maanantai 30. huhtikuuta 2018

Pissaläikkäisen patjan radikaalius - Saara Turunen: Sivuhenkilö * BAR Finland 26

Saara Turusen Sivuhenkilöstä keskustelevat tässä lähetyksessä kuvitteellinen miesoletettukriitiikko (KMOK) ja minä (M)

KMOK: Tämä nyt on tällaista henkilökohtaista vuodattamista, joka tuntuu olevan muodissa. Likkojen kirjoitusta.
M: Huomaatko mitään outoa edellisessä lauseessasi

KMOK: En.
M: *vilkaisee vastapäistä rautakaupan ikkunaa* Kommenttisi voisi tulkita niin, että hyvää kirjallisuutta on ei-likkojen eli miesten kirjoittama kirjallisuus

KMOK: En minä sitä tarkoittanut, mutta kirjallisuudessa on tärkeää kirjoittaa sodista ja kritisoida yhteiskuntaa
M: Muistanet tämän: "Tämä on tärkeä kirja, se kertoo miehistä sodassa. Tämä kirja ei ole kovin tärkeä, se kertoo naisten ajatuksista.”

KMOK: Eiköhän ole aika kulunutta vetää esiin Virginia Woolf -kortti. Lisäksi on hyvä kirjoittaa asioista, jotka itse tuntee
M: Suomalaisilla miesoletetuilla kirjailijoilla onkin todella paljon henkilökohtaista kokemusta sodista

KMOK: Nyt viet tätä keskustelua tahallasi väärään suuntaan
---Liv Strömquist *päättää piirtää sarjakuvan, jossa kuvitteellinen miesoletettu kriitikko uhriutuu*---
M: Niputin yhteen vaatimuksesi kirjoittaa sodista ja henkilökohtaisesti tunnetuista asioista.

KMOK: Niin sinähän et varsinaisesti ole mikään asiantuntija
M: Asiantuntijuus edellyttää, että on miesoletettu kriitikko valtakunnallisesti tärkeässä sanomalehdessä, eikö vaan?

KMOK: No ei sitä asiantuntemusta nyt ainakaan mistään kirjablogeista löydy.
M: Tulihan se sieltä

Tämä keskustelu käytiin BAR Finlandin* ovella, kun KMOK kuuli, että olen kutsunut Saara Turusen vieraaksi baariini. Päätin omavaltaisen menettelyn kautta lopettaa keskustelun litteroinnin KMOKin huomautukseen siitä, että kirjablogeista ei löydy asiantuntemusta. Itse keskustelu toki jatkui pidemmälle, mutta se ei jatkossakaan johtanut mihinkään.

*

Saara Turusen Sivuhenkilö liikkuu toden ja fiktion välissä. Autofiktion sijasta mieleni tekisi kutsua sitä pyöräfiktioksi, sillä teoksen päähenkilö ajaa paljon pyörällä. Nimi tosin lienee tässä yhteydessä sivuseikka ja käyttipä Sivuhenkilöstä mitä lajinimeä tahansa edustaa se kirjallisuuden tyyppiä, jota varsinkaan naiset eivät juurikaan Suomessa kirjoita. Lähimpänä esimerkkinä tulee mieleeni Laura Gustafssonin Pohja. Maailmalta Sivuhenkilön lajitovereiksi voisi mainita esimerkiksi Chris Krausin teokset I love Dick (klik) ja Torpor.

Sivuhenkilö on niitä kirjoja, joista minulla on ihan kamalasti sanottavaa ja mitä enemmän sanon, sitä enemmän herää uusia kysymyksiä, joihin haluaisin ottaa kantaa. Tämä jos mikä on merkki siitä, että käsissäni on ihan harvinaislaatuisen vahvasti älyllisesti inspiroiva teos.

Sivuhenkilöä lukiessani törmäsin netissä Rachel Cuskin kirjoitukseen, jossa hän analysoi italialaisen kirjailijan Natalia Ginzburgin tapaa kirjoittaa. Yhtäläisyydet Ginzburgin ja Turusen välillä ovat ilmeisiä. Cuskin mukaan autenttisen naiskirjallisuuden synty edellyttää vapautumista konventionaalisista kirjallisista muodoista ja juuri tästä on Sivuhenkilössä kyse. Turusen romaanin kertoja ei suostu luomaan tarinaa niillä ehdoilla, joita kirjallisilta teoksilta Suomessa yleisesti edellytetään. Ginzburgin vapautumista konventionaalisista kirjallisuuden muodoista Cusk kuvaa seuraavasti:

[t]his liberation is entirely towards naturalness and simplicity; it is an advance made without the propulsive force of ego, and so it is easy not to recognise it as an advance at all.

