Reader, why did I marry him?

Instagramissa esiin pääsevät vain tietyn tyyppiset kirjat ja kirjailijat. Pirjo Hassinen ja hänen varsin laaja tuotantonsa ei edellä mainittuihin kuulu. Miksi näin on?  Syy 1: Pirjo Hassinen ei ole tarpeeksi instaseksikäs kirjailija. Instaseksikkyys tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että tiettyjen kirjailijoiden kirjoja lukemalla ja niistä postaamalla instagrammaaja nostaa samalla omaa lukijastatustaan Syy 2: Pirjo Hassinen ei ole niitä kirjailijoita, joiden viime aikaisten teosten tematiikka - terävä yhteiskuntakritiikki - kiinnostaisi instagrammaajia Syy 3: Pirjo Hassisen kirjojen kannet eivät ole tyyppiä, joka näyttäisivät hyvältä instakuvissa Syy 4: Jokin muu syy. Mikä?      Edellä mainitut syyt joko pitävät paikkansa tai eivät. Jotain outoa joka tapauksessa on siinä, että Pirjo Hassisen teokset vain harvoin päätyvät Instagramiin. Tätä kirjoittaessani tägillä #pirjohassinen löytyy 57 instapostausta. Jokainen instagram-postaus on vallankäyttöä. Kun yksi teos noste...

En ole nähnyt pitkään aikaan harhakuvia. Toivon taas elämääni enemmän näkyjä jostain sellaisesta, mitä ei voi saavuttaa. Tämä selkeä ja karu todellisuus on varmasti vain välivaihe. Viime vuosina olen lukenut suomalaista nykyrunoutta suht kattavasti ja sen myötä voin kertoa asian, jota kukaan tuskin olisi osannut aavistaa. Ei edes postpostmoderni Jussi, jonka känsäisessä kourassa on kuokan sijasta iPhone ja joka on vaihtanut suon helsinkiläiseen lähiöön. Kuten vaikkapa Jakomäkeen. Runoutemme on moninaista. Se on sitä mitä moninaisimmilla tavoilla. Jarkko Jokisen uuden runokokoelman nimi  Yhteen liimautuneet tähdet ja komeetat herättää oitis kysymyksen siitä, miten tähdet ja komeetat ovat liimautuneet yhteen. Liimanko avulla? Erikeeperinkö kenties vai jonkun toisen brändin liimalla? Tai. Olisiko jopa mahdollista, että perunalla, jota esiaikoina käytettiin liiman sijasta, kun liiman saatavuus oli vielä huono. Jarkko Jokinen ei ole minulle uusi tuttavuus, sillä ihastuin jo hänen kokoel...

En ole liiemmin törmännyt teksteihin tai arvioihin Otto Lehtisen romaanista Nämä kallisarvoiset asiat . Ihmettelen tätä, sillä Lehtisen romaanissa on paljon juttuja, joiden vuoksi tätä teosta pitäisi nostaa esiin. Nämä kallisarvoiset asiat sisältää kaksi eri tarinajuonta. Toisessa niistä seurataan Judya ja hänen muistisairaudesta kärsivää miestään Heikkiä. Toisessa taas tarkastelun kohteena on Jon sekä aikuisena että lapsena ja tähän tarinalankaan liittyvät lisäksi kuvaukset Jonin kumppanin Samuelin näkökulmasta. Lehtisen kuvaamat tarinalangat liittyvät löyhästi toisiinsa, sillä Jon työskentelee ateriapalvelussa ja Judy on yksi hänen asiakkaistaan. Syvempiäkin yhteyksiä löytyy. Jonin ja Samuelin sekä Judyn ja Heikin tarinoiden limittäminen toisiinsa luo kiinnostavaa liikehdintää näiden kahden narratiivin välille, jonka voisi tiivistää muotoon miesten välinen rakkaus meets vanhusten välinen heterorakkaus. Nämä kallisarvoiset asiat nostaa etualalle väkivallan ja sen uhkan. Judylla on per...

On kirjoja, joiden kohdalla hävettää sanoa, että on niiden lukemisesta ihan tuhannen tunnelmissa.  Minun kohdallani näihin kirjoihin kuuluvat erityisen väkivaltaiset teokset ja tässä suhteessa kärkipaikkaa on jo useamman vuoden pitänyt Ryan Gattisin romaani Vihan kadut (All involved, suom. Like 2015). Järkyttävä ja kamala kirja, jota luin kuin transsissa. Nyt Gattisin romaani on saanut kilpailijan. Fernanda Melchorin romaani Hurricane Season on totaalisen kammottava. Äärimmäisen väkivaltainen teos, jonka luin kuin hypnotisoituna kahdelta istumalta. Mikä näin väkivaltaisessa romaanissa viehättää? Romaanissa, jonka yleisin sana on fuck (verbinä) ja jossa ihmisiin sukupuolesta riippumatta viitataan sanalla cunt. Romaanissa, jossa kukaan ei ole turvassa seksuaalisilta hyökkäyksiltä ja jossa veden sijasta juodaan viinaa ja sekoitetaan päätä aineilla, joita nyt satutaan käsiinsä saamaan. Romaanissa, jonka henkilöistä useimmilla ei ole muuta lähitulevaisuutta kuin kuolema.  Melchori...

En ollut vielä puolivälissäkään Jarkko Volasen romaania Varjoihmiset , kun jo tiesin, millä sanoilla tulisin tämän bloggauksen aloittamaan. Se vaan, että mitä pidemmälle luin, sitä epärelevanteimmilta aloitussanani alkoivat vaikuttaa. Olen kuitenkin niihin jo niin kiintynyt, enkä aio syyllistyä darlingsien murhaan, joten seuraavassa tuo kyseinen aloitus: Kirja, jossa päästetään kaasua keittiöön Mustan paraatin tahtiin ei voi olla huono. Ei yksinkertaisesti voi ja sitä Varjoihmiset ei todella olekaan. Ihan breaking newsinä voin nimittäin kertoa, että kirjan ansiot eivät rajoitu siihen, että siinä on läsnä Musta Paraati. Aloitus on huono jo siitäkin syystä, että useimmat eivät ole koskaan edes kuulleet Mustasta paraatista. Yhtä lailla kyseinen aloitus on minulle ihan henkilökohtaisestikin tärkeä, koska juuri Mustan paraatisin biisi Romanssi, jossa sitä kaasua keittiöön päästetään summaa osan nuoruudestani.  * Varjoihmiset kertoo Juhasta nuorena ja aikuisena. Nuori Juha on kapinalline...

Säästin Eva Frantzin uusimman Anna Glad -dekkarin lukemista pahan päivän varalle.   Paha päivä tarkoittaa tässä yhteydessä päivää, jolloin haluan paeta todellisuutta kirjallisen teoksen luomaan maailmaan niin että unohdan tykkänään sen maailman, jossa elän. Uskoin aiemmin lukemieni Anna Glad -dekkarien perusteella, että Tästä pelistä pois olisi minulle täydellinen "unohduksen kirja". Uskoin, enkä uskonut turhaan. Tästä pelistä pois on dekkariviihdekirjallisuuden täyttä ykkösluokkaa. Viime aikoina monet aloittamani kirjat ovat jääneet kesken. Keskittymiseni ei ole riittänyt. Valitettavan usein tilanne on myös ollut se, että olen lukenut jotakin teosta muutaman sivun ennen nukkumaanmenoa ja näin hajanaisen lukemisen seurauksena kirja jos toinenkin on kärsinyt siinä määrin, että olen katsonut parhaaksi jättää sen kesken.  En voisi kirjoittaa bloggausta kirjasta, jonka lukemisessa olen itsestäni johtuvista syistä suht täysin epäonnistunut. Toki huonollakin lukemisella usein ...

Näissä runoissa on saappaassa reikä. Niissä Nokian mustissa pitkävartisissa. Ristiriita syntyy heti Maiju Pohjolan esikoiskokoelman Lautuma kannen myötä. Kansi herättää eloon talon jossakin syrjäisellä maaseudulla. Repsottaa. On vaarassa sortua ja vajota osaksi maisemaa. On marraskuu päivästä toiseen. Aina vaan. Ja sataa. Aina vaan. Harmaus mustuutta pimeämpää. Aina vaan. Toisaalla dekkarissa kuvattu kirkas huone ja metallisella pöydällä ruumis, jonka kuolinhetkeä patologi arvioi lautumia tarkastelemalla. Miehen ruumis. Ehdottomasti ja sikäli kyllä oudosti, että nuoren murhatun naisen ruumis myy paremmin. Jostain nyt kumminkin tuli tämä kuollut mies, ruskeatukkainen, terävänenäinen. Mies ei ole se sama mies, joka Lautumassa on jäänyt kokemansa vangiksi. Jälkimmäinen sotii yhä. Kun hän muistelee, talon seinä lakkaa olemasta ja rintama astuu huoneeseen. lentokoneet heräävät uudestaan ja uudestaan eikä kukaan kuule ujellusta kuinka kammarin seinä on lakannut olemasta Lautumassa on kyse su...

Olemme syntyneet katselemaan ja kuuntelemaan tätä maailmaa. Se ei muuta kaipaa. Japanilainen Durian Sukegawa on paitsi kirjailija, myös muusikko ja klovni. Erityisesti viimeksi mainittu ammatti on hänen romaaninsa Tokuen resepti kannalta erityisen olennaisen tuntuinen. Sukegawan romaani on yhtäaikaa traaginen ja lempeä. Sen perusluonne on vahvasti humaani ja elämää kunnioittava. Kuten klovnin hahmo, se paljastaa myös pinnanalaisen. Eva Monchecourtin suunnittelema kansi hivelee silmää. Se on kuin romaanissa tärkeässä roolissa olevat dorayaki-leivonnaiset, joiden kuoren alta löytyy makuhermoja kutkuttavaa paputahnaa.    Kannessa on kuvattu romaanin tärkeimmät henkilöt. Mies kuvan keskellä on Sentarō, joka uurastaa dorayakien parissa sovittaakseen vanhat velkansa. Nainen kannen oikeassa laidassa on Tokue, joka 14-vuotiaana sairastui Hansenin tautiin eli lepraan ja joutui viettämään seuraavat vuosikymmenet täydellisessä eristyksessä. Kannen alareunassa oleva tyttö on teini-ikäinen...

  No nyt tota joo.  Kyllä aivan.  Todellakin.  Ihan harvinaisen outo ja riemastuttava teos. Aja aurasi vainajain luitten yli on ensimmäinen Olga Tokarczukilta lukemani kirja. Hämmästyttävää, eikö vaan? Tosin ei ollenkaan niin hämmästyttävää kuin itse tämä romaani, joka on varsin erikoinen tapaus. Ja ennen muuta nautittava sellainen. Kirjastoluokittelussa Tokarzcukin romaani on saanut selkämykseensä tarran "jännitys". Ihmettelen asiaa, sillä  jännitystarina ei ole mitenkään tämän kirjan olennaisin aspekti, vaikka toki tätä teosta siitäkin kulmasta voi lähestyä. Ruumiita löytyy Tokarczukin kirjassa niin metsästä kuin kaivostakin.  Outoa, että jengiä tuosta noin vaan kuolee. Teoksen päähenkilö rouva D. (kutsun häntä rouva D:ksi, koska aloin kutsua häntä rouva D:ksi, kun en heti muistanut, miten hänen sukunimensä kirjoitetaan) tekee parhaansa avustaakseen poliisia murhatutkimuksissa, mutta nuo ketaleet eivät ota kuuleviin korviinsa rouva D:n kirjelmiä. Saati, ...

