sunnuntai 14. marraskuuta 2021

Rachel Cusk: Toinen paikka (Second place)


 "Miksi kaikki on aina todellisempaa jälkeenpäin eikä tapahtumisen hetkellä?"

"Why are things more actual afterward than when they happen?"


Aloitin matkani Rachel Cuskin teosten parissa vuonna 2016, jolloin luin hänen romaaninsa (ja kuten myöhemmin kävi ilmi romaanitrilogiansa ensimmäisen osan) Outline (suom. Ääriviivat). Kirjoitin siitä mm. näin:

"Outline ymmärtää minua. Se ymmärtää minua paremmin kuin moni ihminen, jonka tunnen. Se vastailee kysymyksiini ilman että minun tarvitsee niitä edes esittää. Se vastailee niihin kysymyksiin, joita harva haluaa edes kuulla, saati sitten pohtia. Se saa minut tuntemaan, että juuri sellaisena kuin olen, en ole yksin."

Nyt olen uudenlaisessa tilanteessa, sillä Toinen paikka (Second place) on vaikeampi romaani kuin mikään aiemmin Cuskilta lukemani. Outlinen lisäksi olen lukenut häneltä myös teokset Transit (suom. Siirtymä), Kudos (suom. Kunnia) ja Coventry (ei suomennettu). Nyt en voi sanoa millään varmuudella, että Toinen paikka ymmärtäisi minua tai minä sitä. Olen ajatusten ja hahmotelmien tulvassa ja tästä tulvasta lähtee uomia lukemattomiin suuntiin, eikä niitä kaikkia ole mahdollista yhtäaikaisesti seurata.

Toisen paikan päähenkilö on nainen, johon romaanissa viitataan pelkästään alkukirjaimella M. Hän asuu syrjäisellä marskimaalla miehensä Tonyn kanssa ja majoittaa vieraita heidän tontillaan olevassa rakennuksessa, josta käytetään nimeä toinen paikka. Sinne hän kutsuu myös taiteilija L:n, jonka maalaukset ovat tehneet häneen suuren vaikutuksen. L. ottaa kutsun vastaan ja saapuu paikalle naisystävänsä Brettin kanssa.

L:ää voi perustellusti pitää teoksen toisena päähenkilönä, sillä hänen vaikutuksensa M:n ja Tonyn elämään ovat kauaskantoisia. Marskimaalle saapuu lisäksi M:n tytär Justine miesystävänsä Kurtin kanssa ja Justinesta tulee eräänlainen välittäjähenkilö M:n ja L:n välille.

Se, että naisesta käytetään pelkästään lyhennettä M. ja miehestä taas L. vaikuttaisi viittaavaan siihen, että Cusk haluaa korostaa, että he ovat kuin kuka tahansa sukupuolensa edustaja, eräänlaisia jokanaisia ja -miehiä.  Tosin L.n kohdalla lienee aihetta käyttää tarkempaa ilmausta 'jokamiestaiteilija'.

Toinen paikka on pohjimmiltaan feministinen romaani, jossa problematisoidaan L:n käytös, joka määrittää M:n tapaa nähdä ja kokea itsensä sekä ihmisten väliset suhteet. M. on omituisen riippuvainen L:stä, vaikka tämä ei vaikuta haluavan hänelle oikeastaan mitään hyvää, eikä hän halua kelpuuttaa M:ää edes taulunsa aiheeksi, vaikka muista romaanin henkilöistä muotokuvia maalaakin. 

Onko L. paha? Ainakin hänen läsnäolonsa asettaa koetukselle M.n ja Tonyn avioliiton. L. taiteilijana edustaa Toisessa paikassa älyllistä kapasiteettia, jonka saavuttaminen on mahdollista vain, koska hän on mies ja edustaa siten jatkumoa miesnerojen sarjassa. Tämän Cusk tuo esiin korostamalla M:n (älyllistä) kyvyttömyyttä suhteessa L:ään ja paljastaa näin sekä sukupuolten välillä vallitsevan epätasa-arvon että osoittaa, miten moraali voi olla  taiteilijuuden este.

"Mutta tavoitteeni tässä on antaa kuva L:stä: ajatukseni havaitsemisesta ja todellisuudesta ovat hyödyllisiä vain sikäli kuin ne edistävät kömpelöä ymmärrystäni siitä, kuka ja mikä L. oli ja miten hänen mielensä toimi. Arvelin, että taiteilijan sielun - tai sen sielunkolkan jossa hän on taiteilija - täytyy olla täysin vailla moraalia ja vapaa henkilökohtaisista ennakkoluuloista."

"But my aim here is to give you a picture of L: my thoughts about perception and reality are useful only insofar as they advanced my clumsy understanding of who and what L was, and of how his mind worked. My suspicion was that the artist's soul - or the part of his soul in which he is an artist - has to be entirely amoral and free of personal bias."(kursivointi Cuskin)


M:n ymmärryksen mainitaan olevan "kömpelöä". Hän näyttää sisäistäneen oman huonommuutensa ja vaikka sitä ei suoraan sanota, se vaikuttaa teoksen laajempi konteksti huomioon ottaen johtuvan siitä, että M. on nainen. M:stä tulee näin esimerkki naisesta, jonka suhteen mieshegemoninen järjestelmä on itsensä kannalta onnistuneesti tehnyt tehtävänsä.

Cusk ei sorru halpoihin tai ylipäätään minkäänlaisiin miehiä - tai ketään muutakaan - kohtaan tehtyihin yleistyksiin, vaan korostaa, että moraalittomuus ja "henkilökohtaiset ennakkoluulot" eivät ole L:n sinänsä ominaisuuksia, vaan nimenomaan hänen sen sielunosansa omainaisuuksia, jossa hän on taiteilija. L.n kohdalla hänen taiteilijuutensa huipentumaa edustavat hänen ns. yömaalauksensa, joiden loistokkuuden hänen kuolemansa glorifioi. 


Cuskin teksti on äärettömän monitasoista ja erilaisiin tulkintoihin houkuttavaa. Se ei tarjoa paikkaa, johon voisi pysähtyä, vaan tekstin liike jatkuu aina vaan pidemmälle ja nostaa esiin yhä uusia näkemyksiä, jotka se usein myös osin kyseenalaistaa tai asettaa epävarmuuden tilaan.

Toisessa paikassa mainitaan monesti, että M. ja Tony asuvat marskimaalla (marsh). Marskimaa on minulle käsitteenä vieras ja etsin sen määrittelyä wikipediasta, jonka mukaan se on lietemaata, joka "suuren osan ajasta jää veden alle.* Marskimaan ominaispiirre vaikuttaisi siten peilautuvan suoraan M:n tilanteeseen, jossa M. edustaa maata, jonka L. vähän väliä hukuttaa alleen. 

Lukiessani pohdin myös, onko L. romaanihenkilönä ylipäätään olemassa Toisessa paikassa vai pitäisikö hänen tulkita olevan jonkinlainen projektio M:n peloista osana patriarkaattista yhteiskuntaa. M. kertoo tarinaansa Jeffers-nimiselle henkilölle, josta lukija ei saa tietää enempää kuin hänen nimensä.  Kuka on Jeffers ja mikä merkitys hänen identiteetillään on itse tarinan kannalta?

Toinen paikka esittää vaikeasti vastattavia kysymyksiä taiteen olemuksesta ja tehtävistä. Onko taide pelastuksen vai tuhon agentti? Voidaanko taiteen nimissä kohdella muita ihmisiä miten tahansa? Onko jossakin raja, jota taiteilijankin pitää kunnioittaa, jos hän ei halua olla ihmishirviö?

Toisen paikan lopussa kerrotaan, että se "on velkaa teokselle Lorenzo in Taos", joka on Mabel Dodge Luhanin vuonna 1932 kirjoittama muistelmateossa, jossa Luhan kertoo D.H. Lawrencen oleskelusta hänen luonaan New Mexicon Taosissa. Cusk kertoo "vaihtaneensa" Lawrencen paikalle kuvataiteilijan eli L:n.

Cuskin romaani varmasti näyttäytyisi toisenlaisena, jos Luhanin teos olisi tuttu, mutta minulle se ei sano mitään, joten luin Toista paikkaa ihan vain itsenään.



Toisen paikan englannin- ja suomenkielisen laitoksen kannet ovat varsin erilaisia. Itse omistan englanninkielisestä teoksesta painoksen, jonka kannessa on belgialaisen kuvataiteilija Ilse D'Hollanderin nimetön työ vuodelta 1996. Kannen voi lukea vihjeenä siitä, että teos liikkuu taidemaailmassa, mutta se ei ota sen enempää kantaa siihen, mistä itse romaanissa on kysymys. Toki ei liene sattumaa, että teokseen on valittu naistaiteilijan teos, joka ikään kuin hiljentää Toisessa paikassa melskaavan L:n. 

Suomenkielisen teoksen kannen suunnittelu on Jussi Karjalaisen käsialaa ja siinä oleva maalaus on Henni Alftanin. Kansi kuvaa oivaltavasti teoksen sisältämiä valta-asetelmia. Nainen (M.) jää taustalle, kun L:n varjo lipuu hänen eteensä ja peittää naisen kasvot.

Toinen paikka on arvoituksellinen ja tiheä teos, joka ei luovuta helpolla salaisuuksiaan ja miksi pitäisikään. Cuskin romaani synnyttää vahvoja visuaalisia kuvia ja jättää minut hieman eksyneen oloisena marskimaalle - paikkaan, joka on sekä vieras että uudella tavalla tuttu.

 


Rachel Cusk: Toinen paikka
Second place

Suomentanut Kaisa Kattelus

220 sivua

Kustantamo S&S (2021)



*https://fi.wikipedia.org/wiki/Marskimaa

sunnuntai 7. marraskuuta 2021

Pelle Romantique'n Konerunoja

 


Oli vaikea alkaa lukea Pelle Romantique'n Konerunojen runoja, koska kuvituksen teokseen tehneen Lotta Nevanperän kuvat veivät niin mennessään. 

Selasin.

Selasin eteen.

Selasin taakse.

Sormenpäihini jäi ruuveja, muttereita.

Toki silmissäni vilisi sanoja, vilisi kuin valoreklaamien värikylläinen sähkö.  Nostalgia nousi päähäni Negronin lailla.


Vähän väliä huomasin olevani Tehtaankadulla Helsingissä, koska mielessäni Mika Waltarin Suuri Illusioni paikallistuu kyseiselle kadulle ja nämä Konerunot taas astelivat lukuhistoriani sille käytävälle, jossa Waltarin Illusioni asustaa.

Miksi juuri Tehtaankatu? Miksi öinen sateesta kiiltävä katu absintinvihreine heijastuksineen? En tiedä ja epäilen, että Tehtaankatua sellaisena kuin sitä tässä ajattelen ei ole koskaan ollut olemassa. 




"Höyryturbiinit" ja "freneettiset koneet" - jotenkin tästä kaikesta mekaanisesta puhaltelusta ja naksahtelusta tulee tunne, että näkymä tulevaisuuteen avautuu toiveikkaana. Näkymä teknologian mahdollisuuksiin. "Den öppna horisonten", sanoisi Hagan Olsson. Jokin usko kiihkeän väylän avautumiseen, jokin luottamus. Kuumeinen kiilto, silkkisukkien energiaa tuottava säihke.


Uuden sukupolven suonissa kohisee UUSI ILO, elämänsynteesi, jossa virtaa veren, naftan ja sähkön sekoitussuhde.



Koneruonot tuottavat tunteen kiihkeästä elämänjanosta, uudeksi murtuvan aikakauden villistä päihtymyksestä. Miten sampanjassakin kuplat olivat enemmän.




Olen sen yhden kusipään ohjaaman elokuvan Midnight in Paris (2011) päähenkilöä esittävä Owen Wilson. Kuten hän astuu menneisyyteen vievään autoon ja päätyy Hemingwayn, Gertruden Steinin, Cole Porterin sekä kumppaneiden tuttavuuteen, luikahdan minä Konerunojen sivujen läpi flapperien seuraan ja kun hengästyneenä huohotan suustani tulee savuista jazzia.


 

Maailma on pelkkä revyy, ja me:

keinuvia sulkia, töyhtöjä, pyrstöjä.

Kukin syttyy, sammuu,

shimmy shimmy shake!


Kyllä kyllä. Da da.




Konerunot nostavat esiin mielenkiintoisen kysymyksen siitä, miten tämän teokseen kokemiseen vaikuttaa se, että se on kirjoitettu ja kuvitettu vuonna 2021. Millä tavalla kokemus muuttuisi, jos tämä kirja olisikin julkaistu jo sata vuotta sitten? 


Romantique'n runot ovat kuvaamansa aikakauden pastissi ilman parodiointitarkoitusta. Teos tunnustaa velkansa aiemmalle taiteelle ja sen lopussa mainitaan, että Konerunoja sisältää "muunnelmia, lainauksia, varkauksia sekä väärennöksiä" useiden kirjailijoiden ja taiteilijoiden teoksista. 

Olisi liian yksinkertaistavaa luokitella Konerunot pelkästään runoteokseksi. Kyse on enemmästä. Kyse on kokonaisen aikakauden henkiin herättämisestä, jossa kuvallisella ilmaisulla on olennaisen tärkeä rooli.  Sanat ja ilmaukset ovat aikansa lapsia (charmöörit, fotografikuume, samettiuutimet). Miten ne kantavatkaan mukanaan ja miten tuntuu, että vanhemmat sanat kantavat enemmän kuin mihin nykysanat pystyvät.

Olen paennut nykyaikaa ja tullut vietellyksi.



Pelle Romantique'n Konerunoja

Kuvitus Lotta Nevanperä

Enostone (2021)


Postauksen kuvat teoksen kuvitusta

sunnuntai 24. lokakuuta 2021

Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto


Ajatelkaa, jos olisi sellainen kirja, että kun siitä sanoo mitä tahansa niin jollakin tapaa se siihen kirjaan aina osuu. Että mikään kyseisestä kirjasta sanottu ei voisi mennä kokonaan pieleen, jos toki ei voisi olla varma siitäkään, etteikö sanottu voisi mennä kokonaan ei-pieleen.

Jos sellainen kirja olisi, se voisi olla Jukka Viikilän Taivaallinen vastaanotto. Voisi olla. Olisi?


Taivaallisessa vastaanotossa mielenkiintoisinta ei ole siinä kuvattu Jan Holmin sydänleikkaus sinänsä, eikä sekään että kirjan kuluessa tulee kirjoitetuksi toinen kirja. Ja nämähän ovat ne asiat, jotka tästä kirjasta useimmiten mainitaan. Jostain syystä. 

Ja tämähän ei tarkoita, etteikö sydänleikkaus niin konkreettisesti kuin metaforanakin olisi olennainen osa tätä kirjaa ja sen kautta tie johtaa myös autofiktioon, jonne tien on johdettava, jotta autofiktion käsite ja merkitys voitaisiin asettaa riippukeinuun, jota tuulet tuudittavat niin pää- kuin väli-ilmansuunnistakin.

Saa ottaa autofiktion vakavissaan, mutta hei ei ole pakko. Päättämisen vapaus jää tässä romaanissa aika monessakin kohtaa lukijalle. Niin tai näin, aina muodostuu kokonaisuus ja minulle muodostui ensisijaisesti kommentaariteos kirjallisuuden vastaanotosta, kirjoittamisesta, kirjamarkkinoinninsta yms. kirja-alkuisista entiteeteistä.

Taivaallinen vastaanotto on Matti Pulkkisen aikoinaan tunnetuksi tekemä ajatusta romaanista, joka on sika, joka syö kaiken, jota sille keksii appeeksi antaa. Viikilä ruokkii sikaa romaaniinsa luotujen kuviteltujen lukijoiden kautta, jotka löytävät tästä teoksesta kuka mitäkin. Henkilöt vilisevät lukiessa ohi kuin teoksessa taksia ajavan Raunon ajopelin ikkunoiden läpi piirtyvät maisemat.


Taivaallinen vastaanotto sisältää järkyttävän määrän lauseita, joita tekee mieli siteerata. Koska lukemani kirja ei ole omani, vaan kirjaston, siteeraan muutamia näistä lauseista tähän alle, jotta voin palata niihin myöhemmin, jos tarve iskee. En millään tapaa väitä, että juuri nämä lauseet olisivat kaikkein olennaisimpia Viikilän romaanissa, mutta ne ovat joka tapauksessa erinomaisia yksilöitä.

Ja se vielä, että on vaikeaa - ellei mahdotonta - (ja tämä on kehu Viikilän teokselle) mennä tämän epäromaanin yksityiskohtiin, koska tekstuaalisia kaivoskäytäviä on runsaammin kuin sielu kohtuudella sietää. 

Let's go!


"Mistä tahansa nykyromaanista saisi kiinnostavan, jos sen editoisi jollakin muulla periaatteella kuin mikä on vallitseva. Hienon romaanin saisi kenties siten, että käyttäisi vain materiaalin, jonka kustannustoimittaja poistaa. Romaanitaiteen kannalta kasvannaiset ovat kaikkein kiinnostavimpia."  


"Kirjailija joka ei kavahda ja kadu tekstiään ei ole oikea kirjailija! Kirjailijuus on sairaalloista herkkyyttä kirjoitettua sanaa kohtaan. Kuolettava tila, joka tekee lopulta kirjoittamisen ahdottomaksi. Merkittävin osa kirjailijoista ei kirjoita."


"Ymmärrän kyllä, että eräänlainen moniääninyys ja hallittu sekavuus on romaanissa pyrkimyksellistä, mutta pääni ei silti pääse riittävällä tavalla sekoittumaan. Muistan jatkuvasti kaiken, mitä kirjassa on kerrottu, eikä informaatiotulva saa hukutettua minua niin kuin kirjailija on mahdollisesti tarkoittanut."


"Kirja ei ole oikeussali. Lukijan tuomio on mitä milloinkin. Tuhat hyvää tekoa ei saa armotonta lukijaa unohtamaan yhtä pahaa. Harvinaista, mutta ei mahdotonta, on kohtuuton ja ansaitsematon rakkaus, jonka lukija voi lahjoittaa."


"Entä jos pyrkisi kirjoittamaan niin toisistaan irrallaan olevia kohtauksia, ettei mikään linkittäisi niitä toisiinsa. Olisiko se mahdollista? Ihminen löytää kyllä yhteyden minkä tahansa kahden asian välillä."


"Pienikin lupaus tarinasta saa lukijan lopettamaan yksityiskohtien lukemisen, kielen kuuntelemisen, kaiken mikä on kirjallisuudessa arvokkainta."


"Paksua taideproosaa ihailevat kaikki, mutta ei lue kukaan."


"Toiset romaanit eivät vain ehdi huolehtia lukijastaan. Niillä on liiaksi työtä omissa asioissaan."


"Suomalaisilla runoilijoilla ei näy Rolexeja. Runoilijaksi kehittyminen on niin aikaa vievää, ettei sivussa ehdi hankkia rahoitusta Rolexille. Muutenhan juuri runoilijat ostaisivat niitä."


"Jos keksimme hänen [kriitikon] kirjoitelmastaan jonkin myönteiseksi tulkittavan lauseen, jaamme sen sosiaalisessa mediassa kaikelle kansalle. Kustantaja painattaa lauseen seuraavan kirjan kansiliepeeseen. Huonoimmastakin kritiikistä on löydettävissä lause, jonka voi tulkita edukseen. Sen voi irrottaa muusta kritiikistä niin kuin painajaista ei olisikaan."


Taivaallisessa vastaanotossa tekijä on pappi, joka sekä jakaa ehtoollisen että ottaa sen vastaan. Vaan kuka keksi leivän ja onko se gluteenitonta?

Viikilän teoksen lukeminen on paikoin työlästä, mikä lienee tarkoituskin. Yhtä usein se on riemastuttavaa päättymättömällä tavalla. 

Se vielä, että Taivaallinen vastaanotto on noin tuhat kertaa parempi kirja kuin Akvarelleja Engelin kaupungista. Siksi sitä tuskin palkitaankaan Finlandia-palkinnolla, jonka myötä sitä päätyisi runsaassa määrin myös joulupukin säkkiin. 



Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto

377 sivua

Otava (2021)



sunnuntai 17. lokakuuta 2021

Sofia Blanco Sequeiros: Voitto


Hei Sofia Blanco Sequeiros,

Saanko sertifikaatin, kun esseidesi lukemisen seurauksena katsoin elokuvan Ad Astra?  


Filosofi ja kirjallisuuskriitikko Sofia Blanco Sequeirosin esseeteos Voitto (Kosmos, 2021) sisältää viisi pitkähköä esseetä, joissa hän käsittelee Cheekiä, urheilun sukupuolittuneisuutta, avaruuselokuvia, Kaija Rantakarin runokirjaa Salit sekä filosofian merkitystä ja tapaa lähestyä maailmaa.

Voitto ja voiton filosofia/tematiikka yhdistää esseitä, mutta se ei tarjoudu itsestään selväksi - saati itseään tyrkyttäväksi - lähestymistavaksi. Kun Blanco Sequeiros kirjoittaa urheilusta yleensä sekä itsestään urheilijana (hänen lajinsa on miekkailu) ovat voittoon ja voittamiseen liittyvät kysymykset konkreettisesti läsnä.  Toisinaan taas kyseessä on enempi piiloleikki, jossa voitto laskee sataan ja menee piiloon ja minä lukijana yritän löytää sen. Tämän on myös tämän teoksen kiehtovimpia puolia.

Esseissä minua kiinnostavat eniten aiheet, joihin minulla on jonkinlainen suhde (tietoa, halua ottaa selvää, yleistä kiinnostusta), mutta joissa kirjoittaja nostaa esiin näkemyksiä ja pohdintoja, joita en olisi tullut ajatelleeksi. Tässä mielessä kiinnostavimmat esseet Blanco Sequeirosin kokoelmassa ovat Cheekiä ja avaruuselokuvia käsittelevät tekstit. 

*

En koskaan innostunut Cheekistä eli kuuluin siihen samaan porukkaan, johon Blanco Sequeiros kertoo häntä itseään lukuunottamatta oman kuplansakin kuuluneen. Tässä yhteydessä lienee rehellistä mainita, että minulle rap on mustien musiikkia ja valkoiset räppärit joko enempi vähempi naurettavia tai sitten heidän musiikissaan on kyse jostain muusta kuin räpistä.

Cheek-esseessä Blanco Sequeiros analysoi omaa Cheek-viehätystään ja toteaa samaistuneensa Cheekin haluun voittaa. Hän löytää Cheekistä cowboymaisuutta, joka tekee tästä "surullisen ja juhlivan miehen hahmon". Blanco Sequeiros näkee, että Cheekin ylimielisyys ja avoin voitonhalu antavat myös hänen faneilleen paitsi luvan haluta voittaa myös osan Cheekin menestyksestä. Ajatus jatkuu niin, että koska Cheek - alunperin ihan tavallinen häiskä - on pystynyt nousemaan taviksesta erityiseksi tästä syntyy narratiivi, joka lupaa, että myös hänen faninsa pystyvät samaan. Fanille Cheek edustaa siten lupausta paremmasta tulevaisuudesta.

Cheekin epäfanina katsoin tv:stä hänen järjestämänsä läksiäiskonsertin Lahden mäkimontussa, jotta ymmärtäisin mistä on kysymys Cheekin ympärille muodostuneessa ilmiössä. Vakuutuin kyseisen konsertin myötä siitä, että fanit kokevat Cheekin vahvasti ja että hänellä on ollut heille erityisen suuri merkitys. Tämä on tietysti itsestäänselvää. Sitähän se fanittaminen auki kirjoitettuna on ja Cheekin fanittaminen pelaa samaa rulettia kuin muidenkin idolien fanittaminen. Ehkä - osin tiedostamattomasti - odotin, että minussakin olisi liikahtanut tuota konserttia katsoessani, mutta niin ei käynyt. 

*

Penkkiurheilu on minulle turvallisuutta tuottavimpaa tekemistä. Katsoin lapsena paljon urheilua (erityisesti yleisurheilua ja hiihtoa) yhdessä isäni kanssa. Se oli meidän juttumme ja näistä yhteisistä urheilunkatsomishetkistä on tullut tiivistymä koko isäni loppuikää leimannutta vakavaa sairastumista edeltävästä ajasta. En edelleenkään tiedä oikeastaan mitään yhtä rauhoittavaa kuin urheiluselostajan ääni. Sitä kuunnellessani voin hetken tuntea, että maailmani on kokonainen ja ehjä.

Taustani huomioiden ei ole yllättävää, että Blanco Sequeirosin esseistä kivuliainta luettavaa on urheilua käsittelevä essee, sillä se tuo suorastaan kylmäävän tehokkaasti esiin, miten eri tavalla naisia ja miehiä urheilussa kohdellaan. Voidakseen urheilla naisten sarjassa on täytettävä tietyt urheilujärjestöjen asettamat ehdot ja kuka tahansa voi koska tahansa saada päähänsä, että joku ei ole tarpeeksi nainen, josta seuraa, että kyseisen urheilijan on pakko osallistua erilaisiin hänen naiseuttaan mittaviin kokeisiin ja testeihin. 


Jos naiseus ilmenee "liiallisena miehekkyytenä" eli väärin, ei urheilija saa kilpailla omassa sarjassaan, vaikka olisi juridisesti nainen.


Naiseuden määrittelyyn, kirjoittaa Blanco Sequeiros, liittyy myös kosolti rasimia ja useimmiten määrittely kohdistuu ei-valkoisiin urheilijoiden. Kilpaurheilu toimii "oikean naiseuden" ylläpitäjänä, suorastaan linnakkeena, joka pönkittää jakoa naisiin ja miehiin. Sukuelinten, kromosomien ja hormonituotannon avulla se vahvistaa "normaalin" naiseuden käsitettä ja pakottaa naisten sarjoista pois ne urheilijat, jotka eivät täytä sen itse asettamia vaatimuksia. Surullisen kuuluisa esimerkki tästä toiminnasta on etelä-afrikkalainen keskipitkien matkojen juoksija Caster Semenya, joka ei enää saa kilpailla naisten sarjassa.

Ei tarvinne kysyä, olisiko mahdollista, että miesurheilijoihin kohdistettaisiin vastaavaa, ihmisen perusoikeuksia loukkaavaa määrittelyä. Transurheilijoiden tilanne on vielä aivan oma surullinen lukunsa urheilun piirissä esiintyvästä vallankäytöstä.

*

On kirjoittajia, joiden vaatteisiin voi lukiessaan pukeutua sujahtamalla ja niitä, joiden vaatteet ovat sopimattomia oman ruumiin muotoon. Blanco Sequeiros kuuluu omalla kohdallani jälkimmäisiin. Minulta vie pitkään päästä sisälle hänen teksteihinsä. Se taas ei ole välttämättä ollenkaan huono asia, koska tekstiä, jonka tarkoitusperiä on haastavaa ymmärtää tulee usein lukeneeksi tarkemmin.

Suurinta hankaluutta minulle Voitossa aiheuttaa eri aihepiirien törmäyttäminen yhteen, josta löydän jossakin määrin niveltymisongelmia. Näin erityisesti kokoelman päättävässä esseessä, jossa kohtaavat Kaija Rantakarin Salit ja Blanco Sequeirosin sukujuuret sekä bolivialainen taiteen nettimuseo Galeria Virtual de Arte Boliviano.

*

Miehiä ja avaruuselokuvia käsittelevässä essessään Blanco Sequeiros esittelee feministisen noituuden edellisten henkisenä vastavoimana. Näitä kahta yhdistää toisiinsa kummallekin lajille keskeiset rituaalit. Avaruuselokuvien suhteen olen ensimmäisen asteen noviisi, mutta yllättävää kyllä, juuri tämä essee osoittautuu hyvin koukuttavaksi ja kuten tekstini alusta käy ilmi innostuin jopa katsomaan elokuvan Ad Astra.

Avaruuselokuvissa mies on yksinäinen sankari, joka ensin kipuilee erinäisten tuntemustensa kanssa,  mutta saavuttaa lopulta rauhan itsensä kanssa ja siinä sivussa saattaa tulla pelastaneeksi myös maailman. Mittasuhteet ovat valtavia ja on itsestäänselvää, että miehen kokemista koettelemuksista voisi selviytyä vain mies. Ad astra on tästä hyvä esimerkki ja kun isä ja poika tapaavat toisensa 30 vuoden eron jälkeen Neptunuksessa ollaan sellaisissa sfääreissä, että naisille ei voi olla tarjolla kuin heppoisia statistin rooleja. 

Kielellisesti Blanco Sequeirosin esseet lähtevät todenteolla käyntiin juuri avaruuselokuvaesseessä. First Man -elokuvaa käsittelevästä kohdasta alleviivaan seuraavan astronauttikokelaiden koulutukseen liittyvän lauseen ja siteeraan sen tähän alle, jotta sinäkin pääset siitä nauttimaan


Kuin pienet siittiöt he [astronauttikokelaat] kiipeävät g-voimasimulaattorin munasoluun, joka [...] höykyttää heitä kunnes kokelaat pyörtyvät.

 

Miehet tarvitsevat suuria areenoita voidakseen ratkaista henkilökohtaisia ongelmiaan ja mikä muu muka kuin avaruus olisi sopivampi ympäristö tähän puuhaan. Esseisti Riikka Ala-Hakulan ajatuksia kiittäen Blanco Sequeiros nostaa esiin avaruuselokuviin liittyvän kolonialismin ja että kyse ei ole kenelle tahansa mahdollisesta toiminnasta.

Valkoinen mies voi mennä minne tahansa pohtimaan murheitaan ja etsimään itseään. Hänen ei tarvitse miettiä ympäristöä, johon menee, eikä seurauksia, joita hänen tekonsa saattavat siellä aiheuttaa.


Jatkan edellistä huomiota toteamalla, että vaikka valkoisen miehen touhuilla on hintansa, ei kenellekään tulisi mieleen vaatia häntä maksamaan sitä. Sankaruus velvoittaa vaikka sitten tuhoamaan  elinympäristömme. Sellaista se nyt vaan on.

Sankaritarinoiden ihmiskäsitystä tutkaillessaan Blanco Sequeiros nostaa esiin Ursula Le Guinin ns. kantokorifiktion käsitteen. Kantokorifiktio kääntää valokeilan pois sankaritarinoista ja poimii mukaansa niitä elementtejä, joille kirjallisuudessa (lue: tyypillisessä miesten kirjoittamassa kirjallisuudessa) ei ole ollut tilaa. Tämä ei tarkoita, että sankari pitäisi eliminoida kokonaan, vaan että tarinaan pääsee mukaan myös asioita, jotka on usein sivuutettu. Voisi ehkä sanoa, että jos sankari on maisemasta jylhänä kohoava tiilitalo, joka uhmaa suurimpiakin sään vaihteluita, voi kantokorifiktio kuvata yksittäisessä tiilessä olevia murtumia, jotka huomaa vain, jos malttaa pysähtyä tarkastelemaan sitä ihan läheltä.


Blanco Sequeirosin esseet ovat haastavia, eivätkä päästäneet minua ihan helpolla ja hyvä niin. Teoksen alussa hän vastaa kysymykseen siitä, mitä Voiton esseet käsittelevät. Konkreettinen vastaus on, että kyse on voittamisesta ja voitontahdosta. Abstraktimpi vastaus kuuluu, että esseet käsittelevät "tapaa, jolla todellisuus ja tieto liittyvät toisiinsa" ja jatkaa, että hän on kiinnostunut hetkistä, jolloin "yhdenlainen tieto ikään kuin voittaa ja asettuu hallitsevaksi." 

Näiden esseiden lukijana olen risteyskohdassa. Olen taistelun paikkana. Välillä köysi siirtyy yhteen suuntaan, välillä taas toiseen. Se on hieno paikka olla ja havainnoida. Se on paikka, jossa olen mieluusti.



Sofia Blanco Sequeiros: Voitto

191 sivua

Kosmos (2021)

Kiitos kirjasta!


sunnuntai 10. lokakuuta 2021

Sari Rainio & Juha Rautaheimo: Vainajat eivät vaikene


Ensimmäinen ajatukseni on: onpa se iso. Toki, kuten tiedämme, koolla ei ole väliä. Silti, se on erittäin vakuuttavan kokoinen ja sen lisäksi kaunis ja houkutteleva.

Puhun siis Sari Rainion ja Juha Rautaheimon cozy crime -dekkarista Vainajat eivät vaikene (Siltala, 2021), joka on ensimmäinen osa tekijöidensä Mortui non silent -sarjaa. Teoksen kirjoittajissa yhdistyy ammattitaito, jonka pohjalta on oivallista lähteä kehittämään dekkarisarjaa. Rainio on Siltalan kustannustoimittaja, Rautaheimo väkivaltarikosyksiköstä eläköitynyt tutkinnanjohtaja.

Olen viime vuosina lukenut huomattavasti vähemmän dekkareita kuin aiemmin, mikä johtuu osin siitä, että nykydekkarit ovat valitettavan usein väkivaltaista bulkkikamaa. Omiin todellisuuspakoihini cozy crime -dekkarit ovat tervetullut tuttavuus ja tähän tarpeeseen Vainajat eivät vaikene osuu kuin kaulan ympärille murhavälineeksi kiedottava silkkihuivi.

Silkkihuivi löytyy myös asunnostaan kuolleena löytyvän kuusikymppisen Hannele Laineen kaulalta. Aluksi saattaisi luulla, että kyseessä on ihan normaali kuolema, mutta hyvin nopeasti käy ilmi, että asiaan liittyy jotakin hämärää. Kaiken lisäksi Hannele oli varsin varakas ja hänen iäkäs isänsä vieläkin varakkaampi, joten muhkea perintö kuultaa sekin horisontissa.

Hannele Laine on viettänyt eristäytynyttä elämää, mutta langennut loveen törmättyään hurmaavaan auervaaraan. 


Rainion ja Rautaheimon teos etenee hallitusti ja sen lukeminen tuntuu vähän samalta kuin jooga. Teksti on hurjan tasapainoista ja sillä on lukijaansa rauhoittava vaikutus. Tulee tunne, että tämän kirjan henkilöiden seurassa maailma on järjestyksessä. 

Juuri henkilökuvaus on teoksessa yltäkylläisen loisteliasta. Rikosylikonstaapeli Ville Karila ei ole moniongelmainen heppu, jonka avioliitto natisee liitoksissaan. Päinvastoin hän on vuosikymmenten jälkeenkin edelleen hyvin rakastunut vaimoonsa Leenaan. Teoksen viileän kuuma sydän taas on oikeuslääkäri Viola Kaario, jonka henkilöhahmon kautta teokseen piirtyy 1900-luvun alun vuosikymmenten tunnelmaa. Jos olisi mahdollista ostaa lippu vierailulle Kaarion kotiin tekisin niin heti. Kaariolla vaan ei ole tapana päästää ihmisiä lähelleen, saati kotiinsa, ja salaisuutensa ja menneisyytensä traumaattiset kokemukset hän pitää visusti ominaan. 

Lähimmäksi Kaariota pääsee Karila, jonka kanssa Kaario viettää drinkkienhuuruisia peli-iltoja. Mihinkään muuhun kuin ystävyyteen näiden kahden kohdalla ei vihjata ainakaan vielä teossarjan ensimmäisessä osassa, joten nähtäväksi jää, miten heidän välisensä suhde jatkossa kehittyy. Lämpimiä tunteita sisältäviä silmäyksiä vaihdetaan myös parin rikoskonstaapelin välillä, joten silläkin suunnalla on siemenet istutettu.

Vaikka itse en juo alkoholia juuri koskaan haluaisin maistaa Kaarion sekoittamaa Bulevardier-drinkkiä, jonka nimeen jo sisältyy vihjaus jostakin arkielämää ihmeellisemmästä. Mitä tulee alkoholinkäyttöön ylipäätään on se teoksessa varsin railakasta ja antaa vaikutelman siitä, että poliisien illanvietto ilman viisasten juomaa on mahdoton ajatus. Eipä silti, näin varmaan on todellisuudessakin. Minua poliisien kosteat, sinänsä hauskat illanviettojen kuvaukset kuitenkin pitkästyttivät ja ärsyttivätkin, koska ne paaluttavat näkemystä siitä, että pään nollaamiseen ainoa tapa on kaatokänni. 

No niin, hiljennän sisäisen moralistini ja tyydyn toteamaan, että ehkä muutaman humalaisen darlingsin olisi voinut tappaa teoksen jännitteen ja tunnelman siitä kärsimättä.


Vainajat eivät vaikene on sydämeltään esteettispainotteinen rikosromaani, jossa rahisevat äänilevyt ja kaikuvat Komisario Palmun sutkautukset sekä sitaatit Tuntemattomasta sotilaasta. Se on kaikin puolin taidokkaasti rakennettu teos, joka luo oman vahvatunnelmaisen maailmansa, johon lukijan on helppo astua nauttimaan ja viihtymään.

Teoksen alkupuolella ajattelin, että kuvaus on liiankin yksityiskohtaista ja hitaasti etenevää, mutta juuri tästä kerronnan maltillisuudesta syntyy ihan omanlaisensa sykähdyttävä flow, jonka imuvoima vahvistuu teoksen edetessä. Haluan takaisin Karilan, Kaarion ja kumppaneiden seuraan ja siksi onkin lohdullista tietää, että kyseessä on teossarja.

Vainajat eivät vaikene on tyylikäs ja hiottu konsepti, jolle toivoisin avautuvan ovien eurooppaan ja miksipäs ei myös euroopan ulkopuolelle.



Sari Rainio & Juha Rautaheimo: Vainajat eivät vaikene 

477 sivua

Siltala (2021)

Ulkoasu Elina Warsta


Kiitos kirjasta!


  

 

sunnuntai 3. lokakuuta 2021

Carlos Fuentes: Inez

 

Oletko immuuni naiskauneudelle?

Minä en ole ja siksi poimin mukaani kirjaston vaihtohyllystä Carlos Fuentesin romaanin Inez (2002). Ihastuin tämän teoksen kannessa olevan naisen kasvoihin, valojen ja varjojen leikkiin ja siihen ihmeelliseen tapaan, jolla hänen korvansa piirtyy varjoista esiin.  

