Siirry pääsisältöön

Samanta Schweblin: Houreuni

Houreunen mainostetaan olevan ekokauhua. Mikäs siinä, kyllähän se sitä on päättelen kirjan luettuani. Olen kuitenkin sitä mieltä, että Schweblinin romaanin lukeminen pelkästään ekokauhuna helposti typistää tästä romaanista löytyviä kerroksia, sillä Houreuni tarjoaa useita polkuja, joita lähteä kulkemaan.

Argentiinassa syntynyt, nykyisin Berliinissä asuva Samanta Schweblin (s. 1978) ponkaisi kirjalliseen maailmanmaineeseen Houreunella, joka oli Booker-palkinto -ehdokkaana vuonna 2017. Tarina on alusta alkaen tiheä ja tihentyy yhä loppua kohti. Eniten tästä teoksesta saa irti, jos ei tiedä siitä etukäteen yhtään mitään ja jättää myös teoksen takakannen lukematta. Tämän vuoksi en tässä toista niitä asioita, joita Houreunesta yleensä kerrotaan, vaan tarjoilen enempi tyhjää taulua, johon piirtelen vain muutamia tähän teokseen viittaavia viivoja, jotka ovat vaihtoehtoisia mahdollisuuksia tulkintaan.

Houreunessa parasta on se, että oma kyvyttömyyteni täysin hahmottaa, mitä tässä romaanissa tapahtuu kohtaa kiinnostavalla tavalla teoksen päähenkilön vastaavan kyvyttömyyden. Ehkä me olemme sekaisin tai siinä tilassa, kun aamulla herää, mutta on vielä enempi unen maailmassa, eikä heti muista mikä päivä on tai mitä päivän agenda pitää sisällään. Ehkä me näemme samaa painajaisunta, jonka suhteen meille myöhemmin paljastuu, että se on ottanut arkielämämme paikan. Ehkä me muistelemme Calderonia, vaikka tiedämmekin, että tästä piinasta emme hänen avullaan pääse.

Ei olisi väärin todeta, että Houreuni on maagis-realistinen kertomus. Tämä ilmaisu ei kuitenkaan tunnu riittävältä, vaikka se teoksen esitystavan suhteen pitääkin paikkaansa. Teoksen esittämät pohjimmaiset kysymykset ovat kuitenkin hyvin todellisia. Ongelmia, joiden kanssa maailma joutuu taistelemaan päivä päivältä kasvavassa määrin.

Houreuni synnyttää kysymyksiä.

Mitä jos käy niin, että oma lapsi on jonain päivänä ihan vieras, vaikka hän näyttää ulkoisesti edelleen ihan samalta kuin ennenkin? Mitä jos hänen silmistään katsoo jonkun ihan toisen lapsen - tai ihmisen ylipäätään, toivottavasti ihmisen - sielu? Mitä jos en pysty suojelemaan lastani pahalta, vaan asiat tapahtuvat siitä huolimatta mitä teen tai jätän tekemättä? Mitä jos minä olen pelkkä arpakuutio, johon iso käsi tarttuu ja heittää, kun sille tuulelle sattuu.

Houreuni antaa kitsaasti vastauksia ja niin on hyvä. Se ikään kuin pakottaa lukijan käymään mielessään eri vaihtoehtoja ja sitä myöten kokemaan, miten olo lukiessa käy yhä tukalammaksi.

Monet asiat ovat meille itsestään selviä, eikä niihin tarvitse kiinnittää erityistä huomiota. Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa veden juominen. Otat lasin, avaat hanan, täytät lasin vedellä ja juot. Aika simppeliä. Mutta mitä jos vesi ei olekaan puhdasta? Mitä jos siinä on myrkkyä, jolla on omituisia vaikutuksia? Myrkkyä, jota laboratoriot ovat kykenemättömiä tunnistamaan. Ei sellaista tapahdu, minulle sanotaan. Mutta mitä jos tapahtuu? Tai mitä jos myrkky on vertauskuva? Miten siinä tapauksessa pistetään aisoihin pelko, joka ei jätä rauhaan? Mihin sellaista pelkoa paetaan? Mihin me mahdumme, jos meidän kaikkien pitää paeta?

Houreunessa Schweblin on luonut verkon, jonka yhdestä reiästä sujahtaa eteen-, toisesta taaksepäin. Joskus ne ovat yksi ja sama paikka, sillä tulevaisuus ja menneisyys voivat mennä päällekkäin ja olla läsnä samassa hetkessä. Ne voivat asuttaa sinut niin, että et enää tiedä, onko se, jonka muistelet tapahtuneen sittenkin toiveunta, jonka toivot toteutuvan. Painajaiset sen sijaan ovat aina todellisia.


Samanta Schweblin: Houreuni (2018)
121 sivua
Espanjankielinen alkuteos: Distancia de rescate (2014)
Suomentanut Einari Aaltonen
Kustantaja: LIKE

PS. Samanta Schweblin on tulossa vieraaksi Helsinki Lit -tapahtumaan toukokuussa


Helmet-lukuhaasteessa sijoitan tämän kirjan kohtaan 19 kirja käsittelee vanhemmuutta, koska vanhemmuus on Houreunessa - ei pääroolissa - mutta tärkeässä roolissa kuitenkin





Kommentit

  1. Löysin tämän juuri kirjastosta ja luin hetken eilen illalla. Hourin väsymystäni ja pistin kirjan kiinni ja jatkoin unilla. Nukkuminen on ihanaa. Pitää kokeilla tätä hourihtimista vielä tänään uudestaan ja antaa vaan mennä (koska lyhyt kirja, muuten todennäköisesti luovuttaisin).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on kyllä aika oveluus ja vaikutusta voi vielä tehostaa, jos lukee houretilassa. :D

      Poista
  2. En lukenut tekstiäsi vielä kunnolla läpi, koska aion lukea tämän pian! Odotukset ovat korkealla. Kirjaa on käsittääkseni verrattu David Lynchin töihin ja lynchmäinen outous on hyvin kiehtovaa. Oliko sun mielestä tässä sellaista?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla ei lukiessa tullut Lynch mieleen ja kuulin siitä, että tätä teosta on hänen töihinsä verrattu vasta kun olin postaukseni julkaissut. Kuulostaa kyllä ihan osuvalta vertaukselta. Itse luin tätä kirjaa osin hieman eri näkökulmasta kuin mitä teos itse tyrkyttää, joka varmasti vaikuttaa siihen, että Lynch ei tullut mieleen. Sen sijaan välillä koin tunnelmia, joita olen kokenut Tiina Raevaaran kirjojen parissa.

      Kiva, että olet tämän lukemassa, sillä tämä on just sellanen kirja, josta haluaa kuulla mahdollisimman monen ajatuksia.

      Poista
  3. Tämä kirja kestäisi kyllä todellakin useamman lukukerran, melkeinpä vaatisi sitä. Tunnelma on hieno ja hyytävä, ja mieleen heräävät kysymykset jäävät kalvamaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on ja voisi kokeilla lukea vähän eri näkökulmista. Sitäkin mietin, vaikka en ottanut esiin, kun en asiaa tarpeeksi tunne, että tuo ympäristökatastrofipuoli todennäköisesti näyttäytyy varmasti eri tavalla, jos asuu vaikka esim. Etelä-Amerikassa.

      Kiva juttu, että kirjailija on tulossa Littiin.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän