Jeesus asuu Suomessa - Maria Roiha: Jussi Parviainen - Jumalan rakastaja

Ennen kuin aloin lukea Maria Roihan kirjoittamaa elämäkertaa Jussi Parviaisesta ajattelin, että Jussi on ristiriitainen henkilö. Nyt elämäkerran luettuani ajattelen, että Jussi on ristiriitainen henkilö.

Jussia ajatellessani huomaan useasti käyvän niin, että alan miettiä Mika Myllylää suolla. Aikanaan vuoden lehtikuvaksikin valitussa kuvassa Myllylä tekee treeniä suohon syvälle uponneena ja näyttää kärsivältä Jeesukselta. Jeesusmaisuus yhdistää näitä kahta miestä, jotka kumpikin omilla saroillaan ovat pyrkineet ja päässeet suuriin saavutuksiin, heihin on uskottu ja heihin on petytty, heidät on hukutettu kiitoksiin ja heidän elämäntapojaan paheksuttu.

Pohtiessani mitä seuraavaksi kirjoittaisin tähän bloggaukseen kävin lukemassa Jussin blogikirjoituksia vuodelta 2012. Niiden jälkeen on taas huomattavasti vaikeampaa jatkaa tämän tekstin kirjoittamista. Yksi ongelmistani on, että minusta tuntuu kuin kirjoittaisin Jussin katseen alla, eikä se katse ole hyväksyvä. Tuntuu kuin se vaatisi, että puhuisin niin, että tulisin kiillottaneeksi hänen henkilökuvaansa.

Ratkaisuksi ongelmaan pyydän avuksi Lauri Lehtisen, jota Roiha kirjassaan siteeraa.

Parviainen rakentaa elämästään kokonaistaideteosta, jonka joistakin osista on vaikea pitää, ja siksi hän ja hänen taiteensa joutuvat välillä suljetuksi ulos tai ainakin ihmisten on vaikea suhtautua niihin. 

Lehtisen näkemys jatkuu toteamuksella, että Jussi itse on osasyyllinen tilanteeseen. Tuntuu helpottavalta, että joku sanoo ääneen sen, mitä ajattelen. Saman aikaisesti tuntuu siltä, että myös ne Jussin persoonan kannalta vähemmän mairittelevat ulostulot (kuten juuri hänen blogikirjoituksensa) ovat kenties nekin osa tarkkaan harkittua imagon rakentamista.

Roihan kirjoittama elämäkerta on hyvin perusteellinen läpileikkaus Jussin tuotannoista. Väliin jopa vähän liiankin yksityiskohtainen, vaikka toisaalta on toki hyvä, että iso pala suomalaista teatteri/kulttuurihistoriaa tulee Jumalan rakastajan myötä dokumentoiduksi yksiin kansiin. Jussin orkestrointi on tekstissä vahvasti läsnä ja lopputulos on helppo nähdä osana Lehtisen mainitsemaa "kokonaistaideteosta." Jumalan rakastaja on spektaakkeli, jonka ohjauksesta vastaa Jussi.

Elämäkerran kirjoittaminen ei tapahtunut ihan helpointa reittiä, sillä kesken tätä projektia Jussi sanoutui siitä irti. Niinpä vuoden 2017 Helsingin kirjamessuilla iso lava pysyi tyhjänä ja Jussia kuuntelemaan tulleet ihmiset poistuivat paikalta pettyneinä. Voin tietysti vain aavistella, mistä loppujen lopuksi oli kysymys, mutta Jumalan rakastajan loppupuolella on parikin kohtaa, jossa teksti ei jatku kappaleesta toiseen samalla tapaa sujuvasti kuin teoksessa muutoin. Ehkä ne ovat kohtia, joista Jussi on vaatinut Roihaa poistamaan tekstiä.

