sunnuntai 15. toukokuuta 2022

Annie Ernaux: Vuodet


 "Hän haluaisi pelastaa jotakin ajasta, jonne emme enää koskaan pääse."

Ranskalaisen Annie Ernaux'n (s. 1940) Vuodet (Les Années, suom. Lotta Toivanen) on muistelmateos, jossa Ernaux luo lineaarisen kollaasin elämästään. Puhutaan filminauhasta, joka kulkee ihmisen silmien editse juuri ennen hänen kuolemaansa ja Vuodet voi nähdä juuri tämän kaltaisena välähtävien kuvien sarjana.

Merkillepantavaa tässä teoksessa on, että sitä ei ole kerrottu niinkään muistelevasta subjektista käsin vaan Ernaux kuvaa, miten erilaiset yleismaailmalliset tapahtumat, aikakausien virtaukset ja eri alojen ja elämänpiirien kehityskulut vaikuttavat kokevaan minään.

Ernaux antaa itsensä Vuosissa kohteeksi, jolle ja jota vasten maailma tapahtuu. Teoksen lopussa hän kirjoittaa, että hänen kirjastaan "tulee imperfektissä virtaava kertomus, johon nykyhetki vähitellen uppoaa elämän viimeistä kuvaa myöten."

Vuodet on joki, johon jokainen lukija astuu oman ikänsä merkitsemän henkilökohtaisen kontekstin kautta, joka ei voi olla vaikuttamatta siihen, miten Ernaux'n teoksen kokee. Se, mikä toiselle ehkä näyttäytyy nostalgiana, edustaa toiselle kuvausta ajasta, jonka hän itsekin on elänyt.

Vuodet tallentaa aikaa ja kokemuksia passiivin ja me-muotoisen kerronnan kautta siinä määrin kuin kieli sen tekee mahdolliseksi.

Toistan. Siinä määrin kuin kieli sen tekee mahdolliseksi.



"Hän pysyisi aina oman kielensä, kaikkien yhteisen kielen sisällä, se oli ainoa väline, jolla hän saattoi pureutua häntä raivostuttaviin asioihin."


Kaikki se, minkä kuvaamiseen ja välittämiseen eteenpäin kieli ei riitä painuu viimeistään kokijansa myötä lopulliseen unohdukseen.

Ernaux tuo esiin kielen rekisterit, miten käyttämämme kieli muuttuu eri tilanteissa ja ympäristöissä, ja miten "kotikieli on elimellinen osa meitä". Miten se on kielemme pohja, joka kantaa mukanaan kodin koko ympäristöä. 

Perheessä käytetty kieli on kuin oma murteensa, jota ulkopuoliset eivät voi täysin ymmärtää. Keskeisessä asemassa ovat myös sukupolvelta toiselle kulkevat sanonnat. Niiden perheensisäistä me-subjektiviteettia luova perheliima. Kielen ja lapsuudenkodin merkityksen korostamisen osalta Ernaux'n teoksesta voi löytää sukulaisuutta Natalia Ginzburgin teokseen Kieli jota puhuimme.


Kieli kasvaa sanoja laajemmaksi. Omaa muistin kieltään Vuosissa puhuvat valokuvat, joihin ikuistetaan erityisesti elämän tärkeät hetket. Valokuvista tulee kannattimia, jotka pitävät yllä juhlahetkien varaan rakentuvaa kertomusta, joka kertoo hyvin vähän suurimmasta osasta ihmisen elämää. Juhlavalokuvissa näkyvät elämän korkeat hetket. Kuvaan jäädytetyt tuokiot, joista on häivytetty arki ja sen ikävä paino. Vuosien myötä kuvista tulee totuus, jolla välttämättä ei ole paljoakaan tekemistä eletyn totuuden kanssa.

Vuosikymmenet ominaispiirteineen heräävät Ernaux'n teoksessa eloon ja paljastavat, miten kokemamme on aikasidonnaista. Samalla hahmottuu, miten samatkin sanat ja ilmaisut (esimerkkinä vaikkapa vapaus) sisältävät aivan erilaisia vivahteita ja saavat erilaisia ilmenemismuotoja sen mukaan, millä vuosikymmenellä eletään ja minkä ikäisestä henkilöstä on kysymys. Vaikka tämä on ensi ajatuksella itsestäänselvää Ernaux onnistuu kuvaamaan näitä merkitysliikahdusten piirteitä harvinaisen syvästi ja kattavasti.

Rakastan Ernaux'n kultivoitua ironiaa, joka tulee herkullisesti esiin hänen kuvatessaan naisten suhdetta vapauteen. Vaikka tyttärillä on äitejään enemmän vapauden mahdollisuuksia, ovat ne usein näennäisiä tai tyttäret eivät osaa nähdä vapauksiensa arvoa.

"He olivat luulleet, etteivät ikinä alkaisi muistuttaa äitiään, mutta siinä he nyt jatkoivat samaa rataa. Heillä oli enemmän vapautta, olihan heillä Beauvoirin Toinen sukupuoli ja mainoslause Moulinex vapauttaa naisen!" (kurs. Ernaux'n)


Vaikka vuosikymmenet ja viitekehykset vaihtuvat monet peruskysymykset pysyvät pohjimmiltaan samoina. Perheen asema ihmisen elämää jäsentävänä yksikkönä näyttäytyy teoksessa vahvana. Ernaux havainnoi, miten perhe-elämä ottaa aiempien unelmien paikan ja tuo mukanaan materialismin. 

Perheen hyvinvointi ja naisen itsensä toteuttaminen joutuvat usein vielä tänä päivänäkin törmäyskurssille ja aiheuttavat syyllisyyttä naisille, vaikka edistystä on tässä suhteessa tapahtunutkin. Kun Ernaux kuvaa, miten vielä 1900-luvun puolivälissä pelkkä päiväkirjan kirjoittaminen tuntui uhkalta perhe-elämää kohtaan hahmottuu esiin yhteiskunnallisesti laajempi sukupuolten välistä epätasa-arvoa kuvaava tilanne, jonka vertailukohdaksi luennassani asettuu italialaisen Alba de Céspedesin romaani Kielletty päiväkirja (Otava, Quaderno proibito 1954).

Ernaux'n päiväkirjan kirjoittamiseen liittyvä pohdinta siitä, miten hän koki, että päiväkirjan kirjoittaminen manifestoi tunteen siitä, että naisella ei ole oikeuttaa "sisäiseen maailmaan" voisi aivan yhtä hyvin olla peräisin de Céspedesin romaanista.


Ernaux'n teoksen laaja aikaperspektiivi on pääsylippu paitsi laajoihin yhteiskunnallisiin muutoksiin myös arvoissa tapahtuneisiin siirtymiin. Lähestyttäessä nykyaikaa esiin nousee, miten kaikesta ihmisessä tulee yhä enenevässä määrin jatkuvan markkinoin kohde.  Tässä kehityskulussa merkittävä osa on kehoon liittyvillä täydellisyyspyrkimyksillä, jotka avaavat yhä uusia mahdollisuuksia markkinoida keinoja, joiden luvataan tekevän kehosta täydellisen.

Vuodet ankkuroituu vahvasti ranskalaiseen kulttuuriin ja yhteiskunnalliseen ilmastoon ja niiden vaikutukseen yksittäisen ihmisen elämään. Samalla se kuitenkin nousee yleisemmäksi ajankuvaksi, sillä suuret historialliset tapahtumat (toisen maailmansodan seuraukset, Berliinin muurin murtuminen, Neuvostoliiton hajoaminen, Balkanin sodat, terrori-iskut) ovat vaikuttaneet suoraan vähintäänkin koko länsimaailmaan. Silti se, miten nämä asiat on koettu ja minkälaisia vaikutuksia niillä on ollut on aina sidoksissa paitsi kokijaansa yksilönä myös hänen kansalliseen identiteettiinsä.



Annie Ernaux: Vuodet

215 sivua

Les Années

Suom. Lotta Toivanen

Gummerus 2021




sunnuntai 8. toukokuuta 2022

Petra Forstén: Kadonneet tytöt


En ollut lukenut Petra Forsténin Kadonneita tyttöjä edes puoleen väliin, kun jo tiesin, mikä tulisi olemaan ensimmäinen tästä teoksesta kirjoittamani lause. Toki siinä vaiheessa oli vielä olemassa riski, että teos muuttaisi kurssia tavalla, joka pakottaisi vaihtamaan kyseisen lauseen. 

Niin ei käynyt ja se lause kuuluu: Kadonneet tytöt ei ole mikään tavanomainen esikoisromaani.

Forsténin kerronta nimittäin on niin taidokasta, että sen kaltaista tulee yleensä esiin vasta kirjailijan myöhemmissä teoksissa. 

Kadonneista tytöistä näkyy, että Forstén on lukenut paljon ja hänen lukemansa on muuttunut kirjalliseksi ja kerronnalliseksi pääomaksi. Kaikille niille, joiden ensisijainen tavoite on olla kirjailija tämä teos on hyvä muistutus siitä, että kirjoittaminen alkaa lukemisesta.

*

Kadonneiden tyttöjen lähtöasetelma on kutkuttava. Teoksen päähenkilö Agnes on ollut teini-ikäisenä osa viiden tytön muodostamaa Laumaa ja tyttöjen, nyt jo naisten, on määrä tavata 20 vuoden tauon jälkeen. Agnes, joka on jo niittänyt jonkin verran mainetta kuvataiteilijana, istuu ravintolassa, jonka seinillä on hänen taulujaan ja odottaa muiden Lauman jäsenten saapuvan paikalle.

Aika kuluu. 

Agnes odottaa. 

Viiniä kaadetaan myös niihin laseihin, joiden juojat eivät ole vielä tulleet paikalle. 

Tulevatko he edes? 

Nurkassa varjo kuin Godot.

*

Forstén kuvaa Agneksen kautta tyttöryhmien dynamiikkaa. Miten ulkopuolinen voi päästä mukaan ja miten hän voi säilyttää paikkansa ryhmässä. Millainen pitää olla. Ei liian erilainen, ei myöskään täysin samanlainen kuin muut, ohjeistaa Ellen, joka on Agnesille läheisin Lauman jäsenistä. Ellenin mukaan Lauman kiinnostuksen säilyttääkseen on oltava salaperäinen. Hieman mysteerinen ja vaikeasti tulkittava.

Kadonneissa tytöissä myös tarinoilla on tärkeä voima. Tytöt kertovat niitä toisilleen ja muuntelevat niitä omien tarkoitusperiensä mukaisesti sekä välttääkseen Laumaa kokemasta tylsyyttä, sillä tylsyys on pahinta mitä voi olla. Tylsyys on rikos Laumaa vastaan.

Tyttöjen välillä ilma on sakeana ääneen lausumattomia sääntöjä. Niiden rinnalla aikuisten naisten odotukset ja heidän "tietonsa" Agnesin parhaasta.

"Mitä minulta puuttui, sen tiesivät parhaiten muut. Ja useimmiten itseäni vanhemmat naiset. He joilla oli jo elämänkokemusta. He jotka ystävällisesti halusivat kertoa minulle, miten minun kuuluisi elää. Mitä minun täytyisi haluta, sen he kertoivat minulle."

Vanhempien naisten jääpaloina kilisevä ystävällisyys. 

Seurustelu, perhe, lapset. 

Tyttöjen parhaaksi luotu suunnitelma on toteuttamista vaille valmis. Ja entäs sitten, kun tyttö tekee jotakin odottamatonta. Silloin tietysti kaikki on hänen omaa syytään ja kyllähän siitä tytöstä jo etukäteen tiedettiin, että se on sellainen ja sellainen toteavat ihmiset jälkikäteen.

*

Agnesin perhe on muuttanut usein ja tämän myötä häneen on jäänyt asumaan yksinäisyyden ja juurettomuuden tunteet. Hän lääkitsee itseään nuorille tyypillisellä lohtu-unelmalla: "[e]ttä joku päivä minut löydettäisiin ja kaikki muuttuisi." Taivaalla mustana pilvenä pahin pelko, että unelma ei koskaan toteutuisi.

Forstén kuvaa pakahduttavan tarkasti Agnesin asemaa Laumassa. Miten riemukasta on kuulua porukkaan ja miten munankuorinen hänen asemansa Laumassa on. Milloin tahansa, aivan milloin tahansa voi käydä niin, että Agnes tulee rikkoneeksi Lauman itselleen luomia periaatteita tavalla, josta rangaistaan potkimalla hänet pois muiden joukosta.

Lauma osaa olla niin taitavasti julma. Kadonneet tytöt sisältää kohtauksen, josta toipumiseen minulla menee tovi jos toinenkin. Tulee muistoja omasta nuoruudesta, tulee muistoja ystävieni nuoruudesta. Vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen tätä samaa tyttöjen välistä vallankäyttöä. 

Et kai ottanut tosissasi? 

Ja ne katseet. 

Ja se kehonkieli. 

Ja se häpeä. 

Ja se raivo. 

Ja että taas. 

Ja että vieläkin.

*

Edellä esiin tuomani asiat riittäisivät jo vallan mainiosti tekemään Kadonneista tytöistä ansiokkaan romaanin. 

Forstén tarkastelee Laumaa ja sen mekanismeja sekä Agnesin kokemuksia viiltävän osuvasti ja nyansoidusti. Kyse on kuitenkin enemmästä.

On romaaneja, jotka ovat tärkeitä aiheensa vuoksi. Niitä kirjoitetaan nykyisin paljon ja mikäs siinä. Asian toinen puoli kuitenkin on, että monilla näistä teoksista ei ole kovinkaan paljon tekemistä varsinaisten kirjallisten arvojen kanssa, vaan ne jäävät ikään kuin kuvaamansa teeman vangiksi. 

Romaaneissa, joihin edellä viittaan, kieli on kyllä usein sujuvaa ja tarinan kuljetus onnistunutta, mutta niistä puuttuu sekä kielen että kerronnan osalta elementtejä, jotka tekisivät niistä enemmän kuin ne ovat. 

Kadonneista tytöistä ei puutu.

Forsténin tavassa kirjoittaa on heti teoksen alusta lähtien mukana viettelys ja lupaus. Teoksessa on läjäpäin lauseita, jotka ovat enemmän kuin peräkkäisiä sanoja. Nämä lauseet värisevät ja vihjaavat. Niillä on juurakkoa, joka nousee syvältä ja nautittavan mysteerisistä suunnista sekä kantaa mukanaan enemmän kuin mitä teoksen sivuilla konkreettisesti ilmaistaan. 

Forstén ei kikkaile metaforilla tai symboliikalla, vaan hänen romaaninsa vahvuus kasvaa kielestä ja harkiten käytetystä toistosta, joka luo pyörteisen rytmin samalla kun teoksen tunnelma on jatkuvasti tiheä.  Kaiken yllä on vaaraa ja uhkaa, joka muistutti minua Gillian Flynnin romaanin Teräviä esineitä pohjalta tehdystä TV-sarjasta, jossa nuoret tytöt rullaluistelevat iltaisin. 

Kerronta liikkuu luontevasti nykyhetken ja menneisyyden välillä ja Kadonneiden tyttöjen jännite pitää lukijaa tiukasti otteessaan. Myös teoksen loppuratkaisu on erittäin onnistunut. 

Elikkäs: Bravo!

Jään odottamaan suurella mielenkiinnolla Forsténin seuraavia teoksia.


Petra Forstén

Kadonneet tytöt

270 sivua

WSOY (2022)



sunnuntai 1. toukokuuta 2022

Tiina Lehikoinen: Punelma

Viime kuukausina minun on ollut hankalaa saada lukemastani otetta. Siksi onkin aivan erityinen riemu, torvien töristys, serpentiinien lento ja juhlan paikka, kun Tiina Lehikoisen Punelma sähköisti minut niin, että sen lukemisen seurauksena nukuksissa ollut bloginikin heräsi henkiin.

Lehikoinen käyttää Punelmasta nimitystä "esseihtivä romaani" ja täsmentää, että kysymyksessä on "feministinen ruumiinavaus yhteiskuntamme materiaalisista ja kielellisistä kytköksistä."


Punelma on täysjaloverinen hybridi, jonka keskustelukumppanina on Eino Leinon  romaani Jaana Rönty (1907) ja erityisesti sen samanniminen päähenkilö, jonka elämää ja tuntoja Lehikoinen tarkastelee osana romaanin syntyajankohdan kulttuurisia, poliittisia ja kansallisia virtauksia sekä naisasialiikehdintää.


Punelmassa Lehikoinen esittää yhden mahdollisen tulkinnan siitä, kuka Jaana Rönty oli ja miksi hänen elämänsä meni niin kuin meni ja miten yhteiskunnallispoliittinen tilanne hänen elämänkulkuunsa vaikutti. Mukana on lisäksi niin Jaana Röntyn ilmestymisajankohdan kuin myös myöhempien aikojen kirjallisuuskritiikkiä.

Lehikoinen analysoi Leinon tapaa käyttää hyväksi romaanihenkilöä omien kirjallisten ja ideologisten pyrkimystensä edistämiseksi. Hän lähestyy Jaanaa niin oman henkilöhistoriansa kuin Punelmaan kirjoittamiensa runojen läpi sekä avaa teoksen kirjoittamisprosessiin liittyviä pohdintoja. Miten materiaalia on koostettu ja kaivettu esiin. Miten Jaana Rönty on kokonaistettu ja miten hänet on tehty näkyväksi oman aikakautensa naisena ja ihmisenä.

Teoksen ote on kauttaaltaan feministinen ja erityisesti naisruumiillisuus on siinä keskeinen tutkimuksen kohde.

Lehikoinen luo onnistuneesti asetelman, jossa Jaana on enemmän todellinen kuin fiktiivinen henkilö.  Jaana tulee lukijaa liki alistettuine ruumineen kaikkineen ja jos tuntuu siltä, että tässä on jotakin kummallista, niin näin ei ole, sillä raja "oikeiden" ihmisten ja romaanihenkilöiden välillä on ylipäänsä keinotekoinen ja jälkimmäiset voivat toisinaan olla hyvinkin edellisiä todellisempia.

Punelma haastaa kirjallisuutemme 1900-luvun alun viralliset narratiivit. Käy ilmi, että mm. erään herra Runebergin teksteissä on kosolti propagandistisia pyrkimyksiä, joilla luodaan kansallista identiteettiä, joka pohjimmiltaan perustuu luokkaerojen ja porvariston aseman ylläpitämiseen. Jaanan ja hänen kaltaistensa osana on olla "rihkamakansaa."

Lehikoinen ruoppaa esiin myös esimerkiksi maakuntalaulut ja niiden osallisuuden kansallisen identiteetin luojina. Maakuntalauluista löytyy vahvaa vallankäyttöön perustuvaa roolittamista. Toisia ne ylentävät, toisia alentavat. Näin muodostuu "kollektiivinen mentaalikartasto", jonka stereotypiat elävät keskuudessamme yhä ja siksikin on tärkeää tuoda esiin maakuntalauluihin sisältyvä propaganda.

Punelmassa Jaana Röntystä tulee opas, jotka johdattaa lukijaa näkemään naisten ruumiillistamiseen liittyvän vallankäytön muotoja. Leinon romaanissa, Lehikoinen muistuttaa, Jaana nähdään paitsi objektiruumiina, ennen kaikkea likaisena ruumiina. Jaanan kokemat raiskauksetkin Leino kuvaa pelkkinä kertomuksen "höysteinä". Lehikoinen kiteyttää Leinon tavan kohdella Jaanaa kommentoimalla tämän tilannetta Leinon ohi.

Naiseutesi on tahra.

Luokkasi on tahra.

Perimäsi on tahra.

Ruumiisi on tahra.

Seksuaalisuutesi on tahra.

*

Jaana kurkottaa vuodesta 1907 kohti Lehikoista ja muistuttaa olemassaolonsa kautta kieleen sisältyvästä vallasta:

"Sinut kohdatessani opin, että kieli on valtaa. Sinut kerrotaan aina jonkun toisen silmillä ja suulla."

Niin sinutkin, niin minutkin on kerrottu, emmekä me tiedä, mitä versioista meistä ihmisten puheissa elää, minkälaisissa tarinoissa ja minkälaisissa tarkoituksissa me esiinnymme.

"Mutta entä jos ei ole kieltä? Tai jos virallinen kieli ei vastaa omia kokemuksia? Jos se järjestykseen saattamisen sijaan onkin kuilu, joka voimistaa kokemusta perustavanlaatuisesta erosta sekä omasta vääränlaisuudesta? Jos se häivyttää näkyvistä enemmän kuin valaisee? Poistaa ymmärryksen piirin? Kategorisoi ja asettaa pohjalle ... Jos juuri kieli osoittaa arvottomuutesi?"

Punelmassa Lehikoinen nostaa esiin "historian kerrokset, joita ei ole pidetty kertomisen arvoisina tai jotka ovat sotineet kollektiivisesti hyväksyttyä kertomuslinjaa, aatemaailmaa ja vallassa olleiden arvoja vastaan".

Tämä on hyvä muistutus meille myös siitä, että "kertomuslinjat" eivät ole pelkästään historiaan kuuluva ilmiö, vaan ne ovat vallalla ja niitä luodaan joka hetki milloin minkäkin pyrkimyksen edistämiseksi. Hyvä esimerkki on vaikkapa THL:n luoma narratiivi siitä, että korona on ohi tilanteessa, jossa ihmisiä kuolee tähän virukseen aiempaa enemmän (viime viikolla noin 300 henkilöä).

*

Punelma laajenee kannanotoksi taiteen eettisyydestä ja tarkoituksesta sekä taiteeseen kytkeytyvistä toiseuttamisen prosesseista. Lehikoinen ei kaihda tuoda esiin, miten osalle taiteilijoista taide on väline, jonka avulla he ensisijaisesti nostavat esiin itseään tekijöinä. Taiteen rooli rinnastuu näin Jaanan asemaan objektina ja välineenä Leinon romaanissa.

Lehikoinen kysyy, "missä määrin taiteen tehtävä on olla totta - tai onko se lainkaan taiteen tehtävä?" Jatkokysymyksinä pohdin, voiko taide ylipäänsä olla totta? Mitä taiteen totta oleminen tarkoittaa ja mistä sen totuudellisuuden voi tietää? Millaisia ovat ne tavat ja keinot, joilla voidaan tehdä totta taidetta?

Punelma on minulle suorastaan unelmateos, koska se synnyttää niin paljon kysymyksiä, joista olen erityisen kiinnostunut.  Se saa minut pohtimaan mm. taiteen vastaanottoon liittyviä toiseuden/toiseuttamisen kokemuksia, jotka ovat minulle varsin omakohtaisia.

Törmään jatkuvasti siihen, miten (erityisesti some) nostaa ja hypettää kirjallisia teoksia tavalla, joka saa minut kokemaan vierautta ja ulkopuolisuutta, koska en löydä näistä teoksista aihetta moiseen melunpitoon. Toisinaan suorastaan päinvastoin. Kun iso joukko vakuuttaa jonkun teoksen loistavuutta ja oma kokemukseni teoksesta on varsin toisenlainen alan kärsiä hehkutussuperlatiiviallergiasta. 

Kumpi vaikuttaa enemmän teoksen vastaanottoon: itse teos vai sen tekijä?

*

Lehikoinen siteeraa Susan Sontagia, joka esseessään "There" and "Here" (1995) kirjoittaa, että "shoppailuaikakauden älymystön, joka on pääosin kaikkea muuta kuin köyhää ja marginaalista, on yhä vaikeampaa identifioitua huono-osaisten toisten asemaan."

Sontagin huomion paikkansapitävyys on helppo todistaa, jos yhtään seuraa maamme yhteiskunnallista keskustelua, jossa köyhyys ja huono-osaisuus valitettavan usein nähdään ensisijaisesti ihmisten omana vikana.

Yksi Punelman monista ansioista on juuri se, että se tarjoaa etuoikeutetullekin lukijalle mahdollisuuden kokea,  mitä köyhyys, huono-osaisuus ja toiseus koettuina tarkoittavat ja miten ne ihmiseen vaikuttavat.

Kirjallisuuden voima on ihmeellistä. Niin ihmeellistä, että yli sadan vuoden takaa romaanihenkilö voi herätä henkiin ja antaa meille kirjailijan avustuksella paitsi tarinansa myös saada meidät näkemään menneen lisäksi myös nykyhetken uusista perspektiiveistä.



Tiina Lehikoinen: Punelma

350 sivua

LIKE (2022)

sunnuntai 14. marraskuuta 2021

Rachel Cusk: Toinen paikka (Second place)


 "Miksi kaikki on aina todellisempaa jälkeenpäin eikä tapahtumisen hetkellä?"

"Why are things more actual afterward than when they happen?"


Aloitin matkani Rachel Cuskin teosten parissa vuonna 2016, jolloin luin hänen romaaninsa (ja kuten myöhemmin kävi ilmi romaanitrilogiansa ensimmäisen osan) Outline (suom. Ääriviivat). Kirjoitin siitä mm. näin:

"Outline ymmärtää minua. Se ymmärtää minua paremmin kuin moni ihminen, jonka tunnen. Se vastailee kysymyksiini ilman että minun tarvitsee niitä edes esittää. Se vastailee niihin kysymyksiin, joita harva haluaa edes kuulla, saati sitten pohtia. Se saa minut tuntemaan, että juuri sellaisena kuin olen, en ole yksin."

Nyt olen uudenlaisessa tilanteessa, sillä Toinen paikka (Second place) on vaikeampi romaani kuin mikään aiemmin Cuskilta lukemani. Outlinen lisäksi olen lukenut häneltä myös teokset Transit (suom. Siirtymä), Kudos (suom. Kunnia) ja Coventry (ei suomennettu). Nyt en voi sanoa millään varmuudella, että Toinen paikka ymmärtäisi minua tai minä sitä. Olen ajatusten ja hahmotelmien tulvassa ja tästä tulvasta lähtee uomia lukemattomiin suuntiin, eikä niitä kaikkia ole mahdollista yhtäaikaisesti seurata.

Toisen paikan päähenkilö on nainen, johon romaanissa viitataan pelkästään alkukirjaimella M. Hän asuu syrjäisellä marskimaalla miehensä Tonyn kanssa ja majoittaa vieraita heidän tontillaan olevassa rakennuksessa, josta käytetään nimeä toinen paikka. Sinne hän kutsuu myös taiteilija L:n, jonka maalaukset ovat tehneet häneen suuren vaikutuksen. L. ottaa kutsun vastaan ja saapuu paikalle naisystävänsä Brettin kanssa.

L:ää voi perustellusti pitää teoksen toisena päähenkilönä, sillä hänen vaikutuksensa M:n ja Tonyn elämään ovat kauaskantoisia. Marskimaalle saapuu lisäksi M:n tytär Justine miesystävänsä Kurtin kanssa ja Justinesta tulee eräänlainen välittäjähenkilö M:n ja L:n välille.

Se, että naisesta käytetään pelkästään lyhennettä M. ja miehestä taas L. vaikuttaisi viittaavaan siihen, että Cusk haluaa korostaa, että he ovat kuin kuka tahansa sukupuolensa edustaja, eräänlaisia jokanaisia ja -miehiä.  Tosin L.n kohdalla lienee aihetta käyttää tarkempaa ilmausta 'jokamiestaiteilija'.

Toinen paikka on pohjimmiltaan feministinen romaani, jossa problematisoidaan L:n käytös, joka määrittää M:n tapaa nähdä ja kokea itsensä sekä ihmisten väliset suhteet. M. on omituisen riippuvainen L:stä, vaikka tämä ei vaikuta haluavan hänelle oikeastaan mitään hyvää, eikä hän halua kelpuuttaa M:ää edes taulunsa aiheeksi, vaikka muista romaanin henkilöistä muotokuvia maalaakin. 

Onko L. paha? Ainakin hänen läsnäolonsa asettaa koetukselle M.n ja Tonyn avioliiton. L. taiteilijana edustaa Toisessa paikassa älyllistä kapasiteettia, jonka saavuttaminen on mahdollista vain, koska hän on mies ja edustaa siten jatkumoa miesnerojen sarjassa. Tämän Cusk tuo esiin korostamalla M:n (älyllistä) kyvyttömyyttä suhteessa L:ään ja paljastaa näin sekä sukupuolten välillä vallitsevan epätasa-arvon että osoittaa, miten moraali voi olla  taiteilijuuden este.

"Mutta tavoitteeni tässä on antaa kuva L:stä: ajatukseni havaitsemisesta ja todellisuudesta ovat hyödyllisiä vain sikäli kuin ne edistävät kömpelöä ymmärrystäni siitä, kuka ja mikä L. oli ja miten hänen mielensä toimi. Arvelin, että taiteilijan sielun - tai sen sielunkolkan jossa hän on taiteilija - täytyy olla täysin vailla moraalia ja vapaa henkilökohtaisista ennakkoluuloista."

"But my aim here is to give you a picture of L: my thoughts about perception and reality are useful only insofar as they advanced my clumsy understanding of who and what L was, and of how his mind worked. My suspicion was that the artist's soul - or the part of his soul in which he is an artist - has to be entirely amoral and free of personal bias."(kursivointi Cuskin)


M:n ymmärryksen mainitaan olevan "kömpelöä". Hän näyttää sisäistäneen oman huonommuutensa ja vaikka sitä ei suoraan sanota, se vaikuttaa teoksen laajempi konteksti huomioon ottaen johtuvan siitä, että M. on nainen. M:stä tulee näin esimerkki naisesta, jonka suhteen mieshegemoninen järjestelmä on itsensä kannalta onnistuneesti tehnyt tehtävänsä.

Cusk ei sorru halpoihin tai ylipäätään minkäänlaisiin miehiä - tai ketään muutakaan - kohtaan tehtyihin yleistyksiin, vaan korostaa, että moraalittomuus ja "henkilökohtaiset ennakkoluulot" eivät ole L:n sinänsä ominaisuuksia, vaan nimenomaan hänen sen sielunosansa omainaisuuksia, jossa hän on taiteilija. L.n kohdalla hänen taiteilijuutensa huipentumaa edustavat hänen ns. yömaalauksensa, joiden loistokkuuden hänen kuolemansa glorifioi. 


Cuskin teksti on äärettömän monitasoista ja erilaisiin tulkintoihin houkuttavaa. Se ei tarjoa paikkaa, johon voisi pysähtyä, vaan tekstin liike jatkuu aina vaan pidemmälle ja nostaa esiin yhä uusia näkemyksiä, jotka se usein myös osin kyseenalaistaa tai asettaa epävarmuuden tilaan.

Toisessa paikassa mainitaan monesti, että M. ja Tony asuvat marskimaalla (marsh). Marskimaa on minulle käsitteenä vieras ja etsin sen määrittelyä wikipediasta, jonka mukaan se on lietemaata, joka "suuren osan ajasta jää veden alle.* Marskimaan ominaispiirre vaikuttaisi siten peilautuvan suoraan M:n tilanteeseen, jossa M. edustaa maata, jonka L. vähän väliä hukuttaa alleen. 

Lukiessani pohdin myös, onko L. romaanihenkilönä ylipäätään olemassa Toisessa paikassa vai pitäisikö hänen tulkita olevan jonkinlainen projektio M:n peloista osana patriarkaattista yhteiskuntaa. M. kertoo tarinaansa Jeffers-nimiselle henkilölle, josta lukija ei saa tietää enempää kuin hänen nimensä.  Kuka on Jeffers ja mikä merkitys hänen identiteetillään on itse tarinan kannalta?

Toinen paikka esittää vaikeasti vastattavia kysymyksiä taiteen olemuksesta ja tehtävistä. Onko taide pelastuksen vai tuhon agentti? Voidaanko taiteen nimissä kohdella muita ihmisiä miten tahansa? Onko jossakin raja, jota taiteilijankin pitää kunnioittaa, jos hän ei halua olla ihmishirviö?

Toisen paikan lopussa kerrotaan, että se "on velkaa teokselle Lorenzo in Taos", joka on Mabel Dodge Luhanin vuonna 1932 kirjoittama muistelmateossa, jossa Luhan kertoo D.H. Lawrencen oleskelusta hänen luonaan New Mexicon Taosissa. Cusk kertoo "vaihtaneensa" Lawrencen paikalle kuvataiteilijan eli L:n.

Cuskin romaani varmasti näyttäytyisi toisenlaisena, jos Luhanin teos olisi tuttu, mutta minulle se ei sano mitään, joten luin Toista paikkaa ihan vain itsenään.



Toisen paikan englannin- ja suomenkielisen laitoksen kannet ovat varsin erilaisia. Itse omistan englanninkielisestä teoksesta painoksen, jonka kannessa on belgialaisen kuvataiteilija Ilse D'Hollanderin nimetön työ vuodelta 1996. Kannen voi lukea vihjeenä siitä, että teos liikkuu taidemaailmassa, mutta se ei ota sen enempää kantaa siihen, mistä itse romaanissa on kysymys. Toki ei liene sattumaa, että teokseen on valittu naistaiteilijan teos, joka ikään kuin hiljentää Toisessa paikassa melskaavan L:n. 

Suomenkielisen teoksen kannen suunnittelu on Jussi Karjalaisen käsialaa ja siinä oleva maalaus on Henni Alftanin. Kansi kuvaa oivaltavasti teoksen sisältämiä valta-asetelmia. Nainen (M.) jää taustalle, kun L:n varjo lipuu hänen eteensä ja peittää naisen kasvot.

Toinen paikka on arvoituksellinen ja tiheä teos, joka ei luovuta helpolla salaisuuksiaan ja miksi pitäisikään. Cuskin romaani synnyttää vahvoja visuaalisia kuvia ja jättää minut hieman eksyneen oloisena marskimaalle - paikkaan, joka on sekä vieras että uudella tavalla tuttu.

 


Rachel Cusk: Toinen paikka
Second place

Suomentanut Kaisa Kattelus

220 sivua

Kustantamo S&S (2021)



*https://fi.wikipedia.org/wiki/Marskimaa

sunnuntai 7. marraskuuta 2021

Pelle Romantique'n Konerunoja

 


Oli vaikea alkaa lukea Pelle Romantique'n Konerunojen runoja, koska kuvituksen teokseen tehneen Lotta Nevanperän kuvat veivät niin mennessään. 

Selasin.

Selasin eteen.

Selasin taakse.

Sormenpäihini jäi ruuveja, muttereita.

Toki silmissäni vilisi sanoja, vilisi kuin valoreklaamien värikylläinen sähkö.  Nostalgia nousi päähäni Negronin lailla.


Vähän väliä huomasin olevani Tehtaankadulla Helsingissä, koska mielessäni Mika Waltarin Suuri Illusioni paikallistuu kyseiselle kadulle ja nämä Konerunot taas astelivat lukuhistoriani sille käytävälle, jossa Waltarin Illusioni asustaa.

Miksi juuri Tehtaankatu? Miksi öinen sateesta kiiltävä katu absintinvihreine heijastuksineen? En tiedä ja epäilen, että Tehtaankatua sellaisena kuin sitä tässä ajattelen ei ole koskaan ollut olemassa. 




"Höyryturbiinit" ja "freneettiset koneet" - jotenkin tästä kaikesta mekaanisesta puhaltelusta ja naksahtelusta tulee tunne, että näkymä tulevaisuuteen avautuu toiveikkaana. Näkymä teknologian mahdollisuuksiin. "Den öppna horisonten", sanoisi Hagan Olsson. Jokin usko kiihkeän väylän avautumiseen, jokin luottamus. Kuumeinen kiilto, silkkisukkien energiaa tuottava säihke.


Uuden sukupolven suonissa kohisee UUSI ILO, elämänsynteesi, jossa virtaa veren, naftan ja sähkön sekoitussuhde.



Koneruonot tuottavat tunteen kiihkeästä elämänjanosta, uudeksi murtuvan aikakauden villistä päihtymyksestä. Miten sampanjassakin kuplat olivat enemmän.




Olen sen yhden kusipään ohjaaman elokuvan Midnight in Paris (2011) päähenkilöä esittävä Owen Wilson. Kuten hän astuu menneisyyteen vievään autoon ja päätyy Hemingwayn, Gertruden Steinin, Cole Porterin sekä kumppaneiden tuttavuuteen, luikahdan minä Konerunojen sivujen läpi flapperien seuraan ja kun hengästyneenä huohotan suustani tulee savuista jazzia.


 

Maailma on pelkkä revyy, ja me:

keinuvia sulkia, töyhtöjä, pyrstöjä.

Kukin syttyy, sammuu,

shimmy shimmy shake!


Kyllä kyllä. Da da.




Konerunot nostavat esiin mielenkiintoisen kysymyksen siitä, miten tämän teokseen kokemiseen vaikuttaa se, että se on kirjoitettu ja kuvitettu vuonna 2021. Millä tavalla kokemus muuttuisi, jos tämä kirja olisikin julkaistu jo sata vuotta sitten? 


Romantique'n runot ovat kuvaamansa aikakauden pastissi ilman parodiointitarkoitusta. Teos tunnustaa velkansa aiemmalle taiteelle ja sen lopussa mainitaan, että Konerunoja sisältää "muunnelmia, lainauksia, varkauksia sekä väärennöksiä" useiden kirjailijoiden ja taiteilijoiden teoksista. 

Olisi liian yksinkertaistavaa luokitella Konerunot pelkästään runoteokseksi. Kyse on enemmästä. Kyse on kokonaisen aikakauden henkiin herättämisestä, jossa kuvallisella ilmaisulla on olennaisen tärkeä rooli.  Sanat ja ilmaukset ovat aikansa lapsia (charmöörit, fotografikuume, samettiuutimet). Miten ne kantavatkaan mukanaan ja miten tuntuu, että vanhemmat sanat kantavat enemmän kuin mihin nykysanat pystyvät.

Olen paennut nykyaikaa ja tullut vietellyksi.



Pelle Romantique'n Konerunoja

Kuvitus Lotta Nevanperä

Enostone (2021)


Postauksen kuvat teoksen kuvitusta

sunnuntai 24. lokakuuta 2021

Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto


Ajatelkaa, jos olisi sellainen kirja, että kun siitä sanoo mitä tahansa niin jollakin tapaa se siihen kirjaan aina osuu. Että mikään kyseisestä kirjasta sanottu ei voisi mennä kokonaan pieleen, jos toki ei voisi olla varma siitäkään, etteikö sanottu voisi mennä kokonaan ei-pieleen.

Jos sellainen kirja olisi, se voisi olla Jukka Viikilän Taivaallinen vastaanotto. Voisi olla. Olisi?


Taivaallisessa vastaanotossa mielenkiintoisinta ei ole siinä kuvattu Jan Holmin sydänleikkaus sinänsä, eikä sekään että kirjan kuluessa tulee kirjoitetuksi toinen kirja. Ja nämähän ovat ne asiat, jotka tästä kirjasta useimmiten mainitaan. Jostain syystä. 

Ja tämähän ei tarkoita, etteikö sydänleikkaus niin konkreettisesti kuin metaforanakin olisi olennainen osa tätä kirjaa ja sen kautta tie johtaa myös autofiktioon, jonne tien on johdettava, jotta autofiktion käsite ja merkitys voitaisiin asettaa riippukeinuun, jota tuulet tuudittavat niin pää- kuin väli-ilmansuunnistakin.

Saa ottaa autofiktion vakavissaan, mutta hei ei ole pakko. Päättämisen vapaus jää tässä romaanissa aika monessakin kohtaa lukijalle. Niin tai näin, aina muodostuu kokonaisuus ja minulle muodostui ensisijaisesti kommentaariteos kirjallisuuden vastaanotosta, kirjoittamisesta, kirjamarkkinoinninsta yms. kirja-alkuisista entiteeteistä.

Taivaallinen vastaanotto on Matti Pulkkisen aikoinaan tunnetuksi tekemä ajatusta romaanista, joka on sika, joka syö kaiken, jota sille keksii appeeksi antaa. Viikilä ruokkii sikaa romaaniinsa luotujen kuviteltujen lukijoiden kautta, jotka löytävät tästä teoksesta kuka mitäkin. Henkilöt vilisevät lukiessa ohi kuin teoksessa taksia ajavan Raunon ajopelin ikkunoiden läpi piirtyvät maisemat.


Taivaallinen vastaanotto sisältää järkyttävän määrän lauseita, joita tekee mieli siteerata. Koska lukemani kirja ei ole omani, vaan kirjaston, siteeraan muutamia näistä lauseista tähän alle, jotta voin palata niihin myöhemmin, jos tarve iskee. En millään tapaa väitä, että juuri nämä lauseet olisivat kaikkein olennaisimpia Viikilän romaanissa, mutta ne ovat joka tapauksessa erinomaisia yksilöitä.

Ja se vielä, että on vaikeaa - ellei mahdotonta - (ja tämä on kehu Viikilän teokselle) mennä tämän epäromaanin yksityiskohtiin, koska tekstuaalisia kaivoskäytäviä on runsaammin kuin sielu kohtuudella sietää. 

Let's go!


"Mistä tahansa nykyromaanista saisi kiinnostavan, jos sen editoisi jollakin muulla periaatteella kuin mikä on vallitseva. Hienon romaanin saisi kenties siten, että käyttäisi vain materiaalin, jonka kustannustoimittaja poistaa. Romaanitaiteen kannalta kasvannaiset ovat kaikkein kiinnostavimpia."  


"Kirjailija joka ei kavahda ja kadu tekstiään ei ole oikea kirjailija! Kirjailijuus on sairaalloista herkkyyttä kirjoitettua sanaa kohtaan. Kuolettava tila, joka tekee lopulta kirjoittamisen ahdottomaksi. Merkittävin osa kirjailijoista ei kirjoita."


"Ymmärrän kyllä, että eräänlainen moniääninyys ja hallittu sekavuus on romaanissa pyrkimyksellistä, mutta pääni ei silti pääse riittävällä tavalla sekoittumaan. Muistan jatkuvasti kaiken, mitä kirjassa on kerrottu, eikä informaatiotulva saa hukutettua minua niin kuin kirjailija on mahdollisesti tarkoittanut."


"Kirja ei ole oikeussali. Lukijan tuomio on mitä milloinkin. Tuhat hyvää tekoa ei saa armotonta lukijaa unohtamaan yhtä pahaa. Harvinaista, mutta ei mahdotonta, on kohtuuton ja ansaitsematon rakkaus, jonka lukija voi lahjoittaa."


"Entä jos pyrkisi kirjoittamaan niin toisistaan irrallaan olevia kohtauksia, ettei mikään linkittäisi niitä toisiinsa. Olisiko se mahdollista? Ihminen löytää kyllä yhteyden minkä tahansa kahden asian välillä."


"Pienikin lupaus tarinasta saa lukijan lopettamaan yksityiskohtien lukemisen, kielen kuuntelemisen, kaiken mikä on kirjallisuudessa arvokkainta."


"Paksua taideproosaa ihailevat kaikki, mutta ei lue kukaan."


"Toiset romaanit eivät vain ehdi huolehtia lukijastaan. Niillä on liiaksi työtä omissa asioissaan."


"Suomalaisilla runoilijoilla ei näy Rolexeja. Runoilijaksi kehittyminen on niin aikaa vievää, ettei sivussa ehdi hankkia rahoitusta Rolexille. Muutenhan juuri runoilijat ostaisivat niitä."


"Jos keksimme hänen [kriitikon] kirjoitelmastaan jonkin myönteiseksi tulkittavan lauseen, jaamme sen sosiaalisessa mediassa kaikelle kansalle. Kustantaja painattaa lauseen seuraavan kirjan kansiliepeeseen. Huonoimmastakin kritiikistä on löydettävissä lause, jonka voi tulkita edukseen. Sen voi irrottaa muusta kritiikistä niin kuin painajaista ei olisikaan."


Taivaallisessa vastaanotossa tekijä on pappi, joka sekä jakaa ehtoollisen että ottaa sen vastaan. Vaan kuka keksi leivän ja onko se gluteenitonta?

Viikilän teoksen lukeminen on paikoin työlästä, mikä lienee tarkoituskin. Yhtä usein se on riemastuttavaa päättymättömällä tavalla. 

Se vielä, että Taivaallinen vastaanotto on noin tuhat kertaa parempi kirja kuin Akvarelleja Engelin kaupungista. Siksi sitä tuskin palkitaankaan Finlandia-palkinnolla, jonka myötä sitä päätyisi runsaassa määrin myös joulupukin säkkiin. 



Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto

377 sivua

Otava (2021)



sunnuntai 17. lokakuuta 2021

Sofia Blanco Sequeiros: Voitto


Hei Sofia Blanco Sequeiros,

Saanko sertifikaatin, kun esseidesi lukemisen seurauksena katsoin elokuvan Ad Astra?  


Filosofi ja kirjallisuuskriitikko Sofia Blanco Sequeirosin esseeteos Voitto (Kosmos, 2021) sisältää viisi pitkähköä esseetä, joissa hän käsittelee Cheekiä, urheilun sukupuolittuneisuutta, avaruuselokuvia, Kaija Rantakarin runokirjaa Salit sekä filosofian merkitystä ja tapaa lähestyä maailmaa.

Voitto ja voiton filosofia/tematiikka yhdistää esseitä, mutta se ei tarjoudu itsestään selväksi - saati itseään tyrkyttäväksi - lähestymistavaksi. Kun Blanco Sequeiros kirjoittaa urheilusta yleensä sekä itsestään urheilijana (hänen lajinsa on miekkailu) ovat voittoon ja voittamiseen liittyvät kysymykset konkreettisesti läsnä.  Toisinaan taas kyseessä on enempi piiloleikki, jossa voitto laskee sataan ja menee piiloon ja minä lukijana yritän löytää sen. Tämän on myös tämän teoksen kiehtovimpia puolia.

Esseissä minua kiinnostavat eniten aiheet, joihin minulla on jonkinlainen suhde (tietoa, halua ottaa selvää, yleistä kiinnostusta), mutta joissa kirjoittaja nostaa esiin näkemyksiä ja pohdintoja, joita en olisi tullut ajatelleeksi. Tässä mielessä kiinnostavimmat esseet Blanco Sequeirosin kokoelmassa ovat Cheekiä ja avaruuselokuvia käsittelevät tekstit. 

*

En koskaan innostunut Cheekistä eli kuuluin siihen samaan porukkaan, johon Blanco Sequeiros kertoo häntä itseään lukuunottamatta oman kuplansakin kuuluneen. Tässä yhteydessä lienee rehellistä mainita, että minulle rap on mustien musiikkia ja valkoiset räppärit joko enempi vähempi naurettavia tai sitten heidän musiikissaan on kyse jostain muusta kuin räpistä.

Cheek-esseessä Blanco Sequeiros analysoi omaa Cheek-viehätystään ja toteaa samaistuneensa Cheekin haluun voittaa. Hän löytää Cheekistä cowboymaisuutta, joka tekee tästä "surullisen ja juhlivan miehen hahmon". Blanco Sequeiros näkee, että Cheekin ylimielisyys ja avoin voitonhalu antavat myös hänen faneilleen paitsi luvan haluta voittaa myös osan Cheekin menestyksestä. Ajatus jatkuu niin, että koska Cheek - alunperin ihan tavallinen häiskä - on pystynyt nousemaan taviksesta erityiseksi tästä syntyy narratiivi, joka lupaa, että myös hänen faninsa pystyvät samaan. Fanille Cheek edustaa siten lupausta paremmasta tulevaisuudesta.

Cheekin epäfanina katsoin tv:stä hänen järjestämänsä läksiäiskonsertin Lahden mäkimontussa, jotta ymmärtäisin mistä on kysymys Cheekin ympärille muodostuneessa ilmiössä. Vakuutuin kyseisen konsertin myötä siitä, että fanit kokevat Cheekin vahvasti ja että hänellä on ollut heille erityisen suuri merkitys. Tämä on tietysti itsestäänselvää. Sitähän se fanittaminen auki kirjoitettuna on ja Cheekin fanittaminen pelaa samaa rulettia kuin muidenkin idolien fanittaminen. Ehkä - osin tiedostamattomasti - odotin, että minussakin olisi liikahtanut tuota konserttia katsoessani, mutta niin ei käynyt. 

*

Penkkiurheilu on minulle turvallisuutta tuottavimpaa tekemistä. Katsoin lapsena paljon urheilua (erityisesti yleisurheilua ja hiihtoa) yhdessä isäni kanssa. Se oli meidän juttumme ja näistä yhteisistä urheilunkatsomishetkistä on tullut tiivistymä koko isäni loppuikää leimannutta vakavaa sairastumista edeltävästä ajasta. En edelleenkään tiedä oikeastaan mitään yhtä rauhoittavaa kuin urheiluselostajan ääni. Sitä kuunnellessani voin hetken tuntea, että maailmani on kokonainen ja ehjä.

Taustani huomioiden ei ole yllättävää, että Blanco Sequeirosin esseistä kivuliainta luettavaa on urheilua käsittelevä essee, sillä se tuo suorastaan kylmäävän tehokkaasti esiin, miten eri tavalla naisia ja miehiä urheilussa kohdellaan. Voidakseen urheilla naisten sarjassa on täytettävä tietyt urheilujärjestöjen asettamat ehdot ja kuka tahansa voi koska tahansa saada päähänsä, että joku ei ole tarpeeksi nainen, josta seuraa, että kyseisen urheilijan on pakko osallistua erilaisiin hänen naiseuttaan mittaviin kokeisiin ja testeihin. 


Jos naiseus ilmenee "liiallisena miehekkyytenä" eli väärin, ei urheilija saa kilpailla omassa sarjassaan, vaikka olisi juridisesti nainen.


Naiseuden määrittelyyn, kirjoittaa Blanco Sequeiros, liittyy myös kosolti rasimia ja useimmiten määrittely kohdistuu ei-valkoisiin urheilijoiden. Kilpaurheilu toimii "oikean naiseuden" ylläpitäjänä, suorastaan linnakkeena, joka pönkittää jakoa naisiin ja miehiin. Sukuelinten, kromosomien ja hormonituotannon avulla se vahvistaa "normaalin" naiseuden käsitettä ja pakottaa naisten sarjoista pois ne urheilijat, jotka eivät täytä sen itse asettamia vaatimuksia. Surullisen kuuluisa esimerkki tästä toiminnasta on etelä-afrikkalainen keskipitkien matkojen juoksija Caster Semenya, joka ei enää saa kilpailla naisten sarjassa.

Ei tarvinne kysyä, olisiko mahdollista, että miesurheilijoihin kohdistettaisiin vastaavaa, ihmisen perusoikeuksia loukkaavaa määrittelyä. Transurheilijoiden tilanne on vielä aivan oma surullinen lukunsa urheilun piirissä esiintyvästä vallankäytöstä.

*

On kirjoittajia, joiden vaatteisiin voi lukiessaan pukeutua sujahtamalla ja niitä, joiden vaatteet ovat sopimattomia oman ruumiin muotoon. Blanco Sequeiros kuuluu omalla kohdallani jälkimmäisiin. Minulta vie pitkään päästä sisälle hänen teksteihinsä. Se taas ei ole välttämättä ollenkaan huono asia, koska tekstiä, jonka tarkoitusperiä on haastavaa ymmärtää tulee usein lukeneeksi tarkemmin.

Suurinta hankaluutta minulle Voitossa aiheuttaa eri aihepiirien törmäyttäminen yhteen, josta löydän jossakin määrin niveltymisongelmia. Näin erityisesti kokoelman päättävässä esseessä, jossa kohtaavat Kaija Rantakarin Salit ja Blanco Sequeirosin sukujuuret sekä bolivialainen taiteen nettimuseo Galeria Virtual de Arte Boliviano.

*

Miehiä ja avaruuselokuvia käsittelevässä essessään Blanco Sequeiros esittelee feministisen noituuden edellisten henkisenä vastavoimana. Näitä kahta yhdistää toisiinsa kummallekin lajille keskeiset rituaalit. Avaruuselokuvien suhteen olen ensimmäisen asteen noviisi, mutta yllättävää kyllä, juuri tämä essee osoittautuu hyvin koukuttavaksi ja kuten tekstini alusta käy ilmi innostuin jopa katsomaan elokuvan Ad Astra.

Avaruuselokuvissa mies on yksinäinen sankari, joka ensin kipuilee erinäisten tuntemustensa kanssa,  mutta saavuttaa lopulta rauhan itsensä kanssa ja siinä sivussa saattaa tulla pelastaneeksi myös maailman. Mittasuhteet ovat valtavia ja on itsestäänselvää, että miehen kokemista koettelemuksista voisi selviytyä vain mies. Ad astra on tästä hyvä esimerkki ja kun isä ja poika tapaavat toisensa 30 vuoden eron jälkeen Neptunuksessa ollaan sellaisissa sfääreissä, että naisille ei voi olla tarjolla kuin heppoisia statistin rooleja. 

Kielellisesti Blanco Sequeirosin esseet lähtevät todenteolla käyntiin juuri avaruuselokuvaesseessä. First Man -elokuvaa käsittelevästä kohdasta alleviivaan seuraavan astronauttikokelaiden koulutukseen liittyvän lauseen ja siteeraan sen tähän alle, jotta sinäkin pääset siitä nauttimaan


Kuin pienet siittiöt he [astronauttikokelaat] kiipeävät g-voimasimulaattorin munasoluun, joka [...] höykyttää heitä kunnes kokelaat pyörtyvät.

 

Miehet tarvitsevat suuria areenoita voidakseen ratkaista henkilökohtaisia ongelmiaan ja mikä muu muka kuin avaruus olisi sopivampi ympäristö tähän puuhaan. Esseisti Riikka Ala-Hakulan ajatuksia kiittäen Blanco Sequeiros nostaa esiin avaruuselokuviin liittyvän kolonialismin ja että kyse ei ole kenelle tahansa mahdollisesta toiminnasta.

Valkoinen mies voi mennä minne tahansa pohtimaan murheitaan ja etsimään itseään. Hänen ei tarvitse miettiä ympäristöä, johon menee, eikä seurauksia, joita hänen tekonsa saattavat siellä aiheuttaa.


Jatkan edellistä huomiota toteamalla, että vaikka valkoisen miehen touhuilla on hintansa, ei kenellekään tulisi mieleen vaatia häntä maksamaan sitä. Sankaruus velvoittaa vaikka sitten tuhoamaan  elinympäristömme. Sellaista se nyt vaan on.

Sankaritarinoiden ihmiskäsitystä tutkaillessaan Blanco Sequeiros nostaa esiin Ursula Le Guinin ns. kantokorifiktion käsitteen. Kantokorifiktio kääntää valokeilan pois sankaritarinoista ja poimii mukaansa niitä elementtejä, joille kirjallisuudessa (lue: tyypillisessä miesten kirjoittamassa kirjallisuudessa) ei ole ollut tilaa. Tämä ei tarkoita, että sankari pitäisi eliminoida kokonaan, vaan että tarinaan pääsee mukaan myös asioita, jotka on usein sivuutettu. Voisi ehkä sanoa, että jos sankari on maisemasta jylhänä kohoava tiilitalo, joka uhmaa suurimpiakin sään vaihteluita, voi kantokorifiktio kuvata yksittäisessä tiilessä olevia murtumia, jotka huomaa vain, jos malttaa pysähtyä tarkastelemaan sitä ihan läheltä.


Blanco Sequeirosin esseet ovat haastavia, eivätkä päästäneet minua ihan helpolla ja hyvä niin. Teoksen alussa hän vastaa kysymykseen siitä, mitä Voiton esseet käsittelevät. Konkreettinen vastaus on, että kyse on voittamisesta ja voitontahdosta. Abstraktimpi vastaus kuuluu, että esseet käsittelevät "tapaa, jolla todellisuus ja tieto liittyvät toisiinsa" ja jatkaa, että hän on kiinnostunut hetkistä, jolloin "yhdenlainen tieto ikään kuin voittaa ja asettuu hallitsevaksi." 

Näiden esseiden lukijana olen risteyskohdassa. Olen taistelun paikkana. Välillä köysi siirtyy yhteen suuntaan, välillä taas toiseen. Se on hieno paikka olla ja havainnoida. Se on paikka, jossa olen mieluusti.



Sofia Blanco Sequeiros: Voitto

191 sivua

Kosmos (2021)

Kiitos kirjasta!