sunnuntai 28. helmikuuta 2021

JJ Bola: Naamiotta - Millaista miehuus voisi olla?


YLLÄRII !!!

Maailma ilman toksista maskuliinisuutta on mahdollinen. Sen rakentamisen voi aloittaa vaikkapa lukemalla JJ Bolan teoksen Naamiotta - Milaista miehuus voisi olla?


JJ Bola on kongolaistaustainen britti,  runoilija ja kirjailija. Naamiotta-teoksessa hän tuo esiin niitä tekijöitä, jotka pitävät patriarkaatin määrittämää naamiota tiukasti miesten kasvoilla ja estävät heitä hengittämästä vapaasti. 

Bolan kirjoitustyyli on hieman halki, poikki ja pinoon -tyylinen ja se sopii tähän teokseen mainiosti. Hän ei kuitenkaan pelkästään esitä omia mielipiteitään, vaan pohjaa sanomansa tutkimuksiin ja artikkeleihin.

Naamiotta toimii tiukkaan pakattuna johdantona niistä tavoista, joilla patriarkaatti helvetillistää kaikkien ihmisten arkielämää ja vaikuttaa tuhoisasti sukupuolesta riippumatta. On tärkeää, että myös miehet ja myös mustat miehet (kuten Bolan tapauksessa) kirjoittavat yleistajuisia teoksia patriarkaatin vaikutuksista ja sen aikaansaamista ongelmista meidän kaikkien hyvinvoinnille.


Bola nostaa heti teoksensa alkusivuilla esiin Tupac Shakurin lyriikat. Tupac ja feminismi ei välttämättä monen mielessä kuulu samaan lauseeseen, mutta vilkaistaanpa biisin Keep Ya Head Up lyriikoita:

Got our name from a woman, and our game from a

woman, I wonder why we take from our women, why

we rape our women,

Do we hate our women?


Tupacin mukaan ottaminen viitoittaa tietä sille, mitä on tulossa. Voi olla ns. kova jätkä samalla kun luo omanlaistaan maskuliinisuutta ympäristön normipaineisiin alistumatta.


Bola käy teoksessaan läpi miehisyyteen liitettyjä myyttejä. Hän tarkastelee normatiivisen miehisyyskäsityksen miehille luomia paineita sekä agression, väkivallan ja mielenterveyden välisiä yhteyksiä. Erityisen kiinnostava on osuus, jossa Bola käsittelee politiikan ja johtamisen miehisyyttä. 

Jos on yhtään seurannut viime aikaisia koronaan liittyviä puheenvuoroja  ei ole vaikea keksiä ketä äänekästä mieskiukuttelijaa seuraava sitaatti osuvasti kuvaa:


Ei ole kaukaa haettua sanoa, että poliittisella areenalla pääsee toteuttamaan miehisiä fantasioita vallasta, väkivallasta ja dominoinnista. Järkyttävä seuraus on, että ihmishenkiä koskevat päätökset tehdään egon pohjalta.


Miksi jotkut - ylivoimaisesti useimmiten miehet - ajautuvat ääriliikkeiden kannattajiksi? Bolan mukaan kyseessä on pelko omien etuoikeuksien menettämisestä, joita ikään kuin lähdetään varmistamaan ja hankkimaan takaisin ääriliikkeisiin osallistumisen kautta. Sama pelko selittää hänen mukaansa myös Trumpin kaltaisten populistien suosiota.


Naamiotta-teoksen vahvuus on Bolan esittämät kysymykset, jotka hän onnistuu kiteyttämään muodossa, joka jättää hyvin vähän vastaan sanottavaa. Esimerkiksi:

Millä järjellä hyväksymme yhteiskuntana pikemmin miesten välisen väkivallan kuin rakkauden?


Vaikka monet Bolan esittämät ajatukset olivat kaltaiselleni feministisissä liemissä vuositolkulla lilluneelle entuudestaan tuttuja antaa tämä teos siitä huolimatta paljon ajattelemisen aihetta. Ihailen sitä tapaa, jolla Bola onnistuu suht lyhyessä teoksessa (140 sivua) käymään läpi valtavan tärkeitä feministisiä teemoja. Yksi minua eniten puhuttelevista osioista oli sukupuolen/seksuaalisuuden moninaisuuden ja kolonialismin välisten suhteiden tarkastelu.

On hyvä palauttaa mieleen, että joissakin asioissa on ennen ollut paremmin. Monissa Afrikan maissa homoseksuaalisuus on nykyisin kiellettyä ja siitä saattaa seurata jopa kuolemanrangaistus. Bola nostaa esiin Bernardine Evariston the Guardianiin kirjoittaman artikkelin, jossa tämä esittää, että afrikkalaisissa maissa esiintyvä homofobia on eurooppalaista tuontitavaraa. Kolonialismia edeltävänä aikana "seksuaalisuus nähtiin monimuotoisena ja vapaana, sukupuolesta riippumattomana."


Lukiessa Bolan näkemyksiä urheilusta on helppo tulla siihen johtopäätökseen, että urheilu on enemmän kuin urheilua. Se on paitsi kanava hyvässä ja pahassa myös potentiaalinen muutoksen mahdollistaja.

Futisjoukkueen häviön ja perheväkivallan välillä on suora yhteys.  Bola kirjoittaa, että perheväkivallan määrä kasvaa 40 %, kun jalkapallomaajoukkue häviää lopputurnauksen. Hän ei tässä yhteydessä mainitse tälle prosenttiluvulle tarkempia koordinaatteja, mutta olen aiemmin lukenut, että tämä on ongelma erityisesti Britanniassa. 

Toisaalta urheilu sallii miehille myös tunneilmaisuja (kuten itkeminen), jotka muutoin ovat sukupuolinormistollisesti kiellettyjä. Urheilijoilla vaikuttaisikin olevan keskeinen rooli uudenlaisten maskuliinisuuksien rakentamisessa. Enenevässä määrin (mies)urheilijat ovat alkaneet tuoda esiin mm. omia mielenterveysongelmiaan ja näin muuttaneet kuvaa fyysisesti vahvasta urheilijasta. Kuka tahansa voi kärsiä esimerkiksi masennuksesta, vaikka se ei päälle päin näkyisikään.


Teoksen takakannessa todetaan, että "Naamiotta sopii kaikille miehille". Olen eri mieltä. Se ei sovi ainoastaan miehille, vaan ihan kaikille.  Sen myötä myös naislukijoiden on mahdollista päästä katsomaan  patriarkaattia hieman uudesta näkökulmasta ikään kuin miehen silmin. 



JJ Bola: Naamiotta - Millaista miehuus voisi olla

144 sivua

Mask Off - Masculinity Redefined

Suomentanut Niko Koski

S&S (2021)


Kiitos kirjasta S&S!

sunnuntai 21. helmikuuta 2021

Fleur Jaeggy: Proleterka


Itävaltalaisen, italiaksi kirjoittavan Fleur Jaeggyn (s. 1940) teos Proleterka oli ensimmäinen kosketukseni Jaeggyn tuotantoon. Viimeiseksi se ei varmasti jää, sillä lukiessa Proleterkaa minussa tapahtuu yhdellä tavalla ja siitä kirjoittaessani minussa tapahtuu yhä uusilla tavoilla. 

Kyseessä on sen kaltaisten, osin itsellenikin tuntemattomiksi jäävien prosessien sarja, jotka on varmin tae siitä, että olen lukenut erityisen hyvää kirjallisuutta.

En löytänyt Jaeggya itse, vaan hänen lukemistaan suositeltiin minulle Instagramissa sen jälkeen, kun olin postannut Ingeborg Bachmannin teoksesta Malina.

Suosittelu kertoo siitä, että minut on suosittelijan toimesta luokiteltu sen tyyppiseksi ihmiseksi, joka suurella todennäköisyydellä olisi kiinnostunut Jaeggyn kirjoista. Vaikuttaa myös siltä, että luokittelemiseni meni ihan oikein, sillä Proleterkassa on sitä jotain.

Alku Proleterkan seurassa ei mennyt ihan putkeen, vaan kärsin ns. polyglot-ilmiöstä. Minä suomenkielisenä luin itävaltalaisen kirjailijan italiaksi kirjoitetun teoksen ruotsinkielistä käännöstä, joka sisältää saksankielisiä ilmauksia.

Aina välillä joutuu tekemään niin, että lukee vaikkapa ruotsiksi, kun suomennnosta ei ole tarjolla. Tällä kertaa ruotsinkieli häiritsi teoksen lukemista erityisen paljon ja paikoin ohjasi lukemistani tavoilla, jotka eivät olleet hedelmällisiä. En tiedä, miksi näin on tai miksi koin tämän asian näin.

Kirjoitan alle muistiin (lähinnä itseäni varten) muutamia Proleterkan synnyttämiä havaintoja.




Kaikki tietävät, millä sanoilla alkaa Albert Camus'n Sivullinen. Proleterkan aloitus sataa Camus'n aloituksen kanssa - jos ei samaan laariin - niin tehokkuudessaan ainakin sen lähistölle.

Det har gått många år och nu på morgonen grips jag av en plötslig önskan: jag skulle vilja ha min avlidne fars aska.


Proleterka nimenä vei ensiajatukseni proletariaattiin, mutta siitä ei ole kysymys, vaan Proleterka on laivan nimi. Jaeggy kuvaa isän ja hänen 16-vuotiaan tyttärensä laivamatkaa ja matkan aikana palataan tyttären aiempiin elämänvaiheisiin.

Huomiotani kiinnitti ensimmäiseksi se, että tytär kirjan kertojana kuvaa tapahtumia välillä minä-muodossa välissä taas viittaa itseensä 3. persoonan kerronnan kautta tyttärenä. Isästä puhutaan välillä isänä, välillä taas Johanneksena. Äitiin puolestaan viitataan usein Johanneksen vaimona ja viittaus isoäitiinkin käy usein mutkan kautta.

Hon heter Orsola. Hon är min härskarinna. Hon är mor till min mor, till henne som var Johannes hustru. Johannes måste be henne om lov om han vill besöka mig. Vi vill inte ha några besök. Ibland säger Orsola: "Johannes har min tillåtelse att besöka sin dotter."

En tiedä, mitä tästä persoonaviittausvaihtelusta tulisi ajatella. Se etäännyttä ja kylmentää. Objektifoi jollakin hämäräksi jäävällä mystisellä tavalla. Se luo tilaa ja paiskoo lukijaa eri asteisiin kulmiin suhteessa Proleterkan henkilöhahmoihin. 

Proleterkassa kaikki on samaan aikaan sekä tavallista että tavallisen vastakohtaa. Johannes saa tavata tytärtään vain rajoitetusti ja 14 päivää kestävä laivamatka on pisin heidän yhdessä viettämänsä aika. Isoäiti Orsola on laintaulu, joka määrittelee ja halutessaan suo. Kun Jaeggy yllä olevassa sitaatissa kirjoittaa "vi vill inte ha" tytär vedetään osaksi hänen ja Orsolan välistä liittoa. Päätösvalta on kuitenkin yksinomaan Orsolalla. 

Mitä tyttärelle jää? Mikä on hänen osansa tässä kuviossa? Ehkä "vi" on diplomaattinen ilmaisu, tyttären näennäinen, mutta päätösvaltaa omaamaton mukaanotto. Vähän samaan tapaan kuin lapselta kysytään, mitäs me tänään tehtäisiin ilman sen suurempia aikomuksia noudattaa lapsen toivetta.

"Vi" sisältää osan tyttärestä, mutta hänessä on myös toinen puoli, joka laivamatkalla on Orsolan ulottumattomissa ja harrastaa öisin väkivaltaa sisältävää seksiä laivan henkilöstön kanssa. Näissäkin tilanteissa tytär tulee kuitenkin näkyväksi (ei niinkään itsensä vaan) toisen kautta.

Ehkä juuri tätä jakoa peilaa se, että tytär on sekä minä, että 3. persoonan hän. Tytär on vanki, jonka psyyke hajoaa Proleterkan sivuille lukijan silmien edessä.


Proleterkassa vallitsee outo epäjärjestys. Ambiguiteetti, jotka keikuttaa kerrontaa kuin meren aallot laivaa, jolla tytär ja isä matkustavat. Tyynissä hetkissä on jo uhka, tuntemattoman myrskyn siemen.

Jaeggyn teoksen tunnelmaa hallitsee unheimlich, joka tekee sinänsä tutusta ja tunnistettavasta kammottavaa ja outoa. Kertoja kuvaa esimerkiksi, miten homeessa oleva Orsola odottaa kuolemaansa.

Unheimlichin läsnäolo ripottelee Jaeggyn teokseen paloja painajaisunesta, jonka yksityiskohtia sen kokenut ei enää pysty palauttamaan mieleensä ja tämän seurauksena painajaisen tunnelma levittäytyy yhä laajemmalle ja kietoo lukijan otteeseensa yhä tiukemmin.


Elämä ja kuolema käyvät Proleterkassa jatkuvaa kamppailua ja muodostavat verkon, jonka kiristymistä teoksen henkilöt uskottelevat itsepetoksellisesti pystyvänsä ohjailemaan.

Johannes är i hytten. Allt blekare. Jag vet att jag kan göra allt vad jag vill. Jag kan till och med ta livet av honom. Eller också ta livet av mig själv. Vi är en familj av självmördare.

Silloin harvoin, kun suku kokoontuu on itsemurha "pääasiallisin keskustelunaihe."



Kirjan kertoja, tytär, elää ajassa, jolla ei ole menneisyyttä, ei tulevaisuutta. Hän on itsensä varjo, jota ympäröi salaisuus, joka selviää hänelle vasta keski-iässä ja jonka lukija pääsee teoksen lopussa jakamaan hänen kanssaan.

Proleterka on hämmentävä teos, jota hallitsee viettitalous niin kerronnan kuin sen henkilöhahmojenkin osalta. Se ei käyttäydy niin kuin kirjallisten teosten tapana on, vaan usuttaa lukijan kulkemaan kohti teitä, joista ei tiedä, mitä niiden päästä löytyy. Teitä, joiden kulkemisesta on jo etukäteen päätetty lukijan puolesta ja hänen tehtäväkseen jää tälle teokselle alistuminen. 

Viitaten  Clarice Lispectorin sanoihin hänen teoksensa Passio etulehdellä ja niitä lainaten on Proleterka teos, jonka lukemista voi suositella vain ihmisille, "joiden sielu on jo muotoutunut". Ihmisille, jotka ovat tiedostaneet, että "kun jotain lähestytään, mitä ikinä se onkin, tapahtuu se aina vähitellen ja vaivalloisesti - ja menemällä jopa sen kautta, joka on vastakohta sille johon yritetään päästä". 





Fleur Jaeggy: Proleterka
Italiankielinen alkuteos Proleterka (2001)
Italiasta ruotsiksi kääntänyt Viveca Melander
Nilsson Förlag (2019)

sunnuntai 14. helmikuuta 2021

Harry Salmenniemi: Asiakaskoralli ja muita novelleja


Tapahtui asia, jota Salmenniemeä lukiessa ei ole aiemmin tapahtunut. Puseroni nimittäin, se alkoi pullistella surusta.


Teos auttaa löytämään itsestämme ihmeen, joka on piileskellyt meissä koko ajan.


Pelkään pahoin, sillä koskaan ei pelätä hyvin, että oma ihmeeni on väärää sorttia. Sellaista voi sattua ja tapahtua. Sen sattumista ja tapahtumista on pahin vaikea estää.


Asiakaskoralli on neljäs teos Salmenniemen yksiväristen kansien teossarjassa. Käytin nyt tuollaista nimitystä, joka ei liene kovin hyvä. Käytin silti, kun en sunnuntaiaamuna klo 9.01 muutakaan nimitystä keksinyt.



Sarjaperheen jäsenet:

(oranssi) Uraanilamppu (klik)

(vaaleansininen) Delfiinimeditaatio (klik)

(persikkainen) Uhrisyndrooma (klik)

ja tämä nyt käsittelyssä oleva (harmaa) Asiakaskoralli


Ei hitto. Onko tässä nyt koossa ydinperhe. Isä, äiti ja kaksi lasta. Vanhin lapsi tietenkin poika, niin että lisääntyminen on tehty täydellisesti. 

Se menisi sitten varmaan näin: Uraanilamppu=isä, Delfiinimeditaatio=poika, Uhrisyndrooma=äiti, Asiakaskoralli=tytär.


Salmenniemen teossarjalle on yhteistä veikeä ja pilkkeinen tapa tarkastella nykymaailmaa ja sen ilmiöitä. Minulla on ollut hyvin hyvin hauskaa Salmenniemen teosten seurassa ja varsin kuplivasti alkoi myös Asiakaskorallin lukeminen.

Sain Salmenniemen uutuuden lainaksi kirjaystävältäni ja olen nyt tilanteessa, että olen hänelle jo tämän kirjan palauttanut eli en pysty nyt tuomaan kaikkia mahdollisia syvyyksiä tähän tekstiini, sillä olen muistini ja - kuten tavallisesti hatarien - muistiinpanojeni varassa. 


Kuten asiaan kuuluu Salmenniemen teosten kohdalla alan niitä lukiessa liekehtiä. On siis samaan aikaan sekä luettava että pidettävä hallinnassa omaa paloaan, että ei päädy Petteriksi tai joksikin muuksi poroksi.

Teoksen ns. esipuhe, on railakas ja muistuttaa aluksi self-help -kirjojen esipuhetta. Tiedän edellisen, vaikka en oikeastaan ole lukenut kyseisiä kirjoja paitsi joskus aikuisuuteni kynnyksellä Dale Carnegien teoksen Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa. Josta, myöhempi elämäni on opettanut, en oppinut mitään.



"Salmenniemi on näkijä, jollaista kansakuntamme ja koko ihmiskunta on kipeästi kaivannut", sanotaan esipuheessa, jonka kirjoittaja on naamioitu en nyt sano keneksi.

Edellinen luonnehdinta Salmenniemen kirjailijanlaadusta olisi pelkästään arrogantti ja pöyhkeä ellei Salmenniemellä olisi sitä asemaa kirjallisuutemme kivikkoisella kentällä kuin hänellä on. Tämä ei estää mieleeni hipihiljaa hiipimästä ajatusta siitä, että sanoihin sisältyy riski, joka saattaa karkoittaa.

Ollaan rajalla.


Esipuheessa mainitaan, että kokoelman novelleista on löydettävissä opetus ja totta vieköön, niin tosiaan on. 

Selvyyden vuoksi: näitä opetuksia ei suoraan kerrota, vaan lukijan on luetun perusteella muodostettava ne itse. Minä löydän mm. seuraavia opetuksia:

- arvosta sitä, mitä sinulla on, sillä se ei ole itseestäänselvyys

- ulkonäkö voi pettää ja se kaikkein viattomimman näköinen olla murhaaja

- on hyvä mennä mukavuusalueen ulkopuolelle

- säännöistä on pidettävä kiinni paitsi silloin kun niiden noudattaminen estäisi voitontuottoa


Mustalla tavalla maukkaan huumorin ystäville jättipotti on novelli nimeltä Yritys, jossa käsitellään kyseisen yrityksen eettisiä ja moraalisia koodistoja mm. tähän tapaan

Ihmiskauppa on normaalia ja hyväksyttävää toimintaa.



Omassa lukemisessani käännekohtaa tapahtuu sivuilla 61-79, joilla on kuuluisien taidemaalarien, mm. Caravaggion, Rafaelin ja Rubensin maalauksia sekä niiden tulkintoja elinkeinolelämällisestä näkökulmasta.

Ensimmäiseksi alkaa nuppiani kiristää, kun kaikki nuo mukaan otetut taidemaalarit ovat miehiä. Siinä ei tietenkään ole mitään uutta, joka tässä yhteydessä on enemmän raskauttava kuin lieventävä asioiden haara(kiila).

Kun olen tämän ukkolauman aiheuttamien ristiriitaisten tunteiden vallassa pysähdyn ja teen havainnon, jonka yritän seuraavaksi tiivistää.

Se, että Salmenniemen tekstit ovat hauskoja sisältää sen, että ihan helvetin moni asia yhteiskunnassamme on pielessä. Eli: hauska rakentuu erinäisten epäoikeudenmukaisuuksien ja yhteiskunnallisten epätasa-arvoisuuksien ladonlevyisten hartioiden päälle.

En pääse edellisestä ajatuksesta eroon koko lopputeoksen aikana. Tämän seurauksena monet tekstikohdat, jotka ennen havaintoani olisivat kirvoittaneet hillitöntä naurua työntävätkin nyt surua aina puseroni vuoriin asti. 

Jännää on, jännää ja hyvin kiinnostavaa, että Salmenniemi tuntuu arvanneen mieleni kehityskulun jo tekstejään kirjoittaessaan. Novellissa Kysymys todetaan:


Sä siis ... kuvaat tavallaan pahoinvointia, mutta sä teet sen sun ihan omalla tavalla.


Juuri näin se taitaa olla, vaikka en sitä aiempia Salmenniemen teoksia lukiessani yhtä lailla olekaan pannut merkille. Toki tämä surullisempi aspekti saattaa Asiakaskorallissa olla edeltäviä novellikokoelmia hallitsevampi. Yritän tässä nyt luultavasti puolustella sitä, että heräsin asiaan vasta tässä neljännessä teoksessa.

Enteelliseltä vaikuttaa sekin, että Asiakaskorallin päättää novelli nimeltä Surumigreeni.


Viimeisen vuoden aikana on haudattu moni asia, mm. uskoni ja luottamukseni suomalaisen yhteiskunnan toimivuuteen. Luulen, en siis tiedä, että koronapandemian jatkuminen on alkanut vaikuttaa myös kirjallisuuden vastaanottooni. 

Kirjallisuuden ironisoitumisen ja yhteiskuntatilanteen välillä vallitseva tulkinnallinen riippuvuussuussuhde on ottanut uuden muodon. Se, mikä joskus oli mielestäni niin hurjan hauskaa ja hausukuudessaan lohdullista, ei ole sitä enää henkilökohtaisen vastaanottoni tasolla. Tämä ei tietenkään ole Salmenniemen, vaan yhteiskunnan vika.


  


Harry Salmenniemi: Asiakaskoralli ja muita novelleja

Siltala (2020)



sunnuntai 7. helmikuuta 2021

Louise Glück: Uskollinen ja hyveellinen yö


Enostone kustannus sai viime vuonna jättipotin, kun Louise Glück palkittiin kirjallisuuden Nobel-palkinnolla. 

Glückin teoksen Faithful and virtuous night käännös oli nimittäin jo kovaa vauhtia tulossa suomeksi Anni Sumarin näppäimistön kautta. Jättipotti tuli myös meidän lukijoiden osaksi, sillä saimme nobelistin teoksen hyppysiimme varsin pian sen jälkeen, kun Glück oli palkintonsa vastaanottanut.

Ennen Nobel-palkintoa vuonna 1968 runokokoelmalla Firstborn debytoinut Glück (s. 1943) on ehditty palkita jo läjällä muita kirjallisuuspalkintoja (Pulitzer, National Book Award, Bollinger Prize) ja vaikka hän Suomessa on ollut tuttu vain suppeahkolle runoentusiastien piirille on hän maailmalla ehtinyt nauttia jo runsaasti ansaittua arvostusta.

*

Kokoelma käynnistyy runolla Vertaus, jossa Glück nostaa esiin kysymyksen päämäärän merkityksestä ihmiselle ja laajentaa tämän pohdinnan sitomisen ja vapauttamisen välisen vuoroliikkeen kautta mietiskelyksi siitä, mikä pitää ihmistä kiinni elämässä ja mikä tuottaa tunteen siitä, että emme leiju täysin irrallaan ympärillä olevastamme. 

Tapahtuu porautuminen olemassaolon laintauluihin. Niiden raaputtamiseen ja pyyhkimiseen, niihin tulevaisuudessa kirjoitettavan tekstin aavisteluun, jonka ajatteleminen synnyttää turvattomuutta.


[...] ja joka yönä sydämeni

vastusti tulevaisuuttaan kuin pieni lapsi, jolta on mielilelu otettu pois.


Halki kokoelman toistuu liike, vetäminen ja työntäminen. Liike etäämmälle ja lähemmäksi on jatkuvaa, pysähtymätöntä. Se lävistää koetun ja eletyn, ja tämä hetki on vain jo ohimennyt piste sen akselistolla. 

Liike paitsi minän ja maailman välillä, myös minän ja sinun ja teidän. Fort-da. 

Valtavasti liikettä. Sitä enemmän liikettä, mitä hitaammin tätä kokoelmaa lukee. Sitä enemmän liikettä, mitä useammin tämän kokoelman sanoihin pysähtyy.


Glückin kokoelma lainaa nimensä kirjalta, jota runon puhujan veli lapsena luki. Ei niin, että kirjan nimi olisi ollut Uskollinen ja hyveellinen yö, vaan niin, että tämän nimen veli lukemalleen kirjalle antoi. 

On kyse vanhempien kuolemasta syntyneestä surusta. Vanhempien, jotka nyt istuvat "valkeiden pilvien päällä valkoisissa matka-asuissaan." 

"Valkoiset matka-asut" on Glückille tyypillinen voimakas kuva, joka avautuu ja laajenee ja joka työntää minut Tomi Kontion kokoelmaan Saattaa, olla. Erityisesti Kontion sanoihin "leikkaan saksilla vahveron jalkoja, / pieniä poikia keltaisissa kurahousuissaan". Valkoiset matka-asut ja keltaiset kurahousut koskevat minua samaan paikkaan ja valkoisten matka-asujen liikkeeseen työntämien sienipoikien kurahousujen kautta matkani jatkuu edelleen Sirkka Turkan runoihin.


[Nyt nämä tunteet kaikki tunteet tällä hetkellä ja vuosien takaa. Nyt on pidettävä taukoa.]


Ei siis ole ihme ollenkaan, että Glückiä lukiessa tuntuu jouluyöltä. Sen hiljaisuudelta. Lumihiutaleilta. Olen suojaton aivan, ihoni ohentunutta läpäisypintaa.


Glück tuo surun esiin hiljaa. Usein sillä tapaa viittauksellisesti, että lukija ei aluksi edes huomaa, miten suru livahtaa sisään portista omilla avaimillaan ja kävelee talon omakseen.


Niinä päivinä käyttelin ahkerasti värikyniäni

(kulutin pian loppuun tummat värisävyt)


Ne, jotka ovat menneet jäävät surun ydinolemisena meihin ja kun puhumme ja kirjoitamme itsestämme puhumme ja kirjoitamme aina myös heistä. "Joka kerta kun sanon "minä", on kyse teistä", sanoon runon puhuja kuolleille vanhemmilleen.



Uskollinen ja hyveellinen yö sisältää mustan lempeitä, usein kipeän tarkkoja havaintoja, jotka eivät - kuten Aale Tynni sanoisi - salpaa surua luotaan. 


Älkää unohtako minua, huusin, nyt juosten

monen hautatilkun yli, monen äidin ja isän yli -


Glückin runoja hallitsee syvästi inhimillinen ja epifaninen läsnäolo. Kaiken keskellä lohtu. Toivon kajastus. Nämä runot ovat kuin rakastettu, josta ei saa tarpeekseen. Jota kaipaa silloinkin, kun on niin lähellä häntä kuin se fyysisesti on mahdollista.


On oikein ja on kohtuullista, että Glück sanoo viimeiset sanat.


Taidan jättää sinut tässä. On alkanut näyttää siltä

ettei ole olemassa täydellistä lopetusta.



Louise Glück: Uskollinen ja hyveellinen yö

Faithful and Virtuous Night (2014)
Suomentanut Anni Sumari

Enostone (2020)

sunnuntai 31. tammikuuta 2021

Ingeborg Bachmann: Malina


Malina
on niitä kirjoja, jotka voi tiivistää pariin mitään sanomattomaan lauseeseen tai vaihtoehtoisesti kirjoittaa siitä väitöskirjan tai vähintäänkin gradun. Tämä tekstini liikkuu edellisten välimaastossa ja on sen vuoksi jo lähtökohtaisesti mahdoton ja mahdottomuutensa kautta peilaa Malinan naispäähenkilön psyykkistä maisemaa.


Ingeborg Bachmann (1926-1973) kirjoitti väitöskirjansa Martin Heideggerista, joka ehkä kannattaa pitää mielessä Malinaa lukiessa.  

Oma suhteeni Malinaan on hengästyttävä ja kipeä. Olen aloittanut sen lukemisen kaksi kertaa aiemminkin. Ensimmäisellä kerralla suomeksi ja toisella kerralla englanniksi. Omistin Malinan vuosia sitten, mutta tämän kirjan sisintä jäljitellen se mysteerisesti katosi ja niinpä päädyin ostamaan englanninkielisen kappaleen Lissabonista, sieltä ihanasta Livraria Bertrandin kirjakaupasta. Viime kesänä Malina tuli yllättäen vastaani kirpparilla, josta kotiutin sen kahden euron hintaan. Nyt varjelen sen paikkaa hyllyssäni huolella.


Jo kirjan nimi on harhaanjohtava. Useissa eurooppalaisissa maissa enemmistö a-kirjaimeen päättyvistä nimistä on naisten nimiä. Ei siis ihme, että tähän kirjaan törmätessään saattaa ajatella, että se kertoo Malina-nimisestä naisesta. Malina on kuitenkin mies, eikä Malina edes ole hänen etunimensä. Hän on Mr. Malina.

Teoksen aluksi Bachmann esittelee kirjan henkilöt: Ivanin, Malinan ja Minän, joista jälkimmäisin on myös teoksen kertoja.

Minää Bachmann kuvaa seuraavasti

Itävallan passi, sisäministeriön myöntämä. Uskottavat todisteet kansalaisuudesta. Silmät rusk., hiukset vaal., syntynyt Klagenfurtissa, seuraa päivämääriä ja ammatti, kahdesti yliviivattuna ja uudelleen kirjoitettuna, osoitteita, kolmasti yliviivattuina, ja niiden yläpuolelta on luettavissa huolellisella käsialalla kirjoitettuna: asunto-osoite Ungargasse 6, Wien III.


Romaanin tapahtuma-aika on tänään ja tapahtumapaikka Wien. 


Malina on nimettömäksi jäävän naispäähenkilön (jolle nyt annan käytännön syistä nimilyhenteen NPH) näkökulmasta kerrottu kuvaus hänen elämänsä tuhoutumisesta kolmen miehen - Malinan, Ivanin ja NPH:n isän - välisessä ristiaallokossa. Se kertoo haluavasta naisesta ja itseyden menetyksestä sekä rakkaudesta, joka ottaa virusmaisia muotoja.

Edellinen luonnehdinta on yksinkertaistus. Se saattaa olla pahastikin yksinkertaistus, jopa väärennös. En ole varma ollenkaan edes siitä, kuinka monta henkilöä tässä kirjassa on ja yksi tämän teoksen tulkinnoista onkin, että Malina ja Ivan ovat NPH:n persoonan eri puolia. 

Tiedossani ei ole, oliko Clarice Lispectorin tuotanto Bachmannille tuttua, mutta jotakin naiseuden ydinsamaa hänen kirjoissaan ja Bachmannin romaanissa on. Malinan alkupuolella on vahvoja kaikuja erityisesti Lispectorin romaanista Oppiaika eli nautintojen kirja. NPH:n ja Ivanin välillä vallitsee suhde, joka vertautuu Oppiajan Lorin ja Ulisseksen suhteeseen.

Kuten Lori valmistaa itseään Ulissesta varten tämän ohjauksessa, myös NPH rakentaa ja hajottaa itseään Ivanin kautta. Jos kuitenkin Ivan on NPH:n itsensä minän osa, kuvio muuttuu hieman vaikeammin hahmotettavaksi. 

Lispectorin Passioon taas Bachmannin romaani kytkeytyy NPH:n kafkamaisille elementeille rakentuvien pyrkimysten kautta.


NPH:n suhde Ivaniin on pakkomielteinen ja tämä hallitsee häntä silloinkin, kun ei ole läsnä. Ivanilla on ikäänkuin NPH:n olemassaolon kaukosäädin, jonka toimintaan ja käyttöön NPH ei voi vaikuttaa. Ivan on välttämätön tykyttävä kipu, joka halutessaan voisi olla NPH:n pelastaja.  


