Reader, why did I marry him?

Joskus kirjaan sujahtaa sisään kerrassaan mutkattomasti, koska heti alussa on sanottu jotain, joka tulee harvinaisen lähelle. Hankauksen kohdalla se on muutto. Via ja Joel sekä heidän 4-vuotias tyttärensä Ruu ovat juuri muuttaneet ja koska omasta muutostani on vasta parisen kuukautta luen heidän muuttotuntemuksiaan oman muuttoni kautta. Vialle muutto on kivulias. Hän on rakastanut Punavuorta, jossa he ovat asuneet ja lähiöön muutto tuntuu ahdistavalta. Via kaipaa keskikaupungin vilinää ja ihmisä, tunnetta siitä, että lähellä on mahdollisuuksia, vaikka niihin ei tarttuisikaan. Tunnistan tunteen, mutta enemmänkin niin, että uudessa asuinpaikassani mahdollisuuksi on hurjan paljon enemmän kuin siellä, missä ennen asuin. Vian mies on lääkäri, joka keskittyy valmistautumaan triathlonille. Via taas on palannut äitiyslomalta tietotyöläisen töihin, mutta ei saa otetta työelämästä. Hanka. Ei tunnu oikealta. Deadlinet häälyvät pään yllä kuin eksyneet droonit. Ja ikuinen kiire. Kiire hakemaan las...

Hovissa on paljon kipua. Sen sahalaitareunat tarttuvat kiinni jo Rantakarin runokokoelman kannesta. Miksi kipu on punaista? Johtuuko se siitä, että verikin on? Näkeekö joku kivun jonkun muun värisenä? Jos veri olisi sinistä, olisi kipukin sinistä. Niinkö? Kirjassa on kivun hovi herttuoineen ja ruhtinattarineen, kivun barokkinen sivumaku kuin raudanmaku kielellä. Kivulla ei ole asteikkoa. Ei kohtaa, jonka jälkeen se ei enää voisi muuttua tuskallisemmaksi. Tulee aina uusi huone, jossa kipu jo malttamattomana odottaa. ”ikkuna leijuu sivuun ja paljastaa uuden näkymän, aiemmin tuntemattoman huoneen” Kipu on yksityistä, toisen kivusta ei voi tietää. Kipu eristää ja kapseloi. Kivun vallassa olevalle kivun ulkopuolisuutta ei ole. Kivusta tulee koko maailma, läpäisemättömät seinät, suljetut ovet. * Hovi pohjautuu Rantakarin kivun kanssa elämisen kokemuksiin. Kipu on vienyt häneltä välillä myös sanat, eikä kipua ole lääkitty kaikilla mahdollisilla keinoilla. Vaikka kivulla itsellään ei ole suk...

"Helvetti voi olla sisäinen rangaistuslaitos."  "Ihmisissä maailma muovautuu itsekseen." "Toisinaan saa lukea kirjaa, joka tuntuu kuin itselle suunnitellulta", kirjoittaa Arttu Seppänen Helsingin Sanomissa Lázlo Krasznahorkain Seiobo tuolla alhaalla  (Siltala 2026, suom. Minnamari Sinisalo) romaanin kritiikissään.  Voin sanoa samaa Satu Taskisen uusimmasta romaanista Rakastan vierasta ( Teos ) . Oikeastaan voin sanoa samoin Taskisen romaaneista ylipäätään ja varsinkin hänen viimeisimmistään. Aiheidensa puolesta Rakastan vierasta ei ole kovinkaan omaperäinen. Toisaalta on kyse päähenkilö Jaanan lapsuustraumoista ja toisaalta hänen parisuhde-erostaan, joka on syössyt Jaanan tummiin ja masennuksen täyttämiin pyörteisiin. Niin ei se aihe, vaan se toteutus. Ja se on tämän romaanin kohdalla mestariluokkaa. Jaana käy terapiassa ja yrittää poistaa ex-rakastettunsa Tilkkasen itsestään. Se vaan ei käy kovin helposti, sillä Tilkkanen on paikantunut Jaanan koko elimis...

Siitä asti kun luin Laura Finskan esikoisromaanin Muut esille tulevat asiat olen odottanut, että häneltä tulisi uusi kirja. Finskan vimmainen, röyhkeästi romaanin tyyppikonventiot haastava teos on saanut hänen uutukaisestaan arvoisensa seuraajan. Ja enemmänkin. Haittaako jos hengitän kertoo kirjailija Hatšepsutista (jatkossa Hapsu vaan), joka niin kovasti haluaisi tulla raskaaksi. Kutkuttava ristiriita syntyy siitä, että Hapsu ei vaikuta varsinaisesti äitityypiltä. Miehiä on matkan varrella tarttunut mukaan useita ja yhtä usein heitä on poistunut Hapsun elämästä, mutta romaanin nykyhetkessä Hapsu elää vakaassa parisuhteessa. Vakaa tosin on ilmaisu, joka ei varsinaisesti sovi yhteen "vulkaanisen tunneilmaisun" omaavan Hapsun kanssa. Se nyt kuitenkin on sana, jota tavataan käyttää parisuhteesta, joka on kestänyt jo pitempään ja jossa ei ole sinne tänne riuhtomisen merkkejä. Hapsu on saavuttanut kirjailijana paljon. Hänen romaanistaan ollaan tekemässä niin tv-sarjaa kuin elok...

Veera Ikonen kuvaa dystooppisessa ilmastoromaanissaan  Rakkaudella, meistä romahduksen jälkeistä aikaa ja koska luin juuri Anu Kaajan hienon Siluetinleikkaajan , jossa romahdus niin ikään on keskeisessä roolissa nämä kaksi romaania kättelevät toisiaan. Hillitysti. Hipaisten. Saman epätoivon kaivon vesien luodessa niin  äänimaailmaa kuin kirkkaita heijastuksia. Yhteiskuntajärjestys on luhistunut, ihmisiä kontrolloidaan yhä tiukemmin. Yhteisiin sopimuksiin sitoutumisen sijaan ihmiset ovat keskittyneet puolustamaan omia etujaan. Osa on paennut maalle, mutta heidänkin toimiaan seurataan niin applikaation kuin myös dronejen avulla. Eletään olosuhteissa, jotka hyvinkin saattavat kuvastaa tulevaisuuttamme.  Romaanin päähenkilö Alisa kirjoittaa kirjeessään Joelille: "Aseman baarin tv-ruudulla vyöryi puhuvien päiden ja yhä uusien kriisien kuvasto. Se enteili sotaa, lisää lapsia tappavia vanhoja miehiä, jotka haluavat elää ikuisesti, lisää vapautta lupaavia laitteita, joilta ei pa...

Alana S. Porteron esikoisromaani Paha tapa (La mala costumbre 2023, suom. Sari Selander) on noussut kansainvälisestikin tunnetuksi Tapaukseksi ja tällä kertaa ei ole kyse mistään turhanapäiväisestä ilmiöstä. Kyseessä on nuoren transnaisen 1980- ja 1990-lukujen Madrididin työläiskaupunginosaan San Basiliin sijoittuva kasvukertomus. Teoksen takakannessa Pedro Almodovar esittää pyynnön lukea Paha tapa. Ja kyllä. Paha tapa ja Almodovarin elokuvat Intohimojen labyrintti (1§982), Intohimon laki (1987) ja Kaikki äidistäni (1999) jakavat yhteistä maailmaa, jossa transteemaisuus ja identiteetin etsintä ovat keskeisiä. Lukiessani Pahaa tapaa edellä mainittujen elokuvien kuvasto tunkeutuu osaksi luentaani. Almodovarin kuvaamien transnaisten korkeat korot kopsahtelevat Porteron sanojen välissä. Pahan tavan nimettömäksi jäävä transnainen elää lapsuutensa köyhyyden ja tiukkojen moraalisääntöjen ympäröimänä. Hänen maailmansa on pitkään sementtiä joka suuntaan. Pieniä halkeamia syntyy, kun hän tutustu...