Reader, why did I marry him?

Rachel Cuskin kirjoja ei lueta, vaan niihin mennään matkalle epävarmana siitä, onko itsellä kaikki tarpeellinen mukana. Mennään uuteen paikkaan tekemään havaintoja, jotka omassa arkiympäristössä ovat usein salattuja tai ainakin vaikeasti tavoitettavia.  Mennään alttiina. Valmiina tulemaan muutetuiksi. Mennään kuin tunneliin tai luolaan, jonka seiniltä heijastuu odottamattomia. Romaanissa Parade on monta henkilöä, joita kutsutaan nimellä G. Ehkä kyse on viittauksesta neroon, Geniukseen. Ehkä ei. Ei lyödä lukkoon. Annetaan  leijua. On G., joka saadakseen selkoa asemastaan historiallisessa ajassa ja paikassa alkaa maalata ylösalaisin. Tekniikka, jonka avulla G:n vaimo uskoo miehensä tavoittavan naisten tilanteen (female condition). G. ei ole suopea naisia kohtaan. Hän pitää mahdottomana, että naiset voisivat olla taiteilijoita ja hänen naisvihansa manifestoituu hänen vaimostaan maalaamissaan alastonkuvissa. Ja miten ollakaan, kun hän kuvaa vaimonsa rumana, tulee teoksesta suuri menestys.

Muutamia sitaatteja muistiin: "Expressive writing about trauma strengthens the immune system, decreases obsessive thinking, and contributes to the overall health of the writers.”  "[b]ias against personal writing is often a sexist mechanism, founded on the false binary between the emotional (female) and the intellectual (male), and intended to subordinate the former. "[r]esistance to the lived stories of women, and those of all oppressed people is a resistance to justice.“  "Those who benefit from the inequities of our society resist the stories of people whose suffering is in large past owed to the structures of our society." "I'll say it again, because it bears repeating: the resistance to memoirs about trauma is always in part - and often nothing but - a reistance to movements for social justice." "We have been discouraged from writing about it [trauma] because it makes people uncomfortable. Because a patriarchal society wants its victims

Japanissa kulttiasemaa nauttivan Mieko Kanain Mild Vertigo kertoo tokiolaisesta kotirouva Natsumista, joka elää kotirouvatyypillistä tapahtumaköyhää elämää. Perheeseen kuuluu aviomiehen lisäksi myös kaksi poikaa.  "[s]omething Sisyphean in the nature of the roster of simple domestic tasks that she had to get through day in, day out, a sense that however much she did there was never any end in sight ... " Natsumi pesee pyykkiä, käy ostoksilla supermarketissa, tapaa ystäviään ja juoruilee naapurien kanssa. Perusmeininki siis, mutta mitään perusmeininkiä ei ole siinä tavassa, jolla Kanai Natsumin tarinan kertoo. Kanain lauseet ovat hengästyttävän pitkiä ja niiden kyydissä pysyminen vaatii melkoista tarkkaavaisuutta, kun Natsumin päänsisäiseen monologiin vielä yhdistyy ulkopuolisia keskustelunpätkiä. Jos hyvin käy  tuloksena on flow ja mukana ajautumisen tunne, kierähtäminen päivästä toiseen päivään Natsumin mukana.  Vaikka lukijasta Natsumin elämä saattaa vaikuttaa tylsältä, on

Mitenköhän minun tällä kertaa kävisi Jukka Viikilän romaanin seurassa? Hieman pelonsekaisin tuntein lähdin lukemaan Hiekkalinnoja , sillä aiemmat kokemukseni hänen romaaniensa parissa kuumottelivat. Akvarelleja Engelin kaupungista voitti paitsi Finlandian, nousi suureksi lukuyleisön suosikiksi. Minä taas, noh, en ihan sen loveen langennut. Viikilä on sanonut, että hän salakuljetti runoutta Akvarelleihin ja vaikka tämä tuntuu ajatuksensa aivan loistavalta osoittautui se kohdallani myös kiveksi, johon kompastelin. Kaunista kieltä. Todellakin kaunista kieltä, jonka ytimeen en kuitenkaan päässyt. Taivaallinen vastaanotto voitti sekin Finlandian ja sen vastaanotto oli ristiriitaisempaa kuin Akvarellien. Minä taas pidin, vallan hirmuisesti pidinkin. Omien sanojeni mukaan muistaakseni pidin Taivaallista vastaanottoa noin tuhat kertaa parempana kuin Akvarelleja. Epäilin, että sen vuoksi se ei voittaisi Finlandiaa. Että se olisi liian hyvä (ja epäkaupallinen) voittaakseen. Toisin kävi. Hiekkali

Äitiinsä voi luottaa, vaikka hän olisi hyeena, kuuluu sananlasku. Se ei osu kovin hyvin Saara Turusen romaaniin, vaikka sen nimessä hyeena mainitaankin. Miksi sitten tulin edes maininneeksi kyseisen sananlaskun? No jaa, pitääkö kaikelle aina löytää jokin perusteltu syy? Ja riittäisikö syyksi se, että tämäkin blogiteksti pitää jollakin lauseella aloittaa ja satuin nyt kirjoittamaan hyeenansillan. Varsinaisesti tämän tekstin kirjoittamisen innoittajana on ollut se, että Saara Turusen kirjoista on aina paljon sanottavaa sekä se, että en erityisemmin pidä Turusen kirjoista (poikkeuksena Sivuhenkilö). Koska Turusen kirjat kuitenkin ovat varsin hyvää kirjallisuutta, tykkäämiseni ja tykkäämättömyyteni ovat toissijaisia asioita. Turusella on tarkka kohdistin, jonka avulla hän nostaa esiin usein erityisesti naisen elämään liittyviä epäkohtia, joiden syynä ovat sukupuolten välinen epätasa-arvo sekä laajemmin yhteiskunnassa ilmenevät asenteet ja naisiin liittyvät odotukset. Hyeenan päivissä päähe

Nyt on paljon kamaa. Paljon, mutta ei yhtään turhaa. Runsaasti, mutta ei niin, että syntyisi tungosta, sillä kaikki liittyy kaikkeen erinäisin ja paikoin varsin hämmästyttävinkin tavoin. Olen lukenut tämän Levyn romaanin aiemmin englanniksi (The Man Who Saw Everything) ja siitä asti se on ollut uudelleenlukulistani kärkipaikalla. Ensimmäinen lukukerta on tämän teoksen parissa pelkkää kartoitusta ja sen hyväksymistä, että aivan liikaa jää huomiotta. Toisella lukukerralla tapahtui monia uusia löytöjä, mutta yhä edelleen jäi kana jos toinenkin kynittäväksi ja tämä jos mikä on yksi hyvän kirjallisuuden varmimmista tunnusmerkeistä. Jokin aika sitten törmäsin väitteeseen, että Mies joka näki kaiken on Levyn helpoin kirja.  Olen eri mieltä. Melko vahvastikin eri mieltä. Toki, jos kutsuu lukemiseksi sitä, että pelkästään lukee kirjan alusta loppuun sen enempää panematta painoa sille, mistä kirjassa on kysymys, niin Levyn romaania voi nimittää helpoksi. Onhan kyseessä teos, joka pintatasolla on