Reader, why did I marry him?

Täältä tullaan elämä! Eino Tainan romaani Piilopaikat tuo väkisinkin mieleeni Tapio Suomisen ohjaaman elokuvan vuodelta 1980. On kyse teinien, erityiseti teinipoikien, elämästä. Jutuista, joista tiedän varsin vähän, mutta joiden osaksi sukellan romaanin ensisivuista alkaen. Huomattavaa onkin, että en lue Tainan kirjaa kuin tarkkailija, vaan tuntuu kuin pörräisin kärpäsenä teinien ympärillä. Taina ihastutti esikoisromaanillaan Se laajenee (Avain 2024), joka on ystävyys- ja sukupolviromaani nuoruuden kautta kuvattuna. Ystävyydellä on keskeinen rooli myös Tainan uutukaisessa. Päähenkilöksi positioituu Iikka ja kautta romaanin värähteelee lanka, jonka kierteistä avautuu Iikan salainen, muilta piilotettava ihastus kaveriaan Hamzaa kohtaan. "Halusin olla vain mieli ja aistit. Painoton, muodoton, luuton, nesteetön. Nännitön. Halusin olla Hamzan kanssa kaksi aineetonta sielua ..." Romaanin ensimmäisessä osassa ollaan yläasteen 7. luokalla leirikoulussa. Painia ja pränkkiä. Porukass...

VOI EI! Ja KÄÄK KÄÄK KÄÄK! Olin kirjoittanut Versaillesista suht pitkästi läppärini muistiinpanoihin, mutta kyseinen muistiinpano on mystisesti hävinnyt. Luultavasti olen vahingossa kirjoittanut sen päälle muistiinpanon jostakin muusta kirjasta.  Asialle ei nyt enää voi mitään, enkä pysty toistamaan, mitä aiemmin olin kirjoittanut.  Vaan katsokaahan taivaalle, siellä on pilven kultainen hopeareuna. Siellä näyn minäkin ja kuten huomaat olen kontallani ja sehän sopii tähän tekstiin kuin korkea peruukki Marie Antoinetten päähän. Silja Kejosen Versaillesia lukiessa alkaa tehdä mieli - aika paljon - tehdä kaikenlaista vähän kummallista. Esim. kontata, joka tämän kokoelman kontekstissa on ihan normimeininkiä, vaikka ei olisikaan vasta kävelemisen taidosta haaveileva vauva. Kun nyt muistelen lukemistani konttaamalla taaksepäin löydän paljon kapinaa. Sellaistakin, jota en heti lukemisen jälkeen ollut pannut merkille.  ”Tulee kylmä, kuuma, makea, suolainen painan kämmenen huulien...

Joskus kirjaan sujahtaa sisään kerrassaan mutkattomasti, koska heti alussa on sanottu jotain, joka tulee harvinaisen lähelle. Hankauksen kohdalla se on muutto. Via ja Joel sekä heidän 4-vuotias tyttärensä Ruu ovat juuri muuttaneet ja koska omasta muutostani on vasta parisen kuukautta luen heidän muuttotuntemuksiaan oman muuttoni kautta. Vialle muutto on kivulias. Hän on rakastanut Punavuorta, jossa he ovat asuneet ja lähiöön muutto tuntuu ahdistavalta. Via kaipaa keskikaupungin vilinää ja ihmisä, tunnetta siitä, että lähellä on mahdollisuuksia, vaikka niihin ei tarttuisikaan. Tunnistan tunteen, mutta enemmänkin niin, että uudessa asuinpaikassani mahdollisuuksi on hurjan paljon enemmän kuin siellä, missä ennen asuin. Vian mies on lääkäri, joka keskittyy valmistautumaan triathlonille. Via taas on palannut äitiyslomalta tietotyöläisen töihin, mutta ei saa otetta työelämästä. Hanka. Ei tunnu oikealta. Deadlinet häälyvät pään yllä kuin eksyneet droonit. Ja ikuinen kiire. Kiire hakemaan las...

Hovissa on paljon kipua. Sen sahalaitareunat tarttuvat kiinni jo Rantakarin runokokoelman kannesta. Miksi kipu on punaista? Johtuuko se siitä, että verikin on? Näkeekö joku kivun jonkun muun värisenä? Jos veri olisi sinistä, olisi kipukin sinistä. Niinkö? Kirjassa on kivun hovi herttuoineen ja ruhtinattarineen, kivun barokkinen sivumaku kuin raudanmaku kielellä. Kivulla ei ole asteikkoa. Ei kohtaa, jonka jälkeen se ei enää voisi muuttua tuskallisemmaksi. Tulee aina uusi huone, jossa kipu jo malttamattomana odottaa. ”ikkuna leijuu sivuun ja paljastaa uuden näkymän, aiemmin tuntemattoman huoneen” Kipu on yksityistä, toisen kivusta ei voi tietää. Kipu eristää ja kapseloi. Kivun vallassa olevalle kivun ulkopuolisuutta ei ole. Kivusta tulee koko maailma, läpäisemättömät seinät, suljetut ovet. * Hovi pohjautuu Rantakarin kivun kanssa elämisen kokemuksiin. Kipu on vienyt häneltä välillä myös sanat, eikä kipua ole lääkitty kaikilla mahdollisilla keinoilla. Vaikka kivulla itsellään ei ole suk...

"Helvetti voi olla sisäinen rangaistuslaitos."  "Ihmisissä maailma muovautuu itsekseen." "Toisinaan saa lukea kirjaa, joka tuntuu kuin itselle suunnitellulta", kirjoittaa Arttu Seppänen Helsingin Sanomissa Lázlo Krasznahorkain Seiobo tuolla alhaalla  (Siltala 2026, suom. Minnamari Sinisalo) romaanin kritiikissään.  Voin sanoa samaa Satu Taskisen uusimmasta romaanista Rakastan vierasta ( Teos ) . Oikeastaan voin sanoa samoin Taskisen romaaneista ylipäätään ja varsinkin hänen viimeisimmistään. Aiheidensa puolesta Rakastan vierasta ei ole kovinkaan omaperäinen. Toisaalta on kyse päähenkilö Jaanan lapsuustraumoista ja toisaalta hänen parisuhde-erostaan, joka on syössyt Jaanan tummiin ja masennuksen täyttämiin pyörteisiin. Niin ei se aihe, vaan se toteutus. Ja se on tämän romaanin kohdalla mestariluokkaa. Jaana käy terapiassa ja yrittää poistaa ex-rakastettunsa Tilkkasen itsestään. Se vaan ei käy kovin helposti, sillä Tilkkanen on paikantunut Jaanan koko elimis...

Siitä asti kun luin Laura Finskan esikoisromaanin Muut esille tulevat asiat olen odottanut, että häneltä tulisi uusi kirja. Finskan vimmainen, röyhkeästi romaanin tyyppikonventiot haastava teos on saanut hänen uutukaisestaan arvoisensa seuraajan. Ja enemmänkin. Haittaako jos hengitän kertoo kirjailija Hatšepsutista (jatkossa Hapsu vaan), joka niin kovasti haluaisi tulla raskaaksi. Kutkuttava ristiriita syntyy siitä, että Hapsu ei vaikuta varsinaisesti äitityypiltä. Miehiä on matkan varrella tarttunut mukaan useita ja yhtä usein heitä on poistunut Hapsun elämästä, mutta romaanin nykyhetkessä Hapsu elää vakaassa parisuhteessa. Vakaa tosin on ilmaisu, joka ei varsinaisesti sovi yhteen "vulkaanisen tunneilmaisun" omaavan Hapsun kanssa. Se nyt kuitenkin on sana, jota tavataan käyttää parisuhteesta, joka on kestänyt jo pitempään ja jossa ei ole sinne tänne riuhtomisen merkkejä. Hapsu on saavuttanut kirjailijana paljon. Hänen romaanistaan ollaan tekemässä niin tv-sarjaa kuin elok...