Siirry pääsisältöön

Kikatuksesta kivääreihin - KOM-teatteri: Veriruusut


"Ja tuli mitä tuli, onpahan kerran oltu ihmisiä mekin."

KOM-teatterin Veriruusut perustuu Anneli Kanton samannimiseen romaaniin, joka kertoo punakaartin tytöistä ja naisista Suomen sisällissodassa. Se keskittyy Kanton romaanin Valkeakosken ja Lahden tapahtumia kuvaaviin osioihin. En ole Kanton romaania lukenut, joten odotukseni esityksen suhteen perustuivat eri suunnilta kuulemiini -lähes poikkeuksestta kehuviin - kaikuihin Kanton romaanista.

Lainasin kyllä taannoin Veriruusut kirjastosta, mutta en sitten pystynytkään sitä lukemaan, sillä romaanin tematiikka ahdisti liikaa. Kun KOM-teatteri ystävällisesti kutsui kirjabloggareita seuraamaan Veriruusujen esitystä en kuitenkaan epäröinyt hetkeäkään, vaan halusin ehdottomasti nähdä tämän esityksen.

Olen nyt sulatellut Veriruusuja muutaman päivän ja etsinyt sanaa, josta lähtisin sen kuvaamisessa liikkeelle. Sana on leikkinyt kanssani. Se on tehnyt tuloaan, mutta vetäytynyt kerta toisensa jälkeen takaisiin piiloon. Sanaa ei voi pakottaa, joten on ollut pakko vaan odottaa, josko se suostuisi. Ja tulihan se. Seisoi edessäni ja ojensi kätensä. Mukava tutustua, se sanoi ja kertoi nimekseen Eetos.

Eetos (merkityksessä katsomustapa).  Mistä ja miten Veriruusujen eetos muodostuu?

Minulle Veriruusut avautuu ennen muuta Saiman (Inka Reyes) henkilöhahmon kautta. Saima on kuin neuvostoliittolainen juliste, jonka kirkasotsainen toivo ja itselle asetetut oikeintekemisen prinsiipit valuvat katsojan rintamuksille. Hän on laivan keulakuva, jonka rinnalla Maijan (Oona Airola) nauru kaikuu entistä helakammin. Maija on vastustamaton. Hän on niin täynnä nuoruuden riemua ja tyttöenergiaa, että  yhtään enempää ei yhteen ihmiseen voisi mahtua.

Tytöistä hurjimman matkan tekee 15-vuotias Sigrid (Helmi-Leena Nummela), joka näytelmän kuluessa kasvaa ujosta ja hämillään olevasta tytöstä vakaumukselliseksi naiskaartilaiseksi. Epävarmuus muuttuu varmuudeksi, mutta ei elämää, vaan kuolemaa varten.

Monet näyttelijöistä tekevät useampia rooleja. Erityisen vaikuttavaksi nousee Ursulan Salon tulkinnat toistensa suhteen ääripäisistä henkilöhahmoista. Salo esittää niin rakastavaa äitiä kuin vallanhimoista kusipääpatriarkkaakin.

*

Olenhan minä lukenut, että monet naiskaartilaisista olivat nuoria tyttöjä, mutta tuntuu että ennen Veriruusuja en kuitenkaan ollut tätä asiaa oikein tajunnut. Että he olivat tyttöjä, jotka haaveilivat ihan tavallisia nuorille naisille tyypillisiä haaveita ja joiden maailmasta kauimpana olivat kiväärit, joihin he sisällissodassa tarttuivat. Että he olivat tyttöjä niin kuin ne kaksi 15-vuotiasta, jotka tätä kirjoittaessani kikattavat viereisessä huoneessa.....

Monen kohdalla punakaartiin liittyminen oli pienestä kiinni ja Veriruusut tuo omalta osaltaan esiin, että moni tytöistä ei tajunnut mitä oikein teki siihen liittyessään tai liittyi mukaan kuten Sigrid ryhmäpaineen vaikutuksesta.

Teatterilavaa hallitsee pyörönäyttämö, joka muuntuu niin kodiksi, tehtaaksi kuin sotatantereeksi. Sen kautta eri maailmat yhdistyvät ja kuin varkain muodostuu ketju tehtaasta sotaan. Kummassakin tytöt ovat itseään mahtavampien pelinappuloita. Tekee mieli nousta ylös ja huutaa: tulkaa tytöt pois sieltä,  se on paha paikka.

Veriruusut herättää valtavan määrän tunteita, mutta se ei ole millään tapaa alleviivaava tai osoitteleva, vaan pikemminkin päinvastoin. Se on voimassaan hillitty ja pysäyttävä. Se malttaa kaikkien osa-alueidensa kautta olipa kyse sitten näyttelijäntyöstä, musiikista tai lavastuksesta.

Kun Veriruusut on ohi pyörönäyttämö jää mieleeni kulkemaan kulkuaan. Aika on pysähtynyt. Kävelen ulos katsomosta näyttämön poikki ja varon astumasta maassa olevien ruusujen päälle, sillä mitä muutakaan niiden puna olisi kuin verta. Jollakin maagisuutta lähestyvällä hartaudella Veriruusut tekee kunniaa kaikille sisällissodassa henkensä menettäneille.






Kiitos teatterilipusta!



Kommentit

  1. Julistin luettuani Veriruusut, että sen lukemisen pitäisi kuulua lähes kansalaisvelvollisuudeksi viimeistään tänä vuonna. No, eihän tuollaisia voi julistaa, mutta kuvaa se vaikuttuneisuuttani. Vaikutuin myös KOMIn tulkinnasta. Ja ne ruusut näyttämön lattailla, osa muutenkin kekseliäästä vaikkakin niukasta lavastuksesta: ne ovat punakaartin käsinauhoja, rutattuina sekä ruusuja että verta. Hieno esitys. Vertauksesi naapurihuoneen kikattaviin nykyteineihin on vapisuttava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle nämä sisällissotakirjat ovat osoittautuneet yllättävän kovaksi palaksi ja teoksen jos toisenkin lukemista olen huomannut siirtäväni. Kanton Veriruusut ja Lahtarit oli mulla lainassa, vaan niin vaan ne lukemattomina palautin kirjastoon. Ehkä jonain päivänä, kun tämä teema ei ole niin pinnalla.

      Komin esitys oli kyllä vaikuttava.

      Poista
  2. Mulla kävi samoin Kannon Lahtarit-kirjan kanssa, en vain pystynyt. Onneksi KOMin esitys toi sodan julmuuden esiin hienovaraisemmin kuin verisesti.

    VastaaPoista
  3. Rintaa puristaa, kun tätä luen. Niin voimakkaasti Veriruusut ja Lahtarit vaikuttivat, etten tunnu toipuvan niistä lainkaan. Eikä varmaan ihan kokonaan tarvitsekaan. Hienoa, että teatteriesitys teki vaikutuksen!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän