Tekstit

Harry Salmenniemi: Valohammas

Kuva
En ole lukenut yhtäkään kritiikkiä Harry Salmenniemen romaanista Valohammas (Siltala, 2025). Arvelen kuitenkin, että kirjaa on kehuttu, kuten Salmenniemen kirjojen kohdalla tapana on. Eikä siinä tietenkään ole mitään ongelmaa, vaikka toki se herättää epäilyksiä siitä, että Salmenniemen kirjoja ei kehuta pelkästään niiden ansioiden - vaan yhtä lailla niiden kirjoittajan - vuoksi. Että Salmenniemellä on sellainen asema, että hänen teoksensa saavat ylistysnäppäimet laulamaan. Vähän niin kuin automaattisesti. Mutta. Salmenniemi on loistava novellien kirjoittaja, mutta hänen autofiktiivinen romaanisarjansa, johon Valohammaskin kuuluu, ei ole kirjallisuutena yhtä vahvaa. Vai onko sittenkin? (Ja sitten on vielä ne runot, mutta ei nyt mennä niihin). Valohampaassa Salmenniemi kuvaa omaa perhe-elämäänsä. Fiktiivinen puoli vaikuttaa hyvin ohuelta, mutta on mahdollista, että kyseessä on tarkoin harkittu hämäysmielessä luotu tehokeino. Oli miten oli, teos sisältää runsaasti dialogia, jonka on help...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Laura Laakso: Punainen aistikirja

Kuva
Tämä ei ole analyysi eikä kritiikki Punaisesta aistikirjasta, vaan sensuroimaton purskahdus heti sen jälkeen, kun olin Laakson romaanin lukenut. * Miten kirjoittaa Punaisesta aistikirjasta, kun olen höyrytilassa?  Kun adjektiivini rakastumisen huumassaan valuvat asteikkojen yli. Miten ne pyörtyilevät ja nousevat taas uusin hekumatiloihin. Lälläslää ne huutavat ennen kuin nautinto vie niiltä puhekyvyn. Miksi Laura Laaksolle ei ole myönnetty kirjallisuuspalkintoja? Olen tuhatvarma, että jos Punaisen aistikirjan kannessa tekijän nimi olisi Monika Fagerholm lukijat huohottaisivat toisensa kumoon tätä kirjaa ylistäessään. Koska on niin. Koska tässä maailmassa on niin, että toiset huomataan ja toiset jätetään seisomaan pylväskäytävien varjoon. Eikä siinä ole mitään kohtuullisista, eikä siinä ole kyse siitä, siinä ei ole varsinkaan aina ollenkaan kyse siitä, miten hyviä teoksia kirjailija kirjoittaa.  Joskus ihan päinvastoin. Tätä kirjoittaessani kaikenlaisia sanoja ja lauseita tulee...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Iida Aikio: Muoviaurinko - Muitalus čálgama birra

Kuva
Iida Aikio on (lainaan romaanin takakantta) vuonna 2001 syntynyt Tenojokivarrella ja internetissä varttunut saamelainen esikoiskirjailija.  Muoviauringon alussa on auto. Autossa matkaa kohti pohjoista tekevät sisko nimeltä Kaisla ja hänen veljensä. Kaisla on lähtenyt Saamenmaalta etelään opiskelemaan, mutta palaa nyt kotiseudulleen, kun hänen isoäitinsä on joutunut hoitokotiin. Samalla käynnistyy intensiivinen oman identiteetin tarkastelu ja rakentaminen suhteessa saamelaisuuteen ja osana saamelaisuutta. Ajallisesti kyse on yhdesä viikosta Kaislan elämässä. Kerronnan välissä kulkevat Paula-nimisen tytön päiväkirjamerkinnät, jotka alkavat vuodesta 1979, jolloin Paula on 11-vuotias. Paulan tapa kirjoittaa päiväkirjaa, erityisesti tekstin sävy, jolla hän kokemuksiaan ja elämäänsä kuvaa, muistuttaa niin suuresti omia päiväkirjamerkintöjäni ajalta, jolloin olin Paulan ikäinen, että vaikutelma on varsin hämmentävä.   "Revin tästä välistä sivuja pois, kun juttuni kävivät niin la...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Alia Trabucco Zerán: Puhdas

Kuva
”Tämä tarina on pitkä, ystävät hyvät […] se edeltää minua, se edeltää teitä […] se on tarina, joka syntyy vanhasta väsymyksestä ja liian asenteellisista kysymyksistä.” Näin toteaa Puhtaan kertoja, kotiapulainen Estela García, jonka äitikin oli kotiapulainen ja jos Estela saisi tyttären, tulisi tästäkin kotiapulainen. Niin kotiapulaisuusgeeni toimii. Vie tulevaisuuden sukupolvelta toisensa jälkeen niin että tulevaisuus supistuu pelkäksi ravintolan nimeksi. Ravintolan, jota Estelan äiti siivoaa. Estela on lukittujen ovien takana, putkassa tai jonkinlaisessa vankilassa ja hän kertoo tarinaansa ehkä kuulustelijalle, ehkä poliisille ja joka tapauksessa lukijalle. ”Puolustakaa te sanoja. Te jotka siellä yliviivaatte kappaleita, te jotka piiloudutte peilin taakse.” Heti romaanin alussa käy ilmi, että Estelan palkanneen perheen tytär, Julia, kuolee. Teoksen jännite pingottuu sen ympärille, mikä Julian kuolemaan johti ja miten hän kuoli. Puhdas on luokkatietoinen romaani. Estelan päivät täytty...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Suvi Ratinen: Pakolainen

Kuva
Miten sulle putoaa biofiktio? Mulle biofiktio on hankala laji. Joskus tuntuu siltä, että kun kirjailija ei löydä aihetta, hän ottaa lähtökohdaksi jonkun todellisen ihmisen, josta kirjoittaa osin faktoihin perustumalla, osin fiktiolla höystämällä. Mikä on biofiktion tarkoitus? Onko sillä tarkoitusta? Vaikeasta biofiktiosuhteestani huolimatta Suvi Ratisen Pakolainen on mielestäni kelvokas lajinsa edustaja. Ratinen keskittyy kuvaamaan Aino Kallaksen elämän myöhempiä vaiheita vuoden 1944 syksystä etäänpäin. Vuosia, jotka tämä vietti pakolaisena Ruotsissa Neuvostoliiton miehitettyä Viron. Romaanin kiinnostavin asia on katse, jolla Kallas Ruotsista käsin tarkastelee Suomen toimia virolaisten pakolaisten suhteen ja Suomen yhteiskuntapolitiikkaa laajemminkin mukaanlukien kansalaisuuden myöntämiseen liittyvät kysymykset. Kallaksen elämästä ei puuttunut suuria käänteitä, tragedia ja intohimoa. Suurlähettiläänä toimineen Oskar Kallaksen mukana hän pääsi näkemään ja maistamaan Lontoon seurapiiirie...
2 kommenttia
Lue lisää

Aura Siltala: Kyborgikesä

Kuva
Olen usein törmännyt ilmaisuun ”ei ollut ihan mun juttu”. Tämä on kohtelias tapa sanoa, että ei pitänyt kirjasta, joka taas usein - ei välttämättä aina - tarkoittaa, että kyseisen lukijan mielestä kirja oli huono, mutta hän ei halua ilmaista asiaa suoraan. Vähemmän puhutaan siitä, että kirja oli niin nerokas, että lukija ei yltänyt sen tasolle. Vika kun ei välttämättä ole kirjassa vaan lukijassa. Muistatte varmaan sen Rachel Cuskin jutun siitä, miten häntä huvittaa, kun joku antaa Dantelle yhden tähden. En voi väittää, että Kyborgikesä olisi mun juttu, mutta siitä huolimatta väitän vahvasti, että se on varsin hieno teos.  Siltala kuvaa transitioprosessia pelimaailman ja sen käsitteiden kautta. En tiedä pelimaailmoista oikein mitään, joten minulla jää paljon ymmärtämättä. Se ei edelleenkään tarkoita, että Kyborgikesä olisi huono, vaan "vika" on minussa. Ja vaikka en ymmärrä ollenkaan kaikkea, ymmärrän pelimaailmojen tärkeyden Kyborgikesän puhujalle. Ymmärrän ne paikkoina, jois...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Michelle de Kretser: Theory & Practice

Kuva
Michelle de Kretserin kirjallisia muotoja koetteleva romaani alkaa fiktiona, jonka kirjoittamisen tekijä keskeyttää sivulla 22. ”At that point, the novel I was writing stalled.” Alun tarina ei ole tarina, jonka kirjoittamisen de Kretser kokee tarpeelliseksi. Romaani romaanimaisena, romaanin tyypillisine piirteineen, ei ole hänelle enää houkuttava muoto. ”I was discovering that I no longer wanted to write novels that read like novels. Instead of shapeliness and disguise, I wanted a form that allowed for formlessness and mess. It occurred to me that one way to find that form might be to tell the truth.” Totuutta kertoja tutkii Virginia Woolfin tuotannon tarkastelun suojissa. Mentaalisina apujoukkoina hänellä on mm. Derrida, Irigaray, Kristeva, Cixous, Foucault, Lacan, Nietzsche, Deleuze ja Guattari. Kerronta heiluu kirjallisuuden teorian ja käytäntöjen välillä. De Kretser kirjoittaa Woolfin Vuosista, jossa essee ja fiktio vuorottelevat ja sekoittuvat. Kertojan sanoin Vuodet liikkuu [b]...
Lähetä kommentti
Lue lisää