Siirry pääsisältöön

Matti Kangaskoski: Pääkalloneuvottelut


Olen kummallisten kirjojen magneetti. Usein hankin niitä luettavakseni tieten tahtoen, mutta joskus käy niinkin, että epätavallisempi kirja löytyy lukupinosta ilman että sitä lukemaan alkaessani edes tiedän sen kuuluvan tähän ryhmään. Näin kävi Matti Kangaskosken Pääkalloneuvottelujen kanssa. Lainasin kirjastosta Kangaskosken runoja ja sain - niin, mitäköhän sainkaan?

Toisinaan lukiessa tapahtuu erinomaisia yhteentörmäyksiä ihan vaan siksi, että kaksi teosta sattuu olemaan käden ulottuvilla yhtä aikaa. Näin kävi Pääkalloneuvottelujen kohdalla, kun se osui yhteen toisen runoteoksen elikkäs Max Jacobin kirjan Runoja noppapikarista (Poesia) kanssa.

Jacobin teoksen takakannessa todetaan: En oppinut tästä kirjasta mitään. Palaan siihen yhä uudestaan oppiakseni vielä vähemmän.

Jos jätetään edellä mainittuihin sanoihin sisältyvät ironiat sun muut mahdolliset ja mahdottomat äänensävyt sikseen, niin voin todeta, että tuo kuvaus sopii varsin hyvin ilmentämään tuntemuksiani Pääkalloneuvottelujen parissa. Eikä tässä vielä kaikki. Jacobin kokoelman ensimmäisestä runosta, joka on nimeltään 1914, löytyy seuraavaa: "Sulkakoristeinen hattu on lytyssä, naama pelottava pääkallo ..." Okei. Niitä on siis liikkeellä. Pääkalloja. Siis muitakin kuin se oma.

*

Monet kirjabloggarit eivät oikein tykkää, kun joku jossakin toteaa, että he eivät ole oikeita kriitikoita. Turha on  moisesta näkemyksestä suivaantua, sillä useimmat bloggaukset ovat kaukana ns. ammattikritiikeistä, eikä niitä sellaisiksi ole tarkoitettukaan. Tällaisissa tilanteissa kuin Pääkalloneuvotteluista kirjoittaessani olen oikein iloinen siitä, että en ole oikea kriitikko, sillä oikeana kriitikkona ei olisi kovin mukavaa myöntää, että Kangaskosken runoja lukiessani yleisin kysymykseni oli: mitä hemmettiä näissä runoissa oikein tapahtuu? Sitä seurasivat usein kysymykset: mihin tukeutua Pääkalloneuvotteluja lukiessa ja mistä näkökulmasta niitä lähestyä? Tuntui kuin olisin yrittänyt työntää neliönmuotoisia kappaleita Hamletin käsissään pitelemän pääkallon soikeisiin silmäreikiin.

Pääkallo on Pääkalloneuvottelujen päähenkilö eli toisin sanoen pääkallo. Jos siitä kertoo imperfektissä voi sanoa, että se

kampasi muodon, voiteli leivät, laittoi kananmunat ja istui alas 
ja esim.
neuvotteli itsensä parturiin, tunsi onton, ratkaisi annoksen, liikutti hampaita, puhalsi tyhjän
ja myös
tarkasteli tunnesidostaan

*


Pääkallo ei jätä rauhaan. Aamujunassa se istuu vieressäni, on itsevarma kuin HSL:n tarkastaja. Junasta poistuessani nauran vähän, siitäs sait, lähde vaan paluujunalla takaisin Keravalle. Vaan siitäpäs sainkin minä. Pääakallo istuu olkapäälläni ja suhisee istuessaan. On sikamaisen kirkasta, "valo jatkaa pupilliin, pyörömäiseen avaumaan värikkään iiriksen keskellä."

Love love love suhisee pääkallo ja haluaa muistuttaa, että sen tarinaan liittyy myös rakkaustarina. Hyvä on, ymmärrän kyllä vähemmälläkin, olenhan itsekin stalkerien sukua ja huonetta ja ollut epätoivoinen rakkaudessa. Ihan niin kuin hänkin "toisen vuoden seurasin sinua paikantaakseni ongelmat joiden vuoksi minun ei tarvitsisi olla oma itseni." Oma itseni kaikuu pääkallo ja minulle tulee kiire.

*

Pääkalloneuvottelu on oivalluksista väärällään. Siinä riittää loputtoman tuntuisesti tutkittavaa ja kun kuljeskelen sen sivuilla haluaisin nähdä, mitä aivoissani tapahtuu. Mitkä alueet aktivoituvat ja minkä väriset hälytysvalot ovat kulloinkin päällä. Pääkalloneuvottelut on jaettu kolmeen pääjakoon ja kolmeen punaiseen. Niiden välissä käydään pikkuisia välineuvotteluja. Kokoelman loppupuolella tehdään päälihasliikkeitä.

Kangaskosken kokoelmassa on paljon päitä, päämerkityksiä ja päämerkittyjä.

Pää päästä päähän, päätä päässä pääsi pääksi.



Olen päästä pääsemättömissä. Pääasiassa päättelen, että lukukokemukseni on päämäärätön ja päätä vailla. Mistä päästä pitäisi aloittaa päästäkseen Pääkalloneuvottelujen pään sisälle? Päällimmäisin kokemukseni on päästäisen kaltainen, päästäisen laitan päällystakin taskun ja päättelen irtonaiset langanpäät. Pääroolissa on päätön pää, irtopää, jos niin haluatte.

Parasta ennen päämäärä, ilman lukuja ilmaistu ja ikuinen. Jos tahdot tuulettaa pääsi, Pääkalloneuvottelut ovat sinulle. Lainaan pääkallon strategiaa: Olen ollut paikallani jo pitkään, nyt täytyy hakeutua jonnekin. Sitä paitsi huijasin alussa, kun kirjoitin, että en oppinut tästä kokoelmasta mitään. Opin kyllä, en vaan vielä toistaiseksi tiedä, mitä kaikkea opin ja niin on hyvä. Jään kieppumaan siihen riemuun, jota tämän kokoelman lukeminen synnytti.


Matti Kangaskoski: Pääkalloneuvottelut (2017)
102 sivua
Kustantaja: Teos

Kommentit

  1. Päätöntä menoa, mutta voihan siinä silti olla häntää ja jopa päätä. Runojen lukemisessa ei päällisin puolin näytä olevan järkeä, mutta ehkä tuo riemu riittää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Riemu riittää hyvin pitkälle. Jännää sekin, että oikein aina odotin, että pääsen taas tämän kokoelman pariin. Vähän olin niinku lapsi karkkikaupassa. Toivottavasti tästä tulee lisää bloggauksia (vink vink).

      Poista
  2. Kangaskoski on ihan mahtava! Esikoinen ja Sydänmarssi olivat ihan loistavia ( http://www.lily.fi/blogit/sivulauseita/sydanmarssi ), ja Pääkallo odottaa hyllyssä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla oli Kangaskoski mennyt ohi Pääkalloneuvotteluihin asti. Luin sun tekstin ja Sydänmarssi vaikuttaa tosi kiinnostavalta. Luulin, että Kangaskoski on kirjoittanut vaan runoja, mutta tekstisi luettuani olen tässä asiassa viisaampi.

      Pääkallo on kiinnostava tuttavuus, vaikka tosiaan en voi sanoa että monia juttuja tässä kokoelmassa olisin ymmärtänyt, mutta sen sentään, että kyseessä on tasokas teos. :D

      Poista
  3. Kiehtovaa!

    Minun oli tarkoitus tuulettaa päätäni näiden runojen parissa viimeviikkoista tapaamistamme seuraavana päivänä. Helmet ilmoitti, että kirja on lähikirjastoni hyllyllä. Ei ollut. Eikä ollut ensimmäinen kerta, kun oli tyhjää edessä, vaikka tietokanta kertoontoisin. Hyllyjä selailessani bongasin monta väärin aakkostettua teosta vaan en tätä. Päätöntä! Lainasin siten runoilijan esikoiskokoelman. Säästän sen PÄÄsiäiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toimiipa teillä Helmet kummallisesti. Tosi tylsää. PÄÄsiäiseen tämä kokoelma kyllä sopii vallan mainiosti. Ai että odotan, mitä tulet tästä kirjoittamaan.

      Poista
  4. Tämä kyllä kiinnostaisi, en ole aiemmin Kangaskoskea lukenut mutta nimenä om tuttu. Olen hiljalleen opetellut olemaan ärsyyntymättä, vaikka en joistakin runoista juuri mitään silleen varsinaisesti ymmärtäisi. Ehkä uskaltaudun myös pääkallon matkaan. Pitää muistaa hankkia kirjastosta tämä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on kyllä mahdottoman kiinnostava runoteos, jonka seurassa ei haitannut olla pihalla. :D Mullakin sama tilanne siinä, että ensimmäinen Kangaskoskelta lukemani teos. Tuolla ylempänä Helmi vinkkasi eräästä toisesta Kangaskosken kirjasta ja että kun nyt sekin kiinnostaisi. Olen vaan jo suorastaan konkreettisesti hukkumassa lukukasoihin. Pitäisi varmaan tehdä ryhtiliike ja viedä kaikki moneen kertaan uusitut lainat takaisin kirjastoon. Mutku mutku mutku ei raaskis millään. :D

      Mukavaa pääsiäistä!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän