Reader, why did I marry him?

Michelle de Kretserin kirjallisia muotoja koetteleva romaani alkaa fiktiona, jonka kirjoittamisen tekijä keskeyttää sivulla 22. ”At that point, the novel I was writing stalled.” Alun tarina ei ole tarina, jonka kirjoittamisen de Kretser kokee tarpeelliseksi. Romaani romaanimaisena, romaanin tyypillisine piirteineen, ei ole hänelle enää houkuttava muoto. ”I was discovering that I no longer wanted to write novels that read like novels. Instead of shapeliness and disguise, I wanted a form that allowed for formlessness and mess. It occurred to me that one way to find that form might be to tell the truth.” Totuutta kertoja tutkii Virginia Woolfin tuotannon tarkastelun suojissa. Mentaalisina apujoukkoina hänellä on mm. Derrida, Irigaray, Kristeva, Cixous, Foucault, Lacan, Nietzsche, Deleuze ja Guattari. Kerronta heiluu kirjallisuuden teorian ja käytäntöjen välillä. De Kretser kirjoittaa Woolfin Vuosista, jossa essee ja fiktio vuorottelevat ja sekoittuvat. Kertojan sanoin Vuodet liikkuu [b]...

On harvinaista herkkua, että klassikkoteoksesta saadaan uusi suomennos. Tämä kunnia on nyt osunut Virginia Woolfin Rouva Dallowayn kohdalle, jonka Kaijamari Sivill on ansiokkaasti suomentanut. En ole aiemmin lukenut tämän Woolfin romaanin suomennosta, vaan lukenut sen ainoastaan alkuperäiskielellä, joten en osaa tarkemmin kommentoida, miten uusi suomennos eroaa vanhasta. Lopputulos joka tapauksessa on sujuvaa tekstiä ja herättää rouva Dallowayn ja hänen läheisensä ja tuttavansa eloon. Kun kyseessä  on niin ikoninen ja analysoitu teos kuin Rouva Dalloway herättää siitä kirjoittaminen rimakauhua. Mitä sellaista voisin tästä kirjasta sanoa, mitä jo ei ole sanottu? Tuskinpa mitään. Muutama huomio kuitenkin. On tarkoituksellisen ironista, että vaikka romaani kantaa Rouva Dallowayn nimeä, hän itse ei pääse teoksessa kovinkaan paljon ääneen siitä huolimatta, että hän on keskeishenkilö, jonka järjestämien kutsujen ympärille teos rakentuu.  Clarissa Dalloway romaanin henkilönä vertautu...

”Mä sit tykkään Tanelin kirjoista ihan kauheesti”, sanoin ystävälleni.  ”En osaa kirjoittaa niistä. Riittääkö, että sanon vaan että tykkään?” Nyt sanoin. Eikä tykkääminen ole mikään vaan.  Minusta tuntuu, että kieltä, jolla voisin ilmaista, mitä tunnen Taneli Viljasen kirjoja - kuten nyt tätä Glitternestettä - lukiessani ei vielä ole. Tai jos onkin, se kieli ei ole minun saavutettavissani.  Tilanne on samankaltainen kuin yrittäisi kertoa, miksi rakastaa jotain ihmistä. Voi nimetä erinäisiä tekijöitä, mutta rehellisin vastaus on, että rakastaa siksi, kun vaan rakastaa. Kun ei mitenkään kerta kaikkiaan voi olla rakastamatta. Kun ei mitenkään kerta kaikkiaan voi olla tykkäämättä käämättä mättä tät tät tää. Glitterneste on moneen suuntaan valtava ja valtava pitää tässä yhteydessä ymmärtää sen jokasuuntaisessa merkityksessä. Se herättää suunnattomasti suunnattomia (!) tunteita, ajatuksia, liikahduksia, värähdyksiä, liikeratoja, valumisia, haluamisia, laajenemisia ehkä saat täs...

Sarah Mangusoa minun on pitänyt lukea jo pitkään ja joku hänen kirjansa on lainassa ollutkin, mutta aikapulan vuoksi olen joutunut palauttamaan sen kirjastoon lukemattomana.  Nyt vihdoin luin ensimmäisen Mangusoni. Liars on avioliittoromaani, jossa liiton lopun uhka palaa pitkään hiljaisella liekillä kuin tuntikausia keitettävä tomaattikastike. Loputtomiin ei voi keittää, sillä jossain vaiheessa kattila palaa pohjaan. Niin käy myös romaanin päähenkilöiden Janen ja Johnin avioliitolle. John on miesvauva, joka käyttäytyy kuin hänen olisi ikuisesti voima, valta ja kunnia. Janen ja Johnin mentyä naimisiin John jatkaa elämäänsä kuin olisi edelleen sinkku.  Syntyy lapsi. Johnin tavat eivät muutu. Hän perustaa firmoja, joiden mukana perheen on muutettava Amerikan laidalta toiselle useaan kertaan. Koska Johnin tärkeä työ. Koska Johnin urakehitys. Koska Johnin business-ideat, jotka sivumennen sanoen kerta toisensa jälkeen epäonnistuvat. Jane on kirjailija. Hän pitää huolen niin ko...

"En halunnut tietää äitini kärsimyksestä. Syy ei ollut se, etten olisi kestänyt kuulla. Pelkäsin, etten tuntisi äitiä kohtaan sääliä." Tiina Katriina Tikkasen romaani Kerro minulle äidistäsi heittää nimensä kautta minut suoraan Pedro Almodovariin elokuvaan Kaikki äidistäni (1999). Yhteistä tematiikkaakin näille kahdelle löytyy, sillä kummassakin tarkastellaan lasten ja vanhempien välisen suhteen kivuliaampia puolia. Äidin ja tyttären välisistä suhteista kertovat kirjat ovat minulle suolaa. Haavoihin. Oli vuosia, vuosikymmeniä, että vältin tästä tematiikasta lukemisesta ja niin lienee hyvä tehdä taas jatkossa. Tikkasen romaani oli ahdistava lukukokemus ja vielä ahdistavammalta tuntuu, kun nyt yritän siitä kirjoittaa. Mutta. Romaanin ahdistavuus on ehdottomasti myös sen ansio. Olen tottunut romaaneihin, joissa paha liitetään osaksi äitiä. Joissa se on seinä, jota vasten tytär kimpoilee. Joissa voin asettua tyttären vierelle ja tapella yhdessä hänen kanssaan äitiä vastaan. Kerro...

"Tämä on pakoreittien kartasto. Minä olen pelkkä sarja risteäviä pakoreittejä, Turun paksuun ilmaan järsitty tyhjä termiittipesä." Ryssä on runoilijana tunnetun ja palkitun Daniil Kozlovin ensimmäinen romaani, jossa Kozlov kuvaa elämäänsä suomenvenäläisenä. Vaikka Suomessa on suht laaja venäjänkielinen vähemmistö, en ole aikaisemmin lukenut kirjaa, jossa se olisi ollut (pää)aiheena. Kozlov on syntynyt Pietarissa ja muuttanut vanhempiensa kanssa 2-vuotiaana Suomeen. Kysymys omasta venäläisyydestä iskee hänen kasvoilleen jo päiväkodissa ja hän alkaa tarkkailemaan merkkejä, jotka tekevät ihmisestä venäläisen. Mitä venäläisistä sanotaankin ja miten heitä kuvataankin on käytävä läpi suhteessa niin itseen kuin omaan perheeseen. Venäläisyydestä, vaikka se ei omalta tunnukaan, tulee kehys, jonka puitteissa muut ihmiset Kozlovia arvioivat ja samalla siitä tulee muilta peitettävä häpeällinen ominaisuus, jonka piilossa pitämiseksi hän luo jatkuvaa valppautta vaativan strategian. Ei-venä...