Reader, why did I marry him?

Tämä ei ole kirja- eikä teatteriarvio. Tämä on pohdinta Eribonin romaanista ja sen pohjalta tehdystä teatteriesityksestä oman elämäni kautta. Eribonin romaaniin pohjaavan teatteriesityksen, Itseen kirjoitetun, kantaesitys oli Tampereen työväen teatterissa helmikuussa 2026. Minä näin tämän esityksen Konepajan näyttämöllä Helsingissä syyskuussa 2026. Eribonin romaanin on suomentanut Timo Torikka ja hän on myös yhdessä näytelmän ohjaajan Davide Giovanzanan kanssa dramatisoinut sen näyttämölle. Näyttämöteoksessa Timo Torikka esittää isän roolin, Sinikka Sokka äidin ja Miiko Toiviainen pojan eli Didier Eribonin. Näin ensin Teatteri Metamorfoosin esityksen ja luin kirjan vasta sen jälkeen. Tällä järjestyksellä oli vaikutuksensa. Näistä vaikutuksista selkein on, että jos olisin lukenut kirjan ensin olisin ollut vahvasti pojan eli Eribonin puolella. Näytelmää katsoessa puolella olemisen asema komplisoituu. Ymmärrän vahvemmin äitiä ja niitä ristipaineita, joissa hän elää väkivaltaisen miehen p...

Valtimonteatterin Rasti ruutuun on pikadeittikomedia (stand upish) jossa deittaajia näyttelevät Mona Kortelampi ja Elina Aalto. Nämä kaksi sujahtavat hahmoksi jos toiseksi sukkelaan. Vaikka deittihahmot ovat komediallisessa hengessä ylilyötyjä, on heistä helppo tunnistaa reaalimaailman ihmisten piirteitä. On halu toisen luo. On kolmen minuutin kohtaaminen ja riski. On pelko, että ei osaa kommunikoida. On hermostusta, sydämien läpätystä ja hikisiä kainaloita. Hahmojen esittämisessä liu’utaan sukupuolesta toiseen. On Patrick, elokuvakriitikko, jonka pöksyt tosi paikan tarjoutuessa ovatkin pupuja täynnä. On Ninnuli, tsirp trsip pirteä ja vahvasti feminiini. On rehevästi käyskentelevä savolaismies, jolle savolaisuus on vain osa iskemisrepertuaaria, sillä eipä sitä kannata heti ensikohtaamisella kertoa olevansa Keravalta. On Kari, semmonen varmaan jonkun mielestä ihan kivakin mörökölli, jonkun toisen taas ei. Vai olikohan se sittenkin Ari? Tai Lari? Mistä noita miesten nimiä muistaa. Annoin...

Jaakko Yli-Juonikkaan esseiden lukeminen on vapaaehtoista turpaanottamista. Tiedän jo lukiessani, että teksteissä on jippoja ja koukkuja, jotka menevät minulta ohi. En silti väittäisi, että Yli-Juonikkaan tarkoituksena on osoittaa lukijalle, että tämä ei ole fiksuimmasta päästä. Tai no, pidetään kuitenkin varaus, mistä sitä koskaan voi tietää. Minulla on tapana lukea esseekirjatkin järjestyksessä alusta loppuun. Nyt en tehnyt niin, sillä Yli-Juonikkaan esseeteoksen Vaurioituneiden aivojen painajaiset viimeinen essee kiilasi ohituskaistaa pitkin ensimmäisenä luettavaksi. Tämä johtui kyseisen esseen nimestä 'Parhaat tyhmien kirjoittamat kirjat?' Halusin tietää, keitä nämä tyhmät ovat, miksi he ovat tyhmiä ja mitä kirjoja he ovat kirjoittaneet. Paljastui, että monet Yli-Juonikkaan käsittelemistä teoksista olivat minulle tuntemattomia ja niiden nimetkin herättivät epäilyksiä. En myöskään oikein päässyt selville, mitä tyhmällä varsinaisesti tarkoitettiin. Tämän esseen luettuani pal...

