Kikatuksesta kivääreihin - KOM-teatteri: Veriruusut

"Ja tuli mitä tuli, onpahan kerran oltu ihmisiä mekin."

KOM-teatterin Veriruusut perustuu Anneli Kanton samannimiseen romaaniin, joka kertoo punakaartin tytöistä ja naisista Suomen sisällissodassa. Se keskittyy Kanton romaanin Valkeakosken ja Lahden tapahtumia kuvaaviin osioihin. En ole Kanton romaania lukenut, joten odotukseni esityksen suhteen perustuivat eri suunnilta kuulemiini -lähes poikkeuksestta kehuviin - kaikuihin Kanton romaanista.

Lainasin kyllä taannoin Veriruusut kirjastosta, mutta en sitten pystynytkään sitä lukemaan, sillä romaanin tematiikka ahdisti liikaa. Kun KOM-teatteri ystävällisesti kutsui kirjabloggareita seuraamaan Veriruusujen esitystä en kuitenkaan epäröinyt hetkeäkään, vaan halusin ehdottomasti nähdä tämän esityksen.

Olen nyt sulatellut Veriruusuja muutaman päivän ja etsinyt sanaa, josta lähtisin sen kuvaamisessa liikkeelle. Sana on leikkinyt kanssani. Se on tehnyt tuloaan, mutta vetäytynyt kerta toisensa jälkeen takaisiin piiloon. Sanaa ei voi pakottaa, joten on ollut pakko vaan odottaa, josko se suostuisi. Ja tulihan se. Seisoi edessäni ja ojensi kätensä. Mukava tutustua, se sanoi ja kertoi nimekseen Eetos.

Eetos (merkityksessä katsomustapa).  Mistä ja miten Veriruusujen eetos muodostuu?

Minulle Veriruusut avautuu ennen muuta Saiman (Inka Reyes) henkilöhahmon kautta. Saima on kuin neuvostoliittolainen juliste, jonka kirkasotsainen toivo ja itselle asetetut oikeintekemisen prinsiipit valuvat katsojan rintamuksille. Hän on laivan keulakuva, jonka rinnalla Maijan (Oona Airola) nauru kaikuu entistä helakammin. Maija on vastustamaton. Hän on niin täynnä nuoruuden riemua ja tyttöenergiaa, että  yhtään enempää ei yhteen ihmiseen voisi mahtua.

Tytöistä hurjimman matkan tekee 15-vuotias Sigrid (Helmi-Leena Nummela), joka näytelmän kuluessa kasvaa ujosta ja hämillään olevasta tytöstä vakaumukselliseksi naiskaartilaiseksi. Epävarmuus muuttuu varmuudeksi, mutta ei elämää, vaan kuolemaa varten.

Monet näyttelijöistä tekevät useampia rooleja. Erityisen vaikuttavaksi nousee Ursulan Salon tulkinnat toistensa suhteen ääripäisistä henkilöhahmoista. Salo esittää niin rakastavaa äitiä kuin vallanhimoista kusipääpatriarkkaakin.

*

Olenhan minä lukenut, että monet naiskaartilaisista olivat nuoria tyttöjä, mutta tuntuu että ennen Veriruusuja en kuitenkaan ollut tätä asiaa oikein tajunnut. Että he olivat tyttöjä, jotka haaveilivat ihan tavallisia nuorille naisille tyypillisiä haaveita ja joiden maailmasta kauimpana olivat kiväärit, joihin he sisällissodassa tarttuivat. Että he olivat tyttöjä niin kuin ne kaksi 15-vuotiasta, jotka tätä kirjoittaessani kikattavat viereisessä huoneessa.....

Monen kohdalla punakaartiin liittyminen oli pienestä kiinni ja Veriruusut tuo omalta osaltaan esiin, että moni tytöistä ei tajunnut mitä oikein teki siihen liittyessään tai liittyi mukaan kuten Sigrid ryhmäpaineen vaikutuksesta.

Teatterilavaa hallitsee pyörönäyttämö, joka muuntuu niin kodiksi, tehtaaksi kuin sotatantereeksi. Sen kautta eri maailmat yhdistyvät ja kuin varkain muodostuu ketju tehtaasta sotaan. Kummassakin tytöt ovat itseään mahtavampien pelinappuloita. Tekee mieli nousta ylös ja huutaa: tulkaa tytöt pois sieltä,  se on paha paikka.

Veriruusut herättää valtavan määrän tunteita, mutta se ei ole millään tapaa alleviivaava tai osoitteleva, vaan pikemminkin päinvastoin. Se on voimassaan hillitty ja pysäyttävä. Se malttaa kaikkien osa-alueidensa kautta olipa kyse sitten näyttelijäntyöstä, musiikista tai lavastuksesta.

Kun Veriruusut on ohi pyörönäyttämö jää mieleeni kulkemaan kulkuaan. Aika on pysähtynyt. Kävelen ulos katsomosta näyttämön poikki ja varon astumasta maassa olevien ruusujen päälle, sillä mitä muutakaan niiden puna olisi kuin verta. Jollakin maagisuutta lähestyvällä hartaudella Veriruusut tekee kunniaa kaikille sisällissodassa henkensä menettäneille.

Kiitos teatterilipusta!