sunnuntai 16. kesäkuuta 2019

Minuuden nuohous - Jere Vartiainen: Minuus / Miinus





Jere Vartiaisen runokokoelman Minuus / Miinus kansi on kertakaikkisen upea. Se kiteyttää itseensä koko tämän kokoelman tavalla, joka tekee sanat turhiksi, mutta kirjoitan nyt kumminkin jotain, kun se on tavakseni tullut.

On poika, ensin nuorempi, sitten vähän vanhempi, nuori mies aikuisuuden syrjässä kiinni. On, mutta heikosti. Juuri niin kuin kannen ihmiseen viittaava kuva. Poika kiinni paperinukkelerpakkeilla tässä ihmisten maailmassa, jossa kukaan ei kosketustasi kaipaa.

Pojan pää on jo lähtenyt omille teilleen. Missä lie meneekin, sitä poika ei tiedä. Pään tilalla ilmapallo. Sekin pojassa kiinni vain heikolla narulla, joka on katkeamassa.

Poika lähtee etsimään päätään psykologin vastaanotolta. Siellä hänestä tulee tva (tutkittava). Hän kutistuu kirjainlyhenteeksi. Miinus ottaa häneen minuutensa haltuun.


Minuus / Miinus on medikalistinen kutistus? / rutistus? ja miesmuotoisen sielun hätähuuto. Se sisältää lyhyttä ja pitkää runoa, graafista esitystä, pieniä ja isoja ja lihavoituja kirjaimia. Se kieppuu villisti ja esitystapansa kautta korostaa ihmisen personaallisuuden monia eri puolia. Ihan nyt kysyisinkin, eikö sinullakin ole päiviä, jolloin olet lähinnä niin haaleaa kursiivia, että sinua tuskin katukuvassa huomaa? Tai päiviä, jolloin et ole ainoastaan bold, vaan myös beautiful, eikä kukaan voi ohittaa sinua panematta sinua merkille?

Vartiaisen runojen poika/miehen minuus on kriisissä. On pakko olla muita parempi. On pakko olla erityinen. On pakko peittää oma huonous, tehdä minuuden nuohous vaikka sitten maksamalla siitä tyypille, joka ammattinsa puolesta kuuntelee (tai esittää kuuntelevansa).

Janten laki on poika/miehen perustarina. Se on iskostettu häneen kerta toisensa jälkeen. Se on painettu häneen jo kotona. Se on kirjoitettu häneen kysymyksenä "Mitä sinä teit ensin?" Se on syötetty hänelle syyllisyyden siemeninä, joista hänen ruumiinsa kasvattaa puuta, jonka lehvistössä leviää viruksen kaltainen pakkomielle saada osakseen ihailua. Kuulla olevansa erityinen.

Älä luulekaan. Muista aina, kuka olet. "Nimettömän pikkujumalan hukkapala / tulehtuneena sykkivä umpisuoli."

Umpisuolen voi leikata pois. Sen leikkaaminen pois ei haittaa yhtään.

*

Vartiaisen kokoelma on jaettu viiteen osaan ja jokaista osaa edeltää lauseen pituinen tiivistys siitä, mitä kyseisessä osassa tapahtuu. Nämä tiivistykset toimivat kuin zuumausohjeet kameramiehelle. Nyt katsotaan tästä kulmasta, tältä etäisyydeltä kohti sitä, miten voisi olla mies.

Mikä on mies ja miten mieheksi tullaan? Jos lapsuus ei anna eväitä matkaan, mitä aikuisena syödään?

On satuja, joissa ei ole prinssejä. On "satuja".

Olipa kerran lapsuudessa pojalla äiti ja isä. Sen pituinen se. Tai ei ihan. Äiti muutti pois ja isä alkoi nussia muita naisia "olohuoneessa keskellä kirkasta päivää."

ihossa tuhat kertaa hylätyn lapsen laulu, seiniin hakkaava aaltokone

Minuus / Miinus on S.O.S ja Banksyn No friends. 




*

Minuus / Minuus menee mun tunteisiin.  Erityisesti ne kohdat, joissa hennosti väreilee minuus +:n mahdollisuus. Ne kohdat, kuten tämä

Mutta Puppekin löysi pallon. 
Toivoa on. 

On, on.

Vartiaisen kokoelmassa on valtavasti tunnemaastoa, joka vaihtelee betonista pehmoeläimiin. Se kysyy, miten ihminen pysyy kasassa, kun tukipuita ei ole. Kuvittele talo, jolla ei olisi kivijalkaa. Kokisiko se taloelämänsä mielekkääksi?

