sunnuntai 25. heinäkuuta 2021

Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut


"Ihminen ei ole kiinteä kappale vaan ajassa tapahtuva prosessi." 

[...] 

"Ihminen ei ole, hän tapahtuu."


Leena Krohnin esseeteos Mitä en koskaan oppinut on kutsu väittelyyn.

Liikkeelle lähdetään lämmittelemällä Krohnille tärkeissä lauseissa, jotka ovat kulkeneet hänen mukanaan vuosia ja vuosikymmeniä ja joita hän on käyttänyt myös teostensa mottoina. 

Krohn kuvaa lapsuuttaan, kouluvuosiaan ja nuoruuttaan. Huonoja arvosanoja ja synkkien ajatusten aikaa. Kiinnostusta ranskalaiseen ns. uuteen lokuvaan. 15-vuotiaana hän diagnosoi itsensä ja toteaa, että hänen kohdallaan on kyse "tajunnan laajentumisesta aiheutuneesta tuskaneuroosista."

Kenties juuri "tuskaneuroosi" on kirjoittunut osaksi hänen teoksiaan, joista monet olen kokenut pelottaviksi ja suorastaan kauhua herättäviksi. Krohnia lukiessani - hänen omia sanojaan siteeratakseni - tapahdun tavalla, joka herättää minussa levottomuutta, jota en osaa hallita. Siksi en koskaan lue häntä juuri ennen nukkumaanmenoa. 


Silmiini osuneet huomion Krohin teoksesta ovat noudattaneet yhtenevää linjaa. Ensin on kehuttu teoksen alkupuolta. Sen jälkeen on tuomittu tai ainakin pidetty ongelmallisena sen jälkimmäistä puoliskoa. Minussa taas juuri ne vähemmän salonkikelpoiset huomiot herättävät suurta kiinnostusta. Tämä ehkä johtuu siitä, että Krohnin tekstin ongelmalliseksi kokemiani kohtia pohtiessani joudun sietämään ajatuksellista epävarmuutta.


Mitä en koskaan oppinut sisältää useita lauseita, jotka herättävät ihmetystä ja joiden kanssa tekee mieli keskustella ja väittää vastaan. Krohn esimerkiksi kirjoittaa äidistään, että hän oli "kirjailijaksi liian hyvä ihminen." Tästä loogisesti seuraa, että hänen mukaansa kirjailijat ovat, jos eivät suorastaan pahoja niin ainakin ei-hyviä ihmisiä. Mitä tämä tarkoittaa?

Helsingin nykyarkkitehtuurista taas Krohn kirjoittaa, että se "sytyttää kriminaaleja mielennouteita, joista on syytä vaieta." Osaan niin huonosti tulkita, mihin Krohn tässä viittaa, että en lähde edes arvelemaan. Tosiaankin, sellainenkin mahdollisuus keskustelussa on, että sen sijaan, että ryhtyy väittämään jotakin heppoisin perustein tai kokonaan vailla perusteita, valitseekin olla hiljaa. Tämä lähestymistapa tosin ei - ainakaan somemaailmassa - ole kovin muodikas.


Minussa hämmästystä herättää myös Krohin näkemys taideteoksista. Hän toteaa, että "taideteos on aina sitä miltä se näyttää, eikä koskaan sitä, miksi se selitetään." Viittaako hän selittämisellä taideteoksen tulkintaan? Mitä tarkoittaa taideteoksen näyttäminen? Miten se määritellään? Kuka osaa kuvata taideteoksen näyttämisen an sich ilman tulkintaa? 

Krohnin luennassani väitemuodon saavat lauseet vievät syvälle estetiikkaan ja filosofiaan. 


Paikoin Krohn piikittelee riemukkaasti ja tuo mieleeni Antti Hurskaisen, jonka Kuihtumista parhaillaan luen. Näin esimerkiksi, kun Krohn kirjoittaa, että "tärkeintä ei ole kirjoittaminen vaan julkaiseminen". Krohnin edellisen lauseen kontekstina ovat blogit (erityisesti Tommipommi-nimisen kirjoittajan blogi) ja se on jatkumoa Henry Jamesin sanoille siitä, että "kirjoittaminen tekee asiat tärkeiksi."

On helppo olla samaa mieltä siitä, että julkaiseminen on the juttu. Se, mitä julkaistaan ei ole ensisijaista, vaan julkaistun tekstin kirjoittajan nostaminen yläilmoihin itse julkaisutapahtuman kautta. Okei, kuulostan kitkerältä. Olkoon niin, oma näkemykseni on, että melkoista höttöä kirjamarkkinoille tuupataan. Asia toki haittaa minua vain siinä määrin kuin jonkun puolijulkkiksen kirjallisesti matala-arvoisen teoksen julkaisu vie julkaisupaikan tuntemattomamman kirjoittajan kunnianhimoisemmalta ja kirjallisesti arvokkaammalta teokselta.

Kirjallisuuden myynninedistämiseksi kehitellyt kaupallistamisen tavat saavat Krohnilta tervetullutta kritiikkiä. Erityisen riemastuttavia ovat hänen huomionsa "murhaajakirjailijoista", joiden kanssa lukijat voivat viettää "fani-illallisia". Tähän toki voisi kommentoida, että eikö ole hyvä, jos keksitään uusia tapoja, joilla innostaa ihmisiä kirjallisuuden pariin. Jotenkin kummasti vaan alkaa vaikuttaa yhä enemmän siltä, että kyse on ennen muuta tapahtumallisuudesta ja yhä vähemmän kirjallisuudesta ja lukemisesta.


Krohn näkee somen nousseen sananvapautta estäväksi tekijäksi. Toisaalta some antaa puheenvuoron jokaiselle, joka osaa somea käyttää, mutta yhtä lailla sen myötä korostuu "julkisuuden sattumanvaraisuus", somen "pikatuomiot ja fanaattiset huutokuorot".

Vaikeimmaksi Krohnin teoksessa koen hänen kultuuriseen omimiseen liittyvät näkemyksensä. Hänen mukaansa kulttuurisen omimisen välttämisestä seuraa fiktion loppu. Krohn nostaa esiin myös Kansallisteatterissa käydyn keskustelun siitä, kenellä on oikeus esittää transhenkilöä.

En halua suivaantua. Haluan pysähtyä. 

Sekä fiktiossa että näyttelemisessä on kyse jonkun toisen nahkoihin menemisestä, jolloin esiin nousee kysymys rajoista. Yksinkertaistetusti ilmaistuna voidaan kysyä, miten paljon itsemme kaltainen on oltava hänen, jonka positioon voimme mennä kirjoittamalla tai näyttelemällä? 

En tiedä. Luultavasti olisi hyvä, jos useampi myöntäisi, että ei tiedä tai ainakin pysähtyisi miettimään tätä kysymystä kiihkottomasti. 

En lue kirjoja, joissa joku valkoinen kirjoittaa mustan ihmisen kokemuksista. Miksi ylipäänsä kirjoittaa asioista, joista ei voi mitään tietää? 

Kulttuurisen omimisen käsite on möhkäle, jota kykenen korkeintaan raaputtamaan. Ehkä näkemykseni voisi tiivistää niin, että kirjoittakoon kukin mistä kirjoittaa, mutta on aihepiirejä, joista kannattaisi pysyä kaukana. Kyse ei ole ensisijaisesti sananvapaudesta, vaan kirjoittajan oman position asettamista rajoista.

Kun Krohn kirjoittaa, että "kaikkia ideologioita, myös uskonnollisia ja identiteettipoliittisia, on saatava kritisoida" on sensijaan kyse sananvapaudesta. Krohn jatkaa, että mielipiteitä on voitava esittää ilman pelkoa, jos niihin ei liity "solvauksia tai väkivaltaan kehottamista".

Jo se, että kulttuurisesta omimisesta ja sananvapaudesta kirjoittaminen tuntuu epämukavalta on osoitus siitä, että ne ovat muodostuneet kysymyksiksi, joita käsitellessä ei voi niin sanotusti voittaa. Lynkkaajat ovat nopeita nostamaan joukkonsa ääneen. Tällöin kyse ei useimmiten enää ole sananvapauden piiriin kuuluvista ilmauksista, vaan tarkoituksena on nimenomaan eri mielipiteen omaavan loukkaaminen ja vaientaminen.

Mielipide on keino liittyä tiettyyn jengiin. 

Jengin ulkopuolelta näkee paremmin.

Mutta oikeasti, minä en tiedä, enkä väitä tietäväni. En myöskään ole tietämättömyyteni vuoksi Sokrates, vaan prosessi. 



Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut
234 sivua

Teos (2021)







sunnuntai 18. heinäkuuta 2021

Esseemaailman ilotapaus - Suvi Valli: Hallittua kaatumista


Ihan joka sivulla en huutanut "ai saakeli kun hyvä", mutta aika usein kyllä. 


Suvi Vallin Hallittua kaatumista ja muita ruumiin kielen asentoja on sekä hyvin kurinalainen että ihastuttavan villi esseekokoelma. Teosta pitää kasassa tarkastelukulma, jossa asioita lähestytään ruumiinasentojen kautta. On pyllistyksiä, pomppuja, kyykkyjä, loksahtavia leukoja, pystyjä keskisormia ja korviin kohoavia hartioita.

Nimensä teos lainaa kävelyn fysiologiselta määritelmältä, jonka mukaan "kävely on hallittua kaatumista". Jos olemme terveitä pidämme kykyä kävellä itsestäänselvyytenä, vaikka itseasiassa kyse on melkoista epävarmuutta sisältävästä toiminnasta. Toinen jalka ilmassa, toinen astumaisillaan. "Tasapainottelemme maan puoleensa vetävän, kaatumaan kutsuvan voiman ja pystyssä pitävän, omaa painoa eteen siirtävän lihasvoiman välissä."

Valli liukuu eri ruumiinasentojen kautta Jean-Luc Nancyn filosofiset havainnot käsikynkässään tarkastelemaan mitä moninaisimpia asioita. Usein esseiden määränpää vaihtuu matkan varrella ja ajaudutaan toisiin suuntiin kuin mihin aluksi oltiin menossa. Ja se on riemastuttavaa. Se on ihanan rajatonta ja lentävää.


Nancyn mukaan "kirjoitus on aina altistumista, joka syntyy ruumiiden välisestä kosketuksesta". Lukiessa Vallin esseitä myös oma ruumistietoisuuteni korostuu. En malta olla kokeilematta teoksessa mainittuja asentoja. Niiden kautta näen toisin. Niiden kautta löydän. Niiden kautta pääsen käsiksi johonkin uuteen ja tuoreesti narskuvaan.

Vallin teos ei kuulu mihinkään (essee)jengiin, vaan se etenee oman logiikkansa mukaan. Tämä on hienoa. Tämä on taituruutta.

Hallitun kaatumisen sivuilla asuu tutkimusmatkailija, jolla on armoton kyky sekä löytää että viehättyä. Matkan varrella monet kirjalliset teokset saavat kiinnostavia tulkintoja. Välillä löydän itseni Thomas Mannin Taikavuorelta, välillä samoan syvällä Pentti Saarikosken runoissa ja saappaani hörppäävät suolaista vettä. Lutherin seurasta ajaudun oulipolaisten työpajaan ja todistan pornonovellin sanaston korvautumista teehenkisillä ilmaisuilla.


Ei käy aika pitkäksi, eikä seura tylsäksi.


Kieli kieli kieli. Kuka ei rakastaisi kieltä? Vallin seurassa kielirakkaus kasvaa kuin Jaakon pavunvarsi. En tosin ole ollenkaan varma, että Jaakon tavoin haluaisin takaisin siihen maailmaan, jossa olin ennen Hallittua kaatumista. Haluan leijailla vielä korkealla. Haluan tanssia pilvissä, joita Vallin teksti synnyttää. Haluan muuttua liikkumattomaksi ja vetää itseäni vasten lauseita, jotka kukkivat ihoani vasten


"kielen avulla voidaan kokea asioita, jotka eivät ole läsnä tai joita ei ole edes olemassa"


Vallin teos sisältää lukemattomia kohtia, joihin tekee mieli perustaa leiri pidemmäksi aikaa. Lukea lapiot silmissä, kääntää ja möyhentää. 

Tämä kokoelma on todiste paitsi Vallin ajattelun köynnösmäisestä tuoreudesta myös hänen valtavasta tietomäärästään ja kyvystä poiketa valtateiltä, kun tien pientareelta löytyy jotakin kiinnostavaa, joka kutsuu tekemään lähempää tuttavuutta.

Hallittua kaatumista on myös osoitus tekijänsä briljantista asioiden yhdistämiskyvystä. Tekstirivit ovat teoksessa kuin penkkejä, joille Valli asettelee eri asentoihin niin kaunokirjallisia teoksia kuin monia erinäisiä huomioita. Usein nämä yhteentulot ovat yllättäviä ja väliin edetään melko kauaksi pisteestä, josta on lähdetty liikkeelle. Kyse ei kuitenkaan olen päämäärättömästä harhailusta, vaan Vallin tiukasti hyppysissään pitämistä poluista, joille ajaudutaan vain siinä määrin kuin se on tekstin kannalta rikastuttavaa.

Hallittua kaatumista tuo ihmeellisyyttä asioihin, joita usein pidämme itsestäänselvinä ja/tai joihin emme tule kiinnittäneeksi huomiota ennen kuin jokin ruumiimme häiriötila tai muu tavallista arkeamme järkyttävä olosuhde vaatii niin tekemään. 

Hallitussa kaatumisessa kaikki on hallinnassa, mutta tähän hallintaan kuuluu, että se on valmis väistymään teoksen asettamilla ehdoilla. 



Suvi Valli: Hallittua kaatumista ja muita ruumiin kielen asentoja

229 sivua

Poesia (2021)

sunnuntai 11. heinäkuuta 2021

Katri Naukari: Yhden puun tuho


Katri Naukarin Yhden puun tuho on kunnianhimoinen esikoisteos, joka käsittelee yksilön tempoilua nautinnonhalun ja siitä aiheutuvan ympäristöahdistuksen välillä. Teoksen päähenkilö haluaa matkustaa,  mutta ääni hänen takaraivossaan ei lakkaa muistuttamasta, että matkustamalla tuhoamme ympäristömme ja sen myötä tulevaisuutemme.


Havittelen itsekästä nautintoa ja aivoissa hurisevaa dopamiiniryöppyä, vaikka tiedän, että toimintani saa aikaan kärsimystä ja tuhoa toisaalla.

 

Yhden puun tuhon minäkerronta houkuttaa lukijaa ajattelemaan, että "minä" on Naukari itse. Muistelisin kuitenkin jostakin lukeneeni, että näin ei ole, vaan teos on fiktiota. Koska teos on vahvasti esseemäinen, asettuu fiktio sen yhteydessä erikoiseen kulmaan. Fiktion kautta kirjoitettu esseistinen romaani. Miksipä ei.


Minäkertoja haluaa luoda itselleen luontohistorian ja sitä rakentaakseen hän matkustaa Japaniin. Teoksesta välittyy sekä ajatus että saman ajatuksen kritiikki sitä kohtaan, että ihmisellä tulee olla oikeanlainen suhde luontoon ja että sitä on jotenkin huonompi, jos tällaista suhdetta ei ole. Lienee jonkinasteinen suomalaiskulttuurinen oletusarvo, että juuri meillä suomalaisilla pitää olla vahva luontosuhde. Tätä vasten on radikaalia kirjoittaa:


Minä en kuitenkaan ole luontoihminen. Pelkään luontoa yhtä paljon kuin kuolemaa.


Kuten Riikka Kaihovaraa tuo teoksessaan Villi ihminen (Atena) loistavasti esiin, ei luonto ole kiva koriste-esine, eikä se välitä siitä, miten ihmisellä menee. Se ei ole ihmisen suhteen hyvä tai paha, vaan välinpitämätön. Naukari puolestaan muistuttaa, että luontokokemuksesta ja -suhteesta on tullut yksi bullet lisää ns. oikein tekemisen listaan. 

Näin ei ole aina ollut, vaan aiemmin metsässä kävely, kuten Naukari kirjoittaa, oli "vain" metsässä kävelyä sen sijaan, että se olisi ollut osa itsensä hyväksi positiointia. On käynyt yhä vaikeammaksi tehdä siinä mielessä viattomia luontotekoja, että niillä ei olisi sen suurempia tarkoituksia.

Nykyihmisen luontokokemukset ovat muuttuneet tarinaksi, jonka avulla tuomme esiin ja rakennamme itseämme. Niistä on tullut jotakin arkielämästä irronnutta erityistä, jota mieluusti jaetaan somessa. Katsokaa, minä olen kansallispuistossa. Minä olen hyvä ihminen. Minä en jätä roskia luontoon. Katsokaa, miten kaunis tämä filtterin avulla luomani maisema on!

Luonnosta on tullut objekti ihmisen tarpeita varten.


Havainnoin tuttujen luontoympäristöjen viehättävyyttä tunnistettavien elementtien, kuten kuvattavuuden, tunnelmallisuuden tai kulttuuristen konnotaatioiden perusteella.


Naukarin teoksen kiistattomia ansioita on, että se purkaa sitä tarinaa, jota luonnosta ja siellä koetusta on alettu luomaan. Yhden puun tuho ei ole päähenkilön sankaritarina. Se näyttää kokijansa epävarmuuden ja ristiriitaisuuden, eikä kaihda tuoda esiin niitä puolia, joita moni pitäisi hävettävinä tai ei ainakaan sanoisi ääneen.

Naukari kirjoittaa myös kapitalismin ja luonnon välisestä suhteesta, jossa edellinen on ottanut sujuvasti hyväksikäyttäjän roolin. Yksi tämän asian hulluimpia puolia ovat esimerkiksi USA:n kansallispuistot, jotka on rakennettu luontoarvoista ja eläinten reviireistä välittämättä. Niiden infrastruktuuri on luotu ihmistä varten ja niihin on tottakai päästävä helposti autolla.

Yhden puun tuhossa päähenkilö kokee somen vaikuttavan asioiden haluamiseen - oli kyse sitten vaatteista, kauneudenhoidosta tai matkustamisesta. Hän ei ole ajatustensa kanssa yksin. Emme ole immuuneja tai ainakin on nähtävä erityistä vaivaa, että emme lankeaisi somen tyrkyttämiin houkutuksiin. 

Uskon, että jossakin vaiheessa raja tulee vastaan ja ennustan, että niiden ihmisten määrä, jotka luopuvat someista tulee kasvamaan. Haluaisin itsekin kuulua somettomien joukkoon, mutta vielä toistaiseksi en ole pystynyt luopumaan muusta kuin Facebookin käytöstä. Se tosin kävi varsin kivuttomasti.

Kapitalismi on "palkannut" somen agentikseen ja keksit tuovat jatkuvasti silmiimme tuotteita, joista emme ole aiemmin välttämättä edes tienneet, mutta joita yhtäkkiä huomaamme kiivaasti haluavamme. Tai. Ehkä sinä taaplaat tämän kuvion paremmin. Minulla on sen suhteen välillä vaikeuksia. Ja taas mietin Oscar Wilden kuuluisaa lausetta, jonka mukaan voimme vastustaa kaikkea paitsi kiusauksia.

Materialistinen elämäntapa vie kohti tuhoa. Koska tuho ei kuitenkaan tapahdu juuri tässä ja nyt, elämme kuin sitä ei tulisi tapahtumaan tulevaisuudessakaan. Tämä on aikamme kenties polttavin ja vaikein ongelma. Naukari siteeraa Naomi Kleinia, joka on kirjoittanut, että "ihmisluonto on jotakin, joka estää toimimasta silloin, kun uhka on näennäisen etäinen."   

Naukarin kirja saa minut pohtimaan kuluttamisen vastustamista kapinoinnin muotona. Miten laajaan kulutuslakkoon pitäisi käydä, jotta kapitalismi alkaisi olla hädissään? On vaikea kuvitella sellaista, joka vaikuttaa mahdottomalta. On vaikea kulkea taaksepäin, kun veto eteenpäin tapahtuu yhä kiihkeämmällä voimalla. On vaikea edes pysähtyä.

Teoksen päähenkilön kokemuksen mukaan ainoita meitä pysäyttäviä asioita on suru. Niin suuri suru, että se jakaa maailman kahtia ja tekee aiemmin mielekkääksi koetusta mielenkiinnotonta ja turhanpäiväistä.  "Suruun liittyy ajasta jälkeen jääminen." Surun vallassa oleva ei etene ja hänen ollessaan paikallaan maailma näyttäytyy hänelle toisin. Usein myös mennyt saa tuolloin nostalgista peitettä, joka koetaan lohduttavana. Että ennen oli jotenkin. Tavalla, joka oli mahdollista asettaa kehyksiinsä. Nähdä se osana jotakin suurempaa.


Uskollinen seuralaiseni melankolia ja katoavan maailman sureminen sisältävät ylisukupolviset itkut.


Yhden puun tuhossa melankolia saa lähes ihmisen pelastavan luonteen, mikä ei tietenkään tarkoita, että melankolian kokemus olisi kokijalleen mitenkään miellyttävä.  Sen arvokkuus vaikuttaisi päähenkilön mukaan olevan paitsi siinä, että se pakottaa pysähtymään, myös siinä, että se vapauttaa hänet jatkuvasta täydellisyyden tavoittelusta. Melankolia - surun keidas.


[m]ielensisäisen avaruuden, rauhan ja hiljaisuuden ääreen löytäminen, mihinkään pyrkimättömyys, on ihmiselmän arvokkainta omaisuutta.


Yhden puun tuho sisältää painavaa pohdintaa ilmastonmuutoksesta, sen aiheuttamasta ahdistuksesta sekä nykyihmisen kestämättömistä elintavoista. Teoksen päähenkilöön on helppo samaistua, koska hänen ristiriitaisuutensa on useimmille meistä tuttua. Me haluamme ja olemme kyvyttömiä vastustamaan halun houkutuksia sekä sulkemaan silmämme siltä, mitä teoistamme seuraa.  

Päähenkilön ristiriitaisuus estää myös ansiokkaasti Naukarin teoksen muuttumisen moraalisaarnaksi, jossa hyveellinen opastaisi meitä vähemmän hyveellisiä. 

Joidenkin "oksien" karsiminen olisi tehnyt teoksen rungosta vielä vahvemman ja helpottanut teoksen vastaanottoa. En kuitenkaan halua valittaa, sillä Yhden puun tuho on vallan taitava esikoisteos ja vakuuttava näyttö Naukarin kirjoittajankyvyistä.



Katri Naukari: Yhden puun tuho

328 sivua

WSOY (2021)


Kiitos kirjasta kustantajalle!

sunnuntai 4. heinäkuuta 2021

Vappu Kannas: Kirjeitä Japaniin


 "Tämä on tarina, jonka olen itselleni kertonut. Se on muovannut koko identiteettini ja sen, millaiseksi elämäni on muodostunut. Tarina on kannatellut minua ja hohtanut ylläni kuin sädekehä."

 

Vappu Kannas debytoi romaanilla afrosuomalaisesta Rosa Claystä, jossa korostuivat Rosan elämäntapahtumien lisäksi kertomiseen liittyvät kysymykset. Vaikka Kannaksen Kirjeitä Japaniin käsittelee ystävyyttä ja sen merkitystä myös sen luuliima on kerrontaan liittyvissä tekijöissä keitetty.


Ystävyys määrittyy teoksessa eräänlaiseksi katvealueeksi ydinperheideaalin ympärillä pyörivässä yhteiskunnassa. Vaikka ystävyyssuhteet ovat alkaneet korvata sukulaisuuteen perustuvia suhteita on niiden asema edelleen jollakin tapaa epävirallinen ja kulttuurisesti määrittelemätön. 


Teoksen päähenkilö on menettänyt ystävänsä ja tämä menetys on tehnyt häneen aukon, jota hän kerronnan avulla tarkastelee ja tilkitsee. Kannas tuo hienosti esiin, miten kerronta on jatkuvasti vaarassa muuttua tarinaksi ja alkaa elää tarinan ehdoilla. Asioita myös muistetaan väärin silloinkin, kun pyrkimys on pysyä tiukasti siinä, mitä todella tapahtui. 


Muisti luo tulkintoja. Se rakentaa heijastuksia ja pintoja, joiden alle uhkaa peittyä ystävän kanssa koetut hetket. Psyyke tuottaa puolustusmekanismeja. Paikoin olisi helpompaa olla näkemättä. Olla tuijottamatta menneeseen kuin omaan peilikuvaan, joka näyttää myös sen, jota ei haluaisi nähdä.


Kuolleiden ja rakastettujen (niin ihmisten kuin lemmikeidenkin) menetyksestä aiheutunutta surua varten on olemassa - joskin löyhä ja hyvin monimuotoinen - narratiivi, joka tekee suremisesta ymmärrettävää myös muiden silmissä. Ystävän menetys ja sen seurauksena tapahtuva sielun amputaatio sen sijaan sijoittuvat oudompaan maastoon ja sitä on kuvattu kirjallisuudessa varsin harvoin - etenkin suhteessa siihen, miten yleisestä asiasta on kysymys.


Kirjeitä Japaniin havainnollistaa muistamisen rakenteita. Muistamisessa ei ole kyse lineaarisesta toiminnasta, vaan liikkeestä niin eteen kuin taaksepäinkin. Muisto ilmestyy - kehittyy kuin valokuva - painuu unohduksiin ja siihen palataan. Muistaminen näyttäytyy pyörteen kaltaisena ja se kaappaa mukaansa eri kertoina ja ajankohtina eri asioita. Se etenee hyppäyksittäin, vaatii ja pakottaa. Se ottaa vangiksi ja pysäyttää. 


Teoksen päähenkilö joutuu myös törmäämään muistikuviensa valheellisuuteen. Erityiseksi muistettu paljastuukin ihan tavalliseksi

"Olin unohtanut, miten lapselliselta vielä vaikutin kaksikymmentäkahdeksanvuotiaana. Kuvassa ei olekaan sellaista nostalgista hohtoa kuin olin ajatellut. Se on ihan tavallinen turistikuva."

Kirjeitä Japaniin on sävyltään surumielinen ja kaipauksen täyttämä teos. Sen tunnemaaston kanssa kiinnostavaan vuoropuheluun asettuu Kannaksen ilmavan kevyt kerronta, joka kuljettaa lukijaa päähenkilön elämänvaiheissa kuin hyväilsevä kesätuuli. Painavan ja kevyen liitto, joka antaa surun tulla ilmoille sellaisena kuin se on. Kaunistelematta. Kiillottamatta.


Vappu Kannas: Kirjeitä Japaniin

253 sivua

Kustantamo S&S (2021)


Kiitos arvostelukappaleesta!

sunnuntai 27. kesäkuuta 2021

Marlen Haushofer: Väggen (suom. Seinä)

 


Marlen Haushofer (1920-1970) oli itävaltalainen kirjailija. Väggen (suom. Seinä (1964), saksankielinen alkuteos Die Wand (1963) on hänen pääteoksensa, joka on käännetty useille kielille ja joka kuuluu 50 luetuimman kirjan joukkoon Itävallassa.

Kuulin Haushoferista ja hänen romaanistaan ensimmäisen kerran kuunnellessani äänikirjana Saara Turusen ja Petra Moisasen toimittaa kokoelmaa Suurteoksia (Tammi 2021), jossa Malin Kivelä on valinnut esittelynsä kohteeksi juuri Haushoferin ja Seinän. 

Kivelän tekstin myötä löysin myös Rauni Paalasen teoksen Kahvilanaisia (Kirjayhtymä 1998), jossa Paalanen kirjoittaa mm. Seinästä sekä Seinän suomentaneen Eila Pennasen esseekokoelman Tunnustelua (WSOY 1965), joka sisältää myös Seinää käsittelevän esseen.

Rauni Paalanen kirjoittaa Kahvilanaisissa, että Haushofer "löydettiin uudelleen 1980-luvulla feministisen kirjallisuudentutkimuksen piirissä." En tiedä, missä määrin Haushoferista on puhuttu suomalaisissa feministisissä kirjallisuudentutkimuspiireissä, mutta ainakaan opintojeni aikaan 1990-luvulla kukaan Helsingin yliopistossa ei ottanut häntä esiin.

On ollut hienoa huomata, että Kivelän tekstin jälkeen Seinä on saanut uusia kiinnostuneita lukijoita ja niinpä siihen olikin Helmet-kirjastossa melkein 20 varausta (ja nyt asian tarkistettuani niitä on jo 28 kpl), joka oli myös syy siihen, että päätin lukea tämän romaanin ruotsiksi.

*

Seinä kertoo nimettömäksi jäävästä nelikymppisestä naisesta, joka matkustaa Itävallan vuoriseudulle serkkunsa Luisen ja tämän miehen Hugon kanssa. Kun Luise ja Hugo lähtevät kylässä sijaitsevaan ravintolaan jää nainen yksin metsästysmajalle. Aamulla kun hän herää eivät Luise ja Hugo ole palanneet ja metsästysmajan lähistölle on kohonnut lasinen seinä, jonka toisella puolella olevat ihmiset ja eläimet ovat kuolleet. Seinän lasi on materiaalia, jota on mahdotonta saada rikki.

Kun nainen on viettänyt reilut kaksi vuotta metsästysmajalla hän alkaa kirjoittaa elämästään selontekoa, koska hänen on omien sanojensa mukaan pakko kirjoittaa. Kirjoittaminen on hänelle osa järjissään ja hengissä pysymistä, vaikka hän tietää, että kukaan tuskin tulee lukemaan hänen tekstiään ja todennäköisempää on, että hiiret tulevat syömään hänen paperinsa.


"Men mitt hjärta slår fortare, när jag föreställer mig att en människas ögon kommer att vila på dessa rader och en människas händer vända bladen. Men innan dess kommer väl mössen snarare att ha ätit upp redogörelsen."


Haushoferin romaani tarjoaa runsaasti tulkintamahdollisuuksia. Voidaan kysyä, mikä seinä on ja onko se ylipäätään edes olemassa? Onko kenties kyse päähenkilön mielen sisäisestä seinästä? Seinän voisi nähdä myös mm. symbolisena vapauden estävänä seinänä - kuvana Itävallan ajautumisesta  1930-luvun lopulla osaksi Kolmatta valtakuntaa. 

Seinää voidaan lähtökohdiltaan verrata naisilta pääsyn eteenpäin estävään lasikattoon, mutta Haushofer muuttaa negatiivisen varauksen positiiviseksi. Yksi näkökulma tarkastella Seinää olisikin tarkastella sita välttämättömänä erottajana, joka mahdollistaa, että Nainen - jota romaanin tasolla teoksen päähenkilö edustaa - voi elää omannäköistään elämää ilman niitä rajoituksia, joita elämä osana yhteiskuntaa hänelle asettaa.  

Luettuani sekä Paalasen Haushoferia käsittelevän tekstin, Pennasen esseen että ruotsinkieliseen käännökseen Rebecca Lindskogin kirjoittamat jälkisanat ja saatuani tietoa kirjailijan elämästä huomaan muiden hänen kirjoittamiensa teosten valuvan osaksi tulkintojani. Paalanen tuo muun muassa esiin, miten kaikissa Haushoferin romaaneissa naispäähenkilöt on kuvattu vieraantuneina muusta maailmasta. Pennanen taas nostaa esiin erityisesti Haushoferin romaanin Die Tapetentür ("Tapettiovi", 1957), jota hän tarkastelee Seinän temaattisena sisarteoksena.

Lindskog kirjoittaa, että Seinää on luettu sivilisaatiokritiikkinä ja totta onkin, että useamman kerran teoksessa tuodaan esiin kaupunkielämän tyhjänpäiväisyys ja stressaavuus. Kuin iskuna sivilisaatiota ja sen toimintamuotoja vastaan ottaa luonto Seinässä vallan metsästysmökin pihassa olevasta Hugon Mersusta. 

Seinän päähenkilö ei ole mikään luontoihminen par excellence, vaan hän on usein hämmentynyt sen suhteen, miten hänen pitäisi toimia ja hän kokee omien taitojensa olevan puutteellisia. Erakkoelämä opettaa hänelle hengissäpysymisen kannalta tärkeitä taitoja, mutta luonto pysyy jatkuvasti ihmistä suurempana, kuten vaikkapa voimakkaat ukkosilmat osoittavat.

Ulkoisesti teoksessa ei tapahdu kovin paljon. Nainen hoitaa eläimiään, istuttaa perunoita, niittää heinää ja ampuu kauriita ravinnoksi silloin, kun se on välttämätöntä nälkiintymisen välttämiseksi. Se, että ulkoisesti tapahtuu vähän luo teokseen aivan omanlaisensa jännitteen, joka sai minut muistelemaan Wolfgang Petersenin ohjaamaa elokuvaa Sukellusvene U-96 (Das Boot, 1981). Samoin kuin Petersenin elokuvassa myös Haushoferin romaanissa jokainen pienikin risahdus ja liike tuntuu järistyksen kaltaisena. Ilmassa on uhkaa, väliin suoranaista kauhuakin.   

Henkisesti Seinä on sukua Daniel Defoen Robinson Crusoelle (1719) ja muodostaa sille feminiinisen vastineen. Se on eksistentialistinen teos, joka esittää lukijalle ihmiseloon liittyvia suuria filosofisia kysymyksiä ja saa pohtimaan jokaisen yksilön ympärillä olevaa hänet muista eristävää "seinää". 

Seinän eristämäksi joutuneena nainen on oman tilanteensa vanki, eikä hän voi paeta asioita, jotka tekevät kipeää. Yksi teoksen puhuttelevimmista kohdista on, kun nainen tajuaa, että moni mahdollisuus on häneltä ikuisesti suljettu.


"Jag kommer att dö utan att ha utnyttjat minä möjligheter."


Merkille pantavaa on, että Haushoferin romaanin päähenkilön menneisyydestä ei juurikaan kerrota. Saamme tietää, että hänen miehensä on kuollut ja että hänellä on kaksi teini-ikäistä tytärtä ja että hän on elänyt kaupunkilaiselämää, mutta tarkemmin hänen erakkoutta edeltävää elämäänsä ei esitellä. Nainen soimaa usein itseään ja puhuu omasta rumuudestaan. Seinän toisella puolen kauneus tai sen puute ovat menettäneet merkityksensä ja jäljelle on jäänyt eloonjäämistaistelu sekä eläinten häntä kohtaan osoittama rakkaus. Rajat ihmisten ja eläinten välillä horjuvat ja ihminen lakkaa olemasta luomakunnan hallitsija. 

Seinästä on luettavissa, että nainen alkaa olla enemmän olemassa menetettyään entisen elämänsä. Haushofer vaikuttaisi näin vihjaavan, että kaupunkilaisen elämä kiireineen, rientoineen ja muine ihmisineen on eristyksissä luonnon keskellä elettyyn elämään verrattuna keinotekoista mukaelämää. Miksikään luontoelämän juhlinnaksi Seinä ei kuitenkaan ylly.

Tyyliltään Seinä on sekä dystopia että utopia. Dystopia siinä mielessä, että jokin katastrofi on tapahtunut ja sen seurauksena maailma on pysähtynyt sijoilleen ja naisen sekä muun maailman väliin on ilmestynyt seinä. Utopia siinä mielessä, että seinän toisella puolella nainen voi rakentaa oman maailmansa parhaaksi näkemällään tavallaan. Seinän loppu vaikuttaisi myös julmasti vihjaavan, että naiset ja miehet eivät mahdu samaan maailmaan. Tapa tai tule tapetuksi.

Seinä säilyttää arvoituksensa ja monet lukiessa heräävät kysymykset jäävät vaille vastausta. Minun oli vaikea hyväksyä esimerkiksi sitä, miksi nainen otti seinän olemassaolon pitkälti annettuna, eikä tutkinut, miten pitkälle se maastossa jatkui. Tämä romaani oli minulle suuri löytö ja haluan ehdottomasti lukea lisää Haushoferia. 




Marlen Haushofer: Väggen

Saksasta ruotsiksi kääntänyt Rebecca Lindskog

Saksankielinen alkuteos Die Wand (1963)

Bokförlaget Thorén & Lindskog (2014)


Teos on ruotsiksi käännetty kahdesti ja Lindskogin ruotsinnos on niistä uusin

sunnuntai 6. kesäkuuta 2021

Suurteoksia - toim. Saara Turunen ja Petra Maisonen



Tiedoksi lukijalle: Tämä on instagramiin kirjoitettu teksti, jonka tekstin pituuden vuoksi julkaisen myös blogissani

*

Suurteoksia on ideana mahtava. Jo on kyllästymiseen asti luettu kirjallisia kokoomateoksia, jotka ovat täynnä miesten kirjoittamia teoksia ja joissa mukana naiskirjailijoista on korkeintaan Virginia Woolf (vrt. tunnetuimmista "kokoomateoksista" esim. Auerbachin Mimesis).


Samaan hengenvetoon on todettava, että on myös vähän kulunutta jatkaa tätä naiset ja miehet -vastakkainasettelua, vaikka toki lienee niin, että niin kauan sitä on jatkettava, että erottelu kirjailijan sukupuolen mukaan osoittaa itsensä tarpeettomaksi. Toivottavasti näin käy jo pian.

Oli kiinnostavaa kuulla, mitkä teokset ovat tehneet kirjoittajiin vaikutuksen niin henkilökohtaisella tasolla kuin motivoineet heidän omaakin kirjoittamistaan. Hieman kuitenkin petyin siihen, että useimmat Suurteoksissa mainitut teokset olivat joko suht ilmeisiä tai tunnettuja ja oikeasti vähän vanhemmat teokset olivat harvassa.

Ehdoton suosikkini oli Malin Kivelän teksti, jossa hän kirjoittaa Marlen Haushoferin teoksesta Seinä (Die Wand, 1963), josta en ollut aiemmin edes kuullut. Näemmä moni muukin innostui Seinästä, sillä Helmetissä siihen oli tehty viimeksi tarkistaessani jo 16 varausta. Oman Seinäni varasin tämän vuoksi ruotsinkielisenä ja se odottaakin minua nyt kirjastossa. 

Kivelä sai minut innostumaan lisäksi myös Rauni Paalasen teoksesta Kahvilanaisia (1998) sekä Eila Pennasen esseistä. Kivelän teksti oli juuri sellainen, jota Saara Turusen ja Petra Maisosen toimittamalta kirjalta odotin. Se laajentaa kirjallisia maailmoja ja saa hihkumaan innostuksesta.

*

Monet kirjoittavat tuovat esiin teoksia, jotka ovat toimineet heille voimakirjoina ja/tai jotka liittyvät oman elämän käännekohtiin. Osa kirjoittajista lähinnä esittelee tietyn teoksen kirjallisen analyysin jäädessä melko kepeäksi.


Ihailin Helena Sinervon tarkkaa luentaa nobelisti Herta Müllerin teoksesta Ihminen on iso Fasaani (Der Mensch is ein grosser Fasan auf der Welt, 1986) sekä kiinnostuin itselleni uudesta tuttavuudesta, Saara Turusen esittelemästä Gun-Britt Sandströmin teoksesta Suhteista parhain (Maken - en förhållanderoman, 1976).


Siihen, miten lähelle Suurteoksissa olevat tekstit tulevat vaikuttaa sekä oma ”suhde” tekstien kirjoittajiin että heidän esittelemiinsä teoksiin. Kuuntelin kylmäväristen Aura Nurmen kuvausta Sirkka Turkan runoudesta sekä tapaamisista Turkan kanssa. Nurmen tekstistä vaikuttumista lisäsi se, että ensimmäinen minuun todella syvästi vaikuttanut suomalainen runoilija on juuri Sirkka Turkka.


”Analyysiosastolta" haluan mainita erikseen Anna Kortelaisen ja Riikka Pelon tekstit.

Kortelainen kirjoittaa A.S. Byattin teoksesta Riivaus (Possession, 1990) ja hänen tekstinsä herättää minussa oitis palavan halun lukea Byattin kirja. Käyn jopa tarkistamassa kirjahyllystäni, että onhan se varmasti minulla omana ja onhan se - sekä suomeksi että englanniksi. Kortelaisen teksti kutittelee tutkijaminääni ja ajattelen, että jos pitäisi valita uudelleen, mitä yliopistossa opiskelen olisi valintani edelleenkin yleinen kirjallisuustiede.

Unohdun pitkähköksi toviksi muistelemaan opiskeluaikojani ja erityisesti gradun kirjoittamista. Sitä ihanaa uppoamista päivä toisensa jälkeen kirjallisuuteen ja kirjallisuuden teoriaan ja miten jokainen lukemani teoriakirja viittaa toiseen ja kolmanteen ja neljänteen ja ne puolestaan viittaavat taas toisiin teoksiin ja miten syntyy polkuja, jotka johtavat yhä syvemmälle. 

Parempaa ei voi olla.


Suuren vaikutuksen teki Riikka Pelon teksti, joka käsittelee Virginia Woolfin Majakkaa (To the Lighthouse, 1927). Pelo kertoo kirjoittaneensa tästä teoksesta ensimmäisen kerran yleisen kirjallisuustieteen proosa-praktikumissa ja minua alkaa polttaa, sillä olen itsekin kirjoittanut Majakasta samaisessa praktikumissa vuotta kahta myöhemmin kuin Pelo. 

Majakasta kirjoittaminen on jäänyt vahvasti mieleeni, koska se oli kyseisen praktikumin viimeinen teos ja praktikumin pitäjä vapautti meidät sivumääristä ja antoi luvan kirjoittaa niin pitkän tekstin kuin haluaa. Tämän seurauksena kirjoitin Majakasta 25 sivua.

Pelon tekstiin haluan ehdottomasti palata vielä uudelleen, sillä hän tuo muun hyvän ohella esiin kiinnostavia näkemyksiä kirjallisten teosten rytmistä - asia, jota olen viimeksi pohtinut lukiessani Vigdis Hjorthin uutuusteosta Onko äiti kuollut (Er mor død, 2020). Rytmi kun muutoinkin on rakenteen lisäksi minua eniten kiinnostavia asioita kirjallisuudessa. 

Voi että. Saisipa vaan tutkia kirjallisuutta sen sijaan, että on käytävä porvarillisissa töissä.


*


Suurteoksissa on tekstejä seuraavilta 20 kirjailijoilta:

Nura Farah, Koko Hubara, Katriina Huttunen, Helmi Kekkonen, Malin Kivelä, Anna Kortelainen, Essi Kummu, Sirpa Kähkönen, Merete Mazzarella, Meiju Niskala, Aura Nurmi, Ranya Paasonen, Riikka Pelo, Pirkko Saisio, Milja Sarkola, Helena Sinervo, Astrid Swan, Tiina Katriina Tikkanen, Saara Turunen ja Aino Vähäpesola.


Kirjoittajien suuri määrä on sekä hyvä että huono asia. Hyvää on se, että moni pääsee esittelemään itselleen tärkeän teoksen ja näin myös jokainen teoksen lukija voi varmasti löytää esitellyistä teoksista jonkin myös itseään kiinnostavan teoksen. Huonoa on se, että tekstit jossakin määrin syövät toisiaan, seuraava painaa edellistä unohduksiin ja tekstin pitää olla erityisen vahva, jotta se erottuu joukosta. Tämä aspekti korostuu, jos kuuntelee kirjan. 

Kaikkinensa Suurteoksia juhlistaa naisten kirjoittamaa kirjallisuutta ja antaa uusia näkökulmia lähestyä siinä esiteltyihin teoksiin. Ehkä kaltaistani kirjallisuuden dinosaurusta paremmin teos kuitenkin soveltuu (nuorille) lukijoille, jotka eivät kovin hyvin vielä tunne teoksissa esiteltyjä kirjoja. Ainakin löytämisen riemua on silloin enemmän.



Suurteoksia 
toim. Saara Turunen ja Petra Maisonen 
Tammen äänikirja
Lukija Vilma Melasniemi

sunnuntai 30. toukokuuta 2021

Susinukke Kosola: Turkoosi vyöhyke - tutkielma yksinäisyyden väriopista


Tämä on teksti, josta darlingseja ei ole tapettu. Kuten Kosolan teoksen alaotsikossa on mainittu sen olevan tutkielma, on myös tämä kirjoitus hahmotelma muutamista tavoista, joilla Turkoosia vyöhykettä voisi lukea. 

Darlingsit on pidettävä hengissä, koska jokainen niistä pitää sisällään lähestymissuuntia, jotka haluan pitää avoimina.

I put you high up in the sky / And now, you're not coming down /  It slowly turned, you let me burn / And now, we're ashes on the ground (Miley Cyrus: Wrecking Ball)

Jos aloitan ihan alusta, ihan ensimmäisestä kohtaamisesta Turkoosin vyöhykkeen kanssa on aloitettava Miley Cyrusin purkupallosta, jonka Kosolan teoksen kansi loihtii esiin. Ei yksi yhteen, ei todellakaan, mutta kuitenkin niin, että pyöreä kova metallinen heiluva tuhoon kykenevä kappale, joka uhkaa heitä, joiden välillä on tunteiden vaikea ja sekava viidakko.

Tuho, eikö vain, on kutsuhuuto Feeniks-linnulle?


Turkoosi vyöhyke on rakkaustarina vai pitäisikö sanoa ihmissuhdetarina? Ei sanota jälkimmäistä, sillä se kuulostaa aivan kamalalta, eikä se tässä yhteydessä naurata, vaikka se nauratti silloin, kun Risto Räppääjässä Lennart Lindberg pyysi Rauhaa lähtemään kanssaan elokuviin katsomaan ihmissuhde-elokuvaa.


Olen kirjoittanut ylös, että sivulla 20 alkaa soida Nina Simone ja sen perään olen kysynyt miksi.

Voisiko se olla tämä: 

Love me or leave me and let me be lonely / You won't believe me but I love you only / I'd rather be lonely than happy with somebody else


Hermostuneena minulle käy helposti niin, että alan puhua mitä tahansa ollakseni olematta hiljaa. Niin on käynyt myös edellä.

Lykkään aloittamisen hetkeä, koska kun alan kirjoittaa Turkoosista vyöhykkeestä käy väkisinkin niin, että hieman naulaan sitä ja sitä en haluaisi tehdä. Kun kaikki mikä on tulkintaa on myös sitomista on käsiraudat on väkivaltaa ja Susan Sontagin tupakan savu ottaa varoituksen muodon ja alkaa kiemurrella kohti.

Ja vielä se, että olen huolissani siitä, missä määrin käy niin, että tulen spoilanneeksi Turkoosia vyöhykettä ja tämä on kysymys, jota en yleensä ole kovin paljon joutunut miettimään runojen kohdalla, mutta nyt se on tämän iltapäivän polttava huolenaihe.


Turkoosilla vyöhykkeellä kulkemiseni aikaan olen kuunnellut äänikirjaa, joka kertoo Smackin* tarinan. Olen pudonnut useasti läpi vuosien eräälle klubikeikalle, jossa metrin päässä on Claude ja Clauden rintaa halkova arpi muistutuksena hänelle tehdystä sydänleikkauksesta. Ja on rääkyvä räkäinen huuto.

Turkoosi vyöhyke on arpi sekin ja kiedoksissa niin ikään sydämeen. Sen ja Smackin tarinan alkamisen paikassa on yhteisiä aineksia ja luultavasti harva - jos kukaan - ymmärtää, mitä tässä tarkoitan. Sellaistakin yksinäisyys on.


Radiokuuluttaja kehottaa: Juokse pakoon kapitalismi, sinua kohti ammutaan pian kovapanosammuksilla. 

Luokka ja siihen liittyen köyhyys ja syrjäytyneisyys sekä niihin kytkeytyvä yhteiskuntakritiikki ovat olleet kantavia teemoja myös Kosolan aiemmissa teoksissa ja onneksemme ne ovat mukana myös tässä uutukaisessa. Joskus ne ovat läsnä postiluukusta putoavassa Intrumin kirjeessä tai "työkkärin logolla varustetussa kynässä". Joskus taas "fiskarsleikatuissa hiuksissa". 

Äkillisesti tämän tekstin alussa mainittu purkupallo (joka tässä vaiheessa ei enää liity Miley Cyrusiin ollenkaan) osuu luonteensa mukaisesti


ainoa oikea jännitysnäytelmä tapahtuu maksupäätteessä


Aivastele Aiskhylos, sopertele Sofokles ja eritä eritteitä Euripides.


Sillä välin kun edellä mainitut tekevät tehtäviään on hyvä tilaisuus ottaa toinenkin sitaatti


on aikamoinen etuoikeus

olla sellaisissa töissä, joissa edes voi harkita

olevansa jotain


Missä on kaari, on sen edessä pre. 

Kaari on jäykkää ainesta, vaikeasti suoristettavissa, vaikeasti toiseen suuntaan taivutettavissa. Tarvittaisiin vähintäänkin pihdit, mutta niiden ostamiseksi olisi oltava massoittain rahaa.

Oma pää ei käänny niin, että sanojen järjestys vaihtaisi paikkaa.

 

 

Sanon tässä välissä, että Turkoosi vyöhyke on Kosolan kokoelmista vaativin ja hitaimmin avautuva. Edellisen lauseen voisi myös kirjoittaa muotoon: Turkoosi vyöhyke on Kosolan tähän astisista kokoelmista paras.

Vähän kaikki viittaa Turkoosissa vyöhykkeessä johonkin. Tästä seuraa, että teos avautuu kuin dekkari, joka tarjoaa vihjeen toisensa jälkeen. Ei tule loppupistettä, on ja pysyy prosessi ja sen tähden Turkoosin vyöhykkeen lukemisen lopettaminen ei ole kovin mahdollista. 

Turkoosi vyöhyke ui katujen estetiikassa ilman romantisointia. Paitsi aiemmin mainittua Smackia siitä löytyy Banksya ja mentaaligraffitia sekä turkoosinkielisiä piissejä. 

Bytheway piissi tulee sanasta piece, joka tulee sanasta masterpiece.


Liikennetötteröiden merkitsemää tietä alamme nyt lähestyä turkoosia.

Tötteröistä olen kirjannut ylös seuraavan merkinnän:

toistuva motiivi: varastetut liikennetötteröt -> Kaija Koo: kuka keksi tötterön?

Sitäkin voisi kysyä. Rakkauden voisi korva tötteröillä. Eikö vain?


Tässä välissä on mainittava, että ihan erityisesti rakastun aukeamaan sivuilla 74-75.


Muusikot tunkevat Turkoosin vyöhykkeen luentaani. Kaija Koon jälkeen on vuorossa Taipaleen Reiska, jonka kanssa pohdin, voiko turkoosi kuu luoda merelle siltaa? Voiko enää koskaan tulla tällaista iltaa?

Ehkä tuleekin aamu huterin jaloin tai päivä strobosatuttavine valoineen


Miksi juuri turkoosi? Piru ei nyt lue raamattua, vaan wikipediaa ja värioppia. 


Turkoosi, kalaiitti, on muun muassa kuparia, alumiinia ja vettä sisältävä fosfaattimineraali."
Turkoosi esiintyy lähes aina tiiviinä massoina alumiinipitoisten kivilajien raoissa ja onkaloissa.
Turkoosi on yksi jäljitellyimmistä ja manipuloiduimmista kivistä. **


Turkoosi: kun haluat ruokkia mielikuvitustasi

Keltaisella maustetussa sinivihreässä yhdistyvät eloisuus, empaattisuus ja syvällisyys. Turkoosi on sydämellinen väri, joka stimuloi mielikuvitusta ja puheliaisuutta.

Käytä väriä näin: Turkoosi on ystävällinen, ilakoiva ja mystinen väri. Käytä turkoosia, kun haluat herättää ihastuksesi kiinnostuksen. Se ruokkii myös luovuutta ja auttaa näkemään magiaa arjessa. ***


Onko turkoosi rakkaus / rakkaus turkoosiin jollakin tapaa (ja jos, niin millä) erityisempää kuin johonkin muuhun väriin kohdistuva rakkaus?


Kosolan runoissa on kaksi tyyppiä, joista toinen enimmäkseen ja useimmiten puhuu turkoosia. Käy kuitenkin niin, että turkoosin puheen välissä on mustia kirjaimia. Onko se kohtaaminen? Väliintulo? keskeytys? Jakamisen hetki? Sulautumisen ensioire?


äänesi oli väritön olit väritön ja nyt se kaikki on minussa

ääriään myöten turkoosia väriä minussa ja olen yksin


Toinen siirtyy toiseen värinsä kautta ja tekee tietoiseksi yksinäisyydestä. Arvoitus tämäkin. Sitä voisi kenties ratkoa sivulta 116 löytyvän kaavion kautta, joka on eräänlainen Erik Allardtin neljään osaan jakautuvan hyvinvointinäemyksen osa-alueiden uudelleenkirjoitus. 

Jos ei jaksa tai jos on hankalaa voi keskittyä nauttimaan kielestä, kuten esim. ja esim.


"... vesimelonikin

saadessaan tietoisuuden

ensitöikseen myisi itsensä kokemusasiantuntijaksi"

[...]

"Pelko on vain elämänhalun yövuoro."



Turkoosi vyöhyke jättää estetiikkansa auki ja liikkeeseen. Se ei ole pikaruokaa, vaan hitaampien nautintojen ateria. Maisema ja paikka, jossa ikkunan takana on omainaisvärilleen uskollista sumua ja jotakin, joka vasta odottaa nimeään.

 



Susinukke Kosola: Turkoosi vyöhyke - tutkielma yksinäisyyden väriopista

174 sivua + numeroimattomat sivut

Sammakko (2021)


* Jarkko Jokelainen: Smack - kuolemaantuomitun laulu (LIKE, 2021)

** https://fi.wikipedia.org/wiki/Turkoosi

*** https://anna.fi/hyvinvointi/itsetuntemus/variterapia-lue-mitka-varit-sopivat-elamantilanteesi-parhaiten-juuri-nyt