Kävi sellainen ... humahdus.


Carlos Fuentes (1927-2012) on meksikolainen kirjailija, jota on pidetty yhtenä kaikkein parhaimmista espanjankielisistä nykykirjailijoista. Kirjoitan edellisen lauseen uusiksi: Carlos Fuentes (1927-2012) on meksikolainen kirjailija, jota voidaan pitää yhtenä parhaana mieskatseen esiintuovana espanjankielisenä nykykirjailijana. 

Tämän äijän teksti on ainakin Inezissä paatoksellista rakkautta ja kuolemaa täynnä ja vaikuttaa siltä kuin hän menisi aivan tiloihin omista naisia esineellistävistä kuvauksistaan. Otan tähän pitkäkhön sitaatin, jotta näet, että en liioittele.

Hän tottui makaamaan pää tyynyllä selällään ja katselemaan, kuinka Inezin vartalo kohosi hänen yläpuolellaan kuin aisteille omistettu monumentti, pylväällinen hurmioitunutta lihaa, yksiuomainen lihajoki joka kumpusi hänen elimeensä yhtyneestä Inezin elimestä ja virtasi leveänä kohti avoimia reisiä, hänen kiveksillään ratsastavia pakaroita ja yhtä aikaa ylevää ja hilpeää vyötäröä, kuin patsas, joka nauroi maailmalle niin ikään hilpeänä nauravan navan sulojen ansiosta, haarautui sitten ja halkoi kovat mutta kimmoisat rinnat yhtyäkseen jälleen herjaavan valkoisella kaulalla kasvojen ajelehtiessa yhä etäämmälle, vieraina ja piilossa punaisen hiuspehkon, tunteet kätkevän naamarin alla ...


Aivan. Selväksi tuli.


Romaani kertoo kapellimestari Gabriel Atlan-Ferrarasta ja oopperalaulaja Inez Pradasta. Fuentes hieroo lukijan kasvoihin jo Gabrielin ammatinvalinnan kautta, että Gabriel on se, joka hommia johtaa oltiin sitten oopperasalissa tai sen ulkopuolella. Onhan Gabriel mies, on totisesti. Onhan hän maskuliinisuuden huikein huipentuma, jonka vertaista saa hakea.


Fuentes ei ole huono kirjailija ja sen vuoksi onkin perin kummallista, että hän vielä vuonna 2002 on kirjoittanut niin vahvasti naista esineellistävän teoksen kuin mitä Inez on. Yritin etsimällä etsiä kulmaa, josta aukeaisi näkymä, jonka kautta voisi löytää Fuentesin teoksesta tasoja, jotka osoittaisivat, että sikamainen sovinismi on vain pintaa, jonka avulla Fuentes kritisoi tapoja, joilla naisista on kirjallisuudesta tehty objekteja.

Se siitä. En löytänyt. En mitään sinne päinkään.


Tekemistä riitti jo siinä, että rakkaus ja kuolema on tässä romaanissa kuorrutettu sellaisiin kerroksiin, että niihin on vaikea suhtautua vakavasti. Mielessäni kutsun tätä teosta wagneriaaniseksi, sillä Fuentesin teksti lentää korkealla kuin Tannhäuser konsanaan. Se on myös hienoa ja jotenkin ylimaallista, mutta Fuentesin tarjoamat tehokerrokset menevät minulta ohi, kun en kestä teoksen äijäkatsetta.

Fuentesille tasa-arvo sukupuolten välillä vaikuttaisi toteutuvan sen kautta, että "nainen oli sängyn kuningatar ja mies näyttämön herra." 


Inez on hämmentävin teos, jota olen aikoihin lukenut. Vähän väliä mieleni tekee nostaa etusormi pystyy ja pyytää Carlosia parantamaan tapansa. Anu Silfverberg kirjoittaa teoksessaan Sinut on nähty, että "se mitä olemme, on kiinni toisten katseissa." Fuentes vaikuttaisi vakuuttelevan, että ilman itseensä kohdistuvaa Atlan-Ferraran katsetta Inez ei ole edes olemassa.  

Elämää suurempaa rakkaustarinaa ei konkretian tasolla kaksikon välille kuitenkaan synny. Fuentes sekoittaa intohimon kuvaukseensa myyttisen fantasiatarinan, joka kiemurtelee Atlan-Ferrerasta ja Inezistä kertovan tarinan välissä ja jonka niveltyminen varsinaiseen tarinaan antaa kosolti tulkinnan varaa.  

Itse en kykene sen kummempiin tulkintoihin, koska Fuentesin romaani - jonka hienouden kyllä näen, mutta joka siitä huolimatta on minulle ensisijaisesti raivostuttavaa luettavaa - on niin naisia esineellistävä, että haluan vain saada sen äkkiä luetuksi loppuun. 

Ja vielä sekin, että ikään kuin vähempi ei riittäisi on Fuentes antanut maestrolleen etunimen arkkienkeli Gabrielin mukaan. Hyvin tämä siivekäs hänelle annetun sanansaattajan tehtävänsä hoitaakin. Myrkyllisen maskuliinisuuden viesti ei jää epäselväksi.


 

Carlos Fuentes: Inez

175 sivua

Instinto de Inez (200)

Suomentanut Tarja Härkönen

Gummerus (2002)






sunnuntai 26. syyskuuta 2021

Lydia Davis: Kafka valmistaa päivällistä


Ajattelin ensin yhtä, mutta yhtä ajateltuani tulin ajatelleeksi toista ja jälkimmäinen olikin parempi ajattelu.

Siis: ensin ajattelin, että tämän kokoelman nimeksi on valittu Kafka valmistaa päivällistä, joka on toki yhden Lydia Davisin kertomuksen nimi, mutta jonka sen lisäksi voisi kuvitella omaavan erityisen kiinnostavuus- ja myynninedistämiselementin.

Kuvittele Kafka keittiössä. Niinpä.

Onhan veitset piilotettu huolella?

Tarkempi ajattelu paljastaa, että Kafka valmistamassa päivällistä on oivallisesti tiivistetty ilmaus sille, mitä Davisin kertomuksissa tapahtuu. Se tiivistää itseensä niiden sävyn ja suunnanmuutokset ja outouden tunteet. Voi tapahtua mitä vaan eli käydä juuri niin kuin voisi käydä, jos Kafkan päästäisi päivällisenvalmistuspuuhiin.


