES sitä yhtä.
PoistaTästä aiheesta varmasti on kirjallisuutta, mutta ei mullekaan tule nyt mitään tiettyä teosta mieleen. Paljonhan tähän liittyy myös sitä, että länsimainen ihminen vie esim. Afrikkaan suuren tietonsa ja taitonsa, mutta lopputulos ei silti aina ole kovin hyvä, koska se tieto ja taito ei automaattisesti ole sovellettavissa/sovellu.
Luin Ihmisen teot viikonvaihteessa (nopeasti sinun laillasi) ja kirjoitin juttuni eilen. Vaikeaa se oli, lukeminen ja kirjoittaminen. En tiedä, koskan päästän jutustani irti ja julkaisen sen.
VastaaPoistaIhailen tapaasia asetella ajatuksesi julmanvaikuttavasta kirjasta. Merkityksellistä erittelyä.
Koen myös vaikeaksi sanoa, että kirja on "hyvä". Se ei riitä. Ehkä "vaikuttava" on jotain kuvaavampaa. Ajattelen, että tällaisilla kaihtelemattomilla ihmisen teoista kertovilla kirjoilla on tarkoituksensa: ettemme unohda, mihin ihminen pystyy - ettemme pystyisi itse julmuuksiin, että jotain nytkähtäisi eteenpäin ihmisarvon kunnioittamisessa. Toivon.
Luulisin ymmärtäväni, mitä tarkoitat, mutta mulle ensisijaista ei ole tässä se, mitä adjektiivia käytetään, vaikka toki vaikuttava on varmasti parempi valinta kuin hyvä.
PoistaOsin varmasti uutisoinnista johtuen tuntuu, että kamalan määrä sen kun lisääntyy. Ehkä niistä kamalista jutuista kirjoitetaan enemmän tai ehkä niitä on osunut silmiini enemmän. Tuo ajatus, että kamalilla kirjoilla on tarkoituksensa siinä, että ihminen ei unohtaisi - olen alkanut kokea, että se toimi (jos toimi) maailmassa, joka ei ollut yhtä raaka kuin mitä maailmamme nyt on. Ei tietenkään voi kiistää, etteikö tiedon jakaminen oisi tärkeää, mutta sitten on se toinen puoli, että vaikka tuntisin kaikkien maailman maiden kamaluudet, niin mitä sillä tiedolla tekisin. Mihin se vaikuttaisi? Mitä se parantaisi? Kuten huomaat, olen nyt onnistunut kehittämään melkoisen ahdistuksen tämän asian kanssa.
Niin hieno teksti, taas, kiitos.
VastaaPoistaItse luin kirjaa tosiaan noin 30 sivua ja oli jo vaikea olla ja hengittää, lukemisesta puhuttamaakaan ja tosi monet näistä sun häkellyttävän kirkkaasti avaamista ajatuksista ja tunteista kieppuivat päässä, en tiennyt mitä niille tehdä, laitoin kirjan pois ja poissa se on pysynyt, pinon alimmaisena, enkä vieläkään tiedä mitä sille tekisin. Mutta ainakaan just nyt en pysty.
Helmi, muistelisin, että et ollut mitenkään ihan hirveän innostunut Vegetaristista (saatan kyllä muistaa väärinkin). Minä taas pidin siitä tosi paljon ja haluaisin lukea sen uudestaan. Siinäkin on synkkiä juttuja, mutta ne eivät ole verrattavissa tämän kirjan melkeinpä dokumentinomaiseen kansannousun kuvaukseen. Koen, että fiktio on kamalanakin armollisempaa kuin tositapahtumat. Totuutta kun ei pääse pakoon ollenkaan.
PoistaAjattelin ensin että olin mutta sitten kävin katsomassa mitä olinkaan siitä ajatellut ja totta, kaikista ansioistaan huolimatta se jätti minulle hirveän surullisen ja tyhjän olon. Kangin tapa kirjoittaa on hurjan taitava ja omalakinen mutta mielenmaisemassa jotain mikä vieraannuttaa. Tätä täytääkin pohtia ehkä vähän lisää.
PoistaMutta Ihmisen teot saa nyt odottaa myöhempiä aikoja.
Vegetaristi on monitulkintainen, kun taas tosiaan tämä Ihmisen teot on enemmän kuin dokumentti. Siinä ei pääse mitään pakoon edes mielikuvituksensa kautta ja kun itse näen lukiessa paljon kuvia niin tästä kyllä jäi muutamia kuvia, jotka ihan mielelläni pyyhkisin muististani, mutta eipä se vaan onnistu.
PoistaHyvää pohdintaa. Samoja olen miettinyt, varsinkin kun sattumalta tämän kirjan jälkeen olen lukenut mm. Asko Sahlbergin Irinan kuolemat (sotalapsen järkyttäviä kokemuksia), Mohsin Hamidin Exit West (terrorismi ja pakolaisuus), Hédi Friedin Kysymyksiä joita minulle on esitetty keskitysleiristä (ei vaatine selitystä) ja Gaël Fayen Pienen pieni maa (Burundin ja Ruandan kansanmurhat). Että sellaista. Mitähän pitäisi lukea välissä, että saisi nollattua tämän raakuusryöpytyksen.
VastaaPoistaHuh huh, onpa sulla rankka luettujen kirjojen lista. Erityisesti tuo Hamidin kirja kiinnostaa, mutta ei nyt kyllä ihan lähiaikoina kuitenkaan. Olen tänään ajatellut useasti Tsehovia. Tämä liittynee siihen, että olen miettinyt, menettääkö sitä kykynsä havaita pientä herkkää kaunista, jos lukee paljon rankkoja kirjoja. Miksi linnun lennon kuvaus ei voisi olla yhtä vavahduttavaa kuin esim. tässä kirjassa olevat ruumiskasat?
PoistaLuin kirjailijalta sen edellisen ja minulle sekin oli melko vaikea lukukokemus. Tällä hetkellä olen varsin pättäväinen, etten halua sijaistraumatisoitua tämän myötä. Mutta eihän sitä koskaan tiedä mistä itsensä löytää. Mutta huomaan, että usein nämä aasian suunnasta tulleet ahdistuskirjat ovat minulle liikaa (vaikka monta muuta ahdinkokirjaa saatan lukea huomattavasti "kevyemmin" ja "ulkoistavammin") ja koen ihan liikaa ne tunteet ja pahanolon vellonnan. Pitää ehkä suojella itseään edes siltä miltä voi... Ja tyytyä vaikkapa juovuttavaan Gavaldaan, jonka lukemisessa hi-das-te-len.
VastaaPoistaTsemiä seuraavaan lukukokemukseen!
Minä taas tosiaan pidin Vegetaristista paljon ja se tipahti hyvin niukasti pois Globalia-listaltani. Tuo mitä kirjoitat Aasiasta päin tulevien kirjojen ahdistavuudesta on tosi kiinnostava havainto. En pidä itseäni erityisen herkkänä lukijana, välillä melkein jopa päinvastoin, mutta nyt alkoi hirveästi mietityttämään, että ovatko yleisesti suosituimpia ne kirjat, jotka ovat täynnä raakuuksia ja jos näin on, mistä se kertoo?
PoistaHyvää pohdintaa kirjasta! Varmasti tämän kaltaisista tapahtumista on hyvä tietää, mutta minä en varmasti pystyisi tätä kirjaa ikimaailmassa lukemaan. Jotenkin tuntuu, että ihan tavallisten uutistenkin kautta tulee jo omaan tietoisuuteen ihan tarpeeksi kauheuksia, joten en kaipaa niitä enää lukemiini kirjoihin.
VastaaPoistaOlen miettinyt tätä samaa ongelmaa, että kuinka paljon on liikaa, myös jännityskirjojen kohdalla. Usein tuntuu, että niissä suorastaan mässäillään kauheuksilla ja suurin osa niistä on vielä kohdistettu naisiin. Muutamakin kirja tulee mieleen, jotka haluaisin suorastaan pestä aivoistani pois.
Minä olen melkein lopettanut dekkarien lukemisen. Varistyttö-trilogiakin jäi omalla ohdallani ensimmäiseen osaan, vaikka se oli minusta psykologisesti kiinnostava, mutta en vaan sitten halunnut lukea sitä lisää, koska pelkäsin mitä kaikkea kamalaa on tulossa.
PoistaTässä koko problematiikassa on joku juttu, josta en nyt saa kiinni, vaikka kuinka yritän. Ehkä osaan sen joskus myöhemmin hahmottaa.
Tuo mitä sanot uutisten kauheuksista on niin totta. Itse en enää edes katso uutisia ja jos joku pahuuskeissi vaikka menee ohi ilman että siitä tiedän, niin en usko mitään oleellista menettäväni.
Voin jo kuvitella itseni valvomassa yö yön jälkeen, jos tämän kirjan lukisin. Minulle riittää keskiajan inkvisitio-kuvaukset ja -tarinat, joita olen joskus aikoinani lukenut kuin myös nähnyt joitakin väkivaltaa sisältäviä leffoja, joissa, vaikkei väkivallalla olisi mässäiltykään, on sitä ollut yli sietorajani. Pahinta on ollut se, etten ole osannut odottaa jotakin järkyttävää kohtausta ja sitten sitä on vain tuijottanut halvaantuneena... En lue. En pysty. (Pelottaa aloittaa jo Bolanon 2666, sillä olen täysin allerginen pienemmällekin väkivallalle saati suurelle!) Kiitos kun varoitit!
VastaaPoistaOlet AilaKaarina nähnyt Lars von Trierin elokuvan Dancer in the Dark (pääosassa on Björk)? Menin sitä ystäväni kanssa katsomaan aikoinaan elokuviin, emmekä tienneet siitä oikein mitään etukäteen. Se oli niin kamala (ei niinkään väkivalta, vaan kaikki epäoikeudenmukaisuus, jota päähenkilö koki), että itkin melkein alusta loppuun asti. Enkä mitään vienoa niiskutusta, vaan kunnon räkätursua. En unohda ko. elokuvan loppua koskaan, vaikka toivon, että unohtaisin.
PoistaBolanossa on enempi väkivaltatekojen dokumentointia kuin varsinaista väkivaltaa. Sillä kaikella on kuitenkin tarkoituksensa ja Bolanon toteutustapa on kaikessa yksinkertaisuudessaan nerokas. Ihan heti ei lukiessa välttämättä huomaa, mutta kun kuvaukset jatkuvat ja jatkuvat (ja ne jatkuvat suorastaan loputtoman tuntuisesti) asia alkaa avautua. 2666 on mm. Patti Smithin lempikirjoja.
Hei taas:D En ole nähnyt Dancer in the Darkia enkä luultavasti tule katsomaankaan sitä. Ja esim. Kellopeliappelsiiniakin olen aina karttanut, niin kirjana kuin leffana, koska olen kuullut (!), että siinä on paljon väkivaltakohtauksia! Olen taatusti jotenkin yliherkkä, sillä tunnen suorastaan itsessäni nuo kivut, joita hakattu tai kidutettu kokee. Minun on ihan pakko suojella itseäni väkivaltakohtauksilta, ihan sama ovatko ne fiktiivisiä vai ei! Nytkin jo ahdistaa, kun vain ajattelenkin, että juuri nyt jossakin ihmistä tai eläintä rääkätään, kidutetaan… Mm. leffa Hämähäkkinaisen suudelma, jota rakastin, oli rankka väkivaltakohtausten / kidutusten takia, vaikka siinä ei mitenkään mässäilty väkivallalla. Nyt olen kuitenkin ostamassa sen kirjana - vihdoinkin... apua!
PoistaMuistat ehkä, että olen joskus kertonut käyneeni Buchenwaldin keskitysleirillä enkä pystynyt loppuun asti kuuntelemaan oppaan - entisen Buchenwaldin vangin! - puhetta vaan ryntäsin parkuen ulos. Minulle riitti tuon oppaan surun täyttämät silmät ja pelkkä ajatuskin siitä mitä hän ja kaikki ne muut ihmiset olivat siellä kokeneet. Ja kaikki ne Mengelen kidutukset Auschwitsissa! Olen joitain dokumentteja katsellut. Ei kiitos enää. Sen sijaan leffa Schindlerin lista on ollut mulle aina tärkeistä tärkein elokuva enkä missään nimessä koskaan kokenut sitä jotenkin tyrkyttäväksi tai imeläksi tai jotenkin “tykkää minusta“ leffaksi :D.
Enkä usko väkivaltakirjojen tai -leffojen lukemisen / katselun parantavan itseäni (ketään muutakaan???) ihmisenä millään lailla tai tekevän minusta jotenkin tietoisempaa, fiksumpaa, empaattisempaa. Tässä iässä tiedän jo, miten JULMA voi ihminen olla. Suojelen itseäni kaikin mahdollisin keinoin tuon julmuuden näkemiseltä. TIEDÄN sen olemassaolon. Sekin on jo liikaa. (Anteeksi tämä pateettinen vuodatus!) Ps. Kiitos, kun rauhoittelit mua Bolanon suhteen. Tuossa vieressä se odottaa.
Olen nähnyt Kellopeliappelsiinin elokuvana, mutta siitä on niin paljon aikaa, että en muista siitä kovin paljon ja olenkin suunnitellut, että lukisin sen kirjana. Siinä väkivalta on minusta kuitenkin sen päähenkilön tarinan palveluksessa, mutta en nyt osaa sanoa enempää, kun on tosiaan vuosia siitä, kun sen elokuvana näin.
PoistaMuistan tuon Buchenwald-jutun. Mulla nousee tie pystyyn jo siinä, että entinen keskitysleiri on turistikohde - nuo kaksi asiaa kun ei minusta mitenkään sovi olemaan tekemisissä keskenään. Tosin tietysti tässäkin on se puoli, että hyvä on ihmisten nähdä, mutta toisaalta ajattelen, että ne mielikuvat, joita keskitysleireistä on muodostunut ovat jo ihan riittäviä.
Paljonhan on viime aikoina puhuttu siitä, että kirjojen lisääminen lukee empatiaa. Voi olla. En tiedä. En kuitenkaan ajattele, että se olisi mitenkään kirjojen tehtävä, sillä -kuten varmaan jossain aiemminkin olen sanonut- minusta taiteen ensisijainen tehtävä on olla taidetta. Jos taidetta aletaan mitata sen mukaan, miten paljon se omaa mahdollisuuksia lisätä ihmisen kykyä empatiaan niin päädytän ihan kummalliseen tilanteeseen.
Tuohon keskitysleiri turistikohteena vastaan, että itse koin sen tärkeäksi nähdä. Kukaan ei koskaan voi väittää minulle, etteikö keskitysleirejä ole ollut! (Että kuvat niistä ovat yhtä väärennettyjä kuin ensimmäinen kuukävely 1999 litteän maapallon kanntajien taholta, esim.) En edes kokenut Buchenwaldin olleen turistikohde, vaan muistoksi jätetty jonkinlainen surun monumentti meille jälkipolville, jotta emme unohtaisi. Eihän sinne natsit jalallaan astu, mutta meidän muiden kenties sitten täytyy, jotta ymmärtäisimme, miten tärkeää on taistella natseja vastaan. Sillä se on todella tärkeää.
PoistaLuin juuri Rosa Liksomin Everstinnan ja se kertoo omaa tarinaansa mm. siitä, että jos ihminen sokaistuu ideologiasta, niin eipä häntä oikein mikään tunnu saavan kantaamansa muuttamaan. Mietin siis tässä sitä, että luultavimmin noilla keskitysleireilläkin käyvät tutustumassa pääosin ihmiset, joille se ei ole siinä mielessä tarpeellista, etteivätkö he jo tietäisi, mistä on kyse ja olisi asiaa vastaan. Vähän nyt tuli monimutkaisesti ilmaistua, mutta ymmärrät varmasti mitä tarkoitan.
PoistaHyvä postaus. Tämä kirja kiinnostaa minua ja siksi olen lukenut siitä muualtakin, mutta en tiedä avautuuko se minulle niin hyvin, että se jaksaa kantaa täysillä. Tuntuu, että kirja on enemmänkin tarkoitettu kirjailijan omalle kansalle.
VastaaPoistaAnneli mielenkiintoinen tuo ajatus, että tämä olisi tarkoitettu etelä-korealaisille. En tiedä, miten Kang itse on asian ajatellut, mutta voisi tämän hyvin nähdä eräänlaisena Etelä-Korean täällä Pohjantähden alla -merkityksisenä kirjana.