Cuskin sanat kuvaavat osuvasti Sivuhenkilöä, jossa pääosassa ovat juurikin "luonnollisuus ja yksinkertaisuus", jotka toistuvat läpi teoksen ja joiden konkreettisinta ilmaisumuotoa edustaa kertojan asunnossa oleva, lapsuudenaikainen pissaläikkäinen patja, jolla hän nukkuu. Koska Sivuhenkilöstä puuutuu julistava minä, joka tarjoaisi suuria totuuksia ja selityksiä ja sen sijaan läsnä on jatkuvasti ulkopuolinen ja epävarmuutensa esiin tuova tarkkaileva kertoja vaarana on, että kertojan radikaalius jää huomaamatta.

Sivuhenkilön kertoja kuvaa elämäänsä esikoisteoksen julkaisemisen jälkeen ja niin tehdessään nostaa esiin suomalaisen kirjallisuuskentän naiskirjailijoita syrjäyttäviä mekanismeja. Sivuhenkilö ei kuitenkaan ole pelkästään kritiikkiä sitä kohtaan, mitä ja miten Suomessa pitäisi kirjoittaa, jos haluaa tulla kirjailijana hyväksytyksi. Kertoja osoittaa laajemmalle eli koko kaksinapaisen sukupuolijärjestelmän ahdistavuuteen ja siihen sisältyvän defaulttisen mieshegemonisuuden valtakäytäntöjen ongelmallisuuteen. Teoksen ensisijaiseksi teemaksi nousee siten se, miten binäärinen sukupuolijärjestelmä tuottaa sivullisuutta.

Esseekokoelmassaan Pölyn ylistys Silvia Hosseini kirjoittaa sivullisuudesta ja tarkastelee sen kolmea eri muotoa eli sivullisuutta itse valittuna elämänasenteena, rakenteellista sivullisuutta ja sosiaalista sivullisuutta.

Sivuhenkilön kertoja ei ole valinnut sivullisuutta, vaan hänen sivullisuutensa on tulosta juuri Hosseinin mainitsemista rakenteellisen ja sosiaalisen sivullisuuden muodoista. Rakenteellinen sivullisuus on binäärisen sukupuolijärjestelmän voimakkaimpia lyömäaseita, niin sanottu fallinen ykkösohjus, jonka avulla se pyrkii pitämään huolta siitä, että miehet pysyvät valta-asemissa. Näin tehdessään se tuottaa sivullisuuden kokemuksia myös niille miehille, jotka eivät vastaa sen näkemyksiä "todesta" miehisyydestä, mutta se ei takerru tämänkaltaisiin pikkuseikkoihin.

Rakenteellisen sivullisuuden mekanismit lävistävät koko yhteiskunnan, eikä kirjallisuus ole tässä suhteessa poikkeus, kuten monet Sivuhenkilön kertojan havainnot osoittavat. Tästä on kyse, kun Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla palstatilaa saa urheiluaiheinen suurmiehestä kertova teos, jonka kerrotaan olevan "kunniakas, mainio ja lupaava." Näin paalutetaan näppärästi ajatusta, että vain (hetero)miesten elämä on sankarillista ja kertomisen arvoista sekä vahvistetaan suurmiesmyyttiä ja mieskirjailijan kykyä sankaritarinoiden kertojana. Ja ei, edellistä ei voida selittää pois toteamalla, että kyse on yksittäistapauksesta.

Samasta asiasta on kyse silloin, kun klassikoiksi valikoituu aivan sattumalta (juu ei) mieskirjailijoiden teoksia. Okei okei myönnetään, Virginia Woolf on päässyt Erich Auerbachin Mimesiksessä häiritsemään mieskirjailijoiden rauhaa. Samasta asiasta on kyse silloin, kun muistokylttejä lätkitään seiniin julistamaan kuolleiden mieskirjailijoiden gloriasta. Samasta asiasta on kyse silloin, kun Dostojevskilta tai Houellebecgiltä jätetään kysymättä, miksi he eivät "vain voineet kirjoittaa hiukan pirteämpiä päähenkilöitä?" Samasta asiasta on kysymys silloin, kun kukaan ei sano Knausgårdille, että omasta elämästä kirjoittaminen on "epäkiinnostavinta ja vieraantuneinta mitä voi olla." Samasta asiasta on kyse silloin, kun kirjamessuilla paneelikeskustelun vetäjä toteaa paneeliin osallistuneista kirjailijoista, että

Naisia on tällä kertaa kiinnostanut perhe, pienen ihmisen näkökulma suuressa maailmassa, ja miehiä puolestaan suuri maailma itse, pieni ihminen vain murusena suuren pyörän rattaissa.

Ja samasta asia on kyse edelleen, kun kyseisessä kirjamessutilanteessa haastattelija toteaa kertojan romaanin olevan henkilökohtaisen tematiikkansa vuoksi tyypillinen esikoisromaani ja kysyy mieskirjailijalta tämän näkemyuksiä Schopenhauerista. Ja niin edelleen. Ja niin edelleen. Ja niin edelleen.

*

Sosiaalinen sivullisuus tulee Sivuhenkilön kertojan kohdalla esiin kahdella eri tasolla. Ensimmäiseksi kyse on sosiaalisista tilanteista yleensä sekä niiden naisille esittämistä normatiivista vaatimuksista ja tavoista, joilla sukupuolen "oikein tekemistä" naisilta edellytetään. Yhteiskunta on rakennettu niin, että sen perusyksikkö on kaksi ja se kaikkein oikein ja täydellisin kaksi on naisen ja miehen välinen liitto. Ilman parisuhdetta kertoja kokee olevansa automaattisesti ulkopuolinen. Häiriö heteronormativiisen viitekehyksen maisemassa. Yhä edelleen armoisana vuonna 2018 on aivan liian paljon tahoja, joiden mukaan naisen kuuluu mennä naimisiin, tehdä lapsia ja uhrata oma hyvinvointinsa perheensä alttarille. Tähän kuvioon kertoja pissapatjoineen, esikoiskirjoineen ja epämääräisine paperikasoineen ei sovi edes sovittamalla.

Toisaalta kyse on kertojan asemasta nimenomaan naiskirjailijana, jolloin tuloksena on usein kaksoissivullisuuden kokemus, jonka tuottaa sekä hänen sukupuolensa yleistasolla että erityisesti naiskirjailijana. Tämän vuoksi ei olekaan ihme, että kertoja unelmoi, miten toisin asiat olisivat, jos hän olisi mies.

Omistautuisin työlleni. Teksteissäni maalailisin kansallista maisemaa, kahlaisin läpi sodat ja nälkävuodet. Minut kutsuttaisiin niin kansakuntani kuin sukupolvenikin ääneksi.
[...]
Kun minua haastateltaisiin uusimman sotaromaanini tiimoilta, sanoisin, että perhe on minulle kaikki kaikessa. Kehuisin vaimoani ja kiittäisin häntä kaikesta siitä vaivasta, jonka hän on perheeni eteen joutunut näkemään. Tuntisin myös aitoa kiitollisuutta, kun vaimoni hakisi minut kotiin pitkäksi venyneiden julkaisujuhlien jatkoilta, joissa olisin kaatanut rommikolaa rinnuksilleni ja kosketellut erään hehkeän esikoiskirjailijan reisiä. En koskaan harkitsisi tapojeni muuttamista, perustelisin asemaani luonnollisuudella. Näin on aina ollut ja näin tulisi myös vastaisuudessa olemaan, minä toteaisin joskus saunaillassa.

Edellisestä lainauksesta käy ilmi kertojan ironinen tapa tarkastella kirjamaailman sukupuolittunutta luonnetta ja sen luutuneita ilmiöitä ikään kuin ne olisivat juurikin luonnonlakeja, joille kukaan ei mitään voi. Kertojan sanat tuovat esiin niin woolfilaisen oman huoneen merkityksen kuin sosiaalisten sääntöjen kuminauhamaisen venymisen mieskirjailijoiden kohdalla.

Kertojan kaltaiselle kirjailijalle suomalainen kultturikenttä ei tarjoa paikkaa ja mikä vielä pahempaa vaikuttaa siltä, että se ei edes halua tarjota hänelle tilaa, koska sotaromaani, koska yhteiskuntakritiikki, koska falloksen maailmaa jäsentävät lait.

Kaiken edellisen lisäksi kertojan sivullisuutta lisäävät erityisesti nykyajalle tyypilliset julkisen eläimen vaatimukset, jotka edellyttävät kirjailijoilta sujuvaa esiintymistä niin julkisuudessa kuin somessa.

Miksi kirjailijoiden täytyy nousta lavalle ihmisten eteen ja puhua joutavia?

Otan tämän kysymyksen tosissani ja vastaan siihen, että näin on tehtävä, jos kirjailijat haluavat, että joku heidän kirjojaan ostaa. Esiintyminen on kuitenkin heikko tae siitä, että kirja kävisi kaupaksi, sillä tosiasiassa useimpia ei kiinnosta kirja, vaan kirjailijan elämä. Kirjamarkkinoiden sivustaseuraajana tuntuukin usein siltä, että kirja ei ole muuta kuin välttämätön paha, josta ei kuitenkaan voida kokonaan luopua, koska ilman kirjaa ei olisi kirjailijaa. Ehkä tähänkin vielä joku keino keksitään.

Itse olen melko huono osallistumaan tilaisuuksiin, joissa kirjailijat puhuvat ja usein minulle riittää vallan mainiosti, että saan tutustua kirjailijaan pelkästään hänen teostensa kautta. Joissakin kirjallisissa tilaisuuksissa tulee kuitenkin käydyksi ja kirjatilaisuusmainontaa siinä määrin seurattua, että mieleeni tulee useampikin kirjailija, joiden olen nähnyt uutterasti osallistuvan milloin mihinkin kissannimiäisiin. Usein tekisi mieli huutaa: hei, ei sun tarvii. Sun kirja on tarpeeksi. Näin haluan sanoa myös Sivuhenkilön kertojalle.



Saara Turunen: Sivuhenkilö
236 sivua
Kustantaja: Tammi



*Bar Finland -sarjan esittelyyn pääset tästä

14 kommenttia:

  1. Sivuhenkilöstä on moneksi, siihen sopii monta lukutapaa. Olen samaa mieltä kuin sinä, että romaanista tupsahtaa mieleen uusia asioita, joita tekee mieli mietiskellä ja niistä keskustella. Kiinnostuneena luin linkityksiäsi sivullisuuden eri aspekteihin, ne todella osuvat Turusen kirjaan. Ja kyllä ison roolin kirjassa saa sukupuolittumisen vaikutus. On kirjalle eduksi, että sitäkin aihepiiriä keritään auki etenkin kertojan kokemuksista esikoiskirjailijana - se toi asioita esille konkreettisesti tilanne-esimerkein, jolloin välistä jäi pois liika sormellaosoittavuus. Näin tuloksena on kaunokirjallisuutta.
    Koska olen ollut todella täpinöissäni Turusen Hanna-novellista, luin Sivuhenkilöstä myös canthilaisuutta, nyt 2010-luvulle luiskahtaneesti niin, että julistavuus suodattuu henkilökohtaiseen ja fikktioperinteeseen, joissa yhteiskunnallisia epäkohtia käsitellään yksilökokemuksin.
    Minuun vaikutti kirjassa nimenomaan sivullisuuden kokemukset. Ja kuten aloitin: kirjasta voi poimia lisäksi monia muita aihelmia. Siksi minä blogijutussani jäin etenkin pohtimaan taiteilijan kokemuksia omien hengentuotteiden arvioinneista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sivuhenkilö on rohkeaa kirjallisuutta ja hurjan paljon rohkeampaa kuin miltä se ensi alkuun saattaa vaikuttaa. Kuten sanot tätä kirjaa voi lähestyä monesta suunnasta. Tämä olisi aivan erinomaista tutkimuskirjallisuutta ja varmasti teorioita hyödyntämällä tästä saisi vielä irti vaikka mitä, jota normilukukokemuksella ei vielä edes tavoita.

      Asiantuntevien kritiikkien määrän väheneminen on ikävää ja niiden jättämää aukkoa ei kirjablogeista ole täyttämään.

      Poista
  2. Keskustelu tämän kirjan ympärillä on herättänyt innon lukemaan... Haluaisin kuitenkin aloittaa Rakkaudenhirviöstä, koska tämä kuulostaa sen aiheuttamalta pamfletilta, mikä on oikein hyvä asia. Mietin jopa, onko kirjallisuuskritiikki vähentynyt päivälehdistä, koska suurin osa kirjailijoista ja lukijoista on naisia, eli kirjallisuus ei enää olekaan yhteiskunnallisesti niin tärkeää. Lehdistö vain peilaa rakenteellista sivullisuutta, joka on pahuksen tiukassa joka asiassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pamfletti - en oikein osaa pitää tätä pamflettina, vaikka toki asian varmaan voi niinkin nähdä. Itse en ole vielä lukenut Rakkaudenhirviötä, joten on kyllä mahdollista lukea tämä Sivuhenkilö ensin. Toki tilanne on lukiessa erilainen, jos Rakkaudenhirviön on lukenut.

      Noin kaikkinensa Elina tämä on kirjat, josta tulet innostumaan. Tuo sun ajatus kritiikkien määrän vähenemisen syistä - apua! noin mustasti en ole edes tullut asiaa ajatelleeksi. Mistä sitä tietää.

      Poista
    2. Elina, tuo on mielenkiintoinen ajatus, enkä pääse siitä irti, vaikka haluaisin. :-)

      Miehet ainakin jokin aika sitten hallitsivat kirjallisuuskritiikkiä ja siten kirjallisuudesta tunnistettavia merkityksiä (ks. esim., The Guardian: ”Male writers still dominate book reviews and critic jobs, Vida study finds”). Onko ajatus siis, että keskustelu/hallinta merkityksistä on siirtynyt jonnekin, missä miesten asema on vieläkin parempi? Eikö miesten olisi kannattanut pitää tiukemmin kiinni lehtien kirjallisuuskritiikistä?

      Miksi pojat lukevat vähemmän? Onko se osa vallankäyttöä, jossa naisistuvilta ilmiöiltä viedään niiden arvostus? Vai onko se osa teknologian synnyttämää ja markkinoiden ohjaamaa muutosta, jossa kilpailutilanteita tarjoavat pelit vievät voiton poikien ajankäytöstä 6-0? Nämä eivät varmaan sulje pois toisiaan, mutta vallankäytön kannalta kirjallisuuskritiikin hallinta tuntuisi yksinkertaisemmalta kuin uuden teknologian ja markkinan kehittäminen — varsinkin kun lukemiseen käytetty aika luultavasti tarjoaa myöhemmin paremmat mahdollisuudet käydä yhteiskunnallista keskustelua kuin tietokonepelaaminen. :-)

      Poista
    3. Mun on vaikea kuvitella, että miehet isommalla joukolla haluaisivat luopua yhtään mistään etuoikeuksistaan vapaaehtoisesti. Sitä kyllä olen miettinyt, että onko se jatkuva yhteiskuntakriittisen kirjallisuuden perään huutelu peitenimi sille, että halutaan nimenomaan miesten kirjoittamia teoksia ja naisten kirjoittamissa teoksissa sitä yhteiskunnallista puolta ei edes haluta nähdä. Ja ihan oma lukunsa ovat sotakirjat. Eli jotenkin niin, että ne aiheet ja teemat, joista miehet eniten kirjoittavat ovat jotenkin jännästi muuttuneet aiheiksi ja teemoiksi, joita pidetään parempina. Sitten kuitenkin on joku Knausgård, joka lätisee omasta elämästään kirja tolkulla ja se on sitten tosi iso juttu ja hienoa. Jännää! Tosin en ole lukenut Knausgårdilta mitään, joten en voi ottaa kantaa hänen teostensa laatuun. Lukemattoman näkökulmasta koko hänen projektinsa vaikuttaa lähinnä megalomaniselta egohommalta.

      Poista
  3. Olen erittäin kiinnostunut Saara Turusen teoksista, kirjoista ja näytelmistä.

    Pidin paljon Rakkaudenhirviöstä ja aivan valtavasti Turusen siihen liittyen valmistamasta näytelmästä Tavallisuuden aave.

    Tämä kirja kertoo siis, miten sen päähenkilö kokee tilanteensa naisena ja kirjailijana Suomessa.
    Tärkeä teos.

    Kuva mieskirjailijana olemisesta on liioitellun auvoinen, myyttinen ja perinteinen. Se on tietysti tehokeino. Nykyajan mieskirjaija ei ole viftaileva Sibelius tai kapakassa lähes asuva Saarikoski, vaan yleensä vastuullinen perheenisä.

    Yhdestä asiasta en ole ollenkaan samaa mieltä kirjan pyöräilevän päähenkilön kanssa. Hän on sitä mieltä, että kaikki naiset vihaavat itseään. Minä en ole ikinä vihannut itseäni.

    Olin muuten seuraamassa tuota esikoiskirjapaneelia, jossa Turunen, kuten päähenkilönsä tuli väärin tulkituksi. Se meni juuri noin ärsyttävästi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marjatta, jälleen kerran aivan uskomatonta. Eli siis se, että tuo kaikki naiset vihaavat itseään on juuri se kohta tässä kirjassa, johon reagoin hyvin vahvasti ennen kuin olin lukenut kirjaa. Osallistuin siis joihinkin keskusteluihin tästä kirjasta juuri tämän kyseisen väitteen osalta, vaikka kirja oli vielä siinä vaiheessa lukematta. Mitä tulee itsen vihaamiseen, niin minä taas olen monestikin vihannut itseäni, mutta se ei ole mitenkään ensisijaisesti johtunut siitä, että olen nainen.

      Miekirjailijalla oli hän sitten perheenisä tai ei on kuitenkin valtavasti enemmän tilaa temmeltää kirjallisuuden kentällä ja tehdä kirjallisia sankaritekoja, johon liittyy se, että kirjallisuudessamme ovat arvostettuja aiheet, joista miehet useammin kirjoittavat, siis nämä perinteiset sotajutut ja yhteiskuntakritiikit. Ehkä myös niin, että miesten kirjoja tulkitaan helpommin vaikka juuri yhteiskuntakriittisiksi kuin naisten kirjoja. Tätä pitäisi purkaa ihan jo sitä kautta, että mitä se yhteiskuntakritiikki sitten oikeastaan on. Eikö Sivuhenkilökin ole yhteiskuntakritiikkiä, koska siinä kritisoidaan sukupuolten välisiä valtarakenteita?

      Poista
    2. Mä en ole lukenut tätä vielä mutta tartuin samaan asiaan kun kuuntelin Sivumennen-podcastia, ja vaikka mä en itseäni vihaa, ihmisenä enkä naisena, niin jäin miettimään että särähtääkö se korvaan koska on jotain minkä kiellän? Vaikea sanoittaa mutta tää ajatus häiritsee mua todella paljon. Kiinnostavaa pohdittavaa sekin, että miksi esim teini-ikäisen tytön maailmantuska on vähemmän vakavaa/arvokasta kuin keski-ikäisen miehen? Miksi? Niin toivon että nämä iänikuiset rakenteet ja kerrontatavat tulisivat murusina alas, kuten nyt on pikkuhiljaa toivottavasti alkanut tapahtua. Sen, ja vaikka minkä vuoksi, arvostan Turusta ihan hulluna.

      Poista
    3. Mä en voi enää kuunnella Sivumennen -podcastia kun tosi jäljessä, koska siinä puhutaan niin paljon uusista kirjoista, joista monista itsekin kirjoitan ja en halua tietää niistä liikoja ennen kuin olen oman tekstini kirjoittanut.

      Ihan noin yleisesti mua ärsyttää yleistäminen tosi paljon eli siinä mielessä tuollainen "Kaikki naiset tekee jotain" on mun kohdalla hyvin toimiva keino herättää ärsytystä. Sun ajatus siitä, että kyseessä olisi jonkin asian kieltäminen on kiinnostava ja en ole sitä tullut siltä kannalta ajatelleeksikaan. Toisaalta varmaan myös se vaikuttaa, että en niin kovin paljon identifioidu moniin naisille tyypillisinä pidettyihin juttuihin, eikä se liity siihen, että ne jutut olis mun mielestä jotenkin huonoja, mutta jotenkin koen niiden kuuluvan ihan eri maailmaan kuin ne asiat, jotka mulle on tärkeitä. Äh, tämä on pitkä ja kiemurainen ajatuskuvio, jota on hankala selventää, kun se ei ole selvä omassakaan päässä.

      Sivuhenkilössä oli niin kuvaava se kirjamessujen kirjailijahaastattelu. Voi taivas, ehkä ihan hyvä että en ollut sitä paikalla kuuntelemassa.

      Poista
  4. <3 <3 <3 Aloitan kommenttini tällaisilla sydämillä, mikä on aivan hömppää varmaan monen mielestä, kuten kirjablogit muutenkin, KMOK:han sen jo julisti. Mahtava aloitus postaukselle muuten, hykertelin. :D Ja bloggaus muutenkin on sellainen, että olen niin iloinen saatuani lukea tästä kirjasta myös sun näkemyksiä. Ja pyöräfiktio! Siis ihan loistavaa. :D

    Tuosta Rachel Cuskin tekstistä ja "autenttisen naiskirjallisuuden synty edellyttää vapautumista konventionaalisista kirjallisista muodoista"-ajatuksesta, niin samaa ovat puhuneet naiskirjoituksen teoreetikot, kuten Cixous Medusan naurussaan. Luin sen esseen suomennoksen taannoin ja ajattelin, että se pitäisi hankkia omaksikin. Täytyypä etsiä tuo Cuskin kirjoitus. Odottelen Hosseinin esseekokoelmaa myös luettavaksi, kiinnostavaa miten käsittelit sivullisuuden teemaa tässä kirjassa sen kautta. Hieno ajatus myös ottaa tämä jo tuoreeltaan mukaan Bar Finlandiin, koska tästä todella tullaan vielä puhumaan tulevaisuudessakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla kesti useamman vuoden, että sain itseni käsittämään, että noita sydämiä käytetään. En vieläkään osaa niitä kovin luontevasti käyttää, mutta arvostan kyllä kovasti, kun saan niitä osakseni. Tästähän voisikin jatkaa nolouden pohdiskelua ...

      Rachel Cuskin kirja Ääriviivat on tulossa suomeksi syksyllä (S&S Kustantamo) ja Cusk on sitä lajia, että kun vaan sanon hänen nimensä, niin alkaa heti kylmäväretuotanto. Olen lukenut tuon Ääriviivat enkuksi (Outline) ja se on ensimmäinen osa hänen trilogiaansa, josta myös toisen osan nimeltä Transit olen lukenut. Tosin tuo eka osa oli minusta vielä parempi ja siinä on paljon kirjoittamiseen liittyvää juttua, vaikka ei aina niin suoraan tavallaan, mutta tavallaan tosiaan koko ajan. Ja siinä ei tapahdu mitään!!!!

      Cixous on kyllä hyvin kiinnostava ja hän on tällä hetkellä mainintana mun Varisto-jutussa, jos en nyt sitäkin kohtaa siitä tekstistä poista, kuten olen tehnyt niin suurelle osalle Varistoa käsittelevästä draftista

      Hosseinin esseisiin olen ihan rakastunut. En tiedä, saanko edes tehtyä Pölyn ylistyksestä bloggausta, koska tekee vaan mieli hihkua innosta. Sitä odotankin tosi paljon, että mitä tulet olemaan mieltä Pölyn ylistyksestä, koska mun mielestä se on jotain todella uutta ja kun sitä lukee niin sen jälkeen lähes kaikki muu tuntuu joltain ihme lässytykseltä ja osin sen takia bloggausten kirjoittaminenkin on käynyt vaikeaksi, kun tajuaa oman rajallisuutensa ja haluaisi vaan olla yhtä lahjakas kuin Silvia Hosseini

      Poista
  5. Nytpähän kirjoitit jotakin ihanaa: "Rachel Cuskin kirja Ääriviivat on tulossa suomeksi syksyllä (S&S Kustantamo)". Muistatko kun taannoin surin, ettei tätä ole suomennettu. Omakseni ostan hetkeäkään epäröimättä :D.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo täytyy sanoa, että yllätyin, että saadaan tämä suomeksi. S&S:ltä on muutoinkin syksyllä tulossa paljon hyvää, mm. uusi kirja Peter Sandströmiltä, jonka kahdesta lukemastani teoksesta olen hurjasti pitänyt. Sitten myös Eva Frantzilta tulee hänen dekkarisarjansa toinen osa ja vaikka luen dekkareita nykyisin harvoin, niin Frantzin eka oli just sellasta mulle sopivaa, jossa ei ole liikaa kamaluuksia.

      Poista