Juokse villi runo - Rae Armantrout: Kunhan sanon

Rae Armantrout (s. 1947) on yhdysvaltalainen runoilija, joka nousi suuren yleisön tietoisuuteen voitettuaan Pulitzer-palkinnon. Hän on ns. kielirunoilijoiden Language-ryhmän perustaja.

Haluan esitellä Rae Armantroutin runokokoelman Kunhan sanon, vaikka rehellisyyden nimissä on heti alkuun todettava, että en ole tätä kokoelmaa ollenkaan vielä sisäistänyt. Tämä johtuu pitkälti siitä, että Armantroutin runoissa on niin paljon tutkittavaa ja löydettävää, että tämän kokoelman ns. haltuun ottaminen on pitkä ja jatkuvasti tulevaisuuteen siirtyvä prosessi. Tämä kirjoitus perustuu siten "keskusteluihin" Armantroutin kanssa muutaman viimeisen kuukauden aikana.

Avatessani Armantroutin kokoelman ensimmäisen kerran ajattelin, että nyt on seinä vastassa. Tänään ihmettelen, että mikä ihmeen seinä, mitä oikein itsekseni horisin. Armantroutin kohdalla ongelmana ei ole ollenkaan se, että runoista ei aukeaisi mitään, vaan se, että niistä aukeaa niin paljon. Armantroutia pidetään kokeellisena runoilijana, mutta tämän tiedon ei kannata antaa pelästyttää itseään pois hänen runojensa parista. Voin taata, että mtä enemmän tätä kokoelmaa lukee, sitä laajemmaksi se muuttuu ja juuri sen tähden sen lukemisen lopettaminen on ollut vaikeaa. Vähän vielä ja vielä ja vielä. Niian kauan vähän vielä, että sivuille muodostuu tuttu makuuhuone, jossa on sänky, jossa on torkkupeitto, jossa on oman hajun haju.

Armantroutin lukeminen muistuttaa siinä mielessä lentämistä, että samaan aikaan kun etenemisvauhti on hurja, sitä on ihan paikallaan. Sen lisäksi sitä on jäsenet ojossa taivaalla ja tanssii hidasta tangoa rumban tahtiin.

Kunhan sanon on kokoelma, jossa tapahtuu sitä enemmän mitä pienemmästä liikahduksesta on kyse. Välillä  häikäisee niin, että tuntuu, että pitäisi laittaa aurinkolasit päähän.

*

Olen viime aikoina yrittänyt keksiä  kuvaavia nimiä eri tavoilla vaikuttavalle runoudelle. Tähän mennessä olen keksinyt kolme eri luokkaa, jotka ovat galaksirunous, tunnemoukarirunous ja anarkiarunous. Mikään näistä nimistä ei ole erityisen onnistunut, mutta käytän niitä toistaiseksi apuvälineenä runoja lukiessani. Luokat menevät tietysti myös päällekkäin, mutta lähtökohtana on, että jokin em. luokista on kokoelmassa hallitseva.

Kunhan sanon edustaa voittopuolisesti galaksirunoutta, jonka ominaislaatuun kuuluu, että lukija on matkalla, jonka määränpää siirtyy jatkuvasti. Armantroutin kokoelma on (feat. Pelle Miljoona) villi lapsi, joka juoksee kauemmaksi ja kasvaa siellä vahvemmaksi ja vapaammaksi. Tämän vuoksi näitä runoja haluaa  jahdata yhä kiihkeämmin. Se tuntuu vähän samalta kuin se, kun jotain ihmistä rakastaa oikein paljon ja häntä haluaisi ihan hirveästi koskettaa, mutta pidättäytyy vielä niin tekemästä, koska odotusta suloisempaa ei ole.

Siitä asti kun sain Poesialta (kiitos Poesia) Armantroutin kokoelman joskus viime syksynä olen lukenut sitä vähän lähes joka päivä. Usein tunnen vastustamatonta halua pidellä sitä kädessäni ja kun niin teen olen kuin Chaplin, joka elokuvassa Diktaattori pyörittää sormenpäällään maapalloa. Joskin toisista syistä. Joskin ihan täysin toisista syistä.

Runous haluaa saada asiat merkitsemään enemmän kuin mitä ne merkitsevät, joku sanoo.

Enemmän merkitsevää on tässä kokoelmassa yltäkylläisesti. Se, mitä näen normimaailmassa on vain se, mitä näen, mutta sen takana ja ympärillä on paljon muuta. Usein tärkeämpää. Välttämätöntä joka tapauksessa ja sillä tavoin, että kun Armantroutia lukemalla siitä saa vaikka pikkuruisestikin kiinni ei halua enää päästää irti. Sitä huomaa olevansa juovuksissa lumouksesta, joka tekee mahdolliseksi sen, että siinä hetkessä pääsee maistamaan salaista ja ymmärtämään sellaista, joka muutoin hukkuu maailman melun alle.