Elämäkertojen lukemiseen liittyy odotus, että teos kertoo, jos ei totuutta niin ainakin totuuden paloja kuvattavana olevan henkilön elämästä. Jussin kohdalla totuus kietoutuu loputtomin laskoksin fiktioon ja jos tämä yhdistelmä olisi kiuas olisi Jussi ensimmäinen heittämään lisää löylyä. Jussin elämä muuttuu fiktioksi ja fiktio muuttaa hänen elämäänsä. Tässä liikehdinnässä totuus on kylpysaippua, johon totuutta etsivä jatkuvasti liukastuu. Tilannetta muistuttaa satua, jossa haltijat vuoronperään muuttavat prinsessan puvun väriä.

Läpi teoksen kulkee monivärisenä lankana Jussin kiinnostus kristinuskoa kohtaan, joka on vahvasti läsnä myös hänen näytelmissään, erityisesti Jumalan rakastajassa ja Valtakunnassa. Usko näyttäisi olevan hänelle etsintää ja liikettä tämän- ja tuonpuoleisen välillä. Maallistuneessa yhteiskunnassa uskonnon merkityksestä puhutaan harvoin niin suoraan kuin Jussi tämän teoksen kautta tekee. Jonkinlaisena (väli)päätepisteenä uskonnollisessa etsinnässä on hänen kääntymisensä ortodoksiksi.

Minulle Jumalan rakastajan mielenkiintoisinta osaa edustavat Jussin teatterikorkeakoulun aika sekä Jumalan rakastajaan ja Valtakuntaan liittyvät kuvaukset.  Mitä tulee Jussin dramaturgisiin näkemyksiin ja käsityksiin löytyy niistä huomioita, joihin dramaturgiasta kiinnostuneiden kannattaa ehdottomasti tutustua. Esimerkiksi käy vaikkapa Jussin kiteytys näytelmähenkilön luonteesta.

Henkilön luonne on sitä, mille maailma hänestä eniten tuntuu. Tämän tunnetilan varassa hän kohtaa asioita, olipa kyseessä suuttumus, kyllästyminen, vitutus tai ilo. Ja tämän tunnetilan kautta henkilö kohtaa näytelmässä kohtalonsa.


Elämäkerta sisältää Jussista monien hänen ystäviensä ja tuttaviensa suorastaan ylistäviä kommentteja.   Paikoin tuntuu, että Jumalan rakastaja on yksi Jussin projekteista, joilla hänen ylleen pyritään pukemaan yhä kalliimpaa ja paremmasta kankaasta tehtyä gurun viittaa. Jussi itse sen sijaan ei säästele sanojaan puhuessaan muista ja esimerkiksi hänen puheensa teatterikorkeakoulun oppilaiden kyvyttömyydestä on mautonta egopröystäilyä.

Jumalan rakastaja vahvistaa näkemystä Jussista osana perinteistä taiteilijamyyttiä, jonka mukaan taide syntyy tuskasta ja minkään inhimillisen uhraamisen ei tule olla taiteilijalle vierasta. Jussi itse toteaa: "Kaikki kovat taiteilijat joutuvat nyrjäyttämään mielensä. Se on taiteen hinta." Siitä, mitä taiteen nimissä voidaan oikeuttaa ja mitä sen eteen vaatia uhrattavan voidaan olla montaa mieltä, mutta Jussi on näkemyksessään johdonmukainen kautta Jumalan rakastajan. Hänelle taide vaikuttaisi olevan pyrkimystä tilaan, jonne ihmisellä ei ole lähtökohtaisesti, jos tosiasiallisestikaan pääsyä.

Kirjallisena teoksena Jumalan rakastaja on perinpohjainen ja huolellisesti kirjoitettu. Siinä Jussin tehtävä taiteilijana rinnastuu symbolisesti suoraan Jeesuksen  ristinkuolemaan ja hänestä tulee tämän elämäkerran myötä entistä vahvemmin myytti, joka ottaa paikkansa Edith Piafin vieressä ja yhtyy tämän sanoihin: Jumalani, olen elänyt.




Maria Roiha: Jussi Parviainen - Jumalan rakastaja
588 sivua
Kustantaja: Tammi

Kiitos arvostelukappaleesta