"Mutta elossa oleminen maailmassa, päivästä päivään - vaikka meille annetaan enemmän ja enemmän ja enemmän kestettävää, vaikka käsitys siitä mitä kestämme muuttuu, kuten muuttuvat myös menetelmät, joilla me kestämme - se on jonkinasteinen ihme." Maa ja Taivas on romaani ghanalais-amerikkalaisesta perheestä, joka hajoaa. Se kertoo sisaruudesta, lasten ja vanhempien välisestä suhteesta sekä isän poissaolosta. Se kietoutuu trauman ympärille ja nostaa esiin mustana elämisen erityishaasteet Amerikassa.  Kaikki voi olla niin pienestä kiinni. Tapahtua ikään kuin vahingossa. Gyasin romaanissa peruuttamaton saa alkunsa, kun perheen poika Nana loukkaa jalkansa koripallotreeneissä ja hänelle kirjoitetaan kipulääkeresepti, josta tulee portti huumeisiin ja kuolemaan. Perheen äiti vajoaa vaikeaan masennukseen. Vetäytyy kaikesta.  Tytär Gifty päätyy aikuisena opiskelemaan neurotieteitä käsitelläkseen sitä kautta kokemaansa ja ymmärtääkseen kärsimyksen mekanismeja. Laboratoriossa hän tekee ...

On kirjoja, jotka ovat rakkautta ensi lauseesta. Taneli Viljasen Varjoja, usvaa on juuri tällainen kirja. Se alkaa näin: Tämä ei ole kirja, joka tietää . Tietämismantrojen maailmassa on suurta kirjoittaa sokraattisuskollinen lause. Niin pitäisi tehdä paljon useammin. Tai edes kysyä, kun väittää tietävänsä, että mistä tietää, että tietää. Varjoja, usvaa herättää niin valtavasti ajatuksia, että olen jo etukäteen hengästynyt, kun pohdin, miten tätä kirjaa lähestyisin ja ennen kaikkea, miten tekisin sille parhaiten oikeutta.  Sillä.  Kyllä.  Kyseessä on yksi tämän kirjasyksyn tärkeimmistä teoksista. Yksinkertaisin tapa kuvata Viljasen kirjanpituista esseetä on todeta, että kirjassaan Viljanen pyrkii määrittelemään, mitä muunsukupuolisuus hänelle tarkoittaa.  Muunsukupuolisuudesta ei voi puhua puhumatta sukupuolesta. Vai voiko? Voiko kerrostalosta puhua puhumatta talosta? Sukupuoli on raivostuttava käsite. Olen vihannut sitä aktiivisesti viimeiset reilut parikymmentä vuo...

Hirmuinen mieliteko.  Ennustamisen hirmuinen mieliteko. Niin hirmuinen, että en kykene olemaan ennustamatta. Siis ennustan (olen siis olemassa). Ennustan, että on tuleva päivä, jolloin Colson Whitehead saa Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Jos ennustukseni ei toteudu, tapahtuu vääryys. Whitehead tuli suomalaisten laajempaan tietoisuuteen romaanillaan Nickelin pojat . Se on herättänyt ansaittua kehua ja kummallista olisikin, jos niin ei olisi käynyt. Nickelin pojat on vetävästi kerrottu tarina, joka nostaa päivänvaloon yhdysvaltalaisen rasismin. Balladi John Henrystä on teknisesti hyvin eri tyyppinen kirja kuin Nickelin pojat. BJH:stä ei löydy juonivetoista lukijan mukaansa kieputtavaa tarinaa, vaan kirja hypähtelee eteenpäin eri henkilöiden näkökulmien kautta. On jollakin tapaa suorastaan kohtuuton ruopatessaan mukaansa myös osia, joiden välttämättömyyttä itse teoksen kannalta ei aina ole helppo pitää perusteltuna. BJH:n pohjalla on romaanin nimen mukaisesti legenda John He...

Jos olisin kirjoittanut Athena Farrokhzadin runokokoelmasta I rörelse heti sen luettuani tämä teksti olisi varsin toisenlainen.  Nyt, kun olen antanut Farrokhzadin runojen vaeltaa alitajunnassani jo viikkoja, opin jotakin itsestäni ja niistä mekanismeista, jotka kiinnittävät minut vahvasti tietynlaiseen runouteen. I rörelse jatkaa samalla vahvasti yhteiskunnallisia epäkohtia kommentoivalla linjalla kuin Farrokhzadin vuonna 2013 julkaistu, August-palkinnolla palkittu kokoelma Vitsvit . Siinä missä Vitsvit tapahtui pitkälti lukijassa ja kasvoi lukukerta lukukerralta I rörelse taas hyödyntää vallankumouksen poetiikkaa julistavammin ja tarjoaa eväänsä sitä myötä suoremmin. Megafonin kautta kuuluva särisevän mekaaninen ääni. Ilmaa halkovat nyrkit. Tarve saada oikeutusta. I rörelsen vyörytys on armotonta. Se hyökkää kimppuun ja paljastaa, että hyvinvointiyhteiskunnan "hyvin" viittaa toimintaympäristöihin, joihin pääsy on vain osalla ihmisistä. Niillä valkoisilla, niillä etuoikeute...

"Avioseksi on sitä, että riisuu alushousut itse." Sille, joka piti Jenny Offillin romaanista Syvien pohdintojen jaosto (SPJ), Ilmastoja on takuuvarmaa luettavaa. Jos taas edellinen ei oikein innostanut on suuri riski, että sfääreihin kohoamista ei tapahdu Ilmastojenkaan kohdalla. Ilmastoja on  SPJ:n tavoin fragmentaarinen ja anti-narrativiinen teos, jossa teksti hypähtelee kappaleesta toiseen usein ilman sen kummenpia sidoksia. Itse asiassa se voisi olla suoraa jatkoa Offillin edelliselle kirjalle - jopa niin, että nämä kaksi voitaitaisiin julkaista yhtenä teoksena samojen kansien sisällä ilman että se aiheuttaisi sen suurempaa hämmennystä. Ilmastoja pitää kasassa ydinperhe. (Asia, johon mieleni tekee lukea ironiaa.)  Yliopiston kirjastossa työskentelevä äiti Lizzie, isä Ben sekä poika Eli. Lisäväriä perhekuvioihin tuo Lizzyn veli, ex-narkkari Henry sekä Lizzietä puoleensavetävä Will.  Kinnostavaa on, että vaikka Offillin kerronta vastustaa tarinallisuutta tuo erityises...

Jo Tritonuksen kansi vihjaa, että synkissä vesissä liikutaan. Vihje osoittautuu oikeaksi, joskaan ei millään tapaa koko totuudeksi Westön uutuusromaanista.  Lähdin selvittämään sanan tritonus-merkitystä wikipediasta ja löysin seuraavaa: "Tritonus on musiikillinen intervalli, joka on laadultaan ylinouseva kvartti tai sen enharmoninen vastine, vähennetty kvintti. Tritonus on tasavireisessä järjestelmässä kolmen kokosävelaskelen suuruinen (tri + tonus). Tritonus esiintyy IV ja VII asteen välillä sekä duurisävellajeissa, että harmonisessa ja melodisessa mollissa. Luonnollisessa molliasteikossa se on II ja VI asteen välillä. Tritonus on tasavireisessä asteikossa symmetrinen, eli sen käänteisintervalli on tritonus, mikäli enharmonisten sävelten välillä ei tehdä eroa. Esimerkiksi ylinouseva kvartti F–H on käännettynä intervallina vähennetty kvintti H–F."* Edellä olevaan voisi vielä lisätä teoksen alussa olevan...

