sunnuntai 26. tammikuuta 2020

Kulttikirjallisuudesta - oppaana Ray Loriga

Lukiessani Ray Lorigan romaania Tokio ei välitä meistä enää mietin useammankin kerran, että miksi ihmeessä luen tätä kirjaa. Mitä se minulle antaa?

Kirjan takakannessa mainitaan, että Loriga on "yksi Espanjan kirjallisuuden tunnetuimmista uusista äänistä". Tästä huolimatta en ollut hänestä koskaan edes kuullut ennen kuin Tokio ei välitä meistä enää tuli vastaan eräässä toisessa lukemassani kirjassa.

Loriga kuuluu samaan kirjalliseen perheeseen kuin Burroughs, Bukowski ja kumppanit, joita luin nuorena aikuisena, koska poikaystäväni luki niitä ja liikuimme piireissä, joissa ko. kirjailijoiden tuotanto piti tuntea. Tai no, piti ja piti, mutta en olisi halunnut joutua tilanteeseen, jossa olisin aiheuttanut täydellisen hiljaisuuden kysymällä, kuka on Henri Chinaski.

Lorigan romaani on luokiteltu scifi-kirjallisuudeksi, mutta scifi-elementit ovat siinä varsin mietoja. Romaanin päähenkilö on nuorehko mies, joka matkustelee ympäri maailmaa ja myy laillista huumetta, joka pyyhkii pois ihmisten muistot. Tutuiksi tulevat niin Arizona, Tijuana, Tokio kuin Bangkok.

Sinänsä on melko sama missä maassa tai kaupungissa päähenkilö on, sillä joka paikassa ihmiset haluavat päästä eroon muistoistaan ja hotellihuoneet ovat yhtä persoonattomia ja kylmiä. Lorigan on mainittu olevan moderni Camus ja väite ei liene perusteeton, sillä päähenkilö on jatkuvasti sivussa omasta elämästään ja huuhtoo eksistentiaalista tuskaansa erilaisten kemiallisten yhdisteiden avulla. Hänen muihin pakokeinoihinsa kuuluu tietysti naiminen, kuten miesten kirjoittamissa kulttikirjoissa tapana on.

Ns. korkeakirjallisista tekijöistä on Camus'n lisäksi mainittu Lorigan yhteydessä Joseph Conrad. Toki Lorigan romaanista on mahdollista löytää yhteyksiä näistä kumpaankin, mutta siitä huolimatta mieltäni alkaa poltella ajatus, että Camus'n ja Conradin mainitseminen Lorigan yhteydessä kertoo myös jostain ihan muusta kuin pelkästään temaattisista yhteyksistä. Väitän, että kyseessä on veljeskerhotoiminta, jossa yksi veljeksistä vivutaan korkeammalle kahden kuuluisamman veljeksen avulla.

Vastaavanlainen naiskirjailijan korottaminen toisen naiskirjailijan avulla ei käy ollenkaan yhtä helposti, koska naiskirjailijat eivät lähtökohtaisesti nauti yhtä suurta arvostusta. Tilanne toki on viime vuosikymmeninä muuttunut parempaan suuntaan, mutta yhä edelleen klassikkojen kovin ydin koostuu pitkälti mieskirjailijoista, joiden yhteydessä mainitaan yksi tai kaksi naiskirjailijaa ikään kuin pakosta. Terveisiä vaan esimerkiksi sinulle Erich Auerbach, jonka länsimaisia huipputeoksia käsittelevän teoksen Mimesis sivuilta löytyy peräti yksi naiskirjailija. Arvaat varmaan kuka? Jep. Virginia Woolf.

Viihdyin Lorigan romaanin parissa mainiosti, sillä hän kirjoittaa todella sujuvasti, jopa koukuttavasti. Kiitokseni menevät myös kirjan suomentajalle Päivi Paappaselle, joka välittää Lorigan kielen suomeksi elävästi.

Tokio ei välitä meistä enää on esitysmuodoltaan sirpaleinen ja kielellisesti oivallinen. Loriga tönii lukijaa eteen päin lauseilla, jotka ovat sekä hauskoja että yllättäviä.

Hänen kokonsa ja voimansa pelottavat minua, mutta samaan aikaan en voilla tuntematta oloani oudon varmaksi, aivan kuin Joona. Hänen sisällään eläminen tuo minulle lohtua. Aivan kuten vankila rauhoittaa pelkurit ja hirsipuu huonot tanssijat.

Minulle Lorigan romaanin suurin ansio on siinä, että se sai minut pohtimaan kulttikirjojen olemusta sekä sitä, miksi kulttikirjat ovat pääasiallisesti miesten kirjoittamia. Mitä ihmeellisen erityistä on siinä kulttikirjojen perustarinassa, että mies on hukassa elämänsä kanssa, juo viinaa/käyttää huumeita ja nai paljon?

Tässä vaiheessa tätä tekstiä on aiheellista kysyä, onko kulttikirja edes mahdollinen ilman viinaa/huumeita ja runsasta naimista? Ovatko ne mieserityisiä perustarpeita, joiden avulla kirjailija tuo esiin sen tyhjiön, jossa kirjan päähenkilö elää? Jos näin on, mitä olisivat ne tekijät, joiden ympärille naisten kirjoittamat kulttikirjat voisivat rakentua?

Naiskulttikirjailijoista haluan ottaa esiin Kathy Ackerin ja Virginie Despentesin, joiden kirjoista olen kirjoittanut blogissani aiemmin.


Tekstissäni "Kun laukesin olen olemassa" olen käsitellyt Ackerin romaania  Tunnottomien valtakunta. Despentesin osalta tässä yhteydessä erityisen kiinnostava on hänen romaaninsa Kauniita asioita.

Sekä Acker että Despentes hyödyntävät kirjoissaan mieskulttikirjojen kuvastoa. Heidän romaaninsa sisältävät brutaaleja kuvauksia, joissa seksuaalisuudella on merkittävä rooli, eikä päihteitä kaihdeta.

Toisin kuin mieskulttikirjailijoilla sukupuoli ei sen sijaan ole sen enempää Ackerilla kuin Despentesilläkään ongelmaton. Mieskulttikirjailijoiden teoksissa sukupuoli ja sukupuolierot otetaan pääosin annettuina, eikä niihin kiinnitetä erityistä huomiota, jos toki sukupuolieroa ikään kuin huomaamatta vahvistetaan kerronnan sivutuotteena. Bukowskin ja kumppaneiden tavoin myös Lorigan romaanissa länsimainen (hetero)miestuska rakentuu osaksi maailmaa, joka on tehty etupäässä (valkoisille hetero)miehille.

Ackerilla ja Despentesillä taas on keskeisessä asemassa ja oikeastaan kaikki heidän kirjoittamansa voidaan tulkita kritiikkinä ahtaita sukupuolinormeja vastaan. Jo se, että he kirjoittavat niin vimmaisesti ja anteeksipyytelemättömästi kuin mitä he tekevät, on itsessään isku patriarkaatin muuriin. Siinä missä useimmat mieskulttikirjailijat vahvistavat naisten ja miesten välisiä eroja Acker ja Despentes purkavat niitä.

Mies- ja naiskulttikirjailijoita yhdistää se, että kummatkin vaikuttavat olevan pääsemättömistä seksistä ja sen kuvaamisesta. Ero on kuitenkin siinä, että mieskulttikirjailijoiden teoksissa naiminen on naimista, kun taas esimerkiksi juuri Ackerilla ja Despentesillä se on myös keino osoittaa sukupuolten välillä vallitsevien valta-asetelmien vinoutuneisuus ja epäbalanssi. 

Mieskulttikirjallisuudessa seksuaalisuus vaikuttaisi olevan keskeinen vapauden väline, vaikkakaan toki se ei lunasta itseensä asetettuja odotuksia. Ackerilla ja Despentesillä sen sijaan seksuaalisuuden kuvaaminen on vastarinnan väline, jonka avulla sukupuolten välinen epätasa-arvo nostetaan valokeilaan.

Lorigalle ja kumppaneille nainen on ensisijaisesti ruumis. Jotakin hetken käytettävää ja sen jälkeen vaihdettavaa. Ackerilla ja Despentesillä taas naisten voima saa alkunsa juuri naisruumista ja sen sisältämistä erityisistä mahdollisuuksista.




Roy Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (2002)
251 sivua
Tokyo ya no nos quiere (1999)
Suom. Päivi Paappanen
LIKE

Kathy Acker: Tunnottomien valtakunta (1996)
Empire of the Senseless (1988)
Suomentanut Silja Hiidenheimo
LIKE

Virginie Despentes: Kauniita asioita (2000)
Les jolies choses (1998)
Suomentanut Kristina Haataja
LIKE

sunnuntai 19. tammikuuta 2020

Riikka Pelo: Kaikki elävä

Riikka Pelo on Suomen Donna Tartt. Tämä ei ole sinänsä olennaista, mutta Pelon vertaamisella Tarttiin on monia perusteltuja syitä.

Sekä Pelo että Tartt julkaisevat harvoin. He kuuluvat niihin nykymaailmassa harvinaisiin kirjailijoihin, jotka malttavat antaa aikaa teostensa valmistumiselle. Jotka hiovat lauseitaan yhä uudestaan ja uudestaan välittämättä siitä, että teokseen kirjoittamiseen kuluu vuosia. Jotka puhaltavat hengen romaaneihinsa henkäys hengäyksellä. Kiireellähän, kuten tiedämme, ei synny kuin kusipäisiä kakaroita, jos niitäkään.

Yksi harvan julkaisutahdin seurauksista on, että odotan kieli pitkällä kuin kuuta nousevaa milloin Pelolta tai Tarttilta tulee uusi romaani. Lisäväreitä asiaan tuo se, että kumpikin näistä kirjailijoista kirjoittaa tiiliskiviä, jotka lähtökohtaisesti eivät ole juttuni ollenkaan. Tarttin ja Pelon kohdalla teosten pituus ei kuitenkaan haittaa minua ollenkaan, vaan pikemminkin päinvastoin. Kun se onnenpäivä koittaa, jolloin kädessäni on uusi Pelo tai Tartt astun mieluusti heidän luomaansa maailmaan pitkäksi aikaa.

Sekä Pelon että Tarttin kirjoissa on valtava pala maailmaa ja tavallaan enemmän kuin yhteen romaanin voisi edes mahduttaa, mutta siitä huolimatta heidän teosten sivuilla ei ole aihetungoksen tuntua.

*

Kaikki elävä pingottuu kolmen eri langan varaan. Niitä ovat pakolaisuus, teinit ja ulkopuolisuus. Alan Melek on jesidinuorukainen, joka on paennut vainoa kotimaassaan Suomeen, jossa viranomaiset eivät halua tunnistaa hänen hätäänsä. Alanin myötä lukija pääsee kokemaan paperittoman elämää sen sisältä käsin. Maailman onnellisimman kansan maassa ihmiset voivat pahoin ja avunsaanti on usein sietämättömän vaikeaa.

Todellakin, jos olet hoidon tarpeessa, kannattaa sanoa, että olet vaikka ajatellut iskeä kirveen jonkun kalloon metrossa, mieluiten länsimetrossa.

Helsinki on Pelon romaanissa monella tapaa jakautunut pääjakolinjan kulkiessa lännessä asuvien rikkaiden ja itäosien köyhien välillä. Alanin status on vielä jälkimmäisiäkin alhaisempi. Häntä ei virallisesti ole edes olemassa.

Alan on suojaton ja kieltä vailla. Hänen tarinaansa ei haluta kuulla saati ymmärtää. Pakolaisten asioita käsittelevässä koneistossa hän menettää ihmisyytensä ja muuttuu nimettömäksi objektiksi.

He puhuttelevat minua ensin, kuin he pitäisivät minua ihmisenä, kaltaisenaan, ja sitten kieltävät koko ihmisyyteni, oikeuteni omaan kokemukseeni, sisäisyyteeni, itseeni, ikään kuin heillä olisi oikeus arvioida kaikkea sitä m ikä minussa on salaisinta ja yksityisintä. Ja täällä heille se oikeus on annettu.

Kaikki elävässä Pelo rinnastaa Alanin ja suomalaisen teinitytön Auran elämäntilanteet ja osoittaa, että hyvin erilaisista lähtökohdista huolimatta heidän kohtaloissaan on paljon samaa. Näin eri kulttuurista lähtöisin olevien ihmisten väliset rajat murtuvat ja esiin siilautuu kaikille yhteinen ihmisyys.

Teinityttöjen elämää on teoksessa kuvattu draivilla, joka on täynnä nuoruuden rätisevää sähköä, kun maailma vielä valheellisesti näyttää siltä, että kaikki on mahdollista. Erityisesti Auraa ja hänen ystäväänsä Saraa kuvaavissa osuuksissa on teinityttöjen elämä tavoitettu tarkkuudella, joka tuo mieleen niin Elena Ferranten Napoli-sarjan Elenan ja Lilan kuin Silvia Avallonen kuvaamat nuoret hänen romaanissaan Teräs. Estrogeenista, elämän nälästä, hukassa olemisesta ja oman identiteetin epätoivoisia muotoja saavasta etsinnästä syntyy tyrmäävän elämänmakuinen sekoitus.

Nuoret tytöt ovat Pelon romaanissa alttiita. Heitä on helppo käyttää hyväksi ja sillä mitä heille tapahtuu,  on seurauksia, jotka vaikuttavat ja lyövät mustan varjon koko heidän loppuelämäänsä.

Ruumis on Kaikki elävässä muistin paikka ja pinta. Alanin kohdalla jäljet ruumiissa ovat myös konkreettisia, mutta ruumiin muisti kätkee sisälleen paljon sellaistakin, joka ei suoraan ulospäin näy ja jolle on vaikea antaa sanallista muotoa. Alanin menneisyys on kirjoitettu hänen ruumiiseensa ja tämän vuoksi siitä on mahdotonta päästä eroon. Lisäksi hänen ruumiinsa on hälytystilan tyyssija, joka on jatkuvassa pakenemisvalmiudessa.

Lainsuojattomuutensa osalta Aura ja Alan ovat moderni versio Bonniesta ja Clydesta.   Pelo käyttää valtavan hienosti typografiaa hyväkseen kuvatessaan näiden kahden välisen suhteen liikkeitä. Tekstin sijoittelusta tulee näin keino, joka antaa puhumattomille äänen.

Teoksen läpi kulkee yhteiskuntakritiikki ja humanistinen ihmisen puolutustua. Pelon teksti on arkaaista ja vyöryilevää. Se virtaa vesiputouksen lailla ja möyrii mukaansa paloja myyteistä.

Loppua kohden Kaikki elävä saa yhä dystooppisempia sävyjä, jotka ovat luettavissa kritiikkinä ilmastonmuutosta kohtaan suunnattujen toimien riittämättömyydestä. Auran päälle maailma vyöryy voimalla, joka saa hänet muiden pakopaikkojen puuttuessa vaipumaan syvälle itseensä muiden tavoittamattomiin. Hänen äitinsä osaksi tulee raskas taakka. Uskoa päivästä toiseen, että tytär vielä paranee.

Kaikki elävä on valtavan suuri romaani, johon Pelo on imeyttänyt kaiken sen, mitä ympärillämme parhaillaan tapahtuu.  Se on se peili, johon jokaisen meistä tulisi katsoa.




Riikka Pelo: Kaikki elävä
613 sivua
Teos



sunnuntai 12. tammikuuta 2020

Mirkka Mattheiszen: Lokki

Kaikkihan Lokin tuntee. Se on se tyyppi, jota varten kauppatorin yläpuolelle piti asentaa verkot, jotta se ei veisi jengin eväitä omiin suihinsa. Sen se nimittäin osaa erityisen hyvin. Taitavan ja nopean varastamisen.

Viimeksi törmäsin Lokkiin Kansallisteatterissa, joten voimme päätellä, että se on lintu, joka omaa kulttuurista kerrostumaa. Sen jälkeen kun yks tyyppi nimeltä Tsehov keksi antaa näytelmälleen nimeksi Lokki ei se ole lakannut lentelemästä milloin milläkin näyttämöllä.  On siis ihan mahdollista, että se on lintu, jolle on taputettu eniten.

Mirkka Mattheiszenin runokokoelma Lokki - Erään kohtaamisen muistiinpanot on kierrelehtiön muotoinen. Muodosta seuraa, että kokoelman lukeminen on loputonta, sillä viimeistä sivua ei ole, vaan loppuun päästyään lukija on taas alussa. Lukeminen simuloi näin lokin lentoa, joka jatkuu ja jatkuu aina vaan.

Kierremuodon etuja on, että kokoelman lukeminen on helppo tauottaa mihin kohtaan hyvänsä. Tauosta tulee ikään kuin lokin pysähdys. Se hetki, kun se luopuu lentämästä ja asettuu tarkkailijan rooliin silmät uteliaisuutta kiiluen. Samalla Lokista tulee itsensä kirjanmerkki.

On merkillepantavaa ja samalla erittäin harvinaista, että tekijän nimi puuttuu kokoelman kannesta. Tämän seurauksena tekijäksi asettautuu kokoelman kannessa oleva lokki. Ihmistekijä on häivytetty pois ja lokilliset pidot voivat alkaa.

Lokissa Mattheiszen kyseenalaistaa ihmisen ja eläimen rajat. Lajien väliset rajat ja erot murtuvat. Lokki venyttää ihmisyyttä, jonka ihmisyyden voi todistaa esimerkiksi kielitoimisto, joka toteaa, että ihmiseen viitatataan pronominilla hän. Juuri näin Mattheiszen kokoelmassaan tekee.

Lentämällä ja ajautumalla paikkoihin, tekemällä erinäisiä tekoja - harrastamalla kehonrakennusta, kaahaamalla moottoritiellä, piirtämällä asemakaavaa, jne. - Lokki tulee kirjoittaneeksi lokkikirjaa. Se on hänen kuvauksensa maailmasta. Nokanisku ympärillä tapahtuvaan.

Lokki on kokoelmana randomin tuntuinen ja herättää kysymyksen siitä, miksi mukaan on otettu jokin tietty asia tai tapahtuma, eikä joku toinen. Mikä tässä kuvatuksi valitussa on sillä tapaa olennaista, että juuri se on otettu mukaan, kun taas jotain muuta on suljettu pois? Randomiuden tunnetta voisi perustella sillä, että se imitoi (eläin)lokin tapaa olla maailmassa. Yllättäviä syöksyjä ja yleistä käytöksen arvaamattomuutta, kun sen tekoja tarkastelee ihmisen näkökulmasta.

En kuitenkaan voi pelkästään tyytyä edelliseen tulkintaan, koska kysymykseen randomiudesta liittyy niin paljon mielenkiintoista. Miksi joku sana vaikuttaa siltä, että se on juuri siinä paikassa kuin sen pitääkin olla? Miksi joku toinen sana herättää tunteen, että se on siinä sattumalta ja että sen tilalla voisi aivan hyvin tai jopa paremmin olla joku toinen sana? Mistä syntyy tunne sanojen välisistä kytköksistä? Mikä vetää sanoja toistensa läheisyyteen?

Mattheiszenin kokoelmassa on allegoristen eläinsatujen tunnelmaa. Lokki

kääntää sivua, lehteilee sukupuuta, piirtelee itseään oksistoihin
[...] 
on tukevasti juovuksissa

Onko Lokki/lokki symboli? Ja jos niin, mille? Mitä on lokkiuden erityisyys?

Lokki on - myös kokoelmana - vieras, muu, toinen. Se ei ole vangittavissa. Se on subjekti, joka valuu objektiksi, joka "kypsennetään uunissa 175ºC/viitisen minuuttia molemmin puolin".




Mirkka Mattheiszen: Lokki - Erään kohtaamisen muistiinpanot
Sivunumeroimaton
Puru-kollektiivi (2019)

Kirja saatu kustantajalta. Kiitos!

maanantai 6. tammikuuta 2020

#runo2020 -haaste - liikennevalot

Tässä tulee vuoden 2020 runohaaste.

Kuten tapanani on ollut julkaisen tänäkin vuonna runohaasteen, johon voi osallistua mahdollisimman helposti. Tarkoituksena on edelleenkin rohkaista ihmisiä lukemaan runoja ja kirjoittamaan niistä.

Pidetään mielessä, että runoja ei voi lukea väärin, eikä niistä voi kirjoittaa väärin. Vaiennetaan se ääni, joka väittää, että sinä, minä ja xyz emme osaisi lukea runoja tai kirjoittaa niistä.

Viime aikoina olen usein kuullut sanottavan, että runous elää tällä hetkellä vahvasti. Lavarunotilaisuuksissa tuvat ovat täynnä ja runoja julkaistaan valtavasti - tosin ei useinkaan niiden perinteisempien kustantamojen toimesta. Edelliseen on tietysti syynä se, että runojen julkaiseminen on bisnesmielessä kannattamatonta.

Rahako sitten on maailmassa tärkeintä? Siltä usein tuntuu nykyisin myös kirjallisuuden osalta. Huonoa ja mitäänsanomatonta kirjallisuutta julkaistaan yhä enemmän. Trendi tuntuu olevan myös, että kunhan onnistuu tekemään itsestään julkisuuden henkilön (tai on sellaiselle edes sukua) on huomattavasti helpompaa saada kustannussopimus. Kirjallisia ansioita tärkeämpää vaikuttaa olevan, että tulevalla kirjalla on jo valmiiksi mahdollisimman suuri potentiaalinen ostajakunta.

Koska kustantamot eivät voi toimia ilman voittoa, on ymmärrettävää, että ne joutuvat tinkimään kirjojen laadusta ja satsaamaan suurta yleisöä kosiskelevaan kirjallisuuteen. Jos eläisimme täydellisessä maailmassa hyvän kirjallisuuden kustantaminen nauttisi erityistä tukea.

Kaupallistuneessa kirjallisuusmaailmassa on entistä tärkeämpää puolustaa kirjallisuutta kirjallisuuden itsensä tähden ja osa tätä "pelastussuunnitelmaa" on runouden esiin tuominen, jota tämäkin haaste omalta vaatimattomalta osaltaan on.

*

Runo2020-haasteen toteutussuunnitelmana ovat liikennevalot:

MUSTA

PUNAINEN

SININEN


Haasteen voi suorittaa lukemalla haluamansa määrän runokokoelmia ja luokittelemalla ne yllä mainittujen liikennevalojen värien suhteen.

Mitä tarkoittaa musta? Sen päätät sinä
Mitä tarkoittaa punainen? Sen päätät sinä
Mitä tarkoittaa sininen? Sen päätät sinä


Haasteaika alka n.y.t ja päättyy 31.12.2020. Hashtag on #runo2020.


Tervetuloa mukaan!



keskiviikko 1. tammikuuta 2020

#runo19 - haastekoonti

Vuoden 2019 runohaasteen ohje oli seuraava:

1. Lue runoja
2. Kirjoita tai puhu runoista
3. Innostu runoista
4. Vuoden lopussa nosta esiin sinulle merkittävimmät sitaatit lukemistasi runoista (muista mainita mistä ja kenen kokoelmasta sitaatti on peräisin) ja yhdistä sitaatit yhdeksi runoksi eli tee oma runosi sitaattien avulla. Älä muuta sitaateissa mitään, älä lisää, poista tai taivuta sanoja, vaan anna sitaattien kommunikoida keskenään sanatarkasti sellaisina kuin runoilija on ne alunperin kirjoittanut.

Itse epäonnistuin tässä haasteessa pahasti, sillä oikeastaan koko syksy meni niin, että en saanut aikaan kirjoittaa runoista ja loppuvuotta kohden yhä harvemmin mistään muustakaan. Niinkin voi käydä. Sekin on ihan okei. Aina tekstiä ei vaan synny, eikä omia runojen tai kirjojen ylipäänsä herättämiä tuntoja pysty kuvailemaan.


Nelli Ruotsalainen: Täällä en pyydä enää anteeksi
Heli Slunga: Kehtolauluja kuoleville
Gertrude Stein: Herkät napit
Eeva Maria al-Khazaali: Että näkisin siitä unia
Teemu Helle: Kahden kaupungin runot
Miira Luhtavaara: Sinusta roikkuu valoa
Kari Aronpuro: Aperitiff - avoin kaupunki
Reetta Pekkanen: Kärhi
Athena Farrokhzad: Vitsvit
Tiina Lehikoinen: Terra nova
Jouni Teittinen: Sydäntasku
Maila Pylkkönen: Tarina tappelusta
Jere Vartiainen: Minuus / miinus
Silene Lehto: Kultapoika, kuplapoika
Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin
Pauliina Haasjoki: Promessa
Väinö Kirstinä: Pitkän tähtäyksen LSD-suunnitelma


Vuoden vaikuttavimmaksi sitaatiksi olen valinnut seuraavat kolme riviä Jere Vartiaisen runokokoelmasta Minuus, miinus


Mutta Puppekin löysi pallon.
Toivoa on.

On, on.


Tämän myötä hyvää uutta vuotta kaikille!




PS. En itsekään noudattanut runohaasteen tehtävänantoa ihan kokonaan. Sekin on okei.

sunnuntai 29. joulukuuta 2019

10 kaikkein parasta vuonna 2019

On tilinteon aika.

Nyt ei ole tulossa pitkää kirjaluetteloa, vaan nostan framille vain ne kaikkein parhaimmat vuonna 2019 lukemani kirjat. Tässä tehtävässä käytän suunnatonta itsekuria, josta väkisinkin seuraa, että moni erittäin mainio teos ei tule mainituksi.

Suurimman vaikutuksen tehnyttä kirjaa en tosin joudu miettimään yhtään, sillä sen asema tänä vuonna luettujen joukossa on täysin kiistaton ja siksi myös mainitsen juuri tämän teoksen ensimmäisenä. Muilta osin alla mainitut teokset ovat randomissa järjestyksessä.

Siis:



1. Monika Fagerholm: Kuka tappoi Bambin?  (Teos, Förlaget)
Vem dödade bambi? (suom. Laura Jänisniemi)

"On ihanaa, että näin vahvoja kirjallisia maailmoja on olemassa. On kamalaa, että nämä maailmat ovat fiktiivisiä, eikä niihin voi oikeassa elämässä matkustaa, kuten vaikka Koivukylään."

*

2. Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama (Tammi)

"Dioraama on filtteri. Tapa nähdä maailma ja löytää sellaista, joka ei oikeastaan ole löydettävissä. Se on lokakuun aamu, jonka kauneus on täynnä kirpeyttä, joka väkisinkin myös satuttaa kauneudellaan. Hakkarainen kirjoittaa, että "se, joka näkee kauneuden ympärillään, on aina rikas, kaikista rikkain." Tästä päätellen hän itse on estetiikan miljonääri."

*

3. Maria Matinmikko: Kolkka (Siltala)

"On se kumma eikö olekin. Sillä tavalla kumma you know. Itsekin huomaan, että kirjoittaessani kaikenlaiset tornit ja sauvat ja muut fallisen muotoiset härpäkkeet haluavat tunkeutua tekstiini. Se varmaan johtuu niiden tanasta muodosta, joka edistää tunkeutumisen pyrkimyksiä. Tarvitsemme laahusten ja laskosten kirjoitusta, tarvitsemme kolkkamaista pyöreää sähkövirtaa."

*

4. Ali Smith: Autumn (Penguin)

"Smith on oma genrensä. Hän on kirjailija, jonka kirjoittaminen ei vaikuta tunnustavan mitään rajoja tai rajoituksia, vaan on läpeensä omaehtoista ja kapinallista. Hän ei välitä säännöistä, eikä muodoista. Hän kirjoittaa tekstuaalisen latunsa umpihankeen ja soittaa kieltä kuin se olisi jotakin hänen ikiomaansa. Hän on kirjailija, jonka teoksia joko rakastaa tai sitten ei."

*

5. Sara Stridsberg: Kärlekens Antarktis (Albert Bonniers Förlag, suom. Rakkauden Antarktis, Tammi)

"Stridsbergin kielen ilmaisuvoima on tyrmäävää. Se satuttaa kauneudellaan ja rumuudellaan. Usein samanaikaisesti. "Madot ryömivät kukkasissa ja kuolleiden silmissä." Stridsberg onnistuu välttämään sentimentaalisuuden, joka paikoin vaivasi hänen romaaniaan Niin raskas on rakkaus. Kärlekens Antarktis onkin kielellisessä komeudessaan lähempänä Drömfakultetenia. Kummassakaan näistä kirjoista ei voi osoittaa kohtaa, jossa väkivalta, armo ja oksennus olisivat erotettavissa toisistaan."

*

6. Maggie Nelson: Sinelmiä (S&S)
(Bluets, suom. Kaijamari Sivill)

"Sininen on Nelsonille farmakon - lääke, myrkky ja uhrilahja. Sininen on ylittämätöntä paitsi joinakin harvinaisina hetkinä, kun rakkaudesta lähtee valo, joka syövyttää sinisen. Valo, joka toimii kuin peittausaine ja syövyttää sinisen tatuoinniksi iholle, joka huutaa rakastettua maistamaan."

*

7. Maija Muinonen: sexdeathbabies (Teos)

"sexdeatbabies on kielen juhlaa. Kielen, jonka identiteetti ei paljasta itseään. Kielen, joka nauraa niin, että välillä ei tiedä, onko täysin hiljaista vai äärettömän meluisaa."

*

8. Pirkko Saisio: Epäröintejä (Siltala)

"Vain harva pystyy menemään niin kirjallisten ytimien sisimpiin huoneisiin kuin Saisio Epäröinneissä tekee. Tässä kirjassa on kaikki olennainen, mikä on tarpeen kirjoittamisesta tietää. En voi kuin ihastuneena ihmetellä, miten Saisio onnistuu kerta toisensa jälkeen kirjoittamaan tuotantonsa parhaan kirjan."

*

9. Athena Farrokhzad: Vitsvit (Albert Bonniers Förlag)

"Farrokhzadin runot tekevät kipeää. Ne ovat happoa, jotka syövyttävät pitkään."

*

10. Tiina Lehikoinen: Terra nova (Poesia)

"Siitä, että maailma on nyt näin voidaan päätellä, että se voisi olla toisin. Tiina Lehikoisen Terra nova on tämän uuden maailman puhaltamista tulevaksi. Sen houkuttelua esiin ja vetämistä kohti. Sanallisten harppuunoiden iskemistä uuden terran pintaan. Tule jo, me ollaan ihan valmiina."



sunnuntai 15. joulukuuta 2019

Kirjoittamalla vapaaksi - Taija Tuominen: Kuningaskobra

Voi olla, että olen kirjoittanut sentimentaalista paskaa. Otan sen riskin ja mietin, että niinä pimeinä öinä aamuyöstä kello 4, kun nukkuminen tuntuu kaukaisimmalta, saattaa sentimentaalisen alta löytyä yllättäviä asioita. Aivan. Juuri niitä, joita päivisin ei kehtaisi edes sanoa ääneen.

Moni lukija tunnistaa ne hetket ja sen tuskan, kun yrittää tehdä päätöstä siitä, mitä lukisi seuraavaksi. Ne hetket kirjahyllyn edessä, ne vaeltelut kirjastossa ja kirjakaupoissa, ne väärien kirjojen seireenin kutsut ja pettymykset, kun kirja on taas kerran jätettävä kesken, koska se puhuu kieltä, josta ei saa otetta. Sitäkin arvokkaampaa on, kun se oikea kirja löytyy. Se tuntuu niin hyvältä, että sen hyvän tuntemisen keskellä uskaltaa ajatella, että ilman juuri tätä kirjaa monikin asia olisi voinut mennä kovin toisin.

Juuri nyt se kirja on minulle Taija Tuomisen Kuningaskobra.

Tuomisen romaanin "löytäminen" ei tapahtunut suorinta reittiä. Tarvittiin Erja Manto, Tammen työntekijä ja kylpyhuoneremontti - päällimmäiset tekijät mainitakseni.

Erja Manto on äänikirjalukijoiden aatelia ja niinpä laitoin hänen nimensä hakusanaksi käyttämääni äänikirjapalveluun. Sitä kautta löysin Taija Tuomisen esikoisromaanin  Tiikerihai. Tammen työntekijä taas keksi lähettää minulle Kuningaskobran, johon en välttämättä olisi tarttunut, jos en olisi tuntenut Tiikerihaita. Kylpyhuoneremontti puolestaan pakotti lähtemään evakkoon hotelliin, jonne otin mukaani Kuningaskobran ja jossa saatoin keskittyä siihen täysillä.

On hyvä, jos Kuningaskobraan tarttuessaan tuntee Tiikerihain. Täysin välttämätöntä se ei ole, mutta minulle Tuomisen esikoisromaanin tunteminen avasi ihan uusia näköaloja myös Kuningaskobraan ja jälkimmäinen taas asetti Tiikerihain osin uuteen valoon.

Jos Kuningaskobran tematiikan haluaa tiivistää yhteen lauseeseen voi todeta, että se on ylistyslaulu kirjoittamiselle ja siihen sisältyvälle voimalle. Tuomisen romaani on autofiktiota, jossa hän jatkaa Tiikerihaista tuttua omasta menneisyydestään itsensä vapaaksi kirjoittamista.

Tiikeihain alkua kuunnellessani ajattelin Timo K. Mukkaa. Näin pitkälti siksi, että Tuomisen kieli on valtavan voimakasta ja roisia. Romaanin edetessä pidemmälle kävi yhä selvemmäksi, että Tiikerihain rinnalla Mukka on melko kesyä kamaa.

Koska en tiennyt Tiikerihaista etukäteen mitään, enkä tuntenut siitä aikoinaan käytyä keskustelua, luin sen fiktiona, jolla arvelin olevan jonkinasteista todellisuuspohjaa. Kuningaskobrassa käy ilmi, että Tuominen todellakin kirjoittaa omasta elämästään, joka tietenkään ei tarkoita, että kaikki kuvattu olisi totta.

Kuningaskobran lukeminen lähti kohdallani käyntiin onnellisissa merkeissä, sillä heti teoksen alusta löytyy tekijä, joka saa minut kokemaan, että nyt on äänessä sielunsisko. Kertoja nimittäin tuo esiin David Bowien merkityksen itselleen ja kertoo, miten Sky News haastatteli häntä Bowien kuoleman jälkeen. Kysymykseen Bowien merkityksestä hän vastaa: "Because of David I was not so lonely and lost. You painted my face visible to me."

Kun kertoja myöhemmin kirjoittaa kolumnin Bowiesta hän saa osakseen pilkkaa siitä, että suree tämän kuolemaa.

"[...] miten kukaan voi itkeä jotain poptähteä, kun ihmiset menettävät koko ajan läheisiään." 

Tälle pilkkaajalle haluan kertoa, että Bowien kuoleman jälkeen itkin noin kuukauden ajan joka ilta. Suruni voimakkuus tuli itsellenikin täytenä yllätyksenä. En odota pilkkaajan ymmärtävän ja ne, jotka ymmärtävät eivät tarvitse selityksiä.

Bowie mainitaan Kuningaskobrassa useamman kerran. Hän on se laituri, jolla kohtaan teoksen kertojan, emmekä me tarvitse sanoja.

Tiikerihai syntyi Tuomisen vaikeista lapsuus- ja nuoruuskokemuksista. Kirjoittaminen oli väylä toisenlaiseen tulevaisuuteen kuin mitä kohti aiempi elämä oli häntä ohjaamassa. Kirjoittaminen oli henkilökohtainen vallankumous ja vapauden lippu, joka liehuu Tuomisen romaanien sivuilla.

Tiikerihaita kuunnellessani mietin, miksi kielen on oltava niin julmaa ja inhorealistista kuin se on. Pohdin halusiko Tuominen Tiikerihailla näyttää, että naiset voivat kirjoittaa yhtä lailla rankasti kuin Juha Seppälä ja kumppanit.

Kuningaskobran luettuani näen kielen merkityksen toisin. Kielen oli oltava Tiikerihaissa kamalaa, jotta se repisi kirjoittajan irti äidistä, joka kohteli tytärtään järkyttävän huonosti. Kieli toimi kirjaimellisesti porttina, josta astua ulos lapsuudesta ja nuoruudesta.

Fiktiivisen ja toden välinen kamppailu on yksi Tuomisen romaanien ominaispiirteistä. Toisinaan fiktiivinen piilottaa totuuden, toisinaan taas tuo sen esiin tavalla, johon totuudelliset kuvaukset eivät pystyisi.

Siitä kaikesta on tullut muovailuvahaa, josta voin rakentaa juuri sellaisia maailmoita kuin haluan, sellaisia, joissa voin tunnustaa ja valehdella.
[...] 
Pitää odottaa, että fiktio saa oman muistin.


Paitsi kirjailija Tuominen on myös kirjoittamisen opettaja ja Kuningaskobrasta löytyykin hyviä neuvoja kaikille kirjoittajille ja kirjan julkaisemista haaveileville. Tuominen kuvaa omaa elämäänsä, työtään läänintaiteilijan ja kirjoittamisen opettajana. Hän kertoo, millaisia neuvoja hän kirjoittajaoppilailleen antaa ja muistuttaa, että

"kaikki surut voidaan kestää, jos ne ovat osa tarinaa tai niistä kirjoitetaan sellainen." 

Tuomisen näkemys kalskahtaa idealistiselta, mutta siinä on myös paljon totta. Suhde koettuun voi muuttua radikaalisti, kun sen pukee sanoiksi ja kirjaimiksi.

Kuningaskobra on romaani menneisyyden kukistamisesta, kirjailijaksi tulosta ja oman elämän haltuunotosta. Tuominen kuvaa vakuuttavasti, miten tärkeä merkitys on sillä, että on olemassa joku, joka uskoo omaan tekemiseen ja kannustaa. Kuningaskobrassa tämä henkilö on Tuomisen äidinkielen opettaja Hilja Mörsäri, joka itsekin kirjoitti runoja.

Kuningaskobran sivuja valaisee kirjoittamiseen kätkeytyvä voima ja kirjastoauton lohdulliset valot, jotka eivät lakkaa muistuttamasta siitä, että on tuhansia muitakin maailmoja kuin se, jonka vangiksi ihminen uhkaa jäädä.

Kuningaskobra on katarttinen lukukokemus kaikille niille, joita menneisyys uhkaa pitää vankinaan.




Taija Tuominen: Kuningaskobra
245 sivua
Tammi (2019)

Kirja saatu kustantajalta. Kiitos.