Siirry pääsisältöön

Terveisiä Ailille! - Jani Toivola: Kirja tytölleni

Tadaa! Olen kuunnellut elämäni ensimmäisen äänikirjan ja se ei ollutkaan ihan mikä kirja tahansa, vaan Jani Toivolan Kirja tytölleni (WSOY). Olenkin jotenkin ihan onnenpapanoina siitä, että äänikirjakuunteluni sai alkunsa juuri Toivolan kirjasta.

Kirja tytölleni jatkaa samalla tinkimättömällä linjalla  kuin Toivolan esikoisteos Musta tulee isona valkoinen. Ihan bonusta oli se, että Toivola myös lukee kirjansa itse. Näin pääsin sujahtamaan varsin esteettömästi äänikirjojen maailmaan ja samalla minulle muodostui uusi arkiaamurutiini. Kuuntelin kirjaa kävellessäni junalle, junassa luin kirjaa puhelimelta ja loppumatkan töihin taas kuuntelin sitä. Mahdollisuus vaihtaa lennossa kuuntelusta lukemiseen on ominaisuus, johon miellyin suuresti.

Kirja tytölleni on Ailin kirja ja Aili taas - jos joku ei sitä vielä tiedä - on Toivolan tytär. Kirja kertoo siitä valtavasta elämänmullistuksesta, jonka Toivola koki, kun hänestä tuli isä. Noin ylipäänsä vanhemmaksi tuleminen on minusta simsalabimin kaltainen juttu. Yhtäkkiä on olemassa vauva, joka ei tule ilman sinua toimeen. Vaikka vanhemmaksi ryhtymistä olisi harkinnut vuosia, kuten Toivola on tehnyt, vanhemmuus lyö yhtäkaikki moukarilla päähän. Toivolan kohdalla vaadittiin suurta rohkeutta ottaa  ratkaiseva askel sen jälkeen, kun löytyi ihminen, joka oli valmis ryhtymään Ailin äidiksi ja etävanhemmaksi.

Toivola kertoo lapsiperhearjestaan rehellisesti ja kaunistelematta. Luulen, että jokainen vanhempi tunnistaa useimmat niistä tilanteista, joita Toivola kuvaa. Vaikka lasta rakastaisi kuinka paljon, niin välillä meinaa mennä hermot ja meneekin ja siitä seuraa syyllisyys ja tunne, että sitä on vanhempana totaalisen epäonnistunut. Pidän todella tärkeänä sitä, että vanhemmuusmyyttiä puretaan ja käsitellään myös sen niitä puolia, joista on pitkään vaiettu. Ihailen Toivolan tapaa laittaa itsensä ja persoonansa peliin kirjoissaan. Samalla hieman taas kauhistelenkin hänen rehellisyyttään - lähinnä siksi, että pelkään jonkun käyttävän sitä häntä vastaan.

Toivola osaa eritellä tunteitaan ja ajatuksiaan ihan harvinaisen tarkkanäköisesti. Kirjaa kuunnellessani minusta tuntui kuin olisin osa hänen elämäänsä sen sijaan, että olen "vain" tyyppi, joka kuuntelee hänen kertovan elämästään. Vähän niinkuin olisi sellainen yhteinen vene, jolla aamuhämärissä soudellaan vanhemmuuden kaislikko kohisten.

Toivola kirjoittaa paljon omannäköisestä vanhemmuudesta. Minkälaista on juuri hänen vanhemmuutensa ja minkälaista sen tulisi olla. Vanhemmuuden herättämät negatiiviset tunteet ja vastuun määrä sekä yksinhuoltajuudesta johtuva yksinäisyyden tunne ovat isoja paloja purtaviksi kenelle tahansa, mutta vielä haastavampia ne ovat Toivolalle siksi, että hänellä itsellään ei ole isyyden mallia, jota vasten peilata omia tuntemuksiaan. Samaistun Toivolan yksinhuoltajuuskokemuksiin, vaikka en oikeastaan juuri koskaan ole mieltänyt itseäni yksinhuoltajaksi, vaikka sitä toki juridisesti olenkin.

Yksinhuoltajuus on ennen muuta vastuun ja päätöksenteon yksinäisyyttä, jota ei-yksinhuoltaja ei voi ymmärtää. Tässä yhteydessä on taas hyvä sauma todeta, että en edelleenkään jaksa nauraa ihmisille, jotka kertovat olevansa muutaman päivän yksinhuoltajia, kun puoliso on työmatkalla. Ette te tiedä yksinhuoltajuudesta mitään ja teidän puheenne muutaman päivän kestävästä yksinhuoltajuudesta todistavat teidän tietämättömyytenne. Samalla tavoin en minäkään yksinhuoltajuudestani huolimatta voi kokemuksellisesti varsinaisesti ymmärtää, miltä yksinhuoltajuus juuri Jani Toivolasta tuntuu varsinkin, kun siihen liittyy haasteita, joista minulla ei ole pienintäkään kokemusta. Tästä huolimatta voin samaistua suureen osaan hänen kertomastaan.

Yksinhuoltajan paras ystävä on toinen yksinhuoltaja. Tämä on käytännössä tullut niin monta kertaa todettua, että tämän väitteen voi jo sanoa olevan empiirinen fakta. Ylipäänsä ystävien merkitys korostuu, kun ei ole toista vanhempaa jakamassa arkea. On myös tärkeää, kuten Toivola muistuttaa, pitää huolta ystävyyssuhteista kaiken arkihärdellin keskellä, sillä ystävyys on siinä määrin arvokasta, että sitä kannattaa vaalia.

Tärkeintä on kyky rakastaa on neuvo, jonka Toivola sai mummoltaan. Aina ei mene putkeen eikä edes putken viereen ja juuri niissä tilanteissa on tärkeää muistaa mummon neuvo. Kukaan tuskin kuvittelee, että rakkaus olisi helppoa, eikä rakkaus omaan lapseen ole tässä asiassa poikkeus siitäkään huolimatta että, kuten Toivola tuo esiin, juuri lapsi on hänellekin ollut se, joka on opettanut syvimmät opetukset rakkaudesta. Tämä toki vaatii sitä, että antautuu opetettavaksi ja on valmis elämään lapsenehtoisesti. Erityisen tärkeää Toivolan mukaan on - ja tämän allekirjoitan täysin ja moneen kertaan - että omia toiveita ei pidä kaataa lapsen tontille. Että lasta on rohkaistava löytämään omat toiveensa ja unelmansa hänen omilla ehdoillaan ilman että vanhempi pyrkisi niitä ohjailemaan.

Toivola kuuluttaa ymmärrystä erilaisille perhemalleille. Yhteiskunnassa, joka edelleen pitää kiinni ydinperhemallin normista on tärkeää kuulla ääniä sen ulkopuolelta. Miksi äiti-isä-lapset olisi parempi perheenä elämisen tapa kuin jokin tästä poikkeava malli? Mihin muuhun tällainen näkemys voidaan edes perustaa kuin siihen, että niin on ollut tapana? Kaikenlaista on ollut tapana ja myöhemmin on huomattu, että muita ja yhtä hyviä ja parempia tapoja on olemassa. Miksi perhemalli olisi poikkeus tästä? Voiko nyt joku tosissaan väittää, että perhemalli olisi tärkeämpi kuin se, että lapsi kasvaisi turvallisessa ja rakastavassa ympäristössä? Kaikesta päätellen voi ja juuri siksikin on tärkeää, että käsitystä perhemallista laajennetaan, kuten Toivolan kirjassa väistämättä tapahtuu. Onhan myös niin, että malliin liittyvät ongelmat ja sen rajaava luonne käyvät ilmeisimmiksi vasta silloin, kun itse on siinä tilanteessa, että ei mahdu sen perinteisimmän mallin raameihin.

Uusperhe on kuvio, joka harvoin ihan helposti toimii optimaalisimmalla tavalla. Toivolan kohdalla se on asettanut erityisiä haasteita, koska kyse on kahden miehen muodostamasta uusperheestä. Minun on sinänsä vaikea ymmärtää, miksi olisi mitään väliä sillä, mitä sukupuolta tai sukupuolettomuutta perheen aikuiset edustavat, sillä eihän sitä vanhemmuutta sukupuolella tai sukupuolettomuudella hoideta. Kyse ei kuitenkaan ole pikkujutusta, sillä tien auraaminen on aina huomattavasti työläämpää kuin valmista tietä pitkin kulkeminen.

Erityisesti minua puhuttelee Jani Toivolan avoimuus ja halu jakaa vaikeitakin kokemuksia. Itse asiassa minua hieman kammottaa hyvin sulkeutuneet ihmiset, jotka eivät halua antaa oikein mitään itsestään. Joskus saattaa jopa tulla tunne, että mitäköhän kaikkea mustaa heidän päänsä sisällä onkaan, kun he eivät kerro asioistaan mitään. Todellisuudessa kyse saattaa kuitenkin olla esimerkiksi ujoudesta, luottamuksen puutteesta, huonoista jakamiskokemuksista tai tottumattomuudesta omasta elämästä kertomiseen. Vaikenemiseen tietysti pitää jokaisella olla oikeus.

Koska kuuntelin Kirjan tytölleni äänikirjana tapahtui jotakin sellaista, joka ei olisi ollut mahdollista, jos olisin lukenut tämän kirjan. Kävi nimittäin niin, että juuri kun Jani Toivola alkoi kertoa omasta romahduksestaan alkoivat hälytysajoneuvojen pillit soida ja kauppakeskuksessa, jonka läpi olin kulkemassa kuulutettiin, että ihmisiä pyydettiin pysymään rauhallisina ja poistumaan ulkotiloihin. Tämä hälytystilojen yhtäaikaisuus nosti kyyneleet silmiini.

Toivolan analyysi burn outista ja masennuksesta sai minut taas kerran miettimään omia rajojani ja sitä, miten tärkeää olisi ymmärtää, että ei yritä jaksaa niin sanotusti oman jaksamisensa yli. Olen altis tekemään niin. Hyvin usein teen niin myös tämän blogini kanssa tai jos nyt rehellisiä ollaan teen niin melkein jatkuvasti. Vaadin itseltäni uusia tekstejä tiettyyn tahtiin, jonka olen tavakseni ottanut. Tässä on hyvä huomata, että nämä vaatimukset ovat 100 %:sti itse itselleni kohdistamia. Kukaan muu ei niitä minulta vaadi. Tätä asiaa on selvästi mietittävä vähän enemmänkin.

Peittelemättömän selväsanaisesti haluan todeta, että fanitan Jani Toivolaa. Hänen ajattelunsa on tarkkaa ja lähestyttävää ja hänellä on kyky kirjoittaa niin, että hänen ajatuksensa siirtyvät matkaeväiksi lukija (kuulijan) reppuun. Lopuksi haluan vielä lähettää sekä terveisiä Ailille että lausua Jani Toivolalle supersuuret kiitokset siitä, että hän jakoi elämäänsä kanssani.


Kommentit

  1. Luin tämän jokin aika sitten. Hyvää vanhemmuuden kuvausta väsymisen hetkiä peittelemättä.

    On sulla Omppu aikamoinen vauhti postauksissasi. Tunnistan tuon imun kyllä. Kun pitää blogia, niin tekee mieli kirjoittaa paitsi kaikista kirjoista, niin myös kirjallisuuteen liittyvistä mietteistään.

    Itselläni ei jaksu riitä millään. Kirjoitan noin 5 - 7 juttua kuukaudessa.
    Järjestelin juuri äsken pinoa papereita, joissa oli blogijuttujen aiheita inspiroivia artikkeleita ja osuvasti sanottuja mielipiteitä sieltä täältä. Nyt on hyvä olla, kun ne ovat järjestyksessä ja voin ottaa pinoni esiin, jos ei ole mitään muuta tekemistä tai kirjoituksen aihetta (siis: ei koskaan).

    Minulla on äänikirjat vielä kokeilematon asia. Se on kyllä hienoa, että kirjailija itse lukee kirjansa. Jani Toivolalla on hyvä ääni, sopii lukijaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen Marjatta kokeilemaan äänikirjoja. Tosin niihinkin saattaa hurahtaa, kuten mulle on nyt vähän käynyt. :D

      Olen miettinyt jo useamman kuukauden blogin uudistamista. Tänä vuonna olen kirjoittanut enemmän kuin yleensä ja joskus tuntuu, että teen niin vaan itselleni asettaman velvollisuuden vuoksi. Tuntuu siltä kuin olisi robotti. Katsotaan nyt, jos saisin tätä hommaa jotenkin käännettyä omaäänisempään suuntaan. Lisäksi olen sitä tyyppiä, että hyvin nopeasti alan haluamaan jotain uutta ja erilaista, eikä enää riitä se, että kirjoittelee jotain.

      Sulla on aina tosi kiinnostavia, mietittyjä, paikoin ihan esseetyylisiä juttuja. Se on ihailtavaa!

      Poista
    2. Kiitos Omppu tuosta mitä sanot. Minua ei vain huvita kirjoittaa aina kirjoista, niin kirjoittelen sitten kaikenlaista, mitä on tullut mieleen. Joskus voi olla "vahingossa" jotain essehdintää, mutta usein vain jutustelua.

      Sitä ei tiedä blogia aloittaessa, mikä siitä tulee.

      Seuraan kiinnostuneeena, pysytkö entisillä - hyvillä, tasokkailla -linjoilla vai teetkö radikaaleja muutoksia.

      Poista
    3. Marjatta, mulla on monta kymmentä draftia, jotka käsittelevät jotain kirjallisuuteen/lukemiseen/bloggaamiseen liittyvää juttua. Yleensä ne tuntuu ensin suht hyviltä ajatuksilta, mutta kun niitä vähän hauduttaa, niin sitten alkaa epäröityttää ja usein ne jää kokonaan julkaisematta. Tosin kyllähän se selvittää omia ajatuksia jo sekin, että kirjoittaa jostain asiasta, vaikka postausta ei sitten julkaisisikaan.

      Poista
  2. Mitä enemmän näkee ja lukee maailmasta ja Suomesta, sitä enemmän vahvistuu se käsitys, että kyllä Suomessa on harvinaisen vaikeaa olla erilainen. Kai se liittyy tähän sulkeutuneeseen ja homogeeniseen historiaan; tänne nyt ei ole monesta ilmeisestä syystä haluttu tulla ja kieli poikkeaa lähikielistä paljon. Jani Toivolasta tuli mieleen eilisen dokumentin mies, mies Ruandasta ja hänen perheensä Kajaanissa. Aivan sietämätöntä katsoa sitä kohtelua mitä hän sai osakseen, jo vinosti hymyilevän maahanmuuttovirkailijan taholta. - Toivottavasti Jani Toivola voi paremmin, hän on vieläkin näyttänyt aika vakavalta kun kamerassa vilahtaa, eduskunnassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, olisin mielelläni eri mieltä tuosta, että juuri Suomessa on vaikeaa olla erilainen, mutta tuntuu, että asia on just niin kuin sanot. Tosin olen vain lyhyesti asunut Suomen ulkopuolella, joten mulla ei ole hirveästi vertailukohtia. Jotain voi matkustaessa haistella, mutta en tiedä, kuinka paljon niihin kokemuksiin ja tunnelmiin on luottamista. Jonkinlainen henkinen ahdasmielisyys ja innostumattomuus täällä kyllä vallitsee tai siltä ainakin tuntuu.

      Ikävä kuulla tuosta kajaanilaisesta miehestä. Toivottavasti asiat menevät parempaan suuntaan. Tässä Toivolan kirjassa on hienoa puhetta myös omasta jaksamisesta ja oman jaksamisen rajojen tunnistamisesta. Suosittelen lämpimästi.

      Poista
    2. Totta - huokaus. Minäkin kauhistuin samassa kohdassa kuin Leena katsoessani maanantai-illan Dokumenttiprojektia. Virkailija ei ehkä ymmärtänyt, miten sivistymättömältä hänen kyselynsä ja vihjailevat äännähtelynsä valmiissa dokkarissa vaikuttavat. (Kukas teidät siellä on sitte vihkiny, joku immaami vai?) Eikö haastateltu olisi muka saanut olla avoliitossa pakolaisleirillä kuten niin moni meillä Suomessa?

      Innostumattomuus ja innostamattomuus. Jostain pitäisi saada jättikokoinen piristyruiske, josta suihkutettaisiin hyväksyvää elämäniloa meidän harmaalta taivaaltamme alas täällä alhaalla hymyttöminä tallaaviin harmaisiin (maailman onnellisimpiin?)ihmisiin.

      Poista
  3. Minä olin viikko sitten kuuntelemassa, kun Toivola puhui kirjastaan ja vanhemmuudesta yhdessä Satu Rämön kanssa. En ollut tutustunut Toivolan kirjoihin tai muutenkaan häneen persoonaansa esim. lehtijuttujen kautta. Hän oli aivan lumoava puhuja, lämmin ja läsnäoleva. Haluan ehdottomasti lukea tämän kirjan, ja olen nyt arponut, kuuntelisinko sen äänikirjana (mitein tekeekö äänikirjaformaatti sille oikeutta).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmasti kumpi vaan vaihtoehto on hyvä, mutta minusta oli kyllä erityisbonus kuunnella tämä Toivolan itsensä lukemana. Kaikki tuli sillä tavoin vielä lähemmäksi.

      Poista
  4. Aion ehdottomasti lukea tämän! Äänikirjana voisi olla vielä parempi kun kerran Toivola on vielä itse lukijana. Voin liittyä sinun seuraksi Toivola-fanikerhoon :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. JES! Toivola-fan club on saanut uuden jäsenen. Tervetuloa kerhoon!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän