Mitenköhän minun tällä kertaa kävisi Jukka Viikilän romaanin seurassa? Hieman pelonsekaisin tuntein lähdin lukemaan Hiekkalinnoja , sillä aiemmat kokemukseni hänen romaaniensa parissa kuumottelivat. Akvarelleja Engelin kaupungista voitti paitsi Finlandian, nousi suureksi lukuyleisön suosikiksi. Minä taas, noh, en ihan sen loveen langennut. Viikilä on sanonut, että hän salakuljetti runoutta Akvarelleihin ja vaikka tämä tuntuu ajatuksensa aivan loistavalta osoittautui se kohdallani myös kiveksi, johon kompastelin. Kaunista kieltä. Todellakin kaunista kieltä, jonka ytimeen en kuitenkaan päässyt. Taivaallinen vastaanotto voitti sekin Finlandian ja sen vastaanotto oli ristiriitaisempaa kuin Akvarellien. Minä taas pidin, vallan hirmuisesti pidinkin. Omien sanojeni mukaan muistaakseni pidin Taivaallista vastaanottoa noin tuhat kertaa parempana kuin Akvarelleja. Epäilin, että sen vuoksi se ei voittaisi Finlandiaa. Että se olisi liian hyvä (ja epäkaupallinen) voittaakseen. Toisin kävi. Hiekkali
Äitiinsä voi luottaa, vaikka hän olisi hyeena, kuuluu sananlasku. Se ei osu kovin hyvin Saara Turusen romaaniin, vaikka sen nimessä hyeena mainitaankin. Miksi sitten tulin edes maininneeksi kyseisen sananlaskun? No jaa, pitääkö kaikelle aina löytää jokin perusteltu syy? Ja riittäisikö syyksi se, että tämäkin blogiteksti pitää jollakin lauseella aloittaa ja satuin nyt kirjoittamaan hyeenansillan. Varsinaisesti tämän tekstin kirjoittamisen innoittajana on ollut se, että Saara Turusen kirjoista on aina paljon sanottavaa sekä se, että en erityisemmin pidä Turusen kirjoista (poikkeuksena Sivuhenkilö). Koska Turusen kirjat kuitenkin ovat varsin hyvää kirjallisuutta, tykkäämiseni ja tykkäämättömyyteni ovat toissijaisia asioita. Turusella on tarkka kohdistin, jonka avulla hän nostaa esiin usein erityisesti naisen elämään liittyviä epäkohtia, joiden syynä ovat sukupuolten välinen epätasa-arvo sekä laajemmin yhteiskunnassa ilmenevät asenteet ja naisiin liittyvät odotukset. Hyeenan päivissä päähe