sunnuntai 26. kesäkuuta 2022

Ujuni Ahmed: Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin


"Vain koti, koulu ja uskonto saivat näkyä. Kaikki muu piti piilottaa ja siihen kaikkeen liittyi valtava häpeä. Tuntui, että koko olemassaoloni oli häpeä, koska en osannut olla niin, että saisin hyväksyntää ja kiitosta."

Olen luullut suurin piirtein tietäväni, millaista on elää ja kasvaa somalityttönä Suomessa. Olen luullut tietäväni somalityttöihin kohdistetusta kontrollista ja rajoituksista.

Jos sinä nyt kysyt minulta, mihin tämä luultu tietämiseni perustuu, osaan vastata kovin huonosti. On kysyttävä, mistä tiedän, että tiedän. Tämä on noin ylipäänsäkin kysymyksistä tärkeimpiä ja meidän kaikkien olisi syytä oppia esittämään se itsellemme usein.

Luultu tietämiseni pohjautuu pääasiassa lukemiini teksteihin, somepäivityksiin ja keskusteluihin (mihin keskusteluihin tarkalleen ottaen? en osaa sanoa). Käsitykseni ovat somalikulttuurin ulkopuolella elävän näkemyksiä, joissa silloinkin, kun niissä on totuutta, on paljon enemmän hyhmää ja epämääräistä. 

Ujuni Ahmedin elämäkerran luettuani tilanne on muuttunut. Esittämieni käsitysten vakuudeksi voin viitata ainakin Ahmedin kirjaan sen sijaan, että käyttäisin keskustelun pohjana omia höttöisiä pohdintojani.


*

Tytöille jotka ajattelevat yksin on materialisoitunut kirjailija Elina Hirvosen sanojen kautta. Jatkossa puhun siitä kuitenkin yksinkertaisuuden vuoksi Ahmedin teoksena.

Suurelle yleisölle Ujuni Ahmed on profiloitunut ehkä näkyvimmin tyttöjen sukuelinten silpomisen vastustajana. Tytöille, jotka ajattelevat yksin on tarina siitä, miten Ujunista tuli Ujuni, ihmisoikeusaktivisti ja somalityttöjen oikeuksien puolesta taistelija. 

Ahmed kuvaa kirjassaan, miten somalitytöille on perheen sisällä varattu rooli, jonka kyseenalaistaminen on vaikeaa, usein jopa mahdotonta. Tytön oletetaan automaattisesti pitävän huolta pienemmistä sisaruksistaan ja käyvän koraanikoulua. Hänen vaaditaan tiettyyn ikään tultuaan käyttävän huivia, kun taas housujen käyttöä ei sallita. 

Naisten pukeutuminen, hameen ja housujen käyttö oli merkittävässä roolissa 1900-luvun alun brittiläisessä suffragettiliikkeessä. 

Nyt on vuosi 2022.

Bussipysäkkimainoksessa on bikiniasuinen tyttö. Somalityttö hameessaan katsoo sitä odottaessaan bussia.

*

Ujuni jakaantuu kahdeksi. On kodin Ujuni ja kodin ulkopuolinen Ujuni. Erot ja ristiriidat kodin ja koulun arvomaailmojen törmätessä ovat valtavia, ja sisältävät monia mahdollisuuksia somalityttöjen kiusaamiseen koulussa. 

Olla se, joka aina erottuu. 

Se, joka erottuu tavalla, jota ei voi peitellä.

Ahmedin teos tuo viiltävästi esiin, miten somalitytöillä usein ei ole ketään, joka puolustaisi heitä.  Perheen sisällä tyttöjen kontrollointi ajaa kaiken edelle ja esimerkiksi koraanikoulun opettajan väkivaltainen käytös tyttöjä kohtaan saa jatkua. 

Voin vain kuvitella, miten vaikea Ahmedin on ollut kertoa oman yhteisön negatiivisista puolista. Ulkopuolisen silmiin se vaikuttaa siltä kuin nirhaisi osaa itsestään, sillä yhteisön on joka tapauksessa tärkeä ja koti. Mätäisiä ovat ne yhteisön rakenteet, jotka sortavat tyttöjä.

Tytöille, jotka eivät ole yksin nostaa esiin vähemmistö- ja valtakulttuurien välisen kipukohdan, josta olen harvemmin huomannut puhuttavan, mutta joka minusta on erittäin oleellinen. Kyse on auktoriteetista. Kenellä sitä on ja kenellä ei.


"Poliisit kävivät koulussa usein. En pitänyt heidän auktoriteettiaan minkään arvoisena, koska ajattelin, että he eivät ole mitään verrattuna meidän äitiin. Meidän kotonamme oleva auktoriteetti oli niin iso, että joku poliisi ei herättänyt siihen verrattuna minkäänlaista kunnioitusta ja pelkoa."


En boldannut edellistä sitaattia turhista syistä.

*

Ahmedin teksti ruumillistaa, että kun on elänyt lapsuutensa tietynlaisessa kulttuurisessa ympäristössä on sen sääntöjä ja normeja aluksi vaikea kyseenalaistaa, koska niiden ulkopuolelle ei ole helppo nähdä ja koska tähän näkemiseen liittyy väkisinkin myös paljon kipua.

Ujuni Ahmedissa kapina herää yläasteella. 

Eräänä päivänä metrossa Ujuni riisuu huivinsa.

Eräänä päivänä, ja toisena ja kolmantena eräänä päivänä hän lähtee hatkoihin.

Eräänä päivänä hän ei opiskele lähihoitajaksi, kuten hänen opettajansa hänelle suosittelee, vaan ilmoittautuu vanhemmiltaankin salaa lukioon.

Eräänä päivänä hän löytää tanssin.


Joinakin päivinä kapinointi synnyttää musertavia yksinäisyyden ja pelon tunteita.


"Tuntui tosi yksinäiseltä. Vahvin tunne oli, että minut on kirottu. Tein asioita, joista minua oli varoitettu koko ikäni. Olin kasvanut ajatukseen, että tietyt teot, erityisesti meidän tyttöjen tekeminä, ovat niin pahoja, että niistä seuraa jotain suurta, peruuttamatonta pahaa. Olin mennyt rajojen ulkopuolelle, ja nyt pelkäsin olevani sen pahan keskellä."


Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin piirtää esiin todellisuuden, joka eroaa monin tavoin siitä todellisuudesta, jossa ns. kantasuomalaiset elävät. Että näinkin voi olla ja on. Että näin on vieläkin. Että tämä kaikki kuvattu on samanaikaisesti kaukana, mutta myös lähellä. Piilotettuna osana kulttuuria, jonka keskellä elän. Mieleeni tulee Mercedes Bentson teos Mercedes Bentso - ei koira muttei mieskään, joka Ahmedin teoksen tavoin tuo esiin sellaisia kerroksia todellisuudesta, jotka meistä useimmille ovat vieraita.

*

Juurettomuus. 

Kuulumattomuus. 

Kodittomuus. 

Osaksi suomalainen, osaksi somalialainen. 

Välissä eläminen. Hankautuminen. Identiteetin pirstoutuminen.

*

"Enemmistöyhteisöissä puhutaan työelämän tasa-arvosta. Monissa vähemmistöyhteisöissä kysymys on, onko naisella ylipäätään oikeus mennä töihin. Enemmistöyhteisössä puhutaan suostumuksen merkityksestä raiskauksena määrittelyssä. Monessa vähemmistöyhteisössä [...] raiskaus avioliitossa on niin arkipäiväistä, ettei siitä edes keskustella."

 

Osansa teoksessa saavat myös valkoiset feministit, sinä ja minä, jotka liian usein vaikenemme hankalista kysymyksistä. Ahmed nostaa esiin, miten samat kysymykset, joita valkoisten naisten kohdalla pidettäisiin ihmisoikeuskysymyksinä muuttuvat tummaihoisten naisten kohdalla maahanmuuttajakysymyksiksi ja /tai ne määritellään enemmistön taholta kotoutumisongelmiksi. Hän peräänkuuluttaa valkoisten feministien tukea. Meidän pitäisi puuttua ja osoittaa tukea myös silloin, kun vähemmistöön kuuluvia naisia sortavat heidän oman yhteisönsä miehet.

Ratkaisu somalinaisten kokemiin ongelmiin ei Ahmedin mukaan ole yhteisön hylkääminen, vaan sen rakenteiden muuttaminen. Ahmedin teos luo uskoa muutokseen. Se antaa lohtua somalitytöille, jotka taistelevat samojen ongelmien kanssa kuin Ahmed itse. Se on ystävän puhetta. Se on kädestä pitämistä ja rohkaisua. Se vakuuttaa, että sinä olet arvokas ja tärkeä sellaisena kuin olet.

Somalikulttuurissa sekä kunnialla että häpeällä on vahvempi ja määrittävämpi merkitys kuin esimerkiksi suomalaisessa valtavirtakulttuurissa. Ahmedin kirjan jälkeen en ymmärrä täysin (miten voisinkaan), millä tavoin nämä käsitteet määrittävät ja vaikuttavat somalityttöjen elämässä. Ymmärrän kuitenkin paremmin omaa ymmärtämättömyyttäni. Se on hyvä alku.


Elina Hirvonen & Ujuni Ahmed

Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin

WSOY (2022)

sunnuntai 19. kesäkuuta 2022

Tove Ditlevsen: Aikuisuus


Alunperin tanskaksi vuonna 1971 julkaistu Aikuisuus (Gift, suom. Katriina Huttunen) on vakuuttava päätös Tove Ditlevsenin omaelämäkerralliselle trilogialle. Huomiota kannattaa kiinnittää teoksen tanskankieliseen nimeen, sillä tanskankielen sana gift on sekä naimisissa olemista tarkoittava adjektiivi, että myrkkyyn viittaava substantiivi. 

Sanan gift merkitys ei teoksessa rajoitu pelkästään siihen, että naimisissa oleminen on Tovelle kompleksista ja myrkyllistä, vaan sana viittaa myös Toven lääkeriippuvuuteen, jota Ditlevsen kuvaa inhorealistisen tarkasti ja itseään kohtaan mikäänlaista sääliä tai armoa tuntematta.

Aikuisuuden alussa Tove on parikymppinen ja naimisissa itseään 30 vuotta vanhemman Viggon kanssa, joka on ollut Tovelle avain kirjallisiin piireihin.  Eletään Saksan miehityksen aikaa. Kirjallinen elämä on vilkasta, juodaan korvikeviiniä ja perustetaan Nuorten taitelijoiden klubi. Uusia ihastuksia tulee Toven elämään ja niiden seurauksena eroja entisistä suhteista.

Kirjassa kuvataan Toven miessuhteita ja avioliittoja sekä miten pettymykset miesten suhteen seuraavat toisiaan. Kirjoittaminen on Tovelle kaikki kaikessa. Ainoa asia, joka saa hänet kokemaan todellista onnellisuutta, mutta kirjoittaminen on huonosti sovitettavissa yhteen perhe-elämän kanssa. Ongelmia aiheuttaa myös se, että  avioliitossa Ebben kanssa Tove on pitkälti perheen leiväntuoja, jota hänen miehensä on vaikea hyväksyä.

"Turvallisuus oli minulle sitä että olin naimisissa oleva nainen, kävin ruokaostoksilla ja laitoin ruokaa [...]"

Avioliitto ja perinteinen naisrooli näyttäytyvät Tovelle turvapaikkana, mutta yhtä lailla ne kahlitsevat häntä ja asettavat rajoituksia, joiden kanssa hänen on vaikea elää ja kirjoittaa.


Aikuisuutta lukiessa on hyvä pitää mielessä sekä teoksen julkaisuajankohta että aikakausi, johon kuvatut tapahtumat sijoittuvat.  Ditlevsen kirjoittaa mm. epätoivoisista yrityksistään löytää lääkäri, joka suostuisi tekemään hänelle abortin.  Tässä elämänvaiheessa hänen avioliittonsa on juuri selvinnyt ensimmäisen lapsen aiheuttamasta kriisistä, johon vaikutti olennaisesti hänen synnytyksen jälkeinen pitkäaikainen seksuaalinen haluttomuutensa, jota hänen miehensä oli vaikea ymmärtää.

Ditlevsen ei kaunistele. Hän kirjoittaa rehellisesti ja suoraan, raivokkaasti ja traagisia elämäntapahtumia kuvatessaan sensaatiohakuisuutta välttäen. Ehkä kaikki meni niin kuin Ditlevsen asiat tässä muistelmateoksessaan tuo esiin. Tai sitten ei. Kuvatun perimmäinen totuudellisuus ei tämän teoksen kohdalla vaikuta olennaiselta.

Aikuisuudessa Tove elää miessuhteiden, kirjoittamisen ja huumaavien lääkkeiden muodostamassa kolmiossa. Hänen kertomansa omasta lääkeriippuvuudestaan ja narkomanian hallitsemasta ja sen ehdoilla eletystä elämästä kaikessa kuristavuudessaan ja karuudessaan tekee samanlaisen olon kuin mitä koin joidenkin Anna Kavanin novellien parissa teoksessa Julia and the Bazooka (1970).

Ditlevsenin teosta lukiessa ei voi välttyä ajatukselta, että miehet tuhosivat suuren osan Toven elämästä. Erityisesti hänen kolmannella aviomiehelllään Carlilla oli ratkaiseva vaikutus siihen, että Tove syöksyi syvälle huumaavien lääkkeiden maailmaan ja tuli niistä täysin riippuvaiseksi. Asiaa edesauttoi se, että Carl oli ammatiltaan lääkäri, joten hän saattoi kirjoittaa Tovelle reseptejä ja myöhemmin Tove itsekin alkoi väärentää niitä.

Carl oli epätasapainoinen ihminen ja kärsi vakavista mielenterveysongelmista. Ehkä hän alunperin todella halusi tarjota hoitoa Toven kokemiin kipuihin, mutta yhtä lailla teos tarjoaa tulkintaa, että Carl halusi tehdä Toven riippuvaiseksi lääkkeistä. ja sitä kautta itsestään.

Tovelle rakkaus ja huumaavat lääkkeet - kuten omalla tavallaan myös kirjoittaminen - ovat keinoja päästä irti arjesta ja tavallisesta. Ne tarjoavat unohdusta kaikelta siltä, joka tekee elämästä arkista ja harmaata, mutta samalla niiden hinta on pahimmassa tapauksessa viedä Tovelta hengen.


