Reader, why did I marry him?

Voin kuulla mielessäni, miten yksi toisen jälkeen sanoo Hanako Footmanin Mongrelista: ihana ihana kirja. Eivätkä he mitenkään väärässä ole, mutta sitten tulee taas se mutta. Törmäsin Mongreliin ensimmäisen kerran vajaa vuosi sitten tallinnalaisessa Rahva Raamat -kirjakaupassa. Teki kovasti mieli ostaa se omakseni, mutta hillitsin itseni. Kirja jäi kuitenkin mieleeni kummittelemaan ja myöhemmin varasin sen kirjastosta. Sanalla Mongrel voidaan viitata sekarotuisiin koiriin, mutta yleisemmin se tarkoittaa risteymää, jolloin sillä voidaan viitata myös ihmiseen, jolla on monikulttuurinen tausta. Mongrel kertoo kolmesta tytöstä, jotka teoksen myötä kasvavat naisiksi.  Teoksen nimen kautta päähenkilöksi nousee Mei, jonka isä on britti ja äiti japanilainen. Mei asuu isänsä kanssa Lontoossa ja hänen äitinsä on kuollut Mein ollessa 6-vuotias. Teinivuosina Mei huomaa, että hän pitää enemmän tytöistä kuin pojista ja hän alkaa haluta ystävältään Franilta muutakin kuin pelkkää ystävyyttä. Yuki t...

”Sometimes I think of you as an ant I could burn under a magnifying glass, if I just look closely enough.” Heti ensimmäisellä sivulla tuntui siltä, että nyt on naulat lyöty lukijan sydämen läpi ja tämä tunne jatkui noin kaksi kolmasosaa Mackintoshin romaanista. Seurasi vaihe, joka kesti lähes romaanin loppuun asti, jolloin nauloista löytyi kosolti ruostetta. Cursed Bread on tukahdutettujen halujen, seksuaalisten fantasioiden ja eroottisen latauksen kirjallisuutta ja se on sitä komeasti, kunnes Mackintosh ei enää malta vain vihjata, vaan alkaa esittää asioita suoraviivaisemmin. Sääli. Kyseessä on pakkomielledraama. Violet ja hänen suurlähettiläsmiehensä muuttavat kylään, jossa romaanin päähenkilö Elodine asuu leipurimiehensä kanssa. Pian melkein koko kylä on huumaantunut Violetista ja hänen miehestään. Moni haluaa heistä edes pienen oman palasen. Violet ei ole kuin kylän naiset. Hän on eteerinen, sex-appeal kaunotar, laskeutuvaa silkkiä, joka jättää jopa pyykkinsä kylän naisten pestäväk...

Joskus käy jotakin kuin ihmeen kaltaista, kun heti kirjan nähdessään, siitä sen enempää tietämättä, tulee vastustamaton halu omistaa kyseinen kirja. Minulle kävi näin muutamia vuosia sitten Mallorcan Palman kaupungissa, kun näin Albertine Sarrazinin romaanin Astragal . Hämmentävää oli, että Patti Smithille oli käynyt samoin Sarrazinin romaanin kanssa. Smith on kirjoittanut Astragalin löytämisestä: "I was on the lookout for something I had to have: a book that was more than a book, containing certain signs that might spin me toward an unforeseen path." Smithin sanat kuvaavat hyvin tilannetta, joka johdatti minut myyntipöydälle, jolla lepäsi Colombe Schneckin teos The Paris Trilogy . Kyllä, minun oli saatava tämä teos omakseni ja niin olinkin jo kassalla maksamassa ostostani. En tiennyt The Paris Trilogysta etukäteen mitään. En myöskään ollut edes kuullut Colombe Schneckistä. Schneck (s. 1966) on ranskalainen kirjailija, dokumenttielokuvaohjaaja ja toimittaja, joka tuotannossaa...

Vuoden 2024 päätteeksi nopea vilkaisu Deborah Levyn teokseen The Position of Spoons . Kyseessä on kokoelma kertomuksia, kirjeitä ja esseitä, joista osa on vain parin sivun mittaisia. Moni teksteistä on julkaistu jo aiemmin joko lehdissä tai muussa mediassa. Levy tarkastelee teksteissään mm. seuraavia kirjailjoita: Colette, Marguerite Duras, J.G. Ballard, Ann Quin, Violette Leduc, Elizabeth Hardwick, Simone de Beauvoir ja Maria Stepanova. Vaikka The Position of Spoons ei olekaan kauttaaltaan parasta Levyä oli tämän teoksen lukeminen suuri ilo. Sillä, niin, yhä edelleen olen auttamattoman pihkassa Levyn kirjoituksiin ja haluan lukea kaiken hänen kirjoittamansa. Koska, niinpä, näin se vaan on: Levyä lukiessani olen kotona. Levyn kiinnostuksen kohteet osuvat pitkälti omaan makuuni ja kun sitten käy niin, että hän kirjoittaa jostakin, joka on minulle uutta ja vierasta haluan heti lukea kirjan, josta hän on innostunut tai tutustumaan Levyn ihaileman taiteilijan töihin. The Position of Spoons...

Eino Tainan esikoisromaani Se laajenee on kuin espresso, jonka crema on täsmälleen. Romaani kertoo nimettömäksi jäävän päähenkilön, aikuisuuden rajalla olevan, nuoren miehen elämästä. Ei enää lapsi, mutta ei oikein vielä aikuinenkaan. Se tuulinen välimaasto, jossa epätoivo on vaarassa hyökätä milloin miltäkin suunnalta.  Tulevaisuuden takki on auki. Usein se lepattaa suuntaan jos toiseenkin ja aiheuttaa hämmennystä. Teoksen keskeisiä kysymyksiä on, mitä ihmiselle tapahtuu, jos hän ei tule nähdyksi. Muut ihmiset, ystävät ovat Tainan romaanissa juurien kaltaisia, tekevät olemassaolevaksi. Se laajenee on ironiasta vapaa teos ja se jos mikä on riemastuttavaa kaikkien viime vuosien ironiakikkailujen jälkeen. Tainan romaani sisältää kosolti raikasta viattomuutta ja rehellisyydestä ammentavaa kuvausta. Kerronnassa pieni saa olla pientä ja kasvaa omaa tahtiinsa ilman kommervenkkejä. Päähenkilön elämä on nykyelämän makuista huolineen ja epävarmuuksineen. Hänen perheensä on rakkaudellinen. E...

Miten kirjoittaa Marraseliöstä , kun kirjoitus on lineaarista ja Marraseliötä pitäisi lähestyä useista suunnista yhtä aikaa?  En tiedä. Olen hapuilun tilassa. Olen yksityisellä, pääni sisäisellä saarella. Aallot huuhtovat rajojani, suolainen tuuli, liukastelun kieltä kuiskuttavat sileät kivet, kippuraiset männyt.  Se on sellaista, kun on rakastunut ja mehuja täynnä ja haluaisi julistaa rakkautensa koko maailmalle, mutta tietää, että kieli ei siihen riitä. Kun kulkee hohtavin kasvoin, typertyneenä. Hymyilee itsekseen ja maailma on järkyttävällä tavalla auki. Loppumaton ja mahdollisuuksia täynnä. Marraseliötä ei lueta, vaan siinä eletään. Omalla kohdallani se tarkoitti myös paluuta menneisyyteen. Aikoihin, jolloin katsoin paljon Ingmar Bergmanin elokuvia ja sitä hemmetin Personaa, joka Hakkaraisen kirjassa on keskeisessä roolissa. Mysteeri, joka ei ratkea. Marraseliön lukeminen merkitsi paluuta myös ihmissuhteeseen, jonka jo olisin mieluummin unohtanut. Marraseliössä on hän, jol...