sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Aivo-orgasmi - Veera Antsalo: Imago

Ai että mitä olen tehnyt viime aikoina?

Olen lukenut Veera Antsalon runoelmaa Imago. Olen aloittanut alusta ja lukenut loppuun ja aloittanut alusta ja lukenut loppuun ja aina välillä olen lukenut keskeltä ja sieltä täältä ja tätä olen toistellut nyt viimeiset kolmisen viikkoa.

Sillä olen ihastunut. Kenties jopa rakastunut. Minussa loksahtelee. Tuntuu siltä, että aika avautuu äärettömäksi ja yhdessä hetkessä tulee kokeneeksi 5 miljardia vuotta. Tuntuu siltä, että alkutuuli ja myöhempien aikojen tuleva tuuli yhdistyvät siinä kohdassa, jossa istun ja luen ja hämmästelen. Se on mahtavaa. Imago on mahtava.

Tässä kohdassa on kuolaa.

Puhun Imagosta kaikille, joiden voisin uskoa olevan siitä kiinnostunut. Puhun myös niille, jotka eivät yleensä lue runoja. Imago kulkee taskussani. Siinä, jossa on reikä ja siinä, joka sijaitsee muualla kuin maailman konkretiassa.

Säilön aikaa ja tuijotan hypnoottisesti (menihän se niin?) miten aika laajenee tämän kirjoittamani sivun yli ja tämän huoneen ja tämän talon ja tämän kadun ja tämän kaupungin ja tämän maan ja tämän maanosan ja tämän maailman ja tämän maapallon ja tämän galaksijonon ja sen tämän, joka on tunnetun ulkopuolella ja jonka koordinaatit löytyvät ajasta, jolloin ei vielä laskettu aikaa.

Tyttö on Imagossa lainausmerkeissä, mutta minä riisun ne. Kuulitko kopsahduksen? Se oli lattialle pudonneista lainausmerkeistä lähtenyt ääni. Eikä vain lattialle, vaan lattian läpi ja talon perustusten ja maa-aineksen käytäviin, joita kaivamalla pääsee Kiinaan, kuten lapsena uskottiin.

Toistuvat ja järjestyvät. Toistuvat ja menevät epäjärjestyksen kautta järjestykseen. Siis nämä: huoneet, ikkunat, peilit, lasi, heinä, kulma, hihasta ulos tuleminen, uni, vakava aines, seinää vasten nojaava luuta, kengät, tektoniset syyt, kvintesenssi. Muun muassa.

Tämä kokoelma menee DNA:ni kaksoiskierteeseen ja se tapahtuu tietenkin "tektonisista syistä." Se tapahtuu "nochalantisti ja barokkisen rennosti". Nämä sanat tanssivat paso doblea proteiinisynteesini linjastoilla, eivätkä tumani enää ole entisellään. Niistä on tullut lasia ja heinää. Niistä on tullut hesiä ja lainaa.

Imagossa maistan Henriikka Tavin Esim. Esan ja Eeva Turusen Neiti U:n, joka muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa, joka Imagon läpi nähtynä on visii miljardia vuotta pitkä. On siinä muistelemista. Sen tarkemmin sitä ei voi sanoa, sillä herkkua haluava kieli vetää kaiken huomion itseensä kuin lapsi, jonka keltaisen lapion toinen tuhma lapsi vei lupaa kysymättä. Kielen poreilevat nystyt kvintesenssiä täynnä. Kyllä todellakin näissä kuohuviinilaseissa on Samarinia ja puolukoita.

Näiden runoja eteneminen on jännittävää ja mieluista. Ei kuljeta polkua vaan tehdään se kulkemalla ja peitetään kohteliaasti seuraavaa kulkijaa varten. Käytössäännöt ja etiketti. Dervissien kvintesenssi. Sanat, jotka hulmuavat kuin hameesta karkuun lähteneet helmat, jotka ovat lasia ja heinää. Imagon toisella laidalla nainen, joka kulkee sipulinvarsihameessa. Hän on tietysti kukas muukaan kuin Lassi Hyvärisen Tuulesta ja kissasta karannut nainen.

Joo. Niin ne naiset vaan lähtevät. Muuttuvat filmitähdiksi ja kuningattariksi, eivätkä enää muista, että lapsena ne olivat pelkkiä tyttöjä lainausmerkeissä. Ne ovat jättäneet menneisyytensä taakseen, eikä siitä sen enempää. Ei nyt tehdä niistä mitään roolimalleja, sillä mitä siitäkin tulisi jos

Jätetään roikkumaan ilmaan. Pää alaspäin tai jalat tai hermosto. "Sen tarkemmin sitä ei voi kuvailla."









Tuossa yläpuolella on "planetaarista sumua."
Tuossa yläpuolella on "planetaarisen sumun" olemus.
Tuossa yläpuolella on "planetaarista sumua" viiden miljardin vuoden takaa.

Tai ehkä kuitenkin "hevosenpääsumua" tai mahdollisesti kenties sekin mahdollisuus on otettava huomioon, että tuossa yläpuolella on kuvattu aikaa. Aina ei voi tietää, jos ei ole tietäjä, joka on paennut sadusta ennen onnellista loppua.

Imago hivelee edestä takaa ylhäältä alhaalta tulevasta menneestä. Se on kokonaisvaltainen aivo-orgasmi, jota lukiessa noin suunnilleen kaikki hajoaa, mutta hajotessaan kokoontuu, kunnes taas hajoaa niin, että hajonneen ja hajoamattoman välille voi laittaa =-merkin. Josta tulee !-merkki, josta tulee en kerrokaan.

Imagon liikkeet ovat arvaamattomia ja toistuvia ja siihen kiintyy kuin johonkin lämpimään ja hengittävään. Se tuo tullessaan ja vie mennessään. Se jää.





Veera Antsalo: Imago (2018)
103 sivua
Kustantaja: Teos






Helmet-lukuhaaste, kohta 29: Kirjassa on lohikäärme

torstai 20. syyskuuta 2018

Antigone astuu nykypäivään - Kamila Shamsie: Joka veljeään vihaa

Johan oli jo aikakin!

Kamila Shamsie on kirjailija, jonka kirjoista haluaisin pitää ja suorastaan innostua, sillä hänen teoksensa ovat hyviä, kenties jopa loistokkaita. Silti olen joutunut jo useamman kerran toteamaan, että en vaan pääse niihin sisään. Viimeisin pettymykseni oli Jumala joka kivessä, jonka kanssa kompastuin sen runsaisiin historiallisten tapahtumien kuvaukseen.  Tunnistin toki taidokkuuden ja siksi aloin jo epäillä, että minulta puuttuu Shamsien teoksista hurmaantumisen geeni.

Mutta sitten tuli Shamsien uutuusromaani: Joka veljeään vihaa. Suomennoksen nimi on osin - ja tavallaan nerokkaastikin - harhaanjohtava ja kaukana teoksen alkuperäisestä nimestä Home Fire, jonka suora kääntäminen toki olisi ollut kankeaa ellei mahdotonta. Jotta suomennoksen nimi toimisi se on ymärrettävä laajemman veljeyden konseptin kautta. Home Fire taas viittaa paitsi romaanin henkilöiden kotiin esittää myös kysymyksen siitä, mikä on koti ja ja missä se on.

Joka tapauksessa. Vihdoin se tapahtui. Vihdoin saatan sanoa: kylmäävää menoa.

Joka veljeään vihaa on kerrottu useamman näkökulman kautta ja näkökulmat ovat orgaaninen osa tarinan voimaa. Viime aikoina on turhan usein tuntunut siltä, että näkökulmatekniikkaa on käytetty vähän niin kuin nonparelleja kakussa. Laitetaan niitä nyt kakun päälle niin näyttää kivemmalta. Shamsie sen sijaan ottaa näkökulmista kaiken irti ja luo niiden kautta kokonaisuuden, jossa jokaisen kirjan henkilön toimintaa on mahdollista ymmärtää hänen omasta näkökulmastaan käsin, vaikka heidän tekemisiään ei hyväksyisikään. Näkökulmat vievät lukijan eri nahkoihin ja saavat kokemaan välillä huomattavaakin ja samalla tervetullutta epämukavuutta.

Joka veljeään vihaa kertoo radikalisoitumisesta, ennakkoluuloista ja ihmisten välisistä lojaliteeteista sekä niiden joutumisesta koetukselle. Sisaruksia on kolme: Isosisko Isma sekä kaksoset Aneeka ja Parvaiz. Äidin kuoltua kaksosia huomattavasti vanhempi Isma on ollut sisaruksilleen myös äiti. Musta pilvi perheen yllä on sisarusten isä, joka vaihtoi perheensä jihadismiin ja jonka elämästä sisaruksilla on pitkään vain hataraa tietoa.

Miten veljeään vihaa kuvaa harvinaisen selkeästi, miten rasismi asuu yhteiskunnan rakenteissa. Heti teoksen alussa Isma joutuu lentokentällä etnisen profiloinnin kohteeksi ja häntä tentataan niin perusteellisesti, että hän myöhästyy lennoltaan. Asiaa ei auta, vaikka hänen Amerikan matkansa syynä on väitöskirjan teko. Muslimilta näyttävä on automaattisesti potentiaalinen vihollinen. Tämä asetelma kasvaa romaanissa laajemmaksi tarkasteluksi siitä, miten ihmiseen vaikuttaa se, että häntä pidetään jatkuvasti epäilyksenalaisena.

Isma on huolehtija, Aneeka päättäväinen ja kapinallinen, Parvaiz eksyksissä. Tarinan kuluessa heidän välisensä suhteet kriisiytyvät ja tätä lisää vielä se, että Aneeka alkaa seurustella Eamonnin kanssa, joka on Britannian sisäministerin poika. Shamsie vetää mukaan päivänpolitiikan ja lähietäisyydeltä päätöksenteon vaikeutta ja perusteita päästään näkemään sisäministerin näkökulman kautta. Myös Eamonn pääsee kertomaan oman tarinansa.

Tarina tiivistyy trillerin tavoin loppua kohti ja vaikka sekä Aneekan että Parvaizin osuuksiin liittyy ensi alkuun uskomattomalta tuntuvia käänteitä ovat ne kuitenkin kumman todentuntuisia, eikä niitä voida selittää pois ajatuksella, että romaanin tapahtumat eivät olisi mahdollisia.

Romaaninsa loppukiitoksissa Shamsie kertoo, että Joka veljeään vihaa on nykyversio Sofokleen Antigonesta. Romaani saakin ihan uutta syvyyttä vielä siitä, kun sen henkilöitä alkaa sovitella Sofokleen näytelmään. Aneekan esikuva on tietysti itse Antigone, mutta toisin kuin Sofokleella hän on Shamsiella Ismaa (Ismeneä) nuorempi.

Erityisesti Shamsien romaanin loppuosan kannalta Sofokleen näytelmän tunteminen avaa kiinnostavia ulottuvuuksia, mutta mitenkään välttämätöntä se ei ole. Petturuus ja uskollisuus sekä niitä määrittävät lait ja normit ovat ikuisia teemoja, joita Shamsie kuvaa kristallin kirkkaasti. Kysymyksiä on loppujen lopuksi huomattavasti enemmän kuin vastauksia ja tämänkin tilanteen kanssa on vaan tavalla tai toisella elettävä.





Kamila Shamsie: Joka veljeään vihaa (2018)
302 sivua
Englanninkielinen alkuteos: Home Fire (2018)
Suomentanut: Kristiina Drews
Kustantaja: Gummerus



Joka veljeään vihaa voitti vuoden 2018  Women's Prize for fiction -palkinnon



tiistai 18. syyskuuta 2018

Back to 80's - Noora Vallinkoski: Perno Mega City

Nyt jyllää 80-luku.

Tälle vuosikymmenelle johdattaa jo Noora Vallinkosken esikoisteoksen Perno Mega City kansi. Ihan hirvittävän rumahan se on,  mutta samalla itseensä oleellisesti 80-lukua kiteyttävä. Muistan omastakin maaseutunuoruudestani, että paikkakunnan perään oli tapana laittaa juuri Mega Cityn kaltaisia yltiöironisia lisäkkeitä, jotka ylläpitivät toivoa siitä, että jonain päivänä avautuisivat ovet isompaan maailmaan.

Lukemani ennakkokappaleen sisäkannessa on Noora Vallinkosken viesti lukijalle. Siinä hän kirjoittaa, että Perno Mega City sai alkunsa, kun hän vieraili vanhempiensa luona Turussa ja vierailu oli taas kerran täynnä ahdistusta. "Illalla katsoimme Hauskoja kotivideoita. Kirjoitin muistivihkoon: televisiossa äitiä naurattaa minipossu, joka soittaa pianoa. Minua ei naurattanut. Tunsin katoavani kokonaan." (kursivointi Vallinkosken)

Tunnistan Vallinkosken kokeman ahdistuksen niin täysin, että suorastaan putoan siihen. Kuinka monta kertaa olenkaan kokenut samoin. Se tunne, kun entisen kotipaikkakunnan toivottomuus ja hapettomuus vetäisee mukaansa kuin petollinen suonsilmäke, josta joutuu joka kerta erikseen ponnistelemaan irti. Se lamauttaa ja tekee kipeää, ja tuntuu, että kotiseudulla käynnin jälkeen kaikki on rakennettava taas uudelleen alusta.

Alkusanoissa Vallinkoski kirjoittaa myös siitä, että tyttöjen kasvutarinoita ei ole pidetty tärkeinä, mutta samanaikaisesti hän on pannut merkille, että viime vuosina tyttöjen tarinat ovat alkaneet vaatia entistä pontevammin tulla kuulluiksi. Yhtäkkiä muisteltuna en itsekään onnistu saamaan mieleeni kuin Anja Kaurasen Sonja O:n, joka onkin vallan vimmainen kuvaus nimipäähenkilönsä kasvuvuosista.

*

Perno Mega City kertoo Hannasta sekä hänen perheestään. Äidistä, jolla on mielenterveysongelmia ja jonka sen vuoksi on vähän väliä paettava kylpyhuoneeseen halaamaan posliinia. Isästä, joka taistelee syövän kanssa. Hannan sisaruksista Hannusta, Laurista ja Emmasta, jotka kukin tavallaan yrittävät tulla toimeen perheen usein arvaamattomissa tunnelmissa. Kiinnostavaa on, että vaikka romaani on kerrottu Hannan kautta on kertojaote jatkuvasti kuvaava ja toteava ja muistuttaa dokumenttikameraa, joka näyttää, mutta jättää analyysien teon katsojalle.

Kerronta on tuoretta ja raikasta ja aikuisten mielipiteet, varoitukset ja puheenparret sekoittuvat herkullisesti lapsen näkökulmaan. Hannan kodissa hallitsee äidin sairaus, joka purkautuu odottamattomina mielentiloina ja tiivistyy äidin sairaalajaksoihin. Kutsumaton ja sitkeä vieras on köyhyys, joka tarttuu Hannaan kuin pistävä haju ja tekee hänestä merkityn. Koulussa rintamalinjat vedetään perheiden varallisuuden mukaan. Kerran sentään Hannankin perhe pääsee etelänmatkalle ja Hanna voi hetken olla se, jota moni luokkakaveri katsoo kateudesta painavalla katseella. Useimmiten kuitenkin Hanna on pohjakerroksen kanta-asiakas.

Minä kuuluin pohjakerrokseen. Minulla oli kirpputorivaatteet ja läski maha, eikä koskaan mitään uutta. Pohjakerroksen alla oli vielä yksi kerros. Kellari. Sinne kuuluivat sellaiset lapset, jotka tulivat pissat housuissa kouluun ja joiden pyörätuolissa istuvat isät pakottivat niitä leikkimään heppaa sylissään.

Kun kerrosjako on kerran tehty, ei sitä hevin murreta. Perno Mega City osoittaa, miten laaja-alaisesti perheen köyhyys vaikuttaa myös lasten elämään ja miten se kaventaa tulevaisuuden mahdollisuuksia. Hannan kohdalla tilannetta vaikeuttaa vielä vanhempien sairastelu ja niiden mukanaan tuoma elämän arvaamattomuus. Kaiken lisäksi äiti pitää Hannaa tiukasti napanuorassa, eikä salli tyttärelleen asioita, jotka ovat tavanomaisia hänen ikätovereilleen.

Äiti seurasi uutisia ja näki maailman pahenevan. Siksi meillä oli Emman kanssa niin paljon sääntöjä ja rangaistuksia. Ne olivat meidän parhaaksemme. Kaikkein parasta olisi, jos me vietettäisiin illat ja viikonloput isän ja äidin kanssa olohuoneessa ja kuunnteltaisiin mitä Karpolla oli asiaa.

Liiallisen kontrolloinnin seurauksena on Hannan kohdalla kapinaa ja pakenemista Turkuun, örvellystäkin. Koska äiti pitää kovaa kiinni, on riuhtaisunkin oltava rajumpi.

Luin juuri vähän aikaa sitten Eva Illoisen romaanin Iltapäivällä tuli levottomuus, joka sekin sijoittuu Turun lähistölle ja niin sen ja Perno Mega Cityn välille muodostui kiinnostava lenkki. Vaikka Illoinen kuvaa jo aikuisen naisen alkoholismia on näiden kahden romaanin tunnelmalle yhteistä tunne oikean elämän (mitä se sitten onkin) puuttumisesta. Ympäristö kietoutuu sekä Illoisen että Vallinkosken kirjassa teoksen päähenkilön ympärille kuin muuri, joka estää hengittämästä vapaampia tuulia. Jossakin muualla olisi paremmin. Toisenlaista ja iloisempaa. Turku on kummassakin teoksessa hengityspaikka, joka tarjoaa väljempiä näkymiä.

Perno Mega Cityssä lähiölapsi kantaa köyhyyden stigmaa, joka määrittää hänen olemistaan niiden silmissä, joiden taloudellinen tilanne on parempi. Hannan kaltaiset ovat häiriöitä, jotka haluttaisiin unohtaa lakaisemalla heidät jonnekin piiloon.

Perno Mega City on juohevasti kulkevaa tekstiä, jonka 80-lukulaiset maamerkit liittävät sen luontevaksi osaksi tätä vuosikymmentä. Kertoessaan Hannan tarinan Vallinkoski kertoo monen muunkin lähiössä kasvaneen tytön tarinan. Autenttisuuden tunne on tässä romaanissa korkea ja yksityinen kasvaa yleisemmäksi tarinaksi siitä, mitä on kasvaa perheessä, jonka liitokset natisevat ja joka jäsentyy köyhyyden kautta.



Noora Vallinkoski: Perno Mega City (2018)
359 sivua
Kustantaja: Atena

Kustantajan lähettämä ennakkokappale. Kiitos!



Helmet-lukuhaaste, kohta 47: Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta

lauantai 15. syyskuuta 2018

Kansallisteatterin Musta Saara - Häikäisevän kirkas päivän peili

Johan on Kansallisteatterin suurelle näyttämölle soppa keitetty. Kyseessä ei olekaan ihan mikä tahansa liemi, vaan master chef Saision luoma keitos, joka saa konfeteiksi naamioituneet Michelin-tähdet lentelemään pitkin lavaa. Ovatko ne ansaittuja vai kiilteleekö niissä kissaeläimen petollinen kulta?

Ei taivahassa kuolon vaaraa,
ei kyyneleitä, yötäkään
Näin lauloi kerran musta Saara ...

paitsi että Kansallisteatterin Musta Saara ei laula, eikä konteksteja kannata muutoinkaan hakea virsien maailmasta. Nimensä Musta Saara lainaa romanien suojeluspyhimykseltä Pyhältä Saaralta. Vaikka esitys kertoo juuri romaneista, eivät he ensimmäisessä näytöksessä ole juurikaan näyttämöllä, eikä heistä paljoa puhuta, joka peilaa suoraan sitä tilannetta, mikä romaneilla on läpi Euroopan. Heidän ohitsensa kuljetaan pysähtymättä. Heidät ajetaan pois ja heitä syytetään siitä, että he eivät pysy aloillaan. Heitä ei haluta nähdä, eikä kuulla. "Kuusi miljoonaa juutalaista ei voi olla alaviite, mutta miljoona romania voi."

Esitys käynnistyy näyttämökuvalla, jossa verhon takana palaa tuli ja mustalaismusiikki itkee tunteenpaloa. Raja on vedetty. Verhon takana ovat ne muut ja katsomossa ollaan me. Kaihoisat viulut vaihtuvat kuitenkin äkillisesti kabareetyylisen musiikin tarjoamaan riehaan. Nopeat vaihdokset ovat Musta Saaralle tyypillisiä, kuten myös se, että kohtaukset nostavat esiin keskenään ristiriitaisia tunteita.

Musta Saara kertoo Euroopan tilasta paitsi romanien myös Janne-Maria Teräväkynän (Juha Muje) ja hänen tyttärensä Marina Teräväkynän (Katariina Kaitue) johdolla. Isä ja tytär Teräväkynä käyvät keskinäistä valtataistelua ja kumpikin heistä mielii presidentiksi. Eipä taitaisi Jean-Marie Le Pen järin ihastua, jos näkisi Juha Mujen vanhan väsyneen miehen. Marine Le Pen sen sijaan saattaisi hyvinkin ottaa hyötykäyttööön Marina Teräväkynän populististia kansaan vetoamisen keinoja.

Yhdellä tasollaan Musta Saara onkin oppitunti populimista. Se näyttää, miten kansan tunteisiin vaikutetaan ja miten sitä huijataan uskomaan, että pelastus nykypäivän sekavuuteen löytyisi yksinkertaisia "totuuksia" tarjoavasta populismista. Kaitue on roolissaan kylmäävä. Seksikäs ja vallasta juopunut Laura Huhtasaaren ja  Jeanne D'Arcin sekoitus, joka ratsastaa Ranskalla sekä kuvaannollisesti että kirjaimellisesti. Hänen rinnallaan Mujeen isäpappa kalpenee elämän ehtoopuolen kehäraakiksi, joka viime voimillaan hamuaa vallankahvaa. Mihinkäs sitä populisti popcorneistaan pääsisi.

*

Musta Saara on vieraannutettua metateatteria, jossa katsojaa muistutetaan jatkuvasti siitä, että kyseessä on näytelmä ja näin estetään pako tarinallisuuden tarjoamaan valheelliseen suojaan. Usein meta kääntyy myös koomiseksi.

Musta Saara on tämän päivän polttava peili peili, joka sivulauseissaan nostaa esiin mm. niin kulttuuriseen omimiseen kuin dosenttien ja tutkijoiden asemaan sekä joka paikassa riehuviin feministeihin liittyvät viittaukset. Yksi syvimmistä peilauksista on Rooman perustajakaksosten Romuluksen ja Remuksen vertautuminen romaniäidin kaksospoikiin. Saisio on visionääri, mutta tuskin hän itsekään saattoi arvata, miten ajankohtaiseksi osoittautuisi lause romaneista esteettisenä haittana. Yhtäläisyys Riikka Moilasen ihmisroskakommenttiin on hätkähdyttävä.

Isompia ja pienempiä täkyjä on esityksessä yltäkylläisesti ja ehdottomasti enemmän kuin yhdellä katselukerralla pystyy vastaanottamaan. Paikoin viittausten runsaus onkin kyseenalainen vahvuus. Nykyaikaa kuvastetaan myös konkreettisen, lavan poikki liukuvan peilin muodossa. Nyt ei vaan kysytä, ken on maassa kaunehin, vaan tarkastellaan, näkyykö peilistä ylipäätään mitään.

Jussi Tuurnan säveltämä musiikki on monipuolista ja hurjaa. Mustalaismusiikin lisäksi löysin laarista vaikutteita mm. Agit Propilta, Hortto Kaalolta, Ultra Bra:lta ja 70-luvun euroviisuballadeista. Myös näytelmän vaikuttavin kohtaus rakentuu sekin vahvasti musiikille sekä Timo Tuomisen esittämän Vlad Seivästäjän aka Draculan esitykselle.

Erinomaisena Jacques Brelin musiikin tulkitsijana ansioitunut Tuominen on selkäpiitä karmivassa vedossa. Teatterista kotiin päästyäni pidinkin miniesitelmän siitä, mitä on todellinen läsnäolo näyttämöllä. Läsnäolo, joka menee katsojan luista ja sydämestä läpi ja kohottaa jonnekin, minne arkielämässä ei yleensä ole  pääsyä.

Vanhemmille naisille (joka nykyisin tarkoittaa suunnilleen 30+ -ikäisiä) ei aina tahdo teatterissa riittää rooleja, mutta Musta Saara antaa mahdollisuuden kolmelle kovalle: Ulla Tapaniselle, Sinikka Sokalle ja Tiina Weckströmille, jotka muuntuvat niin romanialaisista rouvista  husaareiksi, moottoripyöräileviksi valkyyrioiksi ja toimittaja/kuvaaja/äänittäjiksi kuin vapaudeksi/veljeydeksi ja tasa-arvoksikin.

Tyylilajit vaeltavat esityksessä kansojen tavoin. On farssia, satiiria, karnevalismia, absurdismia, lasten- ja kauhunäytelmää. Laura Jäntin ohjaus Tuurnan musiikin tukemana on jatkuvasti polyfoninen. Musta Saara ei tarjoa totuuden turvapaikkoja, vaan kyseenalaistaa ja piikittää.  Kaoottisuutta keittää vuotavalla kauhalla kokoon myös Jani Karvisen Sika kirves päässään ja Orwell käkättää haudassaan.

Musta Saara yltyy villiksi, suorastaan vauhtisokeaksi visuaaliseksi Baabelin torniksi. Toisaalta kaikki on liiankin liiallista, toisaalta taas tunnelmaltaan hätkähdyttävän samanlaista kuin todellisuus ympärillämme. Olemme tottuneet ajattelemaan, että ihminen on ihmiselle susi. Musta Saara näyttää, että se, että ihminen on ihmiselle ihminen on vielä hurjan paljon pelottavampaa.




Musta Saara, kantaesitys

Käsikirjoitus: Pirkko Saisio
Ohjaus: Laura Jäntti
Musiikki: Jussi Tuurna
Koreografia: Janne Marja-aho
Lavastus: Kati Lukka
Puvustus: Tarja Simone
Naamiointi: Jari Kettunen
Valot: Morten Reinan
Ääni: Jussi Matikainen ja Ville Leppilahti

Rooleissa: Juha Muje, Katariina Kaitue, Janne Marja-aho, Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen, Tiina Weckström, Erkki Saarela, Jani Karvinen, Timo Tuominen, Kristiina Halttu, Annika Poijärvi, Harri Nousiainen, Mikko Kauppila, Ville Mäkinen.




Teatterilipusta kiitos Bloggariklubille, jota järjestää Kansallisteatteri, Tammi, Wsoy ja Johnny Kniga




keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Queer-kirjallisuuden seuraava kulttiteos? - Andrea Lawlor: Paul takes the form of a mortal girl

Sukupuoli. Aika kumma sana oikeastaan, kun sitä alkaa miettiä.

Ovatko suomalaiset ja suomensukuisia kieliä puhuvat enemmän osa sukuaan kuin vaikka englanninkieliset, jotka käyttävät sukupuolesta sanaa gender tai sex? Monissa muisskaan kielissä sukupuolen ja suvun välillä ei ole suoraa yhteyttä. Ruotsiksi sukupuoli on kön, Italiaksi sesso ja ranskaksi sexe tai genre.

Miksi suomenkielessä sukupuoli yhdistyy sukuun, kun sukupuoli on jo muutoinkin ihan riittävän monimutkainen juttu?

Entäpä jos sukupuolta voisi aina halutessaan vaihtaa ja muokata pelkällä tahdonvoimalla? Tämä on mahdollista Andrea Lawlorin romaanin päähenkilölle, joka on välillä Paul, välillä Polly.

Kun tämä kirja käveli netissä vastaan, tilasin sen melkein samoin tein, sillä aihe on super mielenkiintoinen. Lawlorin teosta lukiessa ei voi olla tulematta siihen johtopäätökseen, että on aika köyhää, että sukupuoli on niinkin pysyvä asia kuin se on. Elämä olisi paljon yllätyksellisempää ja värikkäämpää, jos sukupuolta voisi vaihtaa aina kun siltä tuntuu.

Vaihtaisitko? Minä ainakaan en malttaisi olla kokeilematta.

Vaikka Lawlorin romaanin aihe on kiinnostava jouduin kamppailemaan, että sain luetuksi tämän kirjan loppuun. Se ei tarkoita, etteikö Lawlor kirjoittaisi vetävästi. Tiedostamattani taisin kuitenkin olla odottanut sen tyyppistä sukupuolen käsitteen teoreettista problematisointia, jota tässä kirjassa ei suoraan esitetä, vaan se jää enempi lukijan tehtäväksi Lawlorin kuvatessa Paul/Pollyn juhlimisen ja vaihtuvien ihmissuhteiden täyttämää elämää.

Paul takes on queer-identiteettien kirjo. Siitä, miltä joku näyttää voidaan toisinaan päätellä paljon, toisinaan taas ei juuri mitään. Kirjoittamattomia representaation sääntöjä on runsaasti, eikä ulkopuolinen osaa niitä tulkita, jos toki niin ei taida olla tarkoituskaan. Ja mitä tulee seksuaalisten halujen kohdentumiseen on siitäkin tarjolla monenlaista variaatiota.

Sukupuolta esitetään ja ilmaistaan Lawlorin kirjassa mitä moninaisimmilla tavoilla Paul/Pollyn toimiessa sekä  tulkkina että ollessa sukupuolen representaationäyttämön päätähti. Lawlorin romaanissa sukupuoli liukuu, muuttuu, muuntuu, tarjoaa, tyrkyttää, vaatii, peittää, hakee huomiota. Se on leikkiä, mutta samanaikaisesti myös leikin kääntöpuoli.

Paul takes on nykyajan muodonmuutostarina, jota voisi tarkastella vaikkapa modernisoituna versiona Virginia Woolfin Orlandosta paitsi sukupuolen vaihtumisen vuoksi myös tematiikkansa puolesta yleisemminkin. Siinä missä Woolf tutkii Orlandossa sukupuolta, Lawlorin tarkastelussa keskeistä on queer-sukupuolisuuden ulottuvuuksien hahmottelu. Toisaalta taas Paul takes omaa aikakauden muistiinmerkitsijänä yhteyksiä Jonas Gardellin romaaniin Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin. Gardel ikuistaa teoksessaan ruotsalaista homoseksuaalisuuden historiaa, Lawlor amerikkalaista 90-luvun queer-elämää.

Ihmisille, joilla on henkilökohtaista kokemusta 90-luvun amerikkalaisista queer-piireistä tämä camp punk -henkinen romaani on uskoakseni aivan täsmäisku ja saa varmasti huudahtamaan: Haa, juuri tuollaista se oli.

Vaikka itse luin Paul/Pollyn tarinaa syrjästä käsin huomasin kummasti kiintyneeni häneen viimeistään siinä vaiheessa, kun aloin jännittää, miten Paul/Pollylle kävisi, kun rakkaus astui kuvaan aiempia kertoja  vakavammin. En myöskään yhtään ihmettelisi, jos Lawlorin kirjasta tulisi uusi queer-kirjallisuuden kulttiteos. Aineksia siihen löytyy ainakin kosolti.




Andrea Lawlor: Paul takes the Form of a Mortal Girl (2017)
354 sivua
Kustantaja: Rescue Press





sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Tua Forsström: Merkintöjä

Otan sinua kädestä ja kädestä sinua pidän, kunnes kätesi erkanee ja omani jää hapuilemaan tyhjää. Sitä ennen, kenties paljonkin sitä ennen, me liu'utaan läpi veden. Uimaveden ja itkuveden ja muun sellaisen märän aineksen, jota vedeksi kutsutaan, koska vesi on sana, joka sitä parhaiten kuvaa.

Tua Forsström on kirjoittanut sanoja, joihin palaan vuodesta toiseen. Hän on kirjoittanut merenvihreistä leningeistä, joka roikkuvat kaapissa omieni vieressä. Hän on tatuoinut käsivarteeni sanat:

Man anmäler sig saknad.
Man anmäler sig skadad.
Jag förvarade någon tätt
i min mun tills det
flödade över. 
(Snöleopard)

Nyt hän sanoo:

Kirjoita käsivarteeni että vaellamme pimeydessä. On olemassa yhdistys niille jotka vaeltavat pimeydessä. Jotain tapahtui, väärinkäsitys jota ei voi selvittää. Etsimme toisiamme maailmassa hiljaisessa vastarintaliikkeessä.

Hetken tuntuu yhteiseltä. Sellaista harhaa tarvitaan, jotta voi sanoa ääneen:

Me molemmat olemme väärässä
maailmassa, mutta emme samassa

Merkinnöissä on paljon vettä ja lunta ja tuulta. Tässä kokoelmassa sataa. Ei niin kuin taivaalta, vaan niin kuin sataa sinän sadetta.

Sataa W.G. Sebaldin, W.H. Audenin ja Vilja-Tuulia Huotarisen sadetta, eikä unohdeta myöskään Ralph Waldo Emersonia, jolle hänen poikansa kuolema tuntui samalta kuin olisi "menettänyt kauniin kiinteistön."

Merkintöjen motto on Sebaldilta ja hän antaa oppaaksi näiden runojen lukemiseen omenanpalaa pesevän pesukarhun. Nuo pienet käpälät, niiden karva ja pesukarhun sylki, joka puolimatasti kiiltelee omenan pinnalla. Nyt mennään.

Myöhemmin kokoelmassa Sebald muistuttaa, että aikaa ei välttämättä ole olemassa. Mitä sitten on? Kasoittain kysymyksiä, joita esittää Vilja-Tuulia Huotarinen. Kysymys synnyttää uusia kysymyksiä, jotka synnyttävät taas uusia kysymyksiä niin että kysymyksistä tulee parvi, jota kuvioi kalan hopeasuomujen välähdykset, kun sade taittuu sitä vasten.

Auden puolestaan vastaan kysymykseen siitä, voiko runous muuttaa yhteiskuntaa tai ihmisluontoa ja sanoo runojen olevan seuralaisia. Muistutuksia siitä, että "iloitsisimme vähän elämästä tai ainakin koettaisimme kestää." Runot "pitävät meille hetken seuraa." Nyt jatketaan.

*

Luen Merkintöjä aamuisin, sillä se on niiden lukemiseen paras vuorokaudenaika. Kun iho on vielä unesta lämmin ja silmissä kysymysmerkkejä ja unen kuvia, joita tuleva päivä jo väkivalloin varastaa.

Maailmassa, jossa megafonit tuuttaavat väsymättömästi more more more, on suorastaan häkellyttävää lukea runokokoelmaa, joka fyysisenä esineenä on niin pieni kuin Forsströmin Merkintöjä. Ajattelen, että tähän ehkä kykenen. Teoksen pieni koko korostaa Merkintöjen marginaalisuutta. Että tällaistakin on. Näin kirkasta ja terävää, jos vaan malttaa sen äärelle pysähtyä. Että ääniä on myös siellä, jossa teknisten välineiden sijaan asuu ihminen tai jokin hänen kaltaisensa.

Merkintöjen tuuli ei ole myrsky, sille ei anneta ihmisen nimeä, eikä sillä tapetoida iltapäivälehtien sivuja. Se on tuuli, joka tulee kauempaa. Olet oikeassa, se on sukua alkutuulelle. Läpi historian ja menneiden vuosien ja niiden, jotka ovat edessä päin ja NYT juuri tässä. Kyllä, voimme sanoa, että se märkä poskellasi on lumihiutaleen jälki.

Lunta sataa pienen hevosen päälle kun se vetää
rekeä lumessa ja rakkaus
on surun kääntöpuoli.

Verho on vedetty salaisuuden edestä. On annettu nähdä ja nyt verho suljetaan. Pieni hevonen jää kulkemaan. Sen hengityksen ääni. Sen sydämen verkkainen syke. Toivo siitä, että pienen hevosen voimat eivät loppuisi.