PoistaMinähän äänestin Vegetaristia Globalian ykköseksi, mutta olen tämän jättänyt pois lukupinostani. Päätös vain vahvistui kun luin bloggauksesi. Esitit hyvän kysymyksen: '...vaikka tuntisin kaikkien maailman maiden kamaluudet, niin mitä sillä tiedolla tekisin.' Niinpä.
VastaaPoistaItsekin kestän aika paljon kirjallisuudessa, mutta minusta on viisasta myös suojella itseään (uutisilta myös). Yanagiharan Pieni elämä tekee pahaa vieläkin. Luen trillereitä aika vähän, mutta nyt olen lukenut muutaman putkeen. Hyvin kirjoitettuja yms., mutta mitä itse saan lukiessani psykopaateista & vaikka mistä väkivallasta? Ok, fiktiota verrattuna Kangiin, mutta ketään ei hyödytä jos minä sekotan pääni ja alan voida huonosti. MOT :)
Tarkoitukseni ei missään nimessä ole karkoittaa ketään lukemasta tätä teosta. No, senhän sinä tiedätkin. Lisäksi juuri äsken luin yhdestä blogista sitaatin Financial Timesista ja sen mukaan Etelä-Korean viranomaiset eivät halua, että historian verisiä haavoja revitään auki. Tämä tieto sai aikaan sen, että Ihmisten tekojen merkitys kasvoi lisää, koska on väärin pimittää historian tekoja. Olen kyllä ihan suossa ja nevalla nyt sen kanssa, mitä tästä romaanista ajattelen.
PoistaMinä ostin Yanagiharan kirjan engl.kielisenä heti kun siitä kuulin. Siitä on nyt jo varmaan ainakin 2 vuotta ja enemmänkin aikaa, enkä vieläkään ole pystynyt päättämään, luenko sen vai en. Pidän kyllä ihan mahdollisena, että voisi käydä niinkin, että kun siinä Judelle (oliko hänen nimensä Jude?) käy jatkuvasti vaan huonosti se kiertyisi jotenkin kierosti lukiessani jo komedian puolelle. En silti vielä toistaiseksi ole uskaltanut sitä alkaa lukemaan.
Tuo peruste mullakin on ylempänä kommenteissa, että siitä ei ainakaan kukaan hyödy, jos täysin ahdistun lukemastani.
Ostin kyllä sitten jo ennen Ihmisen tekojen lukemista Kangin seuraavan kirjan, joten edelleen kyllä seuraan hänen kirjoittamistaan tiiviisti. On hän sen verran kovan luokan tekijä.
Jep, Jude oli hän. Komediapostaustasi odotellessa :) Pieni elämä oli överi, mutta teki niiiiin pahaa.
PoistaEikös Kang joutunut Etelä-Koreassa mustalle listalle jo Vegetaristilla? En ole niin tarkkaan seurannut. Sama se on Kiinan ja Tiananmenin kanssa. Vastikään joku brittimedia väitti siellä kuolleen 10.000 nuorta, tämmöinen uutinen jäi mieleen. Xiaolu Guon 'elämäkerta' Once upon time in the East ei keskittynyt tähän, mutta hänen veljensä oli tuolloin Pekingissä ja nuorempi sisko katseli mellakoita tv:stä vanhempiensa kanssa. Aika hurjaa.
Ja tästä sitten päästään siihen, että sellaiset kirjat kuin Ihmisen teot ovat kyllä siinä mielessä tärkeitä, että asioita ei niiden jälkeen voidaan pyyhkiä pois historiasta ikään kuin niitä ei olisi tapahtunut. Olen nyt miettinyt 1918-haasteen parissa myös sitä, että olisiko parempi antaa noiden aikojen vaan olla kuin esim. lukea niistä. Jotenkin onnistuin nyt saamaan itseni ihan solmuun Ihmisen tekojen myötä.
PoistaTätä kirjaa en ole lukenut, mutta hienoa että näitä kirjoitetaan. Minulla on karissut jo kauan sitten luulot että tämä kääntyisi hyväksi. Ihmetyttää siksi joidenkin ihmisten kitinä varsin pienistä puutteista kaupunki-infrassa, palvelukonseptissa tai ...
VastaaPoistaKirjat ovat pahoja mutta jotkut dokumentit ovat niin ikään.
Minä taas sekä uskon, että kaikki muuttuu paremmaksi, koska jotenkin en osaa olla niin ajattelematta. Samanaikaisesti kuitenkin kiistän oman ajatukseni. Vaikeaa.
PoistaMinä vierastan useinkirjallisuudessa (tai taiteessa yleensäkin) sellaista rankkuutta, johon sekoittuu tiettyä nautinnollisuutta tai turvallista kauheuksien tarkastelua. Mutta jos teos ylittää sen rajan, että epämiellyttävät asiat tulevat lähelle ja aiheuttavat aidosti epämiellyttäviä tunteita ja ajatuksia, se yleensä herättää minussa jotakin. Ehkä torjuntaa tai pahaa oloa, mutta ehkä myös ajatuksia, ymmärtämistä, kyseenalaistamista.
VastaaPoistaOlen itsekin kyynistynyt tuolle väitteelle, että historia pitää tuntea ettei se toistaisi itseään. En usko siihen ainakaan missään kollektiivisessa mielessä, eikä historiakaan ole mikään neutraali faktojen kokoelma. Mutta uskon kyllä siihen, että yksittäisen ihmisen on tärkeä tuntea historia ja maailma mahdollisimman monesta näkökulmasta, niistä epämiellyttävistäkin. Toki oman sietokykynsä rajoissa - lamauttava ahdistuminen ei hyödytä mitään.
Tämä kaikki siis yleistä pohdintaa, koska en ole vielä lukenut Ihmisen tekoja. Aion sen varmasti lukea, koska Vegataristi teki niin suuren vaikutuksen.
Nyt oikein yritän miettiä kommenttisi pohjalta, että miten itse koen ns. rankan taiteen. Esim. sellainen rankkuus, jota on Vegetaristista on sitä lajia, josta olen kiinnostunut ja käsittääkseni muutoinkin on olemassa rankkuuden laji (en nyt sitä osaa määritellä), jota pidän tarpeellisena. Siis ajatuksella, että taiteen tehtäviin kuuluu herätellä ihmisiä. Se on niin paljon kiinni esitystavasta. Ehkä tässä kirjassa mulle oli ongelma se, että se kaikki rankka annettiin valmiiksi. Lukijalle ei jäänyt mitään vaihtoehtoa ja sitä eteen tulevaa rankkaa ei voinut mitenkään säädellä.
PoistaKiva kuulla, että aiot lukea Ihmisen teot, sillä nyt kiinnostaa kovasti, miten muut sen kokevat.
Omppu, luettiin tätä ehkä samaan aikaan. Ja samanlaisia ajatuksia mietin myös minä. Siis tuo hyvä vs. tärkeä. Ja mitä niillä tarkoitetaan. Mulle tämä ei ollut esim. kielellisesti mitenkään erityinen, mutta aiheensa takia en mitenkään voi sanoa, että kirja olisi ollut huono tai turha lukukokemus. Tuntuisi, että silloin jotenkin väheksyisin niiden ihmisten kokemuksia, joista kirja kertoo. Kun siis tietää, että tässä on pohjalla todelliset tapahtumat.
VastaaPoistaEn ole muuten vieläkään lukenut Vegetaristia. En tiedä, mikä minua pidättelee. Sehän ei kaiketi ole (näin) väkivaltainen?
Joo just samat ajatukset. Samanaikaisesti kuitenkin myös niin, että kirjan hyvyys ei minusta perimmältään voi muodostua siitä, että aihe on rankka ja tositapahtumiin perustuva. Kirjallisesti Vegetaristi on huomattavasti parempi teos mielestäni, vaikka tämän ääneen sanominen tuntuu just siltä kuin väheksyisi Ihmisen teoissa kuvattujen ihmisen kokemuksia.
PoistaVegetaristi on fiktiota. Siinä on outoa ja rankkaakin, mutta ei sillä tapaa kuin Ihmisen teoissa.
Hyviä kysymyksiä, joista ehdin tarttua nyt vain siihen tärkeyteen. Minäkin sanon helposti, että jokin kirja on tärkeä tai jotain muuta sen kummemmin sitä perustelematta. Kangin kirjan kohdalla "tärkeys" on ehkä sitä, että se oli minulle vaikuttava ja sitä kautta tärkeä lukukokemus (ei pelkästään aiheen, vaan myös kielen, kerronnan jne. tasolla), ja sitä, että se on historiallisten tapahtumien kuvaajana ja Etelä-Korean kirjallisuudessa tärkeä – ainakin kuvitelmissani. Tätä asiaa tulee varmaan jatkossa pohdittua tarkemmin!
VastaaPoistaTuohon sanojen huolimattomaan käyttöön meistä itse kukin varmasti syyllistyy ja tietyt sana, kuten nyt vaikka se tärkeä, esiintyvät blogeissa tiuhaan.
PoistaMulle tämä ei ollut kerronnallisesti läheskään niin hieno kuin Vegetaristi. Siitä huolimatta aion lukea Han Kangia lisää ja tosiaan, kuten instassa puhuttiin niin olen jo hänen seuraavan kirjansa ostanut.
En myöskään osaa sanoa, miksi tuo julmuuden kuvaus nyt juuri tämän kirjan kohdalla alkoi niin kovasti mietityttämään. Ajattelin sitäkin, että jos ko. tapahtumat olisi kuvatta tietokirjana, niin luultavasti vaikutus ei olisi niin hurjuudessaan lamaannuttava, joka taas tarkoittaa käsittääkseni sitä, että Kang onnistuu Ihmisen teoissa ravistelemaan lukijaa erittäin onnistuneesti.
Luin tekstisi alkua ja olin juuri kommentoimassa, että minulle tällainen kamala kirja oli Drakulicin Aivan kuin minua ei olisi, mutta sitten viittasitkin siihen kirjaan itse. Sen kirjan jälkeen jäin tosissani miettimään, että miksi luin teoksen loppuun. Pitääkö minun tietää IHAN kaikesta? En ole itse koskaan kiduttanut tai vahingoittanut ketään, joten onko minulla velvollisuus lukea kirjaa, joka ahdistaa niin paljon? Olen ollut koko ikäni mukana ihmisoikeusliikkeissä, lukenut sivutolkulla kuvauksia tapahtuneista kauheuksista ja tehnyt oman pienen osani niiden kauheuksien pysäyttämiseksi. Mutta Drakulicin kirjan lukeminen meni kohdallani jotekin yli. Tulin vihaiseksi, en vain kirjan tapahtumista, vaan itse kirjasta. On tärkeää tietää, mutta onko tärkeää tietää niin yksityiskohtaisesti? Samaa olen miettinyt viime viikkoina, kun täällä Norjassa on kohistu isosta kiinni jääneestä pedofiiliringistä, jonka tekoja lehdissä on kuvailtu omasta mielestäni liiankin yksityiskohtaisesti. Missä määrin minulla on oikeus tai velvollisuus suojella itseäni tietämästä liikaa? En osaa sanoa. Mutta minulle tuo Drakulicin kirja oli nimenomaan TÄRKEÄ kirja, koska se horjutti koko olemustani niin täysin. Mutta montaa samanlaista en suostu lukemaan.
VastaaPoistaVegetaristin luin viime syksynä, mutta se ei herättänyt suuria tunteita suuntaan tai toiseen. Mielenkiintoinen idea ja teos, mutta ei mitenkään järkyttävä tai järkyttävän hyvä.
Tuo "pitääkö tietää ihan kaikesta" on kyllä vaikea kysymys. Mitä se ihan kaiken tietämäninen hyödyttää ja ketä se hyödyttää. Jotenkin nyt tämä konsepti, jossa fiktio perustuu faktalle on mulle jostakin syystä erityisen hankala.
PoistaTiedän nyt, mitä Etelä-Koreassa tapahtui vuonna 1980. Se on varmaan hyvä ja aiemmin en ko. tapahtumista ollut kuullut yhtään mitään. Sitten sekin puoli, että jos luen paljon tämäntyyppistä kirjallisuutta niin luulen, että jonkinlaisena puolustusmekanismina alan turtua lukemalleni ja se vasta kamalalta tuntuukin.
Tai sitten se puoli, että pitääkö kirjoittaa yhä vaan kamalampia kirjoja, jotta kirjat menisivät kaupaksi. Tämä nyt näkyy erityisesti dekkareissa.