[k]oska minä en voi puhua hänelle [Ivanille] mitään murhasta, paiskaudun takaisin omaan itseeni, ainaiseksi, yritän vain leikata tai polttaa pois tämän paiseen, Ivanin tähden, en voi jäädä lojumaan tähän murha-ajatusten rapakkoon, Ivanin kansa minun pitäisi voida onnistua puhdistamaan nämä ajatukset, hän on ottava minulta pois tämän sairauden, hän on vapauttava minut. 


Malina päättyy sanoihin "Se oli murha." Vaikeampi kysymys on, kuka murhaa kenet ja onko murha todellinen teko vai symbolinen ilmaus jollekin muulle. Itse näen tähän kysymykseen kaksi pääasiallista vaihtoehtoa, mutta en halua paljastaa niitä tässä, koska se vetäisi räsymaton niiden lukijoiden jalkojen alta, jotka eivät vielä ole lukeneet Malinaa.


Bachmannin romaani sisältää runsaasti NPH:n painajaisunia hänen isästään, joka on hyväksikäyttänyt tytärtään. Vaikka en yleensä ole järin innostunut unien kuvaamisesta romaanissa, tekee Bachmann sen tavalla, josta en voi olla vaikuttumatta. 


[m]inä saan 100 000 iskua, sähköiskuja, isä on ladannut piikkilangat, nämä volttimäärät ryntäävät joka-ainoaan säikeeseen minussa. Hiillyn ja kuolen isäni raivoon.


Bachmannin romaani levittää NPH:n sivuilleen. Hän retkottaa on tuskin hengissä on toistuvassa painajaisessa on rikotun ruumiinsa vanki on merkityksensä menettäneiden sanojen armoilla on trauma. 

Bachmann sekoittaa teokseensa puhelinkeskusteluja ja kirjeitä. Hän hyödyntää myös musiikkitermejä ja tuo niiden kautta ilmi NPH:n minän horjuvuuden, vihan ja epätoivon.


Minä: (forte) Herra von Malina, Teidän Armonne, Teidän Ylhäisyytenne! (crescendo) Teidän ihanuutenne ja kaikkivaltiutenne! (tutto il clavicembalo) Minä vihaan sinua! (perdendo le forze, dolente) Ole hyvä, suojele minua silti. En minä ole koskaan vihannut sinua.


Teksti repii naamiota NPH:n yltä, mutta kun se yhdestä kohtaa irtoaa, takertuu se toisessa kohdassa entistä tiukemmin kiinni. Kuuluu kirskuntaa, hirveää metallista kirskuntaa. Lukiessa eteeni piirtyvät kuvat ja välähdykset Ingmar Bergmanin elokuvan Persona- naisen naamio (1966) ensimmäisistä minuuteista. 

Se, mitä luen on sitä, mitä se on, mutta samanaikaisesti myös jotakin (aivan) (täysin) muuta. Jotakin pimeää, jotakin yötä. Ehkä niin, että jokainen lukija rakentaa Malinan omien kokemustensa ja oman alitajuntansa tuntemattomien alueiden kautta. 

Malina vaatii alistumaan kerrotulle. Se käskee. Se pakottaa. Se pitää kiinni omastaan.


 


Ingeborg Bahmann: Malina

Saksankielinen alkuteos Malina (1971)

Suomentanut Kyllikki Villa

Weilin & Göös (1983)





sunnuntai 24. tammikuuta 2021

Ottessa Moshfegh: Death in her hands


Ottessa Moshfeghin kirjoissa todellisuus on outo, eikä Death in her hands ole tässä suhteessa poikkeus.*

Se alkaa sanoilla:

Her name was Magda. Nobody will ever know who killed her. It wasn't me. Here is her dead body.


Sanat on kirjoitettu paperilappuun, jonka 72-vuotias syrjäseudulla yksin koiransa kanssa asuva Vesta löytää metsästä. 

Romaanin alku nostaa esiin kaksi kiinnostavaa tekijää. 

Ensimmäinen näistä on itse Vesta, joka jo ikänsä puolesta on nykyromaanien päähenkilöiden marginaaliluokkaa. Jopa kirjallisuus vaikuttaa hylkivän vanhempia naisia, jos toki poikkeuksiakin tästä onneksi vielä löytyy. 

Vesta on pitkälti eristänyt itsensä muusta yhteiskunnasta miehensä kuoleman jälkeen, eikä hänellä ole edes puhelinta. Tämän voi nähdä myös niin, että Vesta on ottanut elämänsä haltuun ja tehnyt itse oma-aloitteisesti sen, mitä yhteiskunta hänelle haluaisi tehdä / joka tapauksessa tekisi.

Toinen merkille pantava seikka on, että Moshfeghin romaanin alussa löytyy vain vihje kuolleesta ruumiista. Meidät on kyllästetty kuvauksilla, joissa dekkarin alussa löytyy kaunis nuori naisruumis. DIHH  ei suo yhtään mahdollisuuksia mässäillä sillä, miten kaunis nuori nainen on murhattu raa'asti. Se ei mahdollista herkuttelua kauniin nuoren naisen ruumiin yksityiskohdilla.

Moshfegh lisäpuristaa  kauniin murhatun nuoren naisen narratiivia osoittamalla, että myös Vesta on sisäistänyt tämän narratiivin, sillä hän olettaa automaattisesti, että paperilapussa mainittu Magda on nuori.


Magda on Moshfeghin romaanin verisuoni ja Vestan pakkomielle, jonka arvoitusta hän romaanissa selvittää.

Death in her hands on dekkarinomainen jännitystarina vähän siinä mielessä kuin sitä on esimerkiksi Olga Tokarczukin Aja vaunusi vainajain luitten yli, jonka kanssa Moshfeghin romaani omaa yhtäläisyyksiä mm. päähenkilönsä iän ja ominaisuuksien kanssa. Tunnelmassakin on jotain samansuuntaista, kuten myös päähenkilön ja luonnon välisessä suhteessa. Ihminen pieni, itsensä kokoinen, luonnon ja sen mahdollisten uhkien ympäröimä. 


Kummaa liikettä. Tummia puita ja pimeys ikkunan takana. Kuka tietää, mikä ja kuka siellä liikkuu ja liikkuuko vai onko kyse Vestan mielen tepposista. Luettuani kirjaa pidemmälle alan pohtia - kiihkeähkösti - miten tämä kirja loppuu. Hyvän lopun mahdollisuus DIHH:n kohdalla on noin 1/100. Syntyy jännä tilanne, jossa kuka sen teki ottaa muodokseen, miten tämä kirja loppuu.


Vestan mielikuvitus luo Magdalle elämän ja arkitsetkin tapahtumat ja kohtaamiset kirjoittuvat osaksi hänen rakentamaansa mysteerijuonta. 

Moshfegh on älyttömän taitava punomaan häiritseviä tarinoita. DIHH paitsi tihenee loppua kohti sisältää myös tarinan tarinassa Vestan googlettaessa ohjeita, miten ratkaista Magdan arvoitus. Samalla nimittäin hän tulee kertoneeksi, miten jännityskirja kirjoitetaan. Kuinka henkilöt rakennetaan ja mitä on otettava huomioon. Erityisen nasevaa on, kun Vesta toteaa, että olisipa kehnoa aloittaa kirja sanoilla: 

Her name was Magda. Nobody will ever know who killed her. It wasn't me. Here is her dead body. 


Vestan kohtaamat todelliset henkilöt tulevat osaksi hänen luomaansa kertomusta Magdan kohtalon selvittämiseksi. Moshfegh satirisoi vanhempien ihmisten kyvyt käyttää tietokonetta ja panee Vestan etsimään kirjastossa apua Magdan arvoitukseen Ask Jeeves -hakukoneelta. 

Tietokonehakujen ja oman päättelynsä kautta Vesta luo Magdasta teini-ikäisen valkovenäläisen tytön, joka on tullut Amerikkaan kesätöihin ja asuu Blake-nimisen pojan ja hänen äitinsä talon kellarissa. Blakesta tulee metsästä löydetyn lapun kirjoittaja ja hänen hahmoonsa sekoittuu myös muuan kuuluisampi Blake, etunimeltään William.


On houkuttelevaa tulkita DIHH:iä kuvauksena Vestan yksinäisyydestä, jota hän lievittä keksimillään hahmoilla, joista tulee hänelle eräänlaisia ystäviä. Moshfeghin romaani on kuitenkin siinä määrin arvoituksellinen, että kyse voi olla hyvin myös jostain muusta.

Death in her hands ei paljasta salaisuuksiaan ja siksi sitä ei voi suositella lukijoille, jotka haluavat tasan tarkkaan tietää, mitä romaanissa "oikeasti" tapahtuu. Jos kuitenkin on valmis kestämään epävarmuutta, yllätyksiä ja omia vaihtuvia tulkintojaan on Moshfeghin romaani oivallista seuraa. 




Ottessa Moshfegh: Death in her Hands
259 sivua
Penguin Random House (2020)



*Olen aiemmin lukenut Moshfeghilta seuraavat kirjat:
Eileen 
My year of rest and relaxation (suom. Vuosi horroksessa, Aula & Co.)


lauantai 16. tammikuuta 2021

Anu Silfverberg: Sinut on nähty


Älä lue tätä kirjaa, jos haluat jatkaa elokuvien katsomista viattomin mielin. Tai kirjojen lukemista. Tai taiteen kohtaamista ylipäänsä.


Ptruu! Onko tämä varoitus tarpeen? Onko se pelkkää liioittelua?


Jaa-a. Asia selviää vain lukemalla Anu Silfverbergin esseeteoksen Sinut on nähty.


Minulle tämä teos oli valtava kokemus. Lainaan Kathrine Mansfieldin sanoja, jotka hän kirjoitti luettuaan D.H. Lawrencen teoksen Aaron's rod:


All the time I read this book I felt it was feeding me.* 



Silfverberg ruokkii minua. Olen linnunpoika/tyttö/muu. Nälkäni on loputon, leukaluuni eivät väsy pitämään suutani auki. Ja herkkua tulee. Herkkua tulee yltäkylläisesti.

Tämä tekstini, sanottakoon se vielä auki, ei ole kuvaus tai yhteenveto tai arvio Silfverbergin teoksesta, vaan niistä vaikutuksista, joita se sai minussa aikaan.


Hyppäsin Silfverbergin Sinut on nähtyyn kuin olisin tehnyt hätälaskun pienlentokoneella. Kävi nimittäin niin, että avasin tämän kirjan ensimmäistä kertaa sattumalta sivulta 77, josta silmiini osui lause:


Olinko yliopistolla siis siksi että olin niin rikki, enkä tieteellisistä syistä?


Tämä kysymys on Silfverbergin esseiden sivujuonne, syrjäpolku, mökkitie. 

Olen noin 25-vuotias, kun terapeuttini sanoo, että minun pitäisi hakea yliopistoon. Se on ainoa asia, mitä hän koskaan sanoo minulle suoraan. On myös hyvin mahdollista, että ilman hänen rohkaisuaan en olisi niin koskaan tehnyt. En luottanut itseeni ollenkaan, en uskonut pärjääväni yliopistossa. 

En halua edes ajatella mitä minulle olisi tapahtunut ilman yliopistoa. Ilman yleistä kirjallisuustiedettä ja naistutkimusta. Ehkä paradoksaalisesti rikkinäisyyteni pelasti minut siinä mielessä, että sain välineitä tarkastella niin kirjallisuutta kuin elämää ylipäätään moninaisemmista näkökulmista.



Oman kokemuksen näkymättömyys ja tunnistamattomuus on lannistavaa; se on hyvin vaikeasti ylitettävä olosuhde.


En ole kovin hyvä samaistumaan, mutta siitä huolimatta samaistun Silfverbergin tekstissä esiin tuotuihin tilanteisiin ja moniin hänen kokemuksiinsa tämän tästä. Lukemalla tulen nähdyksi. Mikä riemu ja hyväksytyksi tulemisen tunne. Mikä raivo, kun maailma on vielä(kin) niin kesken ja koko elokuva-ala pitkälti miesten valtakuntaa. Välillä lopetan lukemisen kesken keskittyäkseni siihen vihaan, jota minussa lukiessa herää. 

Kirosanoja tippuu suustani lattialle. 

Matto kärsii ja huokailee.


Se mitä olemme, on kiinni toisten katseissa.

Silfverbergin kriittinen naiskatse ei päästä elokuvia helpolla. On tuskallista huomata, miten monet rakkaatkaan elokuvat eivät kestä naiskatsetta. Kuten Silfverberg olen minäkin ollut aikoinani innoissani esimerkiksi Kieslowskin Veronikan kaksoiselämästä. Kuinka ollakaan katsoin sen uudelleen muutama kuukausi sitten, enkä enää löytänyt sitä samaa, jota sen parissa nuorempana koin. 