Joku lähtee ja vie mukanaan, tekee viemästään itselleen siivet. Joku, josta sanotaan, että hän saattoi olla ihminen. Tai ehkä kuitenkin enemmän hevonen.

*

Ihailuni näitä runoja kohtaan on suunnatonta.

Merkintöjä vie hälyttömään huoneeseen, jonka läpi kulkeva vesi on tuulta täynnä. Tässä huoneessa kiedon vesikaulahuivin kaulaani kertoakseni rakkaudestani sinuun. Hiljaisuuden takaa löytyy toinen hiljaisuus ja kolmas ja neljäs ja missä tahansa olenkin käynyt, tähän huoneeseen palaan aina uudestaan.

Tämän huoneen seinät ovat täynnä merkintöjä. Joku on käynyt täällä ennen minua ja joku tulee minun jälkeeni, eikä tämä huone lakkaa olemasta niille, jotka etsivät lohtua runoudesta.

Kun kaikki on sanottu ja riisuttu. Kun kaikki on sanottu, riisuttu ja pesty, mitä jää?

Jää Merkintöjä.



Tua Forsström: Merkintöjä (2018)
52 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos: Anteckningar
Suomentanut Jyrki Kiiskinen
Kustantaja: Siltala

lauantai 8. syyskuuta 2018

Julkisuuden kirous ja lumous - Muriel Spark: The Public Image

Muriel Spark ei petä.

Kun some-tilit pullistelevat kirjallisista uutuuksista on nautinnollista jättää ne rauhaan ja hypätä 50 vuotta ajassa taakse päin. Vaikuttaakin siltä, että Sparkista on kovaa vauhtia tulossa yksi niistä kirjailijoista, jotka auttavat minua torjumaan sitä ahdistusta, jota uutuusteoksista lähtevä mekkala herättää.

The Public Image (1968) on viiltävän satiirinen kertomus siitä, miten ihmiselle on tärkeintä pitää yllä oikeanlaista julkisuuskuvaa. Samalla esiin nousee aviopuolisojen välinen kauna, kun toinen menestyy ja toinen ei. Tässä tapauksessa se menestyvä osapuoli on vieläpä nainen eli rouva Frederick Christopher, jonka elokuvamaailma tuntee English Lady-Tigerina.

Herra Christopher on näyttelijä hänkin, mutta hänen hommansa tyssäävät melko lailla alkuunsa ja hän alkaa kirjoitella elokuvakäsikirjoituksia. Sillä välin hänen vaimonsa Annabel saa yhä isompia rooleja ja hänen maineensa ja tunnettavuutensa kasvaa ja sitä myötä oikean imagon ylläpito käy entistä tärkeämmäksi.

Yksi lukemistani yllättävimpiä käänteitä sisältäneistä romaaneista on Sparkin The Driver's Seat, jonka parissa hieraisin silmiäni useammankin kerran. Että mitä! The Public Image ei ole romaanina yhtä arvaamaton, mutta myös se sisältää mojovia yllätyksiä. Spark on mestari muuttamaan tarinan suuntaa ja tunnelmaa täysin arvaamatta. Hän huijaa lukijaa niin taitavasti, että on ilo ja suorastaan kunnia tulla huijatuksi.

The Public Image on tänä päivänä vielä hurjan paljon ajankohtaisempi kuin ilmestyessään. Annabel on oma versionsa Hyacinth Bucket'sta, jolle ulkoinen vaikutelma ja julkisivu ovat kaikkea muuta tärkeämpää. Ei puutu kuin kynttiläillalliset.

Sparkin kuvaamat valokuvaussessioiden set-upit voisivat hyvin olla ohjeita instagram-feediä varten:

Annabel lounging on the bed in her nightdress, one shoulder-band slipping down her arm and her hair falling over part of her face. 
[...]
Only the animals remain natural.

Spark on sovinnaisuuksille pyllistelevä kirjailija, jota ei kiinnosta ulkopuolisten katseille sliipattu etupiha, vaan möyrintä takapihan rikkaruohikossa. Tällä kertaa sieltä löytyy mm. avioliiton korttitalo, joka kestää huonosti sitä, että Annabel on perheen elättäjä. Frederick kutsuu vaimoaan jatkuvasti tyhmäksi ja marmattaa, että tämä ei osaa näytellä ja suunnittelee jättävänsä tämän.

Frederick ei soisi vaimolleen menestystä ja niin hän keksiikin ilkeän kepposen tuhotakseen vaimonsa uran. Sen myötä Spark tarjoaa pikimustaa satiiria julkisen kuvan ylläpitämiseen liittyvistä keinoista ja samalla paljastuu, minkälainen ihminen Annabel pohjimmiltaan on.

Muun hyvän lisäksi Spark on hauska. Hän kirjoittaa hilpeän kirpeitä lauseita, jotka saavat tyrskähtelemään.

Never try to explain yourself to others, it leads to confusion. Avoid psychiatrists.

The Public Image on oiva "oppikirja" siitä, miten julkisuuskuvaa pidetään yllä ja miten siihen voidaan vaikuttaa. Halpaa hommaa se ei ole ja kustannuksia ei voida laskea pelkästään rahassa.



Muriel Spark: The Public Image (1968)
192 sivua
Kustantaja: MacMillan