Reader, why did I marry him?

Klassikkohaaste osoitti taas käyttökelpoisuutensa, sillä sen myötä onnistuin vihdoin lukemaan Carson McCullersin esikoisromaanin The heart is a lonely hunter (1940), jonka julkaisu teki 23-vuotiaasta kirjailijasta samoin tein kirjallisen sensaation. Nykypäivänä tämä teos luetaan rutiininomaisesti 200 parhaan 1900-luvulla kirjoitetun romaanin joukkoon. Olen aiemmin lukenut kahdesti McCullersin romaanin  Heijastuksia kultaisessa silmässä (suom. 1966, Reflections in a Golden Eye, 1941) ja sen herättämät voimakkaat syvän etelän kuvat olivat vahvasti mielessäni, kun kävin tämän hänen esikoisensa kimppuun. Kuten klassikoiden kohdalla yleensäkin oli seuranani myös pelko, että mitäpä jos en ymmärräkään tämän suuresti kehutun ja rakastetun romaanin hienouksia. Lukemiseni alkuhetkiä leimasivat  hyvin saman tapaiset tunteet kuin lukiessani Harper Leen romaania To kill a mockingbird . Sen lisäksi, että sekä McCullersin että Leen romaanit ovat arvostettuja yhdysvaltalaisia klassikkoja sijoit

Kirjoita 'onnenkissa' googlen kuvahakuun ja saat tulokseksi liudan kissoja käpälä pystyssä. Käpälä, joka heiluu siihen asti, että patteri loppuu. Samalla voi astua symbolimaastoon ja päästää mieleensä ajatuksen: entäs sitten kun uutta patteria ei ole saatavilla? Edellinen kappale taitaa olla aasinsilta (eikä edes kovin hyvä sellainen), mutta joka tapauksessa se herättää kysymyksen siitä, miksi juuri aasin? Miksei vaikka virtahevon tai leijonan? Mikä on aasinsilta-sanonnan etymologia? Aino Vähäpesolan autenttinen onnenkissa löytyy joka tapauksessa Edith Södergranin kotoa Raivolasta, jossa Edith asustelee äitinsä kanssa, sairastaa ja kirjoittaa runoja. Vähäpesolan kirjaa on kutsuttu esseeromaaniksi ja mikäs siinä, ei genre kirjaa pahenna, vaikka joskus luokittelu onkin aika tylsää, eikä välttämättä itse teoksen kannalta edes kovin oleellista. Onnenkissassa Vähäpesola joogaa ja kirjoittaa Edith Södergranista, sukupuoliroolien puristuksesta ja nuoren naisen elämästä ylipäätä

Kyllä vaan, olet ihan oikeassa. Testosteroni se on, joka täällä haisee. Jumalainen äijätuoksu, jonka sydänaromit ovat peräisin rock and rollista ja naisia hyväkseen käyttävien miesten hikisiltä ihoilta. Caitlin Moranin Kuinka olla kuuluisa on ensimmäinen häneltä lukemani kirja, joten en osaa sanoa, miten se suhtautuu hänen aiempiin teoksiinsa. Korviini on kuitenkin kantautunut, että Moranin kirjoitustapa on rempseä ja herkimpiä lukijoita punasteluttava, eikä tämä hänen uutuusteoksensa ole tässä suhteessa poikkeus. Meno ja meininki on vallan lennokasta ja energistä, eikä häveliäisyys ole tässä kirjassa mikään erityinen arvo. Tosin välillä tuntuu, että Moran pyrkii shokeeraamaan tarkoituksella, kuten vaikkapa silloin, kun hän kirjoittaa Brōnten sisarusten runkkaamisesta. Kuinka olla kuuluisa kertoo 19-vuotiaasta Johannasta, joka on musiikkitoimittaja. Hänen myötään lukija pääsee rock-maailmaan ytimeen, jossa valkoiset (ainakin omasta mielestään) seksikkäät miehet laulavat ja soitta

Ali Smith teki sen taas. Kirjoitti kirjan, josta kerroksia löytyy siinä määrin, että jos niitä aikoo käydä lapioimaan kannattaa ottaa naapurinkin lapio mukaan. Smith on oma genrensä. Hän on kirjailija, jonka kirjoittaminen ei vaikuta tunnustavan mitään rajoja tai rajoituksia, vaan on läpeensä omaehtoista ja kapinallista. Hän ei välitä säännöistä, eikä muodoista. Hän kirjoittaa tekstuaalisen latunsa umpihankeen ja soittaa kieltä kuin se olisi jotakin hänen ikiomaansa. Hän on kirjailija, jonka teoksia joko rakastaa tai sitten ei. Kun tässä mietin, mitä Autumnista kirjoittaisin leikin mielessäni ajatuksella, että voisiko olla niin, että vaikka kirjoittaisin mitä tahansa liittyisi se jotakin kautta Smithin kirjaan. Tämä skenaario on kiehtova, eikä välttämättä lainkaan kaukana totuudesta, sillä luova lukija onnistuu löytämään Autumnista suunnilleen kaiken. Kyllä sentään hieman taisin liioitella. Mutta hei, vain erittäin hieman! Smithin kirjoissa olennaisinsta ei ole tarina tai ju

Nyt kävi kummallinen juttu Kultapoika, kuplapojan kanssa ja olen tästä asiasta itsekin aika ymmälläni. Kehtaankohan edes kertoa? Mietin hetken ja laitan tähän nyt ensin sitaatin. Miten kaikki pyyhkiytyy pois, noin vain, koko eletty elämä.  Että aivan lopussa, meillä on tismalleen sama  kuin alussakin, ei muuta: äidin rakkaus  (tai rakkaudettomuus) Kultapoika, kuplapojan runot ovat tarinallisia ja niiden vahvuus on niiden tematiikassa, joka tarjoaa kylmää kyytiä. Lehdon runoissa tarkastellaan äitiyttä ja siihen liittyviä vaatimuksia ja konventioita todellisen elämän ihmisten kautta. Ostan tämän asetelman ensimmäisillä lukukerroilla, mutta vähitellen se alkaa pistää yhä enemmän vastaan. Äitiydestä ja varsinkin sen synkemmistä puolista on vaikeaa kirjoittaa itsensä kautta, koska asiat tuppaavat helposti tulemaan liiankin lähelle. Ne tukahduttavat, menevät sielun ja ruumiin syvyyksiin  ja muuttuvat siellä mustaksi tahmaksi, josta ei pääse irti. Lehto etäännyttää äitystemati

He ovat viimein löytäneet minut. Eivät he tahdo pahaa, haluavat vain viedä minut sinne, minne olen koko ikäni kuulunut: heidän luokseen, pohjalle, pimeään. Onko kellään tietoa, miksi Jyrki Vainosen novellikokoelmasta Yön ja päivän tarinoita ei pöhinöidä somessa? Minkä takia se ei esiinny instastoreissa kahvikupilla ja kukkasilla koristeltuna? Miksi sen ympärillä ei käy kovaääninen ja oikeutettu meteli, joka vaatisi, että tämä kokoelma pitää ehdottomasti lukea? Jos eläisimme maailmassa, jossa kirjallisen teoksen laatu ja sen saama huomio korreloisivat tilanne tietenkin olisi aivan toinen. Vainosen novellien lukeminen tuntuu paluulta seudulle, jossa kirjallisuus on kirjallisuutta ilman härpäkkeitä. Se on hieno tunne. Se kertoo sanojen voimasta ja kirjailijan kyvystä vakuuttaa lukija sanoillaan, joiden avulla hän nostaa esiin ihmeellisiä paloja maailmasta. Kuten tämän kokoelman nimi jo vihjaa on osa novelleista päivälogiikan mukaisia, osa taas täynnä yön arvaamattomia kulkurei

Tuukka Pietarisen runokokoelma Yksin ja toisin kertoo asioiden tapahtumisen luonteesta kuvaamalla tähän tapahtumiseen liittyviä sisäisiä ristiriitoja ja epäjatkuvuuksia. Usein tuloksena on looginen ristiriita, jonka lähempi tarkastelu synnyttää aivoihin pullistumia. Pietarisen runoissa luodaan tilanteita, jotka eivät ole järjellä ratkaistavissa. Se, mitä kuvataan kietoutuu itsensä ympäri tavalla, jonka edestä ei voi riisua sitä peittävää kangasta, koska se on kuvatun olennainen osa. On tai yhtälailla on olematta. On kohtauspiste, kahden suoran välinen leikkauskohta, on mahdottomuus. Verhoa esittävä maalaus, jonka jokainen katsoja yrittää vetää sivuun maalauksen tieltä Pietarisen runot ovat verhoja nekin. Lukiessani nyin niitä. Ne eivät tahdo liikkua. Vastustavat jämäkästi kuin kolmevuotiaan uhma. Ovat sille päälle sattuessaan paksua pimiökangasta, jolla ei ole velvollisuuksia lukijaa kohtaan. Tiedän kyllä, että verhoja kuuluu vetää, ei työntää. Kokeilen kuitenkin työntävää li

"Ei ole sinun kirjasi", sanoi minulle yksi jos toinenkin luettuaan Sisko Savonlahden esikoisteoksen Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu . Kerron heti tähän alkuun salaisuuden. En nimittäin kovinkaan paljoa luota muiden arvioihin siitä, mistä kirjasta mahdollisesti saattaisin innostua, mutta varmasti Savonlahden romaaniin tutustumista lykkäsi kuitenkin ainakin jossain määrin se, että lähipiirini lukijoiden kesken vaikutti vallitsevan konsensus sen suhteen, että voisin hyvällä omalla tunnolla jättää tämän kirjan väliin. Vaan kuinkas sitten kävikään? Kun otin uudestaan käyttööni äänikirjapalvelun päätin kuunnella ETKKM:n. Vähän varovaisesti ja ikään kuin itseltänikin hieman salaa. Sain kyllä kirjasta ennakkokappaleen kustantajalta juuri ennen sen ilmestymistä, mutta jostakin syystä kirjan kuunteleminen houkutti lukemista enemmän. Nyt kirjan kuunneltuani minulla on vahva tunne, että kuunneltuna ETKKM oli minulle parempi ja intiimimpi kokemus kuin mitä se olisi ollut luettuna