Siirry pääsisältöön

Vain pepun väri on pysyvä - A.Igoni Barrett: Blackass

Nigerialaisen A. Igoni Barrettin Blackass on ovela kirja ja mitä enemmän lukemaansa miettii, sitä ovelammaksi se käy. Kaikennäköiset ajatukset siitä, mitä on afrikkalainen - tarkemmin ottaen nigerialainen - kirjallisuus voi Barrettin teoksen kohdalla suosiolla unohtaa, sillä tämä teos on jotain ihan muuta kuin stereotyyppisesti afrikkalaisiksi mielletyt romaanit.

Blackass rakentuu muodonmuutosmyytin ympärille. Teoksen päähenkilö Furo, tuo oman elämänsä Gregor Samsa, on eräänä aamuna menossa työpaikkahaastatteluun, mutta ennen kuin hän ehtii lähteä kotoaan hänelle selviää hämmästyttävä asia. Hänen ihonsa on yön aikana muuttunut valkoiseksi, silmät vihreiksi ja hiukset punertaviksi. Entisestä mustasta miehestä ei ole jäljellä kuin musta takapuoli.

Barrettin romaani imaisee mukaansa, mutta vahvan alun jälkeen kerronta alkaa junnata paikoillaan. Seuraa suht pitkä jakso, jonka välttämättömyyttä itse romaanin näkökulmasta on vaikea perustella. Puuduttavan jakson keskipaikkeille Barrett on sijoittanut kappaleen nimeltä @_Igoni, jossa tapahtuu kirjailijan nimisen henkilön esiintulo. Suosittelen kirjoittamaan tuon @_Igoni:n twitteriin. Metafiktiivinen kertomus pomppaa muusta tekstimassasta esiin kuin kani taikurin hatusta. Teoksen twitter-keskustelut ovat hupaisaa luettavaa, mutta vielä kiinnostavampaa on, kun teoksen kirjoittajan niminen henkilö alkaa etsiä teoksen päähenkilöä.

Valkoiseksi muututtuaan Furo ei näe muuta mahdollisuutta kuin piileskellä sukulaisiltaan, sillä miten ihmeessä hän voisi selittää heille muodonmuutoksensa. Igoni sen sijaan ei voi hillitä uteliaisuuttaan ja niinpä hän lähtee tapaamaan Furon perhettä.

Barrett käyttää Furon muodonmuutosta hyväksi kuvatessaan, miten eri tavalla Nigeriassa suhtaudutaan mustiin ja valkoisiin. Tämä on tarinan pintataso, joka toki tarjoaa monia kiinnostavia kuvauksia, mutta Blackassin parhaat puolet ovat muualla, kuten juuri edellä kuvatulla metafiktion tasolla. Furon muodonmuutos saa teoksessa kaverin toisesta muodonmuutoksesta, jossa mies huomaa muuttuneensa naiseksi. Vaikka voisi olla houkuttelevaa tarkastella tätä muutosta osana transpolitiikkaa ja julistaa Blackass transromaaniksi ei asia ole ollenkaan niin yksinkertainen.

Ensimmäinen ongelma länsimaisesta näkökulmasta on, että muutos miehestä naiseksi on Barrettin romaanissa nimenomaan muutos, ei korjaus. Tässä yhteydessä on kuitenkin tärkeää muistaa, että Nigeriassa yli 90 % ihmisistä kannattaa perinteistä sukupuolijärjestystä. Homoseksuaalisuus on rikos, josta Pohjois-Nigerian sharia-lakia noudattavissa osissa rangaistus on kuoliaaksi kivittäminen. Nigerian eteläisimmissä osissa tilanne on hieman parempi, mutta niissäkin homoseksuaalisuudesta seuraa vankeusrangaistus, joka voi olla pisimmillään 14 vuotta. Kun nigerialainen oikeuskäytäntö otetaan huomioon on selvää, että sukupuolen korjaus on äärimmäisen tulenarka aihe.

Tulkitsen Blackassia niin, että Barrett haluaa kiinnittää huomiota Nigerian olemattomiin ihmisoikeuksiin LGBT-väestön kohdalla ja tämän vuoksi hän käyttää hyväkseen muodonmuutosmyyttiä, jossa siirtymä miehestä naiseksi rinnastuu muutokseksi mustasta miehestä valkoiseksi mieheksi. Ensin mainittuu muutokseen sisältyy lisäksi aikamoinen yllätys, josta mieleni tekisi kovasti kertoa, mutta josta kuitenkin jätän kertomatta siltä varalta, että joku tämän tekstin lukijoista haluaa lukea Barrettin kirjan. Sen verran voin kuitenkaan paljastaa, että kyse on varsin radikaalista asiasta.

Miehen muuttuminen naiseksi ei saa teoksessa paljoakaan tilaa vaan se on kerrottu enempi taka-alalla, eikä siihen kiinnitetä sen suurempaa huomiota. Itse hämmästyin tästä täysin yllättäen esiin tulevasta sukupuolenmuutoksesta niin, että minun oli palattava teoksen alkuosaan ja tarkistettava, että olinko mahdollisesti lukenut teoksen alun niin huolimattomasti, että minulta oli mennyt jotakin ohi. Siitä ei ollut kyse, vaan Barrett todellakin pudottaa kuin pommin tiedon siitä, että henkilön sukupuoli on muuttunut.

Jos teoksen keskivaiheilla tarina ei oikein tahtonut liikahtaa eteenpäin on teoksen loppuosa tekstiä, jota lukee ahmimalla. A. Igoni Barrett on Nigerian Ovidius. Hän tuo esiin kotimaansa yhteiskunnallisia ongelmia ja hyödyntää taiten myyttistä kuvastoa kertoakseen siitä, mistä ei saa kertoa. Tämän romaanin perusteella hän on myös kirjailija, jonka tekemisiä kannattaa seurata tarkkaan.



A. Igoni Barrett: Blackass (2015)
262 sivua
Kustantaja: Chatto & Windus



Kommentit

  1. Oho, onpa mielenkiintoinen. Kiinnostuin ensin erityisesti otsikkovalinnan + Kafka-maininnan yhdistelmän ansiosta. :D Mutta tuo mahdollinen LGBT-juonne lisäsi kirjan kiinnostavuutta mulle vielä entisestään. Varaukseen menee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä kirja on tosiaan maailmalla ollut jonkinasteinen Juttu. Tuo LGBT ei kirjassa sinänsä tule varsinaisesti suoraan esiin, mutta toisaalta sitten taas se on minusta ainakin tärkeä osa tätä romaania ja jokainen voi tästä teoksesta sitä lukea enemmässä tai vähemmässä määrin. Tietysti vaikuttaa myös se, että Nigeriassa ko. aiheesta ei voi julkisesti kirjoittaa, joten siinä mielessä kirja sisältää myös melkoista uskallusta. En sitten tiedä, asuuko kirjailija enää Nigeriassa.

      Mielenkiintoista sitten kuulla sun näkemys, kun olet kirjan lukenut.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä