sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Syvemmälle kuin on mahdollista - Rachel Cusk: Kudos

Vasta lukiessani Rachel Cuskin trilogian päätösosaa, Kudos, tulen ajatelleeksi Cuskin "projektin" keinotekoisuutta.

Kudoksessa, kuten sitä edeltävissä teoksissa Outline (Ääriiviivat, suom. Kaisa Kattelus) ja Transit (tulossa suomeksi keväällä 2019 nimellä Siirtymä) teoksen päähenkilö on naiskirjailija, joka tapaa muita ihmisiä, jotka puhuvat hänelle elämästään pitkät pätkät ja kertovat mielipiteitään. Ei ole juurikaan uskottavaa, että joku tapaisi jatkuvasti ihmisiä, jotka haluavat avautua hänelle asioistaan, mutta Cusk on konstruoinut teoksensa niin taidokkaasti, että lopputulos vaikuttaa enemmän elämältä kuin kirjallisuudelta.

Kudos herättää valtavasti ajatuksia ja on vaikea päättää, millä tarkkuudella sitä lähestyisin. Asiaa ei helpota se, että lukiessani kirjoitin 21 sivua muistiinpanoja. Kuvaavaa tälle teokselle on, että heti kun jotakin siinä mainittua asiaa alkaa tarkastella lähempää huomaa ajautuvansa yhä syvemmälle ja vastausten sijaan löytävänsä yhä uusia kysymyksiä.

Tässä tekstissä otan esiin muutamia Kudoksessa esitettyjä kirjallisuutta ja feminismiä koskevia huomioita. Valitsemani lähestymistavan voi katsoa peilaavan metaforisesti Kudokselle keskeistä lähtemisen ja jäämisen kysymistä ja samalla se kertoo minusta lukijana.

I said it was true that the question of whether to leave or remain was one we usually asked ourselves in private, to the extent that it could almost be said to constitute the innermost core of self-detemination. (s. 11-12)

Cuskin trilogiassa on kyse eräänlaisesta modernista naturalismista, jossa kertoja häivyttää itsensä taka-alalle ja antaa sen, mitä tapahtuu ja mitä ihmiset kertovat, muodostaa tarinallisen mosaiikin, jossa palojen ei tarvitse sopia yhteen, vaan niiden annetaan heijastaa eri teemojen ja ihmisten välisten suhteiden loputonta monimutkaisuutta.

the human situation is so complex that it always evades our attempts to encompass it. (s. 104)

Läpi Cuskin trilogian toistuvia teemoja ovat juuri ihmissuhteet ja avioero, itsepetos sekä kirjallisuus ja kirjoittaminen erityisesti naisen näkökulmasta. Kudos alkaa Ääriviivojen tapaan kuvauksella, jossa päähenkilö on lentokoneessa. Hän on matkalla kirjallisuusfestareille ja hänen vieressään istuva isokokoinen mies etsii jatkuvasti tilaa jaloilleen koneen käytävältä, jonka vuoksi lentoemäntä joutuu huomauttamaan miestä asiasta useaan kertaan. En voi olla ajattelematta, että symbolisella tasolla kyse on miesten tavasta ottaa haltuun tilaa - varsinkaan, kun feministiset painotukset ovat Kudoksessa aiempia osia voimakkaampia.

Kreikankielen sana 'kudos' tarkoittaa kirjaimellisesti palkintoja, mutta alunperin, Cusk kirjoittaa, siihen on liittynyt myös tunnustuksen ja suosionsosoituksen merkitykset. Lisäksi kudoksella voidaan viitata johonkin, jonka joku on väärin perustein ominut itselleen.

Cuskin trilogian päätösosan kontekstissä on houkuttavaa tulkita sanaa kudos niin, että Cusk käyttää sitä ilmaisemaan, miten miehet ovat omineet niin kirjallisuuden kuin ihmissuhteidenkin valtapositiot itselleen. Tätä tulkintaa vahvistaa myös Kudoksen loppu, joka on suorastaan järkyttävän vahva feministinen statement.

Kudoksessa Cusk nostaa esiin kirjallisen maailman kaupallisuuden lait. Hyvääkään käsikirjoitusta ei välttämättä julkaista, jos sille ei uskota löytyvän tarpeeksi lukijoita. Kuvaavaa on, että yksi päähenkilö Fayen tapaamista henkilöistä pelastaa kustannustoimintansa alkamalla julkaista sudoku-kirjoja. Kustannustoiminnan graalin maljoja ovat kirjailijat, joiden teokset ovat sekä myyntihittejä että omaavat huomattavaa kirjallista arvoa. Usein edellä mainitut ominaisuudet eivät käy yhteen, mutta - tekee mieleni lisätä - vaikutelmaa voidaan tehostaa kirjallisuuspalkintojen avulla, kuten Suomessa on tehty erityisesti Finlandia-palkinnon myötä, joka selittää myös sen, että vähemmän myyvät lajit - runous ja esseet - on suljettu pois Finlandia-mittelöistä. Kilise kassakone, sinun äänesi on suloinen.

Useammankin kerran on eräiden bloggarikaverien kanssa tullut puheeksi, että kustantamot voisivat tehdä huomattavasti enemmän kirjojen markkinoinnin suhteen ilman että asia välttämättä vaatisi erityisiä taloudellisia panostuksia. Olemme mm. panneet merkille, että on kustantamoja, jotka eivät koskaan jaa bloggarien kirjoituksia somessa. Sitä, miksi näin on, voi jokainen tykönään arvailla. Ehkä kyse on siitä, että edellä mainitulla tavalla toimivien kustantamojen mielestä tärkeitä ovat pelkästään Hesarissa julkaistut kritiikit. Olennaista ei ole se, mitä sanotaan, vaan se missä sanotaan.

Kudoksessa yhdeksi markkinoinnin ongelmaksi nousee kustantamojen etukäteisoletus siitä, että kukaan ei ole kiinnostunut kirjoista.
We publishers, she said, proceed on the assumption that no one cares about books, whereas the makers of cornflakes convince everyone that the world needs cornflakes like it needs the sun to rise in the morning.

Kriitikin kohteeksi joutuu Kudoksessa myös tunnettujen kirjailijoiden ja heidän teostensa loputon alistaminen markkinakapitalismille, josta hyvä esimerkki on Jane Austenin hyväksikäyttö "viimeiseen tippaan" asti. Tässä kohdin en voi olla tuntematta kihelmöivää epämukavuutta, sillä olen juuri juonut aamukahvini Virginia Woolf -kahvikupista.

Mitä jos lukijat eivät enää osaa arvostaa hyvää kirjallisuutta? Tätä kysymystä Kudoksessa lähestytään kirjallisuuden tähtiluokittelun kautta.

It was entertaining, in a way, to see Dante awarded a single star out of a possible five and his Divine Commedy described as 'complete shit.'

Samaan hengenvetoon puhuja lisää, että kirjallisuus ei tarvitse puolustajaa, kun taas Fayen mukaan esimerkiksi Dantea on puolustettava aina kun se vaan on mahdollista. Kirjallisuus rakentuu kirjallisuudelle ja tämän vuoksi minun on helppo olla Fayen kanssa samaa mieltä. Jos perustukset hajotetaan ja unohdetaan, mitä jää jäljelle? Miten voi kirjoittaa, jos ei tunne kirjallista perintöä?

Kudoksessa kritisoidaan kirjallisuuden ja kirjailijoiden ympärillä pauhaavaa yhä kovaäänisempää sirkustelua. Kirjallinen maailma näyttäytyy valtavana keinotekoisena pytinkinä, joka pyrkii viihdyttämään parhaansa mukaan. Kirjallisille teoksille jää korkeintaan välineavo, koska toistaiseksi ei vielä ole keksitty, miten viihdytyskoneistoa voitaisiin pitää yllä kokonaan ilman kirjoja. Kirjallisuuden ympärillä käytävä keskustelu näyttäytyy sekin leikkinä, jossa "ihmiset imitoivat kirjailijoita keskustelemassa”.

Synninpäästöä eivät saa myöskään kirjallisuusfestivaalit, joilla julkisen tilan vievät keskinkertaisia teoksia kirjoittavat kirjailijat, jotka ovat hyviä esiintymään. Kieltämättä tämän tyyppinen ajatus on joskus käväissyt mielessä eräässä Helsingin Pasilassa järjestetyssä suuressa kirjallisuustapahtumassa. Pahinta on, että syvällisempi kirjallinen keskustelu jää lähes aina puuttumaan.

We get to walk in the grounds, [...] but we never enter the building.

Kirjoittaessani Cuskin Ääriviivoista mainitsin, että suomalaisessa kirjallisuudessa hänen teostaan lähimmäksi tulee Saara Turusen Sivuhenkilö. Turusen romaanin kanssa yhteistä kosketuspintaa löytyy myös Kudoksesta, jossa tulee esiin, että kirjallisuustapahtumissa nais- ja mieskirjailijoille esitetyt kysymykset poikkeavat toisistaan tavalla, joka ylläpitää jakoa naisten yksityisen ja miesten julkisen alueeseen.

Ei tietenkään ole sattumaa, että monet Kudoksen feministisesti haastavimmista puheenvuoroista esittää Sophia, jonka nimi merkitsee viisautta. Sophia on suoruudessaan ärsyttävä henkilö, ”kamala” feministi, joka tuntuu tietävän miten asiat ovat ja näin hänen ilmaisutapansa parodioi tyypillisen kaikkitietävän miehen puhetapaa.

Behind every man is his mother, she said, who made so much fuss of him he will never recover from it, and will never understand why the rest of the world doesn't make the same fuss of him […]

Faye on Kudoksessa, kuten teossarjan aiemmissakin osissa pääsääntöisesti kuuntelija. Kudoksessa Cusk vie hänen positionsa äärimmilleen kuvaamalla, miten tilanteissa, joissa kyse on Fayen haastattelemisesta asiat etenevät niin, että haastattelija on se, joka on enimmäkseen äänessä. Cusk naulaa naisen vaientamisen kuvauksella, jossa haastattelija puhuu pitkät pätkät mm. Louise Bourgeoisin taiteilijanurasta ja esittää useita kiinnostavia huomioita naistaiteilijoiden asemasta, mutta myöhemmin käy ilmi, että teknisen vian vuoksi puhe ei ole tallentunut nauhalle lainkaan.

Wittgenstein kirjoittaa teoksessaan Tractatus logico - philosophicus, että siitä mistä ei voi puhua, on vaiettava. Cuskin trilogia asettuu mielenkiintoiseen suhteeseen tämän väittämän kanssa, sillä Cuskin suurin saavutus vaikuttaisi olevan, että hän kykenee kirjoittamaan niin, että myös se, mitä ei periaatteessa voida edes kuvata tulee julki hänen sanojen kautta. Cuskin teossarja ei kuvaa pelkästään tai edes pääsääntöisesti näkyvää maailmaa, vaan maailmassa piilevänä olevaa ja kuvausta kaihtavaa.

Antamalla muiden henkilöiden puhua Cusk varmistaa, että hänen teossarjassaan esiintyvät mielipiteet ja näkemykset irtoavat hänen omasta persoonastaan. Kaiken kaikkiaan niin Kudos kuin koko trilogia on suunnaton saavutus. Tyhjentymätöntä tekstiä, jota voi lukea yhä uudestaan ja uudestaan, johon voi rakastua kerta toisensa jälkeen ja johon eksymällä voi jatkuvasti löytää uutta.



Rachel Cusk: Kudos
232 sivua
Faber et Faber 2018




torstai 10. tammikuuta 2019

Kirjailijoita ja muita outoja tyyppejä - Roberto Bolaño: Puhelinkeskusteluja

Roberto Bolañon 2666 on elämäni kirja. Tällä tarkoitan muun muassa sitä, että jos joku kysyy, mikä on paras koskaan lukemani kirja voin hyvin vasta 2666 ja elää tämän vastaukseni kanssa miettimättä, olisiko sittenkin pitänyt mainita joku toinen teos.

Bolañon mammuttiteoksen vaikutuksella on kuitenkin seurauksensa, joista yksi on se, että sen vuoksi on vaikea lukea häneltä mitään muuta odottamatta yhtä valtavaa kokemusta kuin minkä 2666 tarjosi.

Puhelinkeskusteluja (Llamadas telefónicas, 1997) on järjestyksessä kolmas teos Bolañon tuotannossa ja on kiittäminen turkulaista Sammakkoa ja kääntäjä Einari Aaltosen sujuvaa käännöstyötä, että tämä teos on luettavissa myös suomeksi.

Sisälläni asuva kirjankansifriikki hykerteli onnellisena katsellessaan Puhelinkeskustelujen kantta, sillä se toi mieleeni espanjalaisen taiteilijan Antoni Tàpiesin työt ja samalla muistoistani nousi esiin monia tarkemmin tarkentumattomia haltioituneita hetkiä, joita olen viettänyt eri museoissa Tápiesin taulujen edessä.

Patti Smith on maininnut, että Bolaño on 2000-luvun ensimmäinen, todellista klassikkoainesta omaava kirjailija. Uskon Pattia, koska minulla on siihen hyvät syyt. Hänellä tosin lienee ollut mielessään ennen muuta 2666, mutta jo Puhelinkeskusteluissa ovat idulla suuremmat siemenet. Bolañon tuotannossa Puhelinkeskusteluilla onkin vastaava paikka kuin Virginia Woolfin tuotannossa hänen esikoisteoksellaan Menomatka (The Voyage Out), josta on löydettävissä kaikki Woolfin myöhemmälle tuotannolle tärkeät teemat.

En ole lukenut Bolañon teosta Kesyttömät etsivät, vaikka yritystä siihen suuntaan on ollutkin (olen lainannut kirjan kirjastosta useammankin kerran). Tästä huolimatta tekisi mieli väittää, että Puhelinkeskusteluissa olevalla, pääosin dialogista koostuvalla ja Latinalaiseen Amerikkaan liitetyille stereotypioille naureskelevalla kertomuksella Etsivät saattaa hyvinkin olla kana kynittävänä tämän romaanin kanssa.

Puhelinkeskusteluja toimii mainiona johdantona Bolañon tuotantoon, joka ei tarkoita, etteikö se olisi kiinnostava myös omana itsenään. Moni Puhelinkeskustelujen novelleista kertoo ironisella otteella kirjailijoista, kirjoittamisesta ja kirjallisesta maailmasta ylipäätään. Novelli Kirjallinen seikkailu kuvaa kirjailija A:ta ja B:tä ja siinä muistutetaan, mikä on kirjailijalle tärkeintä.

B. kirjoittaa kirjaa, jossa hän pilkkaa eri tavoin peitellysti tiettyjä kirjailijoita [...]. Eräässä novellissa hän käsittelee A:ta, hänen itsensä ikäistä kirjailijaa, joka tosin on hänestä poiketen kuuluisa ja varoissaan ja jonka teoksia luetaan, hän on siis saavuttanut tärkeimmät asiat (tässä järjestyksessä), joita kirjallisuuden parissa työskentelevä ihminen voi toivoa.

Oman hilpeytensä Bolañon novelleihin tuo se, että niissä esiintyy Arturo Belano -niminen henkilö, joka on kovasti kirjailijan itsensä kaltainen. Puhelinkeskustelujen kuvastosta löytyy niin sota-aikaista veijaritarinaa, väkivaltaa, seksiä kuin enemmän tai vähemmän omituisia tyyppejäkin.  Teoksen motoksi voisi hyvin nostaa novellista Enrique Martín löytyvän toteamuksen:

Elämä ei ole vain raakaa, vaan myös selittämätöntä.

On helppo todeta, että Bolañon kirjoitustyyli viekoittelee lukijan tiukasti osaksi verkkojaan. Sen sijaan on vaikeampaa ilmaista, mistä ja miten tuo tyyli syntyy. Puhelinkeskusteluissa voi aistia etelä-amerikkalaisen maagisen realismin, mutta siitä huolimatta tuntuisi jotenkin väärältä käyttää tuota termiä Bolañon novellien kuvaamiseen.

Jos ajatellaan, että tyyli on ikään kuin filtteri, joka asetellaan ns. peruskirjoituksen päälle ja jonka läpi asioita tarkastellaan niin Bolañon kohdalla on enempi kyse filtterittömyydestä tai filtteristä, joka värittämisen sijaan epävärittää ja niin sitä ei lukiessaan tule varsinaisesti edes panneeksi merkille. Puhelinkeskustelut ovat hallitusti rakennettuja tekstejä, jotka usein antavat vaikutelman kuin ne olisivat syntyneet suoraan ja ilman sen suurempaa editointia Bolañon näppäimistöltä.

Puhelinkeskusteluja ei ehkä ole niinkään varsinaisesti novelli- kuin tarinakokoelma, jossa tarkastellaan paloja erilaisten ihmisten elämästä ja heidän tavoistaan toimia. Tähän viittaa myös kokoelman nimi. Monista teoksen henkilöistä kerrotaan ikään kuin yhden tai useampien, lyhyempien tai pidempien puhelinkeskustelujen verran. Heidän elämäänsä tehdään nopea leikkaus ja sieltä poistutaan ovia paukuttamatta. Tarinaa nimeltä Anne Mooren elämä esimerkiksi voidaan hyvin lukea juuri puhelinkeskustelumetaforan kautta, jolloin jokainen Annen elämän miehistä vastaa yhtä puhelinkeskustelua.

Espanjalais-eteläamerikkalainen kulttuuri elää Puhelinkeskusteluissa vahvana ja tuo niihin imua, joka kutsuu lukijaa vastustamattomasti puoleensa. Pikkulinnut ovat livertäneet, että Einari Aaltonen on taas käynyt Bolañon novellien kimppuun, joten lisää suomennoksia on odotettavissa. Erinomaista!



Roberto Bolaño: Puhelinkeskusteluja
232 sivua
Llamadas telefónicas (1997)
Suomentanut Einari Aaltonen
Sammakko (2017)


Kirja saatu Sammakolta. Kiitos!



maanantai 7. tammikuuta 2019

Feminismin henki johda sinä meitä - Nelli Ruotsalainen: Täällä en pyydä enää anteeksi

Nuoret tytöt Mannerheimintien Sokoksella hipelöimässä concealereita, foundationeita, lupauksia kauneudesta. Hipelöimässä naiseksi tekemistä oikein. Tunnelma on hartaampi kuin kirkossa.

Haluaisin pelastaa niistä jokaisen. Haluaisin antaa niille Nelli Ruotsalaisen runokokoelman Täällä en pyydä enää anteeksi.

Runo on siitä hieno laji, että siihen mahtuu mitä tahansa. Sen rajat ovat muurittomat, eikä se heristä sormi pystyssä, että tällaisia asioita en suostu itseeni ottamaan. Runo on kenttä, jolle voi marssittaa mitä ikinä mieleen tulee ja tarpeelliseksi kokee. Nelli Ruotsalaisen kokoelmassa on nuorten naisten vuoro. Vihdoinkin, sanoisi aika moni.

Jo kokoelman nimi Täällä en pyydä enää anteeksi on tilan haltuunottoa. Se merkkaa palan maailmasta itselleen niin kuin poikakoira merkkaa aamusta toiseen oman pissapuunsa. Kun lakkaa pyytämästä anteeksi sitä ja tätä ja tota ja erityisesti sitä, että on ylipäätään nuorena naisena olemassa, alkaa tapahtua.



Kun hiljaisuus rupeaa murtumaan, patriarkaatti työntää korvatulpat syvemmälle korviinsa. Kun naisia ahdistellaan ja raiskataan, patriarkaatti laittaa päähänsä niin mustat aurinkolasit, että niiden läpi ei näe mitään. Kun nainen kirjoittaa seksuaalisesta häirinnästä, patriarkaatti muuttuu lukutaidottomaksi.

Et kai enää kysy, miksi

uuvuttaa: keskustelu seksuaalisesta häirinnästä

ja sen tähden siteeraan alaviitettä sivulta 17


1 "Se ei ollut sun syy" on ensimmäinen asia, jonka sanot kaverille, joka uskoutuu sulle seksuaalisen kaltoinkohtelun kokemuksesta. Sä sanot sen uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.

Ruotsalaisen runoissa ei oteta haltuun ainoastaan tätä hetkeä, vaan oma paikka haetaan niin esiäitien ketjusta kuin luodaan tilaa myös suvun mahdollisille tuleville jäsenille.

Nämä runot huutavat suomeksi ja englanniksi. Ne ovat täynnä Dionysoksen hylänneiden mainadien vimmaista mekkalaa. Näistä runoista haluaisin sanoa tuhat ja yksi asiaa niin moneen suuntaan, että menen laskuissani sekaisin.

Nämä runot naurattavat itkettävät suututtavat satuttavat osuvat naulaavat voimauttavat. Nämä runot menevät sieluun ja ruumiiseen.
*

Seuraavassa pari traileria Ruotsalaisen runojen teemoista.:

Kun tietyillä jutuilla tytöistä tulee isompia tyttöjä. Ikään kuin vakavammin otettavia. Yksi tärkeä etappi on ensimmäiset rintsikat, jotka julistavat että lapsityttö on lakannut olemasta ja sen tilalla on ei-enää-lapsi-ei-vielä-aikuinen -tyttö, jonka elämän kaaoksessa rintsikat ovat usein etuajassa. Omanikin olivat. Sen lisäksi ne olivat keltaiset.

snoopy-rintsikat kannattelevat vähän 
uhmaa,  vähän vähemmän  
tissiä, jota vielä odotetaan 

*

Kun ei vielä tiedä, mistä alkaa ja mihin loppuu, on kaikkialla ja ei missään. Valuu helposti sinne, minne ei pitäisi. Kun ei vielä tunnista oman ruumiinsa valuuttaa, jota pitäisi suojella niiltä, joiden pyrkimykset ovat setien sukua.


kauppaa ei käyty omilla rajoilla  
koska niitä ei osattu edes nimetä


*

Kun on vaikea keskustella miesasiaktivistin kanssa, joka näissä runoissa on Pasi. Kun tuntuu, että ei löydä tarpeeksi painavia sanoja ja on vaarassa tulla lytätyksi ja hätäännyksissään heittää keskusteluun Judith Butlerin nimen ja niin tehdessään kiittää mitä hädissään keksii kiittää siitä, että on olemassa Judith Butler ja siinä itsekseen äänettömästi kiittäessään varustautuu jo syytökseen nimipudottelusta.  Ja siinä sanoja etsiessään nimiä pudottaessaan syytöksiin varustautuessaan törmää patriarkaatin olemukseen.

I understand the patriarchy relies
on the reproduction of hierarchy 
so I sigh  
the word compassion flaps by  
like a history lesson 
humanity 
neglected.


Nelli Ruotsalaisen runot ottavat kädestä Adikian Koskematonta (ft. Mon-Sala, Yas Lo, Sofa, Yeboyah, Nisa, Donatella, F). Niiden kieli on kiihkeää, vulvaista ja vahvapulssista. Niissä kaikuu Ronja Ryövärintyttären Ronjan keväthuuto.

Historia on miehen historiaa, nimensä mukaisesti. Täällä en pyydä enää anteeksi on herstory.

Kun kirjoittaa herstory läppäri alleviivaa sanan, koska se ei tunnista sitä. Vielä.



Nelli Ruotsalainen: Täällä en pyydä enää anteeksi
79 sivua
Pesä (2018)







lauantai 5. tammikuuta 2019

Hyllynlämmittäjähaasteen lyhyt historia ja katsaus tulevaan



Vuoden 2019 hyllynlämmittäjähaastekirjani


Hyllynlämmittäjähaaste julistettiin ensimmäistä kertaa Sivumennen-podcastissa. Siinä on tarkoitus lukea kirjoja, jotka syystä tai toisesta tai kolmannesta ja usein neljännestäkin on riemulla ostettu ja kotiin kannettu, mutta jotka eivät kuitenkaan ole tulleet luetuiksi.

On aina yhtä ihmeellistä, että joku kirja on pakko ihan sillä siunaamalla saada omakseen, mutta silti voi kulua monta vuotta ennen kuin kyseisen kirjan tulee lukeneeksi.

HL-haasteessa on tarkoitus lukea vuoden aikana kaksitoista sellaista kirjaa, jotka ovat pitäneet kiinni kirjahyllypaikastaan jo pidempään.

Kun vuonna 2017 osallistuin ensimmäistä kertaa hyllynlämmittäjähaasteeseen onnistuin lukemaan puolet haasteeseen valitsemistani kirjoista.

Viime vuonna meni jo paremmin ja luin 8 haastekirjaa, jotka olivat:

Vuoden 2018 hyllynlämmittäjät


Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus
Vladimir Nabokov: Invitation to a beheading
Svetlana Aleksijevits: Tśernobylistä nousee rukous
Chris Kraus: Torpor
Marina Abramovic: Walk through walls
Clarice Lispector: Passio
Susan Sontag: Musta aurinko
Timo K. Mukka: Tabu

Vaikka itse tässä mainostankin, niin on kyllä aikamoisen kova joukko nämä kahdeksan. Erityisen ylpeä olen siitä, että sain Mustan auringon vi-hd-oin luettua.





Siirsin viime vuoden HL-haasteeseen ne kirjat, jotka jäivät lukematta vuoden 2017 HL-haasteessa. Näistä jäi seuraavat kolme kirjaa lukematta ja siirsin ne tämän vuoden haasteeseen. Seuraavat kirjat saavat siis jo kolmannen tilaisuutensa:

Samantha Harvey: The Wilderness
Christa Wolf: Kassandra
Eimear McBride: A Girl is a Half-Formed Thing


Laiha puolustus on, että Kassandran olen kyllä lukenut, mutta silloin oli kyseessä kirjaston kirja, eikä tämä omassa hyllyssäni majaileva.

Ensimmäistä kertaa vuoden 2018 HL-haasteessa olleista kirjoista toiselle kierrokselle jatkaa seuraava kirja:

Imogen Binnie: Nevada.

Tiukan ja tukalan kirjojen välisen taistelun jälkeen seuraavat kahdeksan teosta pääsevät uusina tulokkaina vuoden 2019 hyllynlämmittäjähaasteeseen:

Satu Taskinen: Katedraali 
Max Frisch: Ihminen ilmestyy holoseeniin
John Barth: Uiva ooppera
Ferdinand von Schirach: Syyllisyys
Jenny Diski: In Gratitude
Elfriede Jelinek: Halu
Nell Zink: Nicotine
Therese Bohman: Aftonland


Kuten aiempinakin vuosina lähden hyllynlämmittäjähaasteeseen suurin toivein ja varmana siitä, että tänä vuonna onnistun lukemaan kaikki 12 haastekirjaani. Saas nähdä kuinka käy?

Oletko sinä mukana hyllynlämmittäjähaasteessa? Millä kirjoilla aiot haastaa itsesi tänä vuonna?








tiistai 1. tammikuuta 2019

#runo19 - runohaaste



On aika toivottaa hyvää uutta vuotta ja julistaa uusi runohaaste eli #runo19.

Tänä vuonna haastetta inspiroi kuvan mukissa oleva Banksyn Tyttö ja pallo (Girl and Balloon). Kuva tytöstä, jolta ilmapallo on juuri päässyt karkuun on yksi brittiläisen anonyyminä esiintyvän Banksyn kuuluisimmista töistä.

Minulla oli lokakuussa ilo tutustua Banksyn töihin Amsterdamin Moco-museossa, josta myös kuvan kahvikuppi on peräisin ja jossa Banksyn töitä katsellessani kylvin yltäkylläisessä innostuksessa ja taiderakkaudessa.





Miten sitten Banksy liittyy runoihin? Lyhyesti ja totuudellisesti kärjistettynä niin, että sekä Banksyn työt että runot vastustavat kaupallisuutta ja tarjoavat mahdollisuuden tarkastella maailmaa uusista näkökulmista.

Runot ovat hengitystä. Niiden avulla voi kuvata sellaista, mikä ei oikeastaan ole edes kuvattavissa.

Runot ovat kielen liiteri, josta sanat tulevat ulos erilaisina kuin ne olivat sisään mennessään.

Runot synnyttävät uutta ja reagoivat ennalta arvaamattomilla tavoilla.

Runot ovat mielen joogaa.

Runot ovat kurittomia ja nauravat maha kippurassa käppyrässä kaiken maailman säännöille ja ohjeille.

En oikeastaan keksi, mikä voisi olla parempaa kuin lukea runoja.
On suuri ilo ja kunnia saada kutsua sinut mukaan tämän vuoden runohaasteeseen.


Haasteen säännöt ovat yksinkertaiset.

1. Lue runoja
2. Kirjoita tai puhu runoista
3. Innostu runoista
4. Vuoden lopussa nosta esiin sinulle merkittävimmät sitaatit lukemistasi runoista (muista mainita mistä ja kenen kokoelmasta sitaatti on peräisin) ja yhdistä sitaatit yhdeksi runoksi eli tee oma runosi sitaattien avulla. Älä muuta sitaateissa mitään, älä lisää, poista tai taivuta sanoja, vaan anna sitaattien kommunikoida keskenään sanatarkasti sellaisina kuin runoilija on ne alunperin kirjoittanut.

Vuoden lopussa julkaisen tuttuun tapaan koostepostauksen, johon bloggarit voivat linkittää omat koostepostauksensa. Ne, joilla ei ole blogia voivat kirjoittaa sitaattirunon suoraan kommentteihin.


Kiinnostavia löytöretkiä! Se on #runo19.



maanantai 31. joulukuuta 2018

Strutsi keskellä varpusparvea - Aapo Junkola: Lintujen aika * BAR Finland, 34

Nuorimies riisuu tuomarin pyynnöstä paitansa ja esittelee kyljessään olevaa arpea. Tämä ei ole fiktiota, vaan tapahtumapaikkana on Helsingin käräjäoikeus, jossa käsitellään pahoinpitelysyytettä. Syytetty ei tarkemmin muista, miten tapahtumat etenivät, koska hän oli nauttinut sekä alkoholia että muita päihteitä. Peruskeissi.

Oikeudenkäynnin seuraaminen on kiehtovaa ja monella tapaa silmiä avaavaa. Jos kuitenkaan ei halua lähteä paikan päälle oikeustaloon voi lukea vaikkapa Aapo Junkolan - miten sen nyt sanoisin, sanoisin vaikka - hervottoman teoksen Lintujen aika (1965). Itse olin sen parissa ensin että täh ja sen jälkeen että ahah ok ja lopuksi humahdin.

Olen luullut tuntevani suomalaista kirjallisuutta suhteellisen hyvin, mutta Aapo Junkolan romaanista Lintujen aika kuulin ensimmäisen kerran, kun kirjailija Sinikka Vuola sitä jossakin somekanavassa suositteli. Päätin tarttua sivusta kirjaa ja ottaa selville, mistä tässä kirjassa on kysymys. Etukäteiskäsitykseni oli, että kyseessä on teos kirjallisuuden kokeellisemmalta laidalta, joka pitikin paikkansa, mutta joka missään nimessä ei ole tämän teoksen ainoa ansio.

Aapo Junkola (s. 1935)  on tamperelainen kirjailija ja varatuomari. Hänet tunnetaan parhaiten oikeuslaitosta kritisoivista teoksistaan Lintujen aika (1965) ja Varjojen aika (1966), joita myös hän itse on pitänyt teoksistaan merkittävimpinä. Lisäksi Junkola on ansioitunut erityisesti kreikkalaisten klassikoiden kääntäjänä ja hän on suomentanut mm. Saphoa ja Lukianosta. Vuonna 2001 hän julkaisi teoksen Muistelus, joka tasapainoilee faktan ja fiktion kaltevalla pinnalla ja jossa Junkola käy läpi suomalaista oikeuskäytäntöä sen sisältä käsin. Teos ei ansioistaan huolimatta sopinut WSOY:n kustannusohjelmaan ja sen julkaisi Lakimiesliitto.*

Lintujen aika on kaksijakoinen kirja, josta suurin osa käsittelee oikeuslaitosta ja tuomioiden jakamisen kiemuroita oikeusfilosofisesta näkökulmasta. Teoksen ensimmäinen luku koostuu kirjelmistä, joille ovat tyypillisiä kirjoitusvirheet, ajatuksenjuoksun katkeaminen ja versaalien käyttö tekstin keskellä.

kiitän arv. tiedoksiannostanne samalla ilmoitan että joudun Käräjille kaupungin haastamana syytettiin MATON KÄTKEMISESTÄ ja kun en antanut KRISTALLILAMPPUANI ja HAITANTEOSTA ulosottoviranomaisille asti oli oikeudessa esillä joulukuun 22 pnä sain 40 päivää VANKILAA JA TODISTAJANPALKAT joudun maksamaan lupasin vedota hovioikeuteen koska kaupungissa vihataan minua veisivät väkisin omaisuuteni ei annettu tilaisuutta antaa edes kirjettä syyttäjälle

Mikä on näiden kirjelmien kuvaamisen tarkoitus? Sitä sopii arvella.

Ensimmäisen luvun jälkeen on useampi luku, joissa kuvataan oikeusprosessia, jossa Kalle Valtti Blomeruksen taposta syytettynä on Aarne Armas Lamberg. Junkola kuvaa herkullisen sarkastisesti oikeusprosessin kankeutta, oikeudenkäyntiin osallistuvien virkamiesten nokkimisjärjestystä sekä oikeutta jakavien henkilöiden subjektiivisten käsitysten vaikutusta tuomioihin.

Kaikki mustalaiset valehtelevat aina ... sanoi syyttäjä halveksivasti. - Kaikki ne valehtelee. Sen minä olen tässä hommassa oppinut.

Lintujen ajassa tulee esiin, miten lainsäädäntö - niin täydelliseksi kuin se on pyritty rakentamaan - on kaukana aukottomuudesta ja tarjoaa pahimmillaan mahdollisuuksia suoranaiseen mielivaltaan. Varsinaista totuutta tärkeämmäksi nousee vaikutelmien luominen todistelukäytännön avulla ja sen peittäminen, että paikoin lainsäädäntö yksinkertaisesti soveltuu varsin huonosti käsiteltävänä olevaan oikeustapaukseen.

Junkolan oikeusfilosofinen lähestymistapa sai minut muistelemaan Pauliina Vanhatalon romaania Korvaamaton (Tammi, 2012), jossa Vanhatalo käsittelee upeasti inhimillisen kärsimyksen ja oikeudessa langetettavien tuomioiden välistä epäsuhtaa sekä kyseenalaistaa ne perusteet, joilla tuomioita langetetaan.

[k]olmivuotiaalle lapselle korvataan surmattu isä mutta puolivuotiaalle ei, eikä kukaan tiedä mitä kaksivuotiaiden suhteen tehdään ennen kuin korkein oikeus kertoo, missä iässä ihminen osaa kärsiä. (Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton)

Lintujen ajassa Junkola osoittaa oikeustuomioiden laatimiseen sisältyvän tulkinnallisuuden. Mikä arvo ja merkitys millekin yksityiskohdalle osana tapahtumien kulkua olisi annettava ja miten tehdyt päätökset voidaan perustella varsinaisessa tuomiossa.

Lintujen ajan lukeminen vahvistaa näkemystäni siitä, että oikeuskäsittelyillä ja kirjallisuudentutkimuksella on paljon yhteistä, sillä kummassakin tulkinnalla on keskeinen merkitys. Tämä selittänee myös kiinnostukseni oikeusfilosofiaa kohtaan. Erityisen kutkuttava yhtäläisyys on se, että niin oikeustapauksia teoreettisella tasolla käsiteltäessä kuin kirjallisuutta tutkittaessakaan ei tunnu löytyvän pistettä, jossa voisi sanoa, että kaikki mahdollinen on otettu huomioon ja tutkimus siinä mielessä suoritettu loppuun. Aina voisi mennä vielä pidemmälle ja syvemmälle, ja löytää uusia perusteluja ja tutkimuksen tulokseen vaikuttavia tekijöitä, mutta käytännön syistä jossakin kohdin on todettava, että tutkimus on valmis.

Lintujen ajan loppupuolella Junkola käsittelee kirjallisuuteen liittyviä kysymyksiä, joka osaltaan vahvistaa edellä esittämiäni ajatuksia kirjallisuus- ja oikeustieteen välisistä yhtäläisyyksistä. Näkökulmamuutos tapahtuu Lintujen ajassa varsin yllättäen ja se alkaa viittauksella Hannu Salaman oikeudenkäyntiin sekä näkemyksellä ihmisten jakautumisesta kahteen ryhmään (vihaiset asenteelliset ja vihaiset asenteettomat), jota kertoja pitää ajalle tunnusomaisena piirteenä. Samalla Junkolan teos muuttuu huomattavan filosofiseksi pohdinnaksi ihmisen olemassaolosta ja kytkeytymisestä maailmaan.

Olemme tavallaan kaikki samassa veneessä: aallot vain käyvät, eikä meillä juuri ole mahdollisuutta valita, koska jokainen toimintamme synnyttää ulkomaailmassa samoin kuin meissä itsessämme vastakkaisen toiminnan: ajatusta ja sen ilmaisua vastaa toinen ajatus ja toinen ilmaisu, jonka muotoutumiseen me itse olemme suurelta osalta syypäitä.

Ihminen on osa soppaa, josta ei ole uloskäyntiä.

Lintujen ajassa viitataan taideteosten arvostelun perusteisiin ja vanhemman taiteen ja modernin taiteen kannattajien välisiin näkemyseroihin. Siinä kritisoidaan sivistyneistöä ja kirjallisen kulttuurin tekopyhyyttä ja tuodaan esiin, että (ammatti)asema oikeuttaa puhumaan asioista, joista puhuminen on kyseiseen asemaan kuulumattomilta kielletty. Näiden ajatusten kontekstinä lienee edellä mainittu Salama-oikeudenkäynti, mutta pienellä meikkauksella Junkolan esittämät näkemykset ovat sovellettavissa hyvin myös nykypäivään. Sanotun arvo on suhteessa ennen muuta sanojaan.

Lintujen ajan viimeiset sivut ovat ällistyttäviä. Ääneen pääsee niin esitelmöitsijä kuin myös muuan Antti, joka luennoi ajan kuvaamisesta romaanissa. Hänen pääpointtinsa vaikuttaisi olevan, että aikaa ei kuvata pelkästään verbeillä ja verbien aikamuodoilla, vaan että olennaisia ovat myös "aikaperspektiivisesti väritetyt substantiivit ja adverbit." Esimerkkeinä hän mainitsee mm. ilmaukset "biedermeir, reaktiomoottori, avaruuslentäjä, Ranskan vallankumous."

Teoksen loppuosa on vertaansa vailla olevan tiheää tykitystä ja sen lukemisen tekee haasteelliseksi kertojan näppäimistön villiintyminen. Äksät, yyt, beet ja zetat ovat kuin sotilaita, jotka valloittavat sanojen kaupunkia merkki kerrallaan. Otan asiaa havainnollistaakseni randomin esimerkin:

Z Voizaan puhua tapahtumien zzxz ajazzta eli zizällön ajazsta ja kertomizzzajaszta. 

Jos tämän tekstini luettuasi tuntuu siltä, että Lintujen aika on kuin strutsi keskellä varpusparvea niin jostakin juuri sen tapaisesta on kysymys. Lintujen aika on hämmästyttävä teos, joka ei mene mihinkään muottiin ja sen tähden sitä voi perustellusti pitää kokeellisena romaanina, joka imee itseensä sieltä sun täältä ja purskauttelee nesteitään suoraan lukijan kasvoille. Lintujen ajan seurassa selkääni kasvoi kutittavat siivet. En vielä tiedä, kantavatko ne ja minne, mutta lähden tästä kokeilemaan. Adioz ja arrivederzzzzi!




Aapo Junkola: Lintujen aika
170 sivua
Kirjayhtymä (1965)




*Lähde: Tampereen kaupunginkirjaston nettisivut (klik)

sunnuntai 30. joulukuuta 2018

KOOSTERUNO à la #runo18




#Runo18-haasteen ohje kuului:

"Haasteen päätteeksi jokainen julkaisee "oman" runon, joka muodostetaan luettujen runokokoelmien nimistä ja jota kukin voi halutessaan täydentää omilla sanoillaan. Luettujen runokokoelmien nimet tulee kuitenkin erottaa selvästi kokonaisuudesta esimerkiksi lihavoimalla tai kursivoimalla."

Tässä oma koosterunoni.






Minulla on Uutisia!
muutamia Merkintöjä sinulle
ennen kuin lakkaan olemasta
kanssasi naimisissa
tai Tunnustus, mikäli herra niin haluaa

Minä lähden Merveli ja Saaren runot kainalossani,
sydämen paikalla Kivikuu
taivas vinkuu kuin modeemi ysärillä
tähtien Tuulisolmut levällään

Minä lähden, sillä Rakkauden aakkosissa
kuten
varmasti
tiedät
kuten
kaiken tiedät
Vuosisadan rakkaussota löytyy O:sta

Minä lähden, sillä juuri

nyt

Tulevaisuus on meneillään
en pyydä sinua uskomaan
Kunhan sanon, älä pelkää
en minä unohda sinua, joka kirjoitit varaston aina Varisto

minä lähden, sillä Metropolis kutsuu
sen absintttia värisevä Camouflage
sen rakkaudesta raukeankalpeat Siskot, 
veljet

Minä lähden ja jätän pöydälle
elämäkertani
Orjan kirjan
voit ojentaa sen ohjeeksi seuraajalleni

Minä lähden, jotta minusta ei ihan vielä tulisi Multaa
Tuuli ja kissa saattavat minut laiturille
astun Imagoon ja vedän moottorin käyntiin

Kun minä lähden
aika itkee ja tekee horjuvan Grand pliéen
ruumiini repeää yli Koko meren laajuuden
ja symboliseen järjestykseen lyödään tarra,
joka kantaa nimeä Änimling





Yllä olevassa runossa mainitut kokoelmat:

Tuija Välipakka: Uutisia!
Tua Forsström: Merkintöjä
Miia Kontro:Tunnustus
Helena Sinervo: Merveli
Johanna Venho: Saaren runot
Anu Laitila (toim.): Kivikuu
Tuulisolmut - valikoima saamelaista nykyrunoutta
Katrin Käldmaa: Rakkauden aakkoset
Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota
Doris Kareva: Tulevaisuus on meneillään
Rae Armantrout: Kunhan sanon
Susinukke Kosola: Varisto
Saila Susiluoto: Metropolis
Satu Manninen: Camouflage
Kaisa Ijäs: Siskot, veljet
Heli Slung: Orjan kirja
Tiina Lehikoinen: Multa
Lassi Hyvärinen: Tuuli ja kissa
Veera Antsalo: Imago
Raisa Jäntti: Grand plié
Kaija Rantakari: Koko meren laajuus
Stina Saari: Änimling


Linkit runopostauksiin löytyvät blogini Runot-välilehdeltä