Tove Ditlevsen: Nuoruus

Gift (1971)

Suomentanut Katriina Huttunen

Kustantamo S&S (2022)

 

sunnuntai 29. toukokuuta 2022

Ida Pimenoff (toim.): Kasvukausia - kirjoituksia äitiydestä


Ränttään ensin vähän ja käyn sitten asiaan.

En pidä ns. äitikirjoista. 

Noin. Tuossa se on sanottu ilman pehmusteita. 

"Mitä äitiys merkitsee naisen identiteetille? Millainen on hyvä äiti?"

Nämä kaksi Ida Pimenoffin toimittaman Kasvukausia - kirjoituksia äitiydestä -teoksen takakannessa olevaa kysymystä saavat minut juoksemaan karkuun. Ahdistavatkin, sillä ne ovat johdanto alueelle, jolla en ole todellakaan kotonani.

Suuri ja mahtava äitiys on jotakin, johon en pysty, enkä tunne halua edes yrittää pystyväni. Minulle riittää se, että olen äiti, enkä koe tarvetta pohtia äitiyttäni kaikista mahdollisista ja mahdottomista suunnista. 

Tapani kokea äititys ei tietenkään ole kovin muodikas maailmassa, jossa äitiyteen liittyvien ongelmien ja valtakysymysten esiintuonti on tärkeä osa feminististä politiikkaa.

En tosin ole ollenkaan varma, etteikö olisi patriarkaatin juonia sekin, että äidit niin hartaasti ja aikaa vievästi pohtivat omaa äitiyttään. 

*

Kasvukausiin on kirjoittanut moni kirjailija*, jonka teoksista olen suuresti pitänyt, joten ennakkoluuloistani huolimatta halusin tutustua tähän esseekokoelmaan. Helpotukseni oli suuri, kun varsin pian kävi ilmi, että näissä esseissä äitiyttä lähestytään ei-niin-perinteisistä näkökulmista.

Tekstit ovat varsin henkilökohtaisia. Välillä jopa niin, että tunnen olevani kuokkavieras toisen ihmisen elämässä. Tunnen melkeinpä epämukavuutta siitä, että minut päästetään niin lähelle. Yhtä lailla tunnen oloni jollakin tapaa valituksi. Että tämä kaikki minun annetaan nähdä ja kokea.

*

Usemmassakin tekstissä (Hanna Weselius, Sari Järn, Juha Itkonen) nousee esiin ylisukupolvisuuden vaikutus omaan vanhemmuuteen. Omien vanhempien tekemiset näkyvät niin hyvässä kuin pahassa. Vanhemmuus voi tarjota avaimen päästä käsiksi siihen, miksi omat vanhemmat ovat toimineet niin kuin he ovat toimineet. 

Itkonen nostaa esiin havaintonsa siitä, miten hänen oma isänsä on ollut oman aikansa roolimallien vanki. Tämä selittänee vanhempiemme käytöstä laajemminkin.

Weselius kirjoittaa myös siitä, miten ns. äitiysoppaissa äidit usein nähdään yhtenä massana. Rachel Cuskia lukiessa hän kysyy, onko äitiys vapausrangaistus. Tämäkin kysymys ansaitsisi aivan oman pohdintansa vapauden ja rangaistuksen määrittelyistä alkaen.

Pimenoffin teoksen kutkuttavin teksti on Miina Supisen lapsen varastetun skuutin ympärille kirjoittuva essee, jossa Supinen ei varsinaisesti viittaa äitiyteen ollenkaan, mutta tulee skuuttia etsivää äitiä kuvatessaan naulanneeksi äitiyteen liittyvän huolenpidon ja venymisen. Mitäpä äiti ei tekisi lapsensa hyvinvoinnin edistämiseksi. Ai että ne lukemattomat kerrat, kun olen julkisilla kaatosateessa raahautunut erinäisiin paikkoihin ostaakseni huuto.netissä tarjolla olleen lelun tai vastaavan, koska juuri kyseinen esine on ollut lapselleni tärkeä. Ilman lasta olisi huomattavasti enemmän osoitteita, joissa en olisi koskaan käynyt.

Kasvuvuosien intiimeintä tekstiä on Sinikka Vuolan kuvaus hänen keskenmenostaan sekä vuosista, jolloin uusi raskaus ei ottanut onnistuakseen. Vuolan teksti kasvaa kysymykseksi itsen ja totuuden välisestä suhteesta. Miten vaikeaa on löytää, nähdä ja myöntää totuus itsestä edes itselleen.

"Tapahtui elämässä sitten mitä hyvänsä, ainakin tunteet ovat totta.
Ne ovat luotettavia kertojia."

Tätä tekstiä kirjoittaessani omat tunteeni levittyvät pitkin näppäimistöä ja tekevät kirjoittamisesta vaikeaa. Ne huutavat ulkopuolisuuttani. Niiden kasvoilla on unohdetun lapsen ilme. 

*

Silvia Hosseni edustaa teoksessa naisia, jotka eivät halua hankkia lapsia. Suhteesta äitiyteen sekään ei tosin vapauta. Ida Pimenoff tuskailee äitiyteen liittyvää oman ajan puutetta ja luo kiintoisia näkökulmia äitiyden ja kulutusyhteiskunnan välisestä suhteesta.

Emma Puikkonen kirjoittaa äitiydestä ekokatastrofin aikakautena ja Marjo Niemi puolestaan erityislapsen mukanaan tuomista lukemattomista haasteista, joiden määrää lisää se, että apua on vaikea saada edes sinnikkäästi vaatimalla. Yhtä lailla tekstissä kuitenkin pilkahtelee ilo ja rakkauden lämpölamppu.

Koska olen lukenut niin Puikkoselta kuin Niemeltäkin useita heidän romaanejaan asettuvat nämä tekstit merenkäyntiin heidän kirjoittamansa fiktion kanssa. Mietin lukiessani erityisesti Puikkosen uusinta romaania Musta Peili sekä Niemen teosta Kaikkien menetysten äiti. Jälkimmäisen kohdalla pohdinta menee niin kierteille, että en itsekään (ainakaan vielä tällä hetkellä) onnistu ottamaan selvää, missä tyylilajissa Niemen essee ja edellä mainittu romaani käyvät kommunikaatiota.

Venla Rossin bonusvanhemmuutta käsittelevä teksti on tervetullut tuttavuus, sillä bonusvanhemmuuteen liittyviä kysymyksiä en juurikaan ole tullut ajatelleeksi. Bonusvanhemman asema sijoittuu Rossin mukaan vanhemmuuden harmaalle vyöhykkeelle. Velvollisuuksia on paljon, oikeuksia ei juurikaan.

Heini Junkkaalan essee muistuttaa, että äidiksi voi päätyä myös vähemmän perinteisiä reittejä pitkin. Tekstissä käsitellään muun muassa perheen sisäiseen adoptioon liittyviä kysymyksiä sekä äidiksi tulemisen ja homouden välistä ristiriitaa.

"Androgyyninen homon identiteettini oli ristiriidassa turvonneiden rintojen, levinneen lantion ja sen kaikkinaisen pehmeyden, pyöreyden ja haurauden kanssa, jota uuden elämän kantaminen minussa aiheutti."

Omassa luennassani Junkkaalan essee ripottuu osaksi hänen Kansallisteatteriin ohjaamaansa Homoäiti-esitystä. Näin varmaankin ainakin osin siksi, että Katja Küttnerin roolisuoritus Homoäitinä teki minuun varsin lähtemättömän vaikutuksen.

Kasvukausien tekstit resonoivat minussa eri tavoin. Niitä lukiessani olen kuulija, oppija, hämmästyjä ja välillä vihastujakin. Omaa elämäntilannettani lähimmäksi tulee Johanna Venhon essee, joka kertoo mm. vanhemman ikävästä lapsen aikuistuttua ja muutettua pois kotoa. Tämä tilanne on minulle edessä lähitulevaisuudessa ja se kammottaa jo nyt. Kaikki se tyhjyys, jota se tulee tuomaan mukanaan. Varmaa on, että tulen palaamaan Johanna Venhon tekstiin ja etsimään siitä lohtua. Mm. seuraavista sanoista:

"Tuntui kuin minusta olisi revitty kappaletta irti. Vähenin, heikkenin, hiljenin. Aina kun koetin puhua siitä, miten koski, kun lapsi oli itsenäistymässä, maailma huusi korvaan: Kaikkihan on hyvin! Kaikki on niin kuin pitääkin! Niin on, niin on, inisin. (Ajattelin: te ette tajua mitään.)"



Ida Pimenoff (toim.): Kasvukausia - kirjoituksia äitiydestä
313 sivua
WSOY (2022)


* Kasvukausiin on kirjoittanut seuraavat kirjailijat: Silvia Hosseini, Juha Itkonen, Heini Junkkaala, Sari Järn, Juhani Karila, Marjo Niemi, Ida Pimenoff, Emma Puikkonen, Venla Rossi, Miina Supinen, Johanna Venho, Hanna Weselius ja Sinikka Vuola.



sunnuntai 15. toukokuuta 2022

Annie Ernaux: Vuodet


 "Hän haluaisi pelastaa jotakin ajasta, jonne emme enää koskaan pääse."

Ranskalaisen Annie Ernaux'n (s. 1940) Vuodet (Les Années, suom. Lotta Toivanen) on muistelmateos, jossa Ernaux luo lineaarisen kollaasin elämästään. Puhutaan filminauhasta, joka kulkee ihmisen silmien editse juuri ennen hänen kuolemaansa ja Vuodet voi nähdä juuri tämän kaltaisena välähtävien kuvien sarjana.

Merkillepantavaa tässä teoksessa on, että sitä ei ole kerrottu niinkään muistelevasta subjektista käsin vaan Ernaux kuvaa, miten erilaiset yleismaailmalliset tapahtumat, aikakausien virtaukset ja eri alojen ja elämänpiirien kehityskulut vaikuttavat kokevaan minään.

Ernaux antaa itsensä Vuosissa kohteeksi, jolle ja jota vasten maailma tapahtuu. Teoksen lopussa hän kirjoittaa, että hänen kirjastaan "tulee imperfektissä virtaava kertomus, johon nykyhetki vähitellen uppoaa elämän viimeistä kuvaa myöten."

Vuodet on joki, johon jokainen lukija astuu oman ikänsä merkitsemän henkilökohtaisen kontekstin kautta, joka ei voi olla vaikuttamatta siihen, miten Ernaux'n teoksen kokee. Se, mikä toiselle ehkä näyttäytyy nostalgiana, edustaa toiselle kuvausta ajasta, jonka hän itsekin on elänyt.

Vuodet tallentaa aikaa ja kokemuksia passiivin ja me-muotoisen kerronnan kautta siinä määrin kuin kieli sen tekee mahdolliseksi.

Toistan. Siinä määrin kuin kieli sen tekee mahdolliseksi.



"Hän pysyisi aina oman kielensä, kaikkien yhteisen kielen sisällä, se oli ainoa väline, jolla hän saattoi pureutua häntä raivostuttaviin asioihin."


Kaikki se, minkä kuvaamiseen ja välittämiseen eteenpäin kieli ei riitä painuu viimeistään kokijansa myötä lopulliseen unohdukseen.

Ernaux tuo esiin kielen rekisterit, miten käyttämämme kieli muuttuu eri tilanteissa ja ympäristöissä, ja miten "kotikieli on elimellinen osa meitä". Miten se on kielemme pohja, joka kantaa mukanaan kodin koko ympäristöä. 

Perheessä käytetty kieli on kuin oma murteensa, jota ulkopuoliset eivät voi täysin ymmärtää. Keskeisessä asemassa ovat myös sukupolvelta toiselle kulkevat sanonnat. Niiden perheensisäistä me-subjektiviteettia luova perheliima. Kielen ja lapsuudenkodin merkityksen korostamisen osalta Ernaux'n teoksesta voi löytää sukulaisuutta Natalia Ginzburgin teokseen Kieli jota puhuimme.


Kieli kasvaa sanoja laajemmaksi. Omaa muistin kieltään Vuosissa puhuvat valokuvat, joihin ikuistetaan erityisesti elämän tärkeät hetket. Valokuvista tulee kannattimia, jotka pitävät yllä juhlahetkien varaan rakentuvaa kertomusta, joka kertoo hyvin vähän suurimmasta osasta ihmisen elämää. Juhlavalokuvissa näkyvät elämän korkeat hetket. Kuvaan jäädytetyt tuokiot, joista on häivytetty arki ja sen ikävä paino. Vuosien myötä kuvista tulee totuus, jolla välttämättä ei ole paljoakaan tekemistä eletyn totuuden kanssa.

Vuosikymmenet ominaispiirteineen heräävät Ernaux'n teoksessa eloon ja paljastavat, miten kokemamme on aikasidonnaista. Samalla hahmottuu, miten samatkin sanat ja ilmaisut (esimerkkinä vaikkapa vapaus) sisältävät aivan erilaisia vivahteita ja saavat erilaisia ilmenemismuotoja sen mukaan, millä vuosikymmenellä eletään ja minkä ikäisestä henkilöstä on kysymys. Vaikka tämä on ensi ajatuksella itsestäänselvää Ernaux onnistuu kuvaamaan näitä merkitysliikahdusten piirteitä harvinaisen syvästi ja kattavasti.

Rakastan Ernaux'n kultivoitua ironiaa, joka tulee herkullisesti esiin hänen kuvatessaan naisten suhdetta vapauteen. Vaikka tyttärillä on äitejään enemmän vapauden mahdollisuuksia, ovat ne usein näennäisiä tai tyttäret eivät osaa nähdä vapauksiensa arvoa.

"He olivat luulleet, etteivät ikinä alkaisi muistuttaa äitiään, mutta siinä he nyt jatkoivat samaa rataa. Heillä oli enemmän vapautta, olihan heillä Beauvoirin Toinen sukupuoli ja mainoslause Moulinex vapauttaa naisen!" (kurs. Ernaux'n)


Vaikka vuosikymmenet ja viitekehykset vaihtuvat monet peruskysymykset pysyvät pohjimmiltaan samoina. Perheen asema ihmisen elämää jäsentävänä yksikkönä näyttäytyy teoksessa vahvana. Ernaux havainnoi, miten perhe-elämä ottaa aiempien unelmien paikan ja tuo mukanaan materialismin. 

Perheen hyvinvointi ja naisen itsensä toteuttaminen joutuvat usein vielä tänä päivänäkin törmäyskurssille ja aiheuttavat syyllisyyttä naisille, vaikka edistystä on tässä suhteessa tapahtunutkin. Kun Ernaux kuvaa, miten vielä 1900-luvun puolivälissä pelkkä päiväkirjan kirjoittaminen tuntui uhkalta perhe-elämää kohtaan hahmottuu esiin yhteiskunnallisesti laajempi sukupuolten välistä epätasa-arvoa kuvaava tilanne, jonka vertailukohdaksi luennassani asettuu italialaisen Alba de Céspedesin romaani Kielletty päiväkirja (Otava, Quaderno proibito 1954).

Ernaux'n päiväkirjan kirjoittamiseen liittyvä pohdinta siitä, miten hän koki, että päiväkirjan kirjoittaminen manifestoi tunteen siitä, että naisella ei ole oikeuttaa "sisäiseen maailmaan" voisi aivan yhtä hyvin olla peräisin de Céspedesin romaanista.


Ernaux'n teoksen laaja aikaperspektiivi on pääsylippu paitsi laajoihin yhteiskunnallisiin muutoksiin myös arvoissa tapahtuneisiin siirtymiin. Lähestyttäessä nykyaikaa esiin nousee, miten kaikesta ihmisessä tulee yhä enenevässä määrin jatkuvan markkinoin kohde.  Tässä kehityskulussa merkittävä osa on kehoon liittyvillä täydellisyyspyrkimyksillä, jotka avaavat yhä uusia mahdollisuuksia markkinoida keinoja, joiden luvataan tekevän kehosta täydellisen.

Vuodet ankkuroituu vahvasti ranskalaiseen kulttuuriin ja yhteiskunnalliseen ilmastoon ja niiden vaikutukseen yksittäisen ihmisen elämään. Samalla se kuitenkin nousee yleisemmäksi ajankuvaksi, sillä suuret historialliset tapahtumat (toisen maailmansodan seuraukset, Berliinin muurin murtuminen, Neuvostoliiton hajoaminen, Balkanin sodat, terrori-iskut) ovat vaikuttaneet suoraan vähintäänkin koko länsimaailmaan. Silti se, miten nämä asiat on koettu ja minkälaisia vaikutuksia niillä on ollut on aina sidoksissa paitsi kokijaansa yksilönä myös hänen kansalliseen identiteettiinsä.



Annie Ernaux: Vuodet

215 sivua

Les Années

Suom. Lotta Toivanen

Gummerus 2021




sunnuntai 8. toukokuuta 2022

Petra Forstén: Kadonneet tytöt


En ollut lukenut Petra Forsténin Kadonneita tyttöjä edes puoleen väliin, kun jo tiesin, mikä tulisi olemaan ensimmäinen tästä teoksesta kirjoittamani lause. Toki siinä vaiheessa oli vielä olemassa riski, että teos muuttaisi kurssia tavalla, joka pakottaisi vaihtamaan kyseisen lauseen. 

Niin ei käynyt ja se lause kuuluu: Kadonneet tytöt ei ole mikään tavanomainen esikoisromaani.

Forsténin kerronta nimittäin on niin taidokasta, että sen kaltaista tulee yleensä esiin vasta kirjailijan myöhemmissä teoksissa. 

Kadonneista tytöistä näkyy, että Forstén on lukenut paljon ja hänen lukemansa on muuttunut kirjalliseksi ja kerronnalliseksi pääomaksi. Kaikille niille, joiden ensisijainen tavoite on olla kirjailija tämä teos on hyvä muistutus siitä, että kirjoittaminen alkaa lukemisesta.

*

Kadonneiden tyttöjen lähtöasetelma on kutkuttava. Teoksen päähenkilö Agnes on ollut teini-ikäisenä osa viiden tytön muodostamaa Laumaa ja tyttöjen, nyt jo naisten, on määrä tavata 20 vuoden tauon jälkeen. Agnes, joka on jo niittänyt jonkin verran mainetta kuvataiteilijana, istuu ravintolassa, jonka seinillä on hänen taulujaan ja odottaa muiden Lauman jäsenten saapuvan paikalle.

Aika kuluu. 

Agnes odottaa. 

Viiniä kaadetaan myös niihin laseihin, joiden juojat eivät ole vielä tulleet paikalle. 

Tulevatko he edes? 

Nurkassa varjo kuin Godot.

*

Forstén kuvaa Agneksen kautta tyttöryhmien dynamiikkaa. Miten ulkopuolinen voi päästä mukaan ja miten hän voi säilyttää paikkansa ryhmässä. Millainen pitää olla. Ei liian erilainen, ei myöskään täysin samanlainen kuin muut, ohjeistaa Ellen, joka on Agnesille läheisin Lauman jäsenistä. Ellenin mukaan Lauman kiinnostuksen säilyttääkseen on oltava salaperäinen. Hieman mysteerinen ja vaikeasti tulkittava.

Kadonneissa tytöissä myös tarinoilla on tärkeä voima. Tytöt kertovat niitä toisilleen ja muuntelevat niitä omien tarkoitusperiensä mukaisesti sekä välttääkseen Laumaa kokemasta tylsyyttä, sillä tylsyys on pahinta mitä voi olla. Tylsyys on rikos Laumaa vastaan.

Tyttöjen välillä ilma on sakeana ääneen lausumattomia sääntöjä. Niiden rinnalla aikuisten naisten odotukset ja heidän "tietonsa" Agnesin parhaasta.

"Mitä minulta puuttui, sen tiesivät parhaiten muut. Ja useimmiten itseäni vanhemmat naiset. He joilla oli jo elämänkokemusta. He jotka ystävällisesti halusivat kertoa minulle, miten minun kuuluisi elää. Mitä minun täytyisi haluta, sen he kertoivat minulle."

Vanhempien naisten jääpaloina kilisevä ystävällisyys. 

Seurustelu, perhe, lapset. 

Tyttöjen parhaaksi luotu suunnitelma on toteuttamista vaille valmis. Ja entäs sitten, kun tyttö tekee jotakin odottamatonta. Silloin tietysti kaikki on hänen omaa syytään ja kyllähän siitä tytöstä jo etukäteen tiedettiin, että se on sellainen ja sellainen toteavat ihmiset jälkikäteen.

*

Agnesin perhe on muuttanut usein ja tämän myötä häneen on jäänyt asumaan yksinäisyyden ja juurettomuuden tunteet. Hän lääkitsee itseään nuorille tyypillisellä lohtu-unelmalla: "[e]ttä joku päivä minut löydettäisiin ja kaikki muuttuisi." Taivaalla mustana pilvenä pahin pelko, että unelma ei koskaan toteutuisi.

Forstén kuvaa pakahduttavan tarkasti Agnesin asemaa Laumassa. Miten riemukasta on kuulua porukkaan ja miten munankuorinen hänen asemansa Laumassa on. Milloin tahansa, aivan milloin tahansa voi käydä niin, että Agnes tulee rikkoneeksi Lauman itselleen luomia periaatteita tavalla, josta rangaistaan potkimalla hänet pois muiden joukosta.

Lauma osaa olla niin taitavasti julma. Kadonneet tytöt sisältää kohtauksen, josta toipumiseen minulla menee tovi jos toinenkin. Tulee muistoja omasta nuoruudesta, tulee muistoja ystävieni nuoruudesta. Vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen tätä samaa tyttöjen välistä vallankäyttöä. 

Et kai ottanut tosissasi? 

Ja ne katseet. 

Ja se kehonkieli. 

Ja se häpeä. 

Ja se raivo. 

Ja että taas. 

Ja että vieläkin.

*

Edellä esiin tuomani asiat riittäisivät jo vallan mainiosti tekemään Kadonneista tytöistä ansiokkaan romaanin. 

Forstén tarkastelee Laumaa ja sen mekanismeja sekä Agnesin kokemuksia viiltävän osuvasti ja nyansoidusti. Kyse on kuitenkin enemmästä.

On romaaneja, jotka ovat tärkeitä aiheensa vuoksi. Niitä kirjoitetaan nykyisin paljon ja mikäs siinä. Asian toinen puoli kuitenkin on, että monilla näistä teoksista ei ole kovinkaan paljon tekemistä varsinaisten kirjallisten arvojen kanssa, vaan ne jäävät ikään kuin kuvaamansa teeman vangiksi. 

Romaaneissa, joihin edellä viittaan, kieli on kyllä usein sujuvaa ja tarinan kuljetus onnistunutta, mutta niistä puuttuu sekä kielen että kerronnan osalta elementtejä, jotka tekisivät niistä enemmän kuin ne ovat. 

Kadonneista tytöistä ei puutu.

Forsténin tavassa kirjoittaa on heti teoksen alusta lähtien mukana viettelys ja lupaus. Teoksessa on läjäpäin lauseita, jotka ovat enemmän kuin peräkkäisiä sanoja. Nämä lauseet värisevät ja vihjaavat. Niillä on juurakkoa, joka nousee syvältä ja nautittavan mysteerisistä suunnista sekä kantaa mukanaan enemmän kuin mitä teoksen sivuilla konkreettisesti ilmaistaan. 

Forstén ei kikkaile metaforilla tai symboliikalla, vaan hänen romaaninsa vahvuus kasvaa kielestä ja harkiten käytetystä toistosta, joka luo pyörteisen rytmin samalla kun teoksen tunnelma on jatkuvasti tiheä.  Kaiken yllä on vaaraa ja uhkaa, joka muistutti minua Gillian Flynnin romaanin Teräviä esineitä pohjalta tehdystä TV-sarjasta, jossa nuoret tytöt rullaluistelevat iltaisin. 

Kerronta liikkuu luontevasti nykyhetken ja menneisyyden välillä ja Kadonneiden tyttöjen jännite pitää lukijaa tiukasti otteessaan. Myös teoksen loppuratkaisu on erittäin onnistunut. 

Elikkäs: Bravo!

Jään odottamaan suurella mielenkiinnolla Forsténin seuraavia teoksia.


Petra Forstén

Kadonneet tytöt

270 sivua

WSOY (2022)



sunnuntai 1. toukokuuta 2022

Tiina Lehikoinen: Punelma

Viime kuukausina minun on ollut hankalaa saada lukemastani otetta. Siksi onkin aivan erityinen riemu, torvien töristys, serpentiinien lento ja juhlan paikka, kun Tiina Lehikoisen Punelma sähköisti minut niin, että sen lukemisen seurauksena nukuksissa ollut bloginikin heräsi henkiin.

Lehikoinen käyttää Punelmasta nimitystä "esseihtivä romaani" ja täsmentää, että kysymyksessä on "feministinen ruumiinavaus yhteiskuntamme materiaalisista ja kielellisistä kytköksistä."


Punelma on täysjaloverinen hybridi, jonka keskustelukumppanina on Eino Leinon  romaani Jaana Rönty (1907) ja erityisesti sen samanniminen päähenkilö, jonka elämää ja tuntoja Lehikoinen tarkastelee osana romaanin syntyajankohdan kulttuurisia, poliittisia ja kansallisia virtauksia sekä naisasialiikehdintää.


Punelmassa Lehikoinen esittää yhden mahdollisen tulkinnan siitä, kuka Jaana Rönty oli ja miksi hänen elämänsä meni niin kuin meni ja miten yhteiskunnallispoliittinen tilanne hänen elämänkulkuunsa vaikutti. Mukana on lisäksi niin Jaana Röntyn ilmestymisajankohdan kuin myös myöhempien aikojen kirjallisuuskritiikkiä.

Lehikoinen analysoi Leinon tapaa käyttää hyväksi romaanihenkilöä omien kirjallisten ja ideologisten pyrkimystensä edistämiseksi. Hän lähestyy Jaanaa niin oman henkilöhistoriansa kuin Punelmaan kirjoittamiensa runojen läpi sekä avaa teoksen kirjoittamisprosessiin liittyviä pohdintoja. Miten materiaalia on koostettu ja kaivettu esiin. Miten Jaana Rönty on kokonaistettu ja miten hänet on tehty näkyväksi oman aikakautensa naisena ja ihmisenä.

Teoksen ote on kauttaaltaan feministinen ja erityisesti naisruumiillisuus on siinä keskeinen tutkimuksen kohde.

Lehikoinen luo onnistuneesti asetelman, jossa Jaana on enemmän todellinen kuin fiktiivinen henkilö.  Jaana tulee lukijaa liki alistettuine ruumineen kaikkineen ja jos tuntuu siltä, että tässä on jotakin kummallista, niin näin ei ole, sillä raja "oikeiden" ihmisten ja romaanihenkilöiden välillä on ylipäänsä keinotekoinen ja jälkimmäiset voivat toisinaan olla hyvinkin edellisiä todellisempia.

Punelma haastaa kirjallisuutemme 1900-luvun alun viralliset narratiivit. Käy ilmi, että mm. erään herra Runebergin teksteissä on kosolti propagandistisia pyrkimyksiä, joilla luodaan kansallista identiteettiä, joka pohjimmiltaan perustuu luokkaerojen ja porvariston aseman ylläpitämiseen. Jaanan ja hänen kaltaistensa osana on olla "rihkamakansaa."

Lehikoinen ruoppaa esiin myös esimerkiksi maakuntalaulut ja niiden osallisuuden kansallisen identiteetin luojina. Maakuntalauluista löytyy vahvaa vallankäyttöön perustuvaa roolittamista. Toisia ne ylentävät, toisia alentavat. Näin muodostuu "kollektiivinen mentaalikartasto", jonka stereotypiat elävät keskuudessamme yhä ja siksikin on tärkeää tuoda esiin maakuntalauluihin sisältyvä propaganda.

Punelmassa Jaana Röntystä tulee opas, jotka johdattaa lukijaa näkemään naisten ruumiillistamiseen liittyvän vallankäytön muotoja. Leinon romaanissa, Lehikoinen muistuttaa, Jaana nähdään paitsi objektiruumiina, ennen kaikkea likaisena ruumiina. Jaanan kokemat raiskauksetkin Leino kuvaa pelkkinä kertomuksen "höysteinä". Lehikoinen kiteyttää Leinon tavan kohdella Jaanaa kommentoimalla tämän tilannetta Leinon ohi.

Naiseutesi on tahra.

Luokkasi on tahra.

Perimäsi on tahra.

Ruumiisi on tahra.

Seksuaalisuutesi on tahra.

*

Jaana kurkottaa vuodesta 1907 kohti Lehikoista ja muistuttaa olemassaolonsa kautta kieleen sisältyvästä vallasta:

"Sinut kohdatessani opin, että kieli on valtaa. Sinut kerrotaan aina jonkun toisen silmillä ja suulla."

Niin sinutkin, niin minutkin on kerrottu, emmekä me tiedä, mitä versioista meistä ihmisten puheissa elää, minkälaisissa tarinoissa ja minkälaisissa tarkoituksissa me esiinnymme.

"Mutta entä jos ei ole kieltä? Tai jos virallinen kieli ei vastaa omia kokemuksia? Jos se järjestykseen saattamisen sijaan onkin kuilu, joka voimistaa kokemusta perustavanlaatuisesta erosta sekä omasta vääränlaisuudesta? Jos se häivyttää näkyvistä enemmän kuin valaisee? Poistaa ymmärryksen piirin? Kategorisoi ja asettaa pohjalle ... Jos juuri kieli osoittaa arvottomuutesi?"

Punelmassa Lehikoinen nostaa esiin "historian kerrokset, joita ei ole pidetty kertomisen arvoisina tai jotka ovat sotineet kollektiivisesti hyväksyttyä kertomuslinjaa, aatemaailmaa ja vallassa olleiden arvoja vastaan".

Tämä on hyvä muistutus meille myös siitä, että "kertomuslinjat" eivät ole pelkästään historiaan kuuluva ilmiö, vaan ne ovat vallalla ja niitä luodaan joka hetki milloin minkäkin pyrkimyksen edistämiseksi. Hyvä esimerkki on vaikkapa THL:n luoma narratiivi siitä, että korona on ohi tilanteessa, jossa ihmisiä kuolee tähän virukseen aiempaa enemmän (viime viikolla noin 300 henkilöä).

*

Punelma laajenee kannanotoksi taiteen eettisyydestä ja tarkoituksesta sekä taiteeseen kytkeytyvistä toiseuttamisen prosesseista. Lehikoinen ei kaihda tuoda esiin, miten osalle taiteilijoista taide on väline, jonka avulla he ensisijaisesti nostavat esiin itseään tekijöinä. Taiteen rooli rinnastuu näin Jaanan asemaan objektina ja välineenä Leinon romaanissa.

Lehikoinen kysyy, "missä määrin taiteen tehtävä on olla totta - tai onko se lainkaan taiteen tehtävä?" Jatkokysymyksinä pohdin, voiko taide ylipäänsä olla totta? Mitä taiteen totta oleminen tarkoittaa ja mistä sen totuudellisuuden voi tietää? Millaisia ovat ne tavat ja keinot, joilla voidaan tehdä totta taidetta?

Punelma on minulle suorastaan unelmateos, koska se synnyttää niin paljon kysymyksiä, joista olen erityisen kiinnostunut.  Se saa minut pohtimaan mm. taiteen vastaanottoon liittyviä toiseuden/toiseuttamisen kokemuksia, jotka ovat minulle varsin omakohtaisia.

Törmään jatkuvasti siihen, miten (erityisesti some) nostaa ja hypettää kirjallisia teoksia tavalla, joka saa minut kokemaan vierautta ja ulkopuolisuutta, koska en löydä näistä teoksista aihetta moiseen melunpitoon. Toisinaan suorastaan päinvastoin. Kun iso joukko vakuuttaa jonkun teoksen loistavuutta ja oma kokemukseni teoksesta on varsin toisenlainen alan kärsiä hehkutussuperlatiiviallergiasta. 

Kumpi vaikuttaa enemmän teoksen vastaanottoon: itse teos vai sen tekijä?

*

Lehikoinen siteeraa Susan Sontagia, joka esseessään "There" and "Here" (1995) kirjoittaa, että "shoppailuaikakauden älymystön, joka on pääosin kaikkea muuta kuin köyhää ja marginaalista, on yhä vaikeampaa identifioitua huono-osaisten toisten asemaan."

Sontagin huomion paikkansapitävyys on helppo todistaa, jos yhtään seuraa maamme yhteiskunnallista keskustelua, jossa köyhyys ja huono-osaisuus valitettavan usein nähdään ensisijaisesti ihmisten omana vikana.

Yksi Punelman monista ansioista on juuri se, että se tarjoaa etuoikeutetullekin lukijalle mahdollisuuden kokea,  mitä köyhyys, huono-osaisuus ja toiseus koettuina tarkoittavat ja miten ne ihmiseen vaikuttavat.

Kirjallisuuden voima on ihmeellistä. Niin ihmeellistä, että yli sadan vuoden takaa romaanihenkilö voi herätä henkiin ja antaa meille kirjailijan avustuksella paitsi tarinansa myös saada meidät näkemään menneen lisäksi myös nykyhetken uusista perspektiiveistä.



Tiina Lehikoinen: Punelma

350 sivua

LIKE (2022)

sunnuntai 14. marraskuuta 2021

Rachel Cusk: Toinen paikka (Second place)


 "Miksi kaikki on aina todellisempaa jälkeenpäin eikä tapahtumisen hetkellä?"

"Why are things more actual afterward than when they happen?"


Aloitin matkani Rachel Cuskin teosten parissa vuonna 2016, jolloin luin hänen romaaninsa (ja kuten myöhemmin kävi ilmi romaanitrilogiansa ensimmäisen osan) Outline (suom. Ääriviivat). Kirjoitin siitä mm. näin:

"Outline ymmärtää minua. Se ymmärtää minua paremmin kuin moni ihminen, jonka tunnen. Se vastailee kysymyksiini ilman että minun tarvitsee niitä edes esittää. Se vastailee niihin kysymyksiin, joita harva haluaa edes kuulla, saati sitten pohtia. Se saa minut tuntemaan, että juuri sellaisena kuin olen, en ole yksin."

Nyt olen uudenlaisessa tilanteessa, sillä Toinen paikka (Second place) on vaikeampi romaani kuin mikään aiemmin Cuskilta lukemani. Outlinen lisäksi olen lukenut häneltä myös teokset Transit (suom. Siirtymä), Kudos (suom. Kunnia) ja Coventry (ei suomennettu). Nyt en voi sanoa millään varmuudella, että Toinen paikka ymmärtäisi minua tai minä sitä. Olen ajatusten ja hahmotelmien tulvassa ja tästä tulvasta lähtee uomia lukemattomiin suuntiin, eikä niitä kaikkia ole mahdollista yhtäaikaisesti seurata.

Toisen paikan päähenkilö on nainen, johon romaanissa viitataan pelkästään alkukirjaimella M. Hän asuu syrjäisellä marskimaalla miehensä Tonyn kanssa ja majoittaa vieraita heidän tontillaan olevassa rakennuksessa, josta käytetään nimeä toinen paikka. Sinne hän kutsuu myös taiteilija L:n, jonka maalaukset ovat tehneet häneen suuren vaikutuksen. L. ottaa kutsun vastaan ja saapuu paikalle naisystävänsä Brettin kanssa.

L:ää voi perustellusti pitää teoksen toisena päähenkilönä, sillä hänen vaikutuksensa M:n ja Tonyn elämään ovat kauaskantoisia. Marskimaalle saapuu lisäksi M:n tytär Justine miesystävänsä Kurtin kanssa ja Justinesta tulee eräänlainen välittäjähenkilö M:n ja L:n välille.

Se, että naisesta käytetään pelkästään lyhennettä M. ja miehestä taas L. vaikuttaisi viittaavaan siihen, että Cusk haluaa korostaa, että he ovat kuin kuka tahansa sukupuolensa edustaja, eräänlaisia jokanaisia ja -miehiä.  Tosin L.n kohdalla lienee aihetta käyttää tarkempaa ilmausta 'jokamiestaiteilija'.

Toinen paikka on pohjimmiltaan feministinen romaani, jossa problematisoidaan L:n käytös, joka määrittää M:n tapaa nähdä ja kokea itsensä sekä ihmisten väliset suhteet. M. on omituisen riippuvainen L:stä, vaikka tämä ei vaikuta haluavan hänelle oikeastaan mitään hyvää, eikä hän halua kelpuuttaa M:ää edes taulunsa aiheeksi, vaikka muista romaanin henkilöistä muotokuvia maalaakin. 

Onko L. paha? Ainakin hänen läsnäolonsa asettaa koetukselle M.n ja Tonyn avioliiton. L. taiteilijana edustaa Toisessa paikassa älyllistä kapasiteettia, jonka saavuttaminen on mahdollista vain, koska hän on mies ja edustaa siten jatkumoa miesnerojen sarjassa. Tämän Cusk tuo esiin korostamalla M:n (älyllistä) kyvyttömyyttä suhteessa L:ään ja paljastaa näin sekä sukupuolten välillä vallitsevan epätasa-arvon että osoittaa, miten moraali voi olla  taiteilijuuden este.

"Mutta tavoitteeni tässä on antaa kuva L:stä: ajatukseni havaitsemisesta ja todellisuudesta ovat hyödyllisiä vain sikäli kuin ne edistävät kömpelöä ymmärrystäni siitä, kuka ja mikä L. oli ja miten hänen mielensä toimi. Arvelin, että taiteilijan sielun - tai sen sielunkolkan jossa hän on taiteilija - täytyy olla täysin vailla moraalia ja vapaa henkilökohtaisista ennakkoluuloista."

"But my aim here is to give you a picture of L: my thoughts about perception and reality are useful only insofar as they advanced my clumsy understanding of who and what L was, and of how his mind worked. My suspicion was that the artist's soul - or the part of his soul in which he is an artist - has to be entirely amoral and free of personal bias."(kursivointi Cuskin)


M:n ymmärryksen mainitaan olevan "kömpelöä". Hän näyttää sisäistäneen oman huonommuutensa ja vaikka sitä ei suoraan sanota, se vaikuttaa teoksen laajempi konteksti huomioon ottaen johtuvan siitä, että M. on nainen. M:stä tulee näin esimerkki naisesta, jonka suhteen mieshegemoninen järjestelmä on itsensä kannalta onnistuneesti tehnyt tehtävänsä.

Cusk ei sorru halpoihin tai ylipäätään minkäänlaisiin miehiä - tai ketään muutakaan - kohtaan tehtyihin yleistyksiin, vaan korostaa, että moraalittomuus ja "henkilökohtaiset ennakkoluulot" eivät ole L:n sinänsä ominaisuuksia, vaan nimenomaan hänen sen sielunosansa omainaisuuksia, jossa hän on taiteilija. L.n kohdalla hänen taiteilijuutensa huipentumaa edustavat hänen ns. yömaalauksensa, joiden loistokkuuden hänen kuolemansa glorifioi. 


Cuskin teksti on äärettömän monitasoista ja erilaisiin tulkintoihin houkuttavaa. Se ei tarjoa paikkaa, johon voisi pysähtyä, vaan tekstin liike jatkuu aina vaan pidemmälle ja nostaa esiin yhä uusia näkemyksiä, jotka se usein myös osin kyseenalaistaa tai asettaa epävarmuuden tilaan.

Toisessa paikassa mainitaan monesti, että M. ja Tony asuvat marskimaalla (marsh). Marskimaa on minulle käsitteenä vieras ja etsin sen määrittelyä wikipediasta, jonka mukaan se on lietemaata, joka "suuren osan ajasta jää veden alle.* Marskimaan ominaispiirre vaikuttaisi siten peilautuvan suoraan M:n tilanteeseen, jossa M. edustaa maata, jonka L. vähän väliä hukuttaa alleen. 

Lukiessani pohdin myös, onko L. romaanihenkilönä ylipäätään olemassa Toisessa paikassa vai pitäisikö hänen tulkita olevan jonkinlainen projektio M:n peloista osana patriarkaattista yhteiskuntaa. M. kertoo tarinaansa Jeffers-nimiselle henkilölle, josta lukija ei saa tietää enempää kuin hänen nimensä.  Kuka on Jeffers ja mikä merkitys hänen identiteetillään on itse tarinan kannalta?

Toinen paikka esittää vaikeasti vastattavia kysymyksiä taiteen olemuksesta ja tehtävistä. Onko taide pelastuksen vai tuhon agentti? Voidaanko taiteen nimissä kohdella muita ihmisiä miten tahansa? Onko jossakin raja, jota taiteilijankin pitää kunnioittaa, jos hän ei halua olla ihmishirviö?

Toisen paikan lopussa kerrotaan, että se "on velkaa teokselle Lorenzo in Taos", joka on Mabel Dodge Luhanin vuonna 1932 kirjoittama muistelmateossa, jossa Luhan kertoo D.H. Lawrencen oleskelusta hänen luonaan New Mexicon Taosissa. Cusk kertoo "vaihtaneensa" Lawrencen paikalle kuvataiteilijan eli L:n.

Cuskin romaani varmasti näyttäytyisi toisenlaisena, jos Luhanin teos olisi tuttu, mutta minulle se ei sano mitään, joten luin Toista paikkaa ihan vain itsenään.



Toisen paikan englannin- ja suomenkielisen laitoksen kannet ovat varsin erilaisia. Itse omistan englanninkielisestä teoksesta painoksen, jonka kannessa on belgialaisen kuvataiteilija Ilse D'Hollanderin nimetön työ vuodelta 1996. Kannen voi lukea vihjeenä siitä, että teos liikkuu taidemaailmassa, mutta se ei ota sen enempää kantaa siihen, mistä itse romaanissa on kysymys. Toki ei liene sattumaa, että teokseen on valittu naistaiteilijan teos, joka ikään kuin hiljentää Toisessa paikassa melskaavan L:n. 

Suomenkielisen teoksen kannen suunnittelu on Jussi Karjalaisen käsialaa ja siinä oleva maalaus on Henni Alftanin. Kansi kuvaa oivaltavasti teoksen sisältämiä valta-asetelmia. Nainen (M.) jää taustalle, kun L:n varjo lipuu hänen eteensä ja peittää naisen kasvot.

Toinen paikka on arvoituksellinen ja tiheä teos, joka ei luovuta helpolla salaisuuksiaan ja miksi pitäisikään. Cuskin romaani synnyttää vahvoja visuaalisia kuvia ja jättää minut hieman eksyneen oloisena marskimaalle - paikkaan, joka on sekä vieras että uudella tavalla tuttu.

 


Rachel Cusk: Toinen paikka
Second place

Suomentanut Kaisa Kattelus

220 sivua

Kustantamo S&S (2021)



*https://fi.wikipedia.org/wiki/Marskimaa