Itse asiassa, mistä luulen tietäväni, että Kafka ei oikeassa elämässään olisi ollut päivällisenvalmistamismiehiä. En mistään. Kyseessä on oma olettamukseni. Pidän siitä kiinni.


Lydia Davis (s. 1947) on arvostettu amerikkalainen kirjailija, josta kuitenkin toistaiseksi on Suomessa puhuttu varsin vähän laajemmissa kirjallisissa piireissä. Itse törmäsin Davisiin konkreettisesti ensimmäisen kerran, kun luin Lucia Berlinin teosta Siivoojan käsikirja, johon Davis on kirjoittanut esipuheen ja innostuin hänestä siinä määrin, että Berlinin kirjan jälkeen luin myös Davisin kokoelman Varieties of Disturbance.

Kafka valmistaa päivällistä on kokoelma Davisin kertomuksia ja myös osa teoksen Varieties of Disturbance tarinoista on päätynyt mukaan teokseen, jonka on suomentanut ja tekstit valikoinut runoilijanakin ansioitunut Aki Salmela. Jälkisanat kokoelmaan on kirjoittanut Harry Salmenniemi ja kuka muu muka tähän tehtävään olisikaan paremmin sopinut.

Huono juttu vaan siinä mielessä, että Salmenniemen jälkisanojen jälkeen on suht korkea kynnys sanoa Davisin teksteistä yhtään mitään, mutta kun nyt aloitin niin yritän myös lopettaa. Tämä teksti olkoon jälkisanojen jälkisanat tai paremminkin jälkiä jälkisanojen jäljistä. 


Varieties of disturbances on jäänyt mieleeni surrealismia lähenevänä teoksena, mutta kun nyt luen siitä mukaan otettuja suomennoksia ei surrealismi ole ajatuksissani päällimmäisenä. 

Hetkinen. Nyt taisin tulkita omaa vanhaa bloggaustani väärin. Ei kysymys ollutkaan surrealismista, vaan siitä surinasta, joka lähtee kärpäsestä, joka on Varieties of Disturbance -teoksen kannessa 

Todistuskappale

ja jonka vuoksi otsikoin kirjoitukseni "Surrrr! rrrr! - Lydia Davis: Varieties of Disturbance".  Ja tässä välissä huomaan, että ajatukseni ovat ajautuneet Deborah Levyn kirjaan Uiden kotiin, jonka juurikin koin osiltaan surrealistiseksi romaaniksi tai ainakin niin, että löysin siitä André Bretonin taskusta karanneen (hyvällä tavalla) häiritsevää surinaa aiheuttaneen hyönteisen.

Davisin tekstit ovat useimmiten lyhyitä, joskus vain lauseen tai kahden mittaisia ja pisimmilläänkin vain muutaman sivun pituisia joitakin poikkeuksia lukuunottamatta.

Itse pidän eniten juuri hänen lyhyimmistä teksteistään, joiden ympärillä on hirmuinen maasto, joka kätkeytyy sivulla olevaan tyhjään tilaan.

Otan kohta esimerkin, mutta kirjoitan tähän nyt vielä vähän tekstiä, jotta pääsen kohtaan, jossa minun ei tarvitse enää kirjoittaa tuon kärpäskannen oikealle puolelle eli kohtaan, jossa voin alkaa kirjoittaa suoraan tämän kirjoituskentän vasemmasta reunasta.


No niin. Nyt ollaan oikeassa paikassa vasemmassa reunassa.

Salmenniemi kirjoittaa jälkisanoissa:

"Lyhytproosallaan Lydia Davis osoittaa, että riittävän tarkasti rajaamalla epäolennainen kääntyy olennaiseksi ja arkeen kätketty komiikka nousee esiin." 

Siteerasin tämän Salmenniemen lauseen tähän, koska siihen tiivistyy olennaisimmat kokemukseni Davisin kertomusten äärellä. Erityisesti kokoelman alkupuolelta löytyy lukuisia esimerkkejä siitä, miten Davis lähtee liikkeelle jostakin sinänsä simppelistä (usein ihmisten välisestä) tilanteesta, jonka tarkastelu lähietäisyydeltä päätyy absurdeihin muotoihin, mutta samalla tulee paljastaneeksi jotain siitä vaikeasti tavoitettavasta hyhmästä, jota ihmisten välille on tapana pakkautua.


Lupasin edellä ottaa esimerkkejä Davisin lyhyistä teksteistä, mutta Salmenniemi pomppasi tuohon väliin, mutta palataanpa lyhyisiin. 


Seuraavissa esimerkeissä tekstin otsikko on lihavoitu ja varsinainen teksti kursivoitu. 


Kodinhoidollinen huomio

Kaiken tämän lian alla

lattia on oikeasti tosi puhdas.

*

Kevään melankolia

Onneksi lehdet kasvavat isoiksi niin nopeasti.

    Pian ne peittävät naapurin ja hänen huutavan lapsensa.

*

Kontingenssi (vs. Välttämättömyys) 2: lomalla

Hän voisi olla aviomieheni.

Mutta hän ei ole aviomieheni.

Hän on tuon naisen aviomies.

Ja siksi hän ottaa valokuvaa naisesta (ei minusta) kun nainen seisoo kukallisessa ranta-asussaan vanhan linnoituksen edessä.


Davisin tekstiä kohtaan tuntemani kiinnostus ei rajoitu siihen, mitä sivulta löytyy, vaan laajenee rajauksen ulkopuolelle. Siihen, mikä heijastuu tekstiin sen ulkopuolelta ja jonka vastaheijastuksena teksti toimii. 

Davisin minimalismissa on jotakin rauhoittavaa. Lyhyt fragmentinomaiset tarinat pysäyttävät ja luovat tilan, josta käsin niitä voi tarkastella kaikessa rauhassa. Tuntuu vähän samalta kuin taidenäyttelyssä, jossa teoksia voi tutkiskella sekä lähietäisyydeltä että vähän kauempaa ja kun etäisyys muuttuu, muuttuu sen mukana muutakin.


Usein kuulee jonkun lausuvan, että hän kyllä haluaisi lukea, mutta siihen ei ole aikaa. Harmi, sillä vaikkapa ruuhkavuosia elävät vanhemmat saattaisivat löytää suurta lohtua edellä siteeratusta tekstistä nimeltä Kodinhoidollinen huomio.


Davisin taloudelliset tarinat saavat kysymään: miksi ampua koko lippaallinen tyhjäksi, kun yksikin kuti tekee tehtävänsä paremmin kuin hyvin.



Lydia Davis: Kafka valmistaa päivällistä

356 sivua

Siltala (2021)