Viimeisimmällä katselukerralla mieleeni jäi parhaiten kohtaus, jossa elokuvan päähenkilö pyörittelee sormusta vasten alaluomeaan. Mitä se tarkoittaa? Onko tällä kuvalla muita kuin esteettisiä tarkoituksia?

Pettymykseni Kieslowskiin kestän hämmästyttävänkin kevyesti (luultavasti siksi, että moniin hänen elokuviinsa omaan vuosien etäisyyden), mutta kun Silfverberg osoittaa, mikä Jim Jarmuschin ohjaamassa Patersonissa on pielessä en oikein enää kestä. 

Olen liiaksi ihastunut bussikuskina toimivaan Adam Driveriin, joka kirjoittaa runoja. Olin Driverin puolella myös Noah Baumbachin Marriage Storyssa ja hän valloitti minut myös Spike Leen Blackkklansmanissa.

Anteeksi. En nyt voi tälle mitään, vaikka ymmärränkin, että Patersonissa aviomiestä esittävän Driverin vaimoa on kuvattu kyseenlaisella tavalla. 


Hankalin Silfverbergin esiin nostama kysymys on sama kuin mitä itsekin olen pohtinut jo pitkään. 

Voiko taideteos olla hyvä, jos se on feministisessä mielessä kyseenalainen?  

Minä jakaudun. On se se minä, joka arvostaa teoksen taiteellisia arvoja ja se toinen minä, joka arvostaa teoksen feminististä käsittelytapaa. Nämä kaksi hankaavat toisiaan. 

Olen ruhjeilla. 

Tietysti on tekijöitä, joiden teosten kohdalla taiteellinen laatu ja feministinen ote kietoutuvat yhteen. Kuten nyt vaikka Ali Smith, jonka mainitsen tässä luultavasti siksi, että luen parhaillaan hänen teostaan Artful. Luen hitaasti ja hurmiossa.


Esittämäni kysymyksen äärellä vastaan tulee eräs monumentti, joka kantaa nimeä Nabokov ja linnut sirkuttavat Lo-li-ta. En pysty väittämään, että Nabokov olisi huono kirjailija ja lisäksi hän on niin paljon enemmän kuin kuuluisin teoksensa. Muistelen hetkiäni Kalvaassa hehkussa (Pale fire) ja teoksen Invitation to a Beheading parissa. 

Oliko Nabokov sika, koska hän loi Humbert Humbertin?


Olen jättänyt Michel Houellebecqin kirjoja kesken, koska en oikein kestä niitä. En hänen naisvihaansa, jota en samalla tavalla Nabokovin teoksista löydä, vaikka ehkä pitäisi. 


Miten ihminen oppii olemaan maailmassa? Miten tähän oppimiseen vaikuttavat elokuvat ja kirjat, katsottu ja luettu, niiden kautta koettu. Minusta tuntuu usein, että muilla on olemiseen liittyvää salattua tietoa ja taitoa, kun taas minä olen jäänyt niiden ulkopuolelle, enkä kovin hyvin osaa. Tätä elämistä.


On vaikeaa ja sattuu.


En oikein pysty luopumaan ajatuksesta, että taiteellisesti korkeatasoisella taideteoksella on korkeataiteellinen arvonsa silloinkin, kun se on esimerkiksi feministisestä näkökulmasta ongelmallinen. 

Mutta mutta. Mitä ja kenen kautta ne taiteellisesti korkeatasoisen teoksen määritelmät ovat syntyneet? 

Ettei nyt vaan olisi ollut ukkoa rivissä. 

Ettei nyt vaan minua olisi indoktrinoitu pitämään korkeatasoisena tietyt parametrit täyttäviä taideteoksia.


Yes it's fucking political
Everything's political
Yes it's fucking satirical
Everything's satirical
Yes it's fucking political
Everything's political **


Woolfin lause niiden teosten tärkeydestä, jotka kertovat miehistä sodissa. Muistan sen kyllä. Ja on niinkin, että luen enimmäkseen kirjallisuutta, jota ovat kirjoittaneet muut kuin valkoiset heteromiehet. 

Vuosia sitten tein päätöksen lukea naisten kirjoittamaa kirjallisuutta ja sille tielle olen jäänyt. En keksi asialle muuta selitystä kuin sen, että naisten kirjoittamilla kirjoilla on usein minulle eniten annettavaa ja älä nyt herran jumala lue edellistä niin, että pitäisin miesten kirjoittamia kirjoja absoluuttisesti vähempiarvoisina. 



Kyse on henkilö/sukupuolikohtaisista mieltymyksistä. En oikein ymmärrä niitä, joille kirjailijan sukupuolella ei ole väliä. Niitä, jotka ovat sitä mieltä, että kirjallisuus on tekijänsä sukupuolen yläpuolella.

Mieti vaikka, mitä tapahtuisi Lolitalle, jos sen olisi kirjoittanut nainen. Puhuttaisiinko vuonna 1955 julkaistusta Lolitasta vielä tänäänkin, jos sen olisi kirjoittanut nainen? Onko Lolita keskusteltu ja argumentoitu siksi teokseksi, joka se nykyisin on?

Penis voi valua tekstiin niin silleen huomaamattomasti.


En saa kiinni ajatuksesta, että tekstin ja tekijän sukupuolen välillä ei olisi mitään yhteyttä. 

Käy niin, että joudun sukupuolen kidnappaamaksi ja alkavat uudet ongelmat. Mikä sukupuoli? Se hankala, kuten Butler meitä muistuttaa. 

Dear sukupuoli, olen kyllästynyt sinuun. Olet rasittava. Olet kerrassaan kirosanallinen konstruktio, joka teet elämästämme helvettiä.



Anu Silfverbergin esseet muistuttavat minua Kate Zombrenon teoksesta Heroines, jossa Zambreno analysoi kirjallisuuden suuria modernistimiehiä ja heidän vaimojensa asemaa. 

Kumpikin näistä teoksista tekee lukijansa sekä hyvin vihaiseksi, että saa tuntemaan lähes katarttista helpotusta, kun on joku (Silfverberg, Zambreno), joka osaa niin taitavasti sanoittaa ja tuoda esiin, miten valkoinenheteromieshegemoninen systeemi taide on. Kun tämän on pannut merkille on aika kääriä pienikukallisen paitapuseron hihat.



Anu Silfverberg: Sinut on nähty

242 sivua
Teos (2020)



* Siteerattu Ali Smithin teoksessa Artful, ss. 83-84 (Penquin books, 2013/2012)

** Skunk Anansie: Yes, it's fucking political