Kuilu on synkkä. Täynnä sotaa, kuolemaa ja ihmisen julmia tekoja toisille ihmisille. Erityisesti kirjassa kuvattu natsien harrastama kidutus oli sitä laatua, että olisin mieluummin ollut sitä lukematta ja niinpä yritin hädissäni päästä kyseisen kohdan yli vähän niinkuin olisin katsonut elokuvaa. Kädet osittain kasvojeni edessä.
Kuilu kertoo kahdesta veljeksestä eli tanskalaisista Kaj ja Ib Gottliebistä, jotka romaanin alussa saavat päähänsä osallistua vapaaehtoisina Suomen sisällissotaan valkoisten rivissä. Lähtökohta on kiinnostava, sillä harvoin (jos koskaan) on kukaan ei-suomalainen kuvannut Suomen sisällissotaa vastaavalla kiihkolla kuin mitä Leine tekee. Siinä missä joku rakastuu toiseen ihmiseen, rakastuvat veljekset sotaan ja sodankäyntiin. Sodasta tulee heille leipää, josta maha ei koskaan tule täyteen, vaan sitä on saatava yhä lisää. Leinen romaanin lienee tarkoitus olla tutkielma sodasta ja sen vaikutuksista ihmiseen ja sotaa kohtaan koetusta viehtymyksestä sekä niistä syistä, jotka ovat sotakiihkon takana. Minulle tämä romaani oli kuitenkin aivan liian täynnä sotaa ja ihmisen pahuutta ja siksi tuleekin olemaan erityisen kiinnostavaa kuulla, mitä Leine romaanistaan Helsinki Litissä puhuu.
Tässä kohtaa tekee mieleni kysyä: Mitä luulette, milloin kirjoitetaan 700+-sivuinen teos, jonka teemana on ihmisen hyvyys? Jossa käsitellään, miten kaikesta huolimatta ihmisessä on paljon kykyä ja halua kanssaihmisten rakastavaan kohteluun?
Ihminen osaa olla paha monella tapaa ja se tuskin tulee kenellekään yllätyksenä. Tätä pahuutta ja sen ilmenemismuotoja Leine kuvaa neurokirurgin tarkkuudella. Entä ymmärränkö tämän romaanin jälkeen paremmin sotaihailua? Toivoisin voivani vastata kysymykseeni myöntävästi, mutta niin ei taida olla. Koen suhteellisen vahvasti, että en ole lähellekään tämän romaanin ideaalilukija ja osin jo sen vuoksi en uskoakseni saa tästä romaanista irti asioita, jotka joku toinen varmasti kokee hyvinkin nautittaviksi ja sotakiihkon mekaniikkaa avaaviksi.
Sanottakoon nyt vielä, että kyse ei ole siitä, onko tämä romaani hyvä vai ei, vaan siitä, että minulle tämän romaanin tematiikan toteutus tapahtuu aivan liian vastenmielisellä tavalla. Tämä ei ole moralismia. Tämä on väsymystä siihen, että väkivallasta ja ihmisluonteen pimeästä on tullut menestyskirjojen reseptejä. Jotenkin saattaisi kuvitella, että kun elämme tilanteessa, jossa maailmanpoliittinen keskustelu on täynnä uhittelua ja nokittelua, niin tämä näkyisi kirjallisuudessa niin, että kirjoitetaan tarinoita, joista on löydettävissä toivoa ja lohtua. Niin ei kuitenkaan ole. Julmuus vaikuttaa tulleen nykykirjallisuuteen jäädäkseen ja kyse on enää vain siitä, kuka kuvaa pikkutarkimmin ja perusteellisimmin ihmisen kykyä kamaluuksiin. Hei katso, minä paistan nyt tän ihmisen palan tässä paistinpannussa lounaaksi. Kato nyt, miten sen maksa tirisee! Laitetaan vähän suolaa mausteeksi ja mustapippuria maustemyllystä. Anteeksi! Ei ole Kim Leinen syy, että alan olla totaalisen kyllästynyt julmuuksiin ja luulen, että Kuilu on se viimeinen pisara ja seuraavan julmuuskirjan jätän kesken samantien, kun julmuuksia aletaan kuvata.
Henkilökuvaus on Kuilussa joka tapauksessa mielenkiintoista ja minulle kirjan kiinnostavinta osaa edustikin se aika, kun veljekset palasivat sisällissodasta takaisin kotimaahansa ja yrittivät saada elämäänsä käyntiin sotakokemuksiensa jälkeen. Kaj aikoi papiksi, mutta päätyi lehtimieheksi. Ib taas opiskeli psykiatriksi ja opetteli myös hypnotisoijan taidot. Tässä vaiheessa veljesten elämää esiintyy myös polarisaatiota hyvän Kajn ja pahan Ibin välillä ja heidän välisensä suhteen kuvaus vie tarinaa napakasti eteenpäin. Ihmisen hyvyys tulee kuitenkin ammutuksi alas useaan kertaan niin että lopuksi jäljelle jää vain ihmisyyden kaatopaikka. Sen löyhkä ja mätänemisen prosessit. Leine kirjoittaa, että "vankileiri on tehdas. Siellä valmistettava tuote on kuolema. Jätteenä syntyy ihmisen alennustila." Kuilun luettuani olen valmis korvamaan tehdas-sanan elämällä.
Kuilu on sotalukuromaani, joka on kerrottu vetävästi ja aina kun luulee, että mitään pahempaa ei enää voi olla tulossa niin tuleepa kuitenkin. Tehokkaasti Leine vie uskon yhtään mihinkään hyvään ihmisessä ja monet teoksen herättämistä ajatuksista ovat sellaisia, jotka haluan mieluummin unohtaa. Sota näyttäytyy kirjassa jatkuvakestoisena orgasmina, jonka saavuttamiseksi kaikki keinot ovat sallittuja. Tiedollisesti uutta minulle oli Kuilussa kuvattu toisen maailmansodan aikainen tanskalaisen vastarintaliikkeen toiminta, josta en aiemmin ole ollut juurikaan tietoinen.
Naisille ei Kuilussa juurikaan ole tilaa muutoin kuin veljesten tarpeiden täyttäjinä. Sitä lukiessani en voi olla miettimättä Virginia Woolfin ironista lausetta siitä, miten tärkeitä kirjoja ovat ne, jotka kertovat miehistä sodassa. Kuilu on suorastaan malliesimerkki Woolfin mainitsemasta tärkeästä kirjallisuudesta. Se on länsimaisen valkoisen miehen kostea päiväuni, jolle on minulle henkilökohtaisesti varsin vähän annettavaa ja päällimmäiseksi tunteeksi Kuilun luettuani jää vastenmielisyys ja oksennus.
Lopuksi lienee vielä syytä todeta, että älä osta mielipidettäni lukematta Kuilua.
Kim Leine: Kuilu (2018)
727 sivua
Tanskankielinen alkuteos: Afgrunden (2015)
Suomentanut: Katriina Huttunen
Kustantaja: Tammi (Keltainen kirjasto)
Helmet-lukuhaste:
Kohta 32 kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
Kiinnostavia kulmia, Omppu! Luin kirjan toisenlaisesta näkökulmasta, enkä tuntenut sotaorgasmin värähtelyjä. Kirja alkaa veljesten Suomi-sotaretkellä ja peittää alleen, mikä on vaikuttanut heihin jos sitä ennen. Luen siis henkilövetoista kehitysromaania siitä, miten varhaiskokemukset ja sotakokoemukset vaikuttavat ihmiseen ja sittemmin ihmissuhteisiin (ja okei, Leinen romaanissa ihminen on pääosin mies). Hyvää se ei tee, eikä sekään, millainen maailma on 1920-40-luvuilla. Leinen kerronnan krouvius sopii aiheenkäsittelyyn, joskin loppuosuus alkaa olla minulle jo liikaa. Tuumailen vielä, josko pääsen kirjailija Littiin kuuntelemaan.
VastaaPoistaVarmaan moni muukin on lukenut tän siitä näkökulmasta kun sinäkin. Mulla nyt vaan on väsy näihin kamalien asioiden kuvaamiseen ja sen kuvaamisen oikeuttamiseen sillä, että yritetään selvittää, miten just vaikka sota ihmiseen vaikuttaa ja tehdään se niin, että käytetään hyväksi kaikki mahdollisuudet kirjoittaa oksettavasti. Alkaa jo tulla fiilis, että haluan suojella itteeni.
PoistaOlipa kiinnostavaa lukea tämä. Minä pidin ihan hurjasti Ikuisuusvuonon profeetoista, niin paljon että listasin sen muutama vuosi sitten Blogistanian Globalia -ehdokkaideni joukkoon. Kuilua aloin lukea helmikuussa ja alku vei mukanaan, mutta jostain syystä kirja on ollut kesken jo jonkin aikaa. En siis oikeastaan osaa kommentoida kirjaa nyt, mutta mietin tässä, että miksen ole jatkanut. Kerrontahan on vetävää ja mietittyä.
VastaaPoistaMulla on tuo Ikuisuusvuonon profeetat edelleen lukematta ja nyt kun luin tämän niin pakko tunnustaa, että ei kauheesti edes kiinnosta. Ainakaan vähään aikaan.
PoistaKerronta on kyllä vetävää munkin mielestä ja olisin varmaan armollisempi tätä romaania kohtaan, jos Leine ei olisi kuvannut niin tarkkaan muutamia äärimmäisen vastenmielisiä juttuja kirjan loppupuolella. Jotain rajaa!
Jännä tuo, että kirjan lukeminen on sulla pysähtynyt. Olisi kiinnostavaa kuulla ajatuksesi lukemisen jälkeen.
Mielenkiintoinen postaus! On aina kiehtovaa huomata, miten saman kirjan voi lukea ja kokea niin eri tavoin. Luin Kuilua vimmaisesti ja vakuutuin erityisesti psykologisesta ulottuvuudesta. Ymmärrän kyllä, miksi sotaisa tarina voi tuntua vastenmieliseltä. Minulla on vielä suht tuoreessa muistissa Ikuisuusvuonon profeetat, jonka väkivalta ja ruumiillisuus pääsivät yllättämään minut pari vuotta sitten. Se melkein oli minulle liikaa. Käsittelimme kirjaa silloin lukupiirissä, ja keskustelu syvensi lukukokemusta ja toi kirjaan uusia sävyjä. Nyt siis Kuilun kohdalla osasin jo arvata, mitä Leine mahdollisesti eteeni vyöryttää.
VastaaPoistaLuin just tänään Parnassosta kehuvan kritiikin Kuilusta. Tosin enpä tuota itsekään kiistänyt teoksen ansioita sinänsä, vaan tämä väkivalta ja äijät sodassa -tematiikka oli nyt tällä kertaa liikaa. Jos Ikuisuusvuonojen profeetassa on vastaava meininki, kuten näemmä on, niin annan sen toistaiseksi pitää kirjahyllyä lämpimänä.
Poista