Miten Armantrout sen tekee? Tähän kysymykseen olen etsinyt vastausta ja uskotellut itselleni, että sen vielä löydän. Niin ei kuitenkaan ole käynyt, sillä vastaus - tai pikemmin vastauksen alku - on pääni sisällä muodossa, joka ei muutu kirjaimiksi. Joitakin Armantroutin runouden tunnuspiirteitä on toki mahdollista ilmaista sanoin, mutta paljon jää silloin ilmaisematta.

Armantrout kirjoittaa maanjäristyksen kursiivilla. Hän kirjoittaa runoihinsa pintajännityksen, jonka myöhemmin puhkoo yllättävällä tavalla. Kun luen hänen runojaan sanoista paljastuu uusia puolia. Värisevää vierautta, joka asuu huoneessa, josta on ovi huoneeseen, josta on ovi huoneeseen, josta on ovi huoneeseen ja  niin edelleen ja jokaisen oven takana erilainen huone ja erilainen ovi.

Tässä kokoelmassa ei ole mitään yhtenäistä teemaa, vaan mikä tahansa arkinen havainto saattaa löytää tiensä osaksi Armantroutin runoja. Tästä johtuen yllätyksiä tulee vastaan jatkuvasti. Toisaalta Armantrout kirjoittaa hyvin konkreettisesti, mutta toisaalta ei lainkaan. Sanojen välit ovat täynnä tiheää tyhjää, joka joskus kuiskii, joskus taas huutaa. Ajallisesti kokoelma sisältää Armantroutin runoja 1970-luvulta aina 2010-luvulle asti.

*

Erityisen Kunhan sanon -kokoelmasta tekee myös se, että siitä on harvinaisen vaikea poimia sitaatteja, vaikka tarjokkaista ei puutetta olekaan. Itse ainakin koen niin, että Armantroutin runot toimivat parhaiten juuri kokonaisuuksina, joten muutaman rivin irroittaminen tuntuu lähinnä väkivaltaiselta. Teen siitä huolimatta seuraavassa niin ja liitän sitaattien alle muutaman päällimmäisen ajatukseni. Miksi muuten aina päällimmäisen? Ovatko päällimmäiset ajatukset parempia kuin alimmaiset? Ovatko alimmaiset ajatukset lähiö, jonne kunnon ihmisen ei halua mennä?

kääntyessään takaisin nainen huomaa, että linnut
ovat syöneet hänen polkunsa

Hannu, Kerttu, Marja-Liisa Vartio, Alfred Hitchcock. He kaikki eksyivät, koska linnuilla oli nälkä.


Onko todellisen rakkauden 
alku vai loppu 
se että säälimme jotakuta

koska näemme
hänessä, itsemme?

Jos vastaan tähän kysymykseen, onko vastaukseni lopun alku vai alun loppu?


Uusi todellisuus on monologien pastissi.

Minä minä minä katso minua katso minua katso minua Donald Trump.


Voiko ajatus todella olla omani, jos en ajattele sitä juuri nyt?

Missä ajatus on, kun kukaan ei ajattele sitä? Missä se on, kun sitä ajatellaan? Jos kaksi edellistä ovat eri paikkoja, miten ajatus siirtyy paikasta toiseen? Ottaako ajattelija sitä niskasta kiinni? Onko ajatuksella niska? Jos sillä on niska, onko sillä niskakipuja? Syökö se Sirdaludia?


Jos minun ei tarvitsi
tehdä mitään
tekisinkö silti?

Miten voi olla tekemättä? Onko se, että elää tässä maailmassa tekemistä sinänsä? Sich, An.

*

Tässä kohdin haluan lausua erityiskiitokset Aki Salmelalle, joka on tehnyt suurtyön suomentaessaan Armantroutin runoja. Ainoa mitä jään kaipaamaan on, että suomennosten rinnalla olisi myös englanninkieliset runot. Ei siksi, ettäkö epäilisin Salmelan käännöksen laatua, vaan siksi, että voisin omin silmin todeta, miten loistavasti hän on käännöstyössään onnistunut. Samalla pyytäisin, että jos joku Salmelan tunteva lukee tämän tekstini, niin hän välittäisi kiitokseni Salmelalle.

Viime vuoden marraskuussa Salmela totesi Aamulehdessä: "Kääntäisin runoja, vaikka en saisi niistä euroakaan. Se on minun intohimoni." Kun luin tuon lauseen alkoi itkettää. Että tuollaista intohimoa vielä on. Sen tähden voi uskoa, että meillä ihmisillä on vielä toivoa. Sen tähden, että on sellaisia ihmisiä kuin Aki Salmela ja sellaisia runoja kuin Rae Armantroutin runot.



Rae Armantrout: Kunhan sanon (2017)
160 sivua
Suomentanut Aki Salmela
Kustantaja: Poesia

Runot tähän kokoelmaan on valikoitu useista eri kokoelmista