Amalia, Amalia! on kertomus miehestä, Erikistä, joka päätyy Amalioiden seuraan ja jonka vaimo Magda on kirjassa läsnä kursiivilla tekstin välissä. Harmittaako minua vaimon nitistäminen? Toisinaan kyllä. Erik A. Hyvärinen (mainitsin nyt hänet koko nimeltä, koska Erik vaikuttaa olevan tyyppiä, jolle on tärkeää, että myös tuo A. mainitaan) valokuvaa Terijoelta siirrettyjä huviloita. Se on hänen työtään, ei kovin iso projekti, mutta projekti kuitenkin.  Viimeisimmässä huvilassa, jota Erik kuvaa, asuu kolme Amaliaa. Amalia, vanha-Amalia ja iki-Amalia. Heidät on äskeisessä lauseessa kirjoitettu nuorimmasta vanhimpaan. Amaliat eivät lopu iki-Amaliaan, vaan he jatkuvat pitkälle historian hämäriin aikajanoihin, mutta nämä mainitut kolme ovat ne, joista kirja kertoo ja jotka Erik tapaa. Åkerbladin romaanissa kiinnostavinta ovat siinä olevat hämärän alueet, mystisen läsnäolo. Amaliat eivät ole tavallisimmasta päästä ja varsinkin näyttelijänäkin tunnettu, kameran katsetta rakastava iki-Amalia ...

Täältä tullaan elämä! Eino Tainan romaani Piilopaikat tuo väkisinkin mieleeni Tapio Suomisen ohjaaman elokuvan vuodelta 1980. On kyse teinien, erityiseti teinipoikien, elämästä. Jutuista, joista tiedän varsin vähän, mutta joiden osaksi sukellan romaanin ensisivuista alkaen. Huomattavaa onkin, että en lue Tainan kirjaa kuin tarkkailija, vaan tuntuu kuin pörräisin kärpäsenä teinien ympärillä. Taina ihastutti esikoisromaanillaan Se laajenee (Avain 2024), joka on ystävyys- ja sukupolviromaani nuoruuden kautta kuvattuna. Ystävyydellä on keskeinen rooli myös Tainan uutukaisessa. Päähenkilöksi positioituu Iikka ja kautta romaanin värähteelee lanka, jonka kierteistä avautuu Iikan salainen, muilta piilotettava ihastus kaveriaan Hamzaa kohtaan. "Halusin olla vain mieli ja aistit. Painoton, muodoton, luuton, nesteetön. Nännitön. Halusin olla Hamzan kanssa kaksi aineetonta sielua ..." Romaanin ensimmäisessä osassa ollaan yläasteen 7. luokalla leirikoulussa. Painia ja pränkkiä. Porukass...

VOI EI! Ja KÄÄK KÄÄK KÄÄK! Olin kirjoittanut Versaillesista suht pitkästi läppärini muistiinpanoihin, mutta kyseinen muistiinpano on mystisesti hävinnyt. Luultavasti olen vahingossa kirjoittanut sen päälle muistiinpanon jostakin muusta kirjasta.  Asialle ei nyt enää voi mitään, enkä pysty toistamaan, mitä aiemmin olin kirjoittanut.  Vaan katsokaahan taivaalle, siellä on pilven kultainen hopeareuna. Siellä näyn minäkin ja kuten huomaat olen kontallani ja sehän sopii tähän tekstiin kuin korkea peruukki Marie Antoinetten päähän. Silja Kejosen Versaillesia lukiessa alkaa tehdä mieli - aika paljon - tehdä kaikenlaista vähän kummallista. Esim. kontata, joka tämän kokoelman kontekstissa on ihan normimeininkiä, vaikka ei olisikaan vasta kävelemisen taidosta haaveileva vauva. Kun nyt muistelen lukemistani konttaamalla taaksepäin löydän paljon kapinaa. Sellaistakin, jota en heti lukemisen jälkeen ollut pannut merkille.  ”Tulee kylmä, kuuma, makea, suolainen painan kämmenen huulien...