Runokokoelmat jäävät mieleeni omalla logiikallaan jonkun tietyn aspektin kautta Se ei välttämättä aina ole edes kyseisen kokoelman olennaisin juttu, mutta sellainen juttu, joka puhuttelee juuri minua ihan erityisellä tavalla. Virpi Vairisen kokoelmasta Kaikki tapahtuu niin paljon minulle jää pitkäksi aikaa b) Don DeLillon Esittäjän merkitysmaailma sekä a) Vairisen havainnot siitä, miten tietotekniikka käytäntöineen on vaikuttanut/vaikuttaa ihmisen tapaan havainnoida maailmaa. Miten nämä vaikutukset tulevat välillä esiin aivan yllättävissäkin yhteyksissä. ”joskus etsin katseellani maisemasta jotakin ja ajattelen ctrl+F, mutta en tiedä hakusanaa ...” Kuina käteviä tällaiset haut olisivatkaan. Kuinka kauhistuttavia. Eilen viimeksi ollessani kävelyllä joen rannassa ajattelin, että pitäisi ottaa upeasta syysmaisemasta kuvakaappaus. Valokuva ei tarjoutunut minulle mahdollisuutena, vaan nimenomaan kuvakappaus. Toisinaan  kieltämättä olisi helpottavaa,...

Hämmentävän hyvä. Jos Laura Laakson uutuusromaania Pilvenpiirtäjä pitäisi kuvata kahdella sanalla käyttäisin siitä juuri ilmaisua hämmentävän hyvä. Jo Laakson esikoinen Mrs Milkyway vakuutti minut siitä, että Laakso ei todellakaan hyppele matalimman aidan yli. Nyt jälkiviisaana nämä molemmat teokset luettuani voin jo sanoa ääneen, että siinä missä Mrs Milkyway latasi tiskiin korostuneen kokeellisen kokonaisvaikutelman malttaa Laakso Pilvenpiirtäjissä jarruttaa sen verran, että lukijan on helpompi pysyä matkassa mukana. Jos Pilvenpiirtäjää käy tulkitsemaan saattaa hyvinkin päätyä jonkin tyyppiseen metsään, mutta olen valmis ottamaan sen riskin. Pilvenpiirtäjät liikkuu uusperheessä ja yksi sen keskeisiä teemoja on äidin ja pojan välinen suhde. Rakkaan lapsen tavoin pojalla on monia nimiä. Äiti on taiteilija siinä ahtaassa kolossa, johon perhe-elämä on hänet puristanut. Siinä samassa rupisessa loukossa, jota ovat asuttaneet äidit, joiden pojista on tullut kuuluisia ja haluttuj...

Peter Sandström on Suomen Patti Smith. Sandström kirjoittaa samaa kirjaa kirja toisensa jälkeen ja hyvä niin. Rakkaus on kesy eläin kertoo Sandström-nimisestä päähenkilöstä ja tämän äidistä. Tärkeässä roolissa on myös kertojan sisko. Taustalla vilahtelevat päähenkilön avioliiton ulkopuoliset suhteet ja erityiseti muuan Karhu. Yhtä lailla kuin Patti Smith, Sandström haahuilee (käytän nyt tätä verbiä, joka on periaatteessa varattu Joel Haahtelan teosten kuvaamiseen. Aika rohkeeta vai mitä?) teoksissaan omassa elämässään ja sen vieressä. Kun luettuani Smithin Apinanvuoden jouduin hyväksymään, että hän ei kirjoita vain siitä, mitä hänelle on oikeasti tapahtunut, vaan maustaa tarinaa tarkoitukseen sopivilla fiktiivisillä aineksilla ovat yhteydet Sandströmin ja Smithin välillä suurempia kuin mitä olin aiemmin tullut ajatelleeksikaan. Autofiktiosta puhutaan paljon, monen mielestä kyllästymiseen asti. Sandström kuitenkin on onnistunut jalostamaan tämän lajin omaksi tunnusmerkikseen t...