Näiden runojen pojalle / miehelle mieheys on yhtä kaukana kuin planeetta, jota ei vielä ole löydetty. Olla kuin mies on itseään omalla tavallaan kertova tarina, jonka osaksi vain tietyillä tarinoilla on oikeus yhtyä. Olla kuin mies hylkii niitä, jotka eivät ole sille kunniaksi, jonka se itse on määrittänyt.

Joskus varmaan pojalla oli pyjama, jonka rintamuksessa oli supersankarihahmo. Pyjama, joka kauhtui ja jäi liian pieneksi ja jonka supersankarihahmo alkoi valvottuina öinä halkeilla niin että sen supersankarivoimat lensivät poks! vaan ikkunalasin läpi ulos.

Minuus/Miinus on yksi tämän vuoden Tanssiva karhu -runokilpailun ehdokkaista. Ja syystä. Erittäin syystä.




Jere Vartiainen: Minuus / Miinus
80 sivua
Kolera (2018)
Grafiikka: Daniil Kozlov



torstai 13. kesäkuuta 2019

Herkän TaiteilijaMiehen kokoelmat - Eveliina Talvitie: Kovakuorinen

Jotain voi päätellä siitä, että heti kun kirja on luettu loppuun sen haluaa aloittaa alusta. Minulle kävi juuri näin Eveliina Talvitien Kovakuorisen kanssa. Sen sijaan, että olisin nätisti ja sisäsiististi laittanut Kovakuorisen luettujen ja bloggausta odottavien kirjojen pinoon aloinkin lukea sitä heti uudestaan.

Eveliina Talvitie tunnetaan ennen muuta feministisistä tietokirjoista Keitäs tyttö kahvia: Naisia politiikan portailla (WSOY 2013), Hieno vai huono?: Nainen jolla on maine (WSOY 2015) sekä Miten helvetissä minusta tuli feministi (WSOY 2017). Itse olen lukenut Talvitieltä aiemmin hänen yhdessä Maryam Abdylkarimin kanssa kirjoittamansa teoksen Noin 10 myyttiä feminismistä (SKS 2018).  Kovakuorinen on Talvitien ensimmäinen fiktiivinen teos, joka luojan kiitos ei sekään ole vapaa feminismistä.

Kovakuorisen tarina on pilkottu eri aikatasoille, mutta kyse ei ole kerronnallisesta kikkailusta, vaan aikatasojen käyttö on tässä romaanissa sekä perusteltua että itse tarinankuljetuksen ja jännitteen luomisen kannalta olennaista. Kovakuorinen vihjaa ja sen sanojen yllä roikkuu mysteerin lepattava valo.

Eeva ja Mira ovat ystäviä. Kovakuorinen kertoo heistä lapsina ja aikuisina. Se kertoo yhteisistä leikeistä, teinivuosien hölmöilyistä sekä lupauksista, joiden lunastamisen aika on edessä myöhemmin elämässä. Eri aikatasojen väliin sijoittuu tarina Miehestä, joka on suuri taiteilija sillä tapaa kuin vain mies voi suuri taiteilija olla. Mies on järkyttävän itsetietoinen ja hänen itsensä esittämisen tapa aina tarkkaan harkittua huivin kaulaan kietomista myöten.

Huivin piti näyttää siltä, että se on vahingossa löydetty laatikon pohjalta ja kietaistu kaulaan puolihuolimattomasti. Tuttu stylisti on opettanut, että siltä pariisilaiset miehet näyttävät, ja Mies on painanut vinkin muistiinsa, koska hän haluaa oppia koko ajan ja kaikkea.

Kovakuorinen sisältää monia hykerryttäviä huomioita sukupuolirooleista ja suomalaisesta kulttuurista kulttuurikritiikkiä ja näyttämötaidetta unohtamatta. Miestaiteilijan kaulaliinan asento ei ole tuulesta temmattu havainto sekään ja sen kuvaus palautti elävästi mieleeni vuosien takaisen tilanteen, jolloin olin luovan kirjoittamisen kurssilla ja MiesTaiteilija astui huoneeseen viininpunainen huivi ah! niin luonnollisen (eli kaikkea muuta) huolimattomasti aseteltuna.

Kovakuorinen on uitettu populaarimusiikissa, intertekstuaalisuudessa ja elokuvissa. Tapani Kansa laulelee R-A-K-K-A-A-N-S-A perään, Freeman ajelee Tandemilla, Marit muistelee Jäätelökesää ja Baccaran naisduo vakuuttaa hallitsevansa boogien. Musiikki luo vahvasti ajankuvaa ja minuun se upposi ihan erityisen hyvin, sillä suuri osa Kovakuorisessa mainituista biiseistä löytyi lapsuuteni vihreältä 90 minuutin BASF-merkkiseltä C-kasetilta, jota kuuntelin isäni kanssa aina siivotessamme.

Siinä missä musiikki luo ajankuvaa, elokuvaviitteet johdattelevat teoksen sisäistä maailmaa kohti. Avainasemassa on Kovakuorisessa mainittu Ingmar Bergmanin ohjaama elokuva Persona - Naisen naamio. Bergmanin elokuvan merkittävyyttä Kovakuorisen kannalta korostaa vielä se, että Naisen naamion toinen päähenkilö Elisabeth Vogler on näyttelijä samoin kuin Kovakuorisen Mira. Myös temaattisia yhteyksiä löytyy, sillä kummassakin teoksessa hyvin keskeinen rooli on menneisyydellä.

Samoin kuin Naisen naamio myös Kovakuorinen vaikuttaa aluksi ihan muunlaiselta teokselta kuin mitä se on. Lukiessani sovittelin sen ylle jo chick lit -genren viittaa, mutta teoksen edetessä kyseinen vaatekappale alkoi pysyä yhä huonommin Kovakuorisen hartioilla ja niinpä otin käyttöön toisen viitan kärpännahkoineen kaikkineen. Viitan, jossa lukee gender-lit ja jonka saumoista irvistelee rinnakkaistodellisuus.

Läpi Kovakuorisen kulkee feministinen biitti, joka yltyy joka kerta, kun Mies pääsee vuoroon. Mies ei ole ainoastaan Mies, vaan hän on tietenkin myös Mestari. Vähintäänkin Jumalan tuuraaja maanpäällä. Kulttuurimiesten kuningas.

Mies on yhdistelmä herkkyyttä ja maskuliinisuutta. Hän tarvitsee naisia, jotka ovat herkkiä niin feminiinisellä tavalla, että heidän herkkyytensä ylittää Miehen herkkyyden kuitenkin niin että suhteessa nimenomaan Miehen herkkyyttä varjellaan, sillä se on erityistä. Mieshän tarvitsee herkkyyttä taiteessaan, jossa hän on noussut Mestariksi. Mestarillisuus on puolestaan ladattu maskuliinisuudella jonka ylläpitämiseen tarvitaan sekä selkään taputtelevia veljiä että väkevästi feminiinisiä vastapuolia, jotka laskeutuvat Mestarin jalkojen juureen ja pysyvät siellä.

Miehen ongelma on, että harva nainen on kokee unelmahommakseen Miehen jalkojen juuressa kyyristelyn ja mies joutuu kokemaan naisrintamalla pettymyksen jos toisenkin. Sen enempää kuvanveistäjänainen, kosmetologinainen kuin pienirintainenkaan nainen eivät ymmärrä tarpeeksi miehen ja hänen herkkyytensä erityisyyttä.

Mies kerää naisia ja kovakuoriaisia. Jälkimmäiset hän sulkee putkiloon ja edelliset omien kohtuuttomien vaatimustensa hormistoihin.

Vähän ennen Kovakuorisen puoliväliä siihen kirjoittautuu jännäritaso teoksessa kuvattujen mielentilatutkimusten kautta. Näitä tutkimuksia edeltävät mustat sivut ovat vahva vihje siihen suuntaan, että Nemesis, jumalaisen koston henki, on laskeutunut kuolevaisten joukkoon.

Kovakuorinen on siitä mainio romaani, että sen voi lukea joko viihdyttävänä tarinana tai syvempänä feministisenä kertomuksena, jota voi kuoria sipulin tavoin. Teoksen ulkoasu ohjaa ensin mainittuun lukutapaan, mutta itse nautin Kovakuorisessa eniten sen kerrostumista ja niiden kaivelusta. Talvitien romaani ei paljasta kaikkea, vaan uskaltaa luottaa lukijan hoksottimiin. Ehdotonta kesälukemista rannoille ja riippumattoon.




Eveliina Talvitie: Kovakuorinen
227 sivua
Into (2019)

Kustantajalta saatu ennakkokappale
Kirjan julkaisupäivä 15.6.2019


sunnuntai 9. kesäkuuta 2019

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen


Nyt kaahataan minillä, joka on lahja kuningatar Elisabethilta. Vrum!

Johanna Venhon romaani Ensimmäinen nainen kertoo yhdestä suomalaisesta first ladysta, Sylvi Kekkosesta. Teoksen nimi on vahvasti ironinen, sillä vaikka Sylvi oli kansakunnan ensimmäinen nainen oli hän sitä harvoin aviomiehellensä.

Sylvin mies oli Urho.  Jättiläinen, joka jätti varjoonsa lähimpänsä.

Aina puhe kääntyy Urhoon. Minkä sille mahtaa. Olen ison liekin vierellä kytevä pikku kipinä.

Teoksen alussa on kaksi vahvaa kuvaa, jotka jäävät minun koko Ensimmäisen naisen luennan ajaksi. Ensimmäinen näistä on Sylvi ajamassa yksinään minillä Kekkosten mökille. Näen, miten mini kiitää. Näen, miten Sylvin kaasujalka on painavaa sorttia. Näen, miten vapaus kehystää minin.

Toisessa kuvassa ollaan Sylvin hyvän ystävän, kirjailija Marja-Liisa Vartion hautajaisissa. Sylvi sanoittaa kokemustaan Urholle kertomalla, miten "linnut sukkuloivat puissa hautojen yllä ja visersivät sitä polveilevaa, rönsyävää säveltään papin puheen päälle." Hän, jonka olivat linnut on kuollut, mutta Sylvin sanoissa hän elää taas.

Suhteeni todellisista henkilöistä kirjoitettuun fiktioon on mutkikas. Tässä "sarjassa" yksi hienoimpia lukukokemuksia on minulle ollut Helena Sinervon Runoilijan talossa, joka kertoo runoilija Eeva-Liisa Mannerista. Usein kuitenkin huomaan ihmetteleväni, miksi kirjailija on päätynyt kirjoittamaan kuvitelman oikean henkilön elämästä.

Jos kirja vie mukanaan edellä kuvatun kaltaiset huolet unohtuvat ja niin käy mitä suurimmassa määrin Ensimmäisen naisen seurassa. Johanna Venho on tavoittanut Sylvin äänen niin prikulleen, että kirjaa lukiessani minusta tuntuu, että luen Sylvin itsensä kirjoittamaa tekstiä. Tämä on sinänsä hieman merkillistä, koska en tiedä, minkälainen Sylvin omin ääni oli, mutta siitä huolimatta olen täysin vakuuttunut, että se oli juuri sellainen kuin minkälaisena se Ensimmäisessä naisessa tulee esiin.

Venhon onnistuneen Sylvin äänen tavoittamisen kautta - jota minäkertojaratkaisu vielä korostaa - alan myös pohtia, että syy siihen, miksi jotkut todellisen henkilön elämään perustuneet fiktiot ovat osoittautuneet minulle pettymyksiksi on kenties juuri siinä, että näistä teoksista en ole löytänyt kuvattavana olevan henkilön ääntä.

Sylvin ja Marja-Liisan lisäksi Venhon romaanissa ääneen pääsee myös kuvanveistäjä Essi Renvall, joka tekee kipsipäätä Sylvistä. Tehtävä, joka ei millään meinaa ottaa onnistuakseen ja johon liittyvät ongelmat kasvavat metaforiseksi kuvaksi myös Sylvin henkilökuvan luomisesta. Essin mukana teokseen tulee taiteeseen liittyvää pohdintaa yleistasolla sekä niitä tekijöitä, jotka tekevät juuri Sylvin kuvaamisesta vaikeaa. Sylvi oli henkilönä ristiriitainen ja hänen persoonansa eri puolien kuvaaminen oli osoittautua Essille ylivoimaiseksi tehtäväksi.

Tämä hieno kuva löytyy kirjan kansipapereiden alta

Kuvan pitää olla näköinen, mutta näköisyys ei ole sitä että täsmällisesti toistaa mallin ulkoiset piirteet.

Venho todellakin onnistuu luomaan moniulotteisen kuvan Sylvistä, jonka elämän arkojakaan asioita ei tässä teoksessa peitellä. Keskeisenä tapahtumapaikkana on Kekkosten mökki ja vuosi 1966. Sylvin yksinäiset päivät mökillä elämänsä eri vaiheita muistellen ja Marja-Liisan kanssa keskustellen.

On hienoa, että runsaasti tilaa Ensimmäisessä naisessa on saanut myös Sylvin kirjailijan elämä. Se, miten kirjoittaminen häntä jatkuvasti poltteli ja miten haasteellista se oli muun elämäntohinan keskellä ja miten Sylvi epäili omaa osaamistaan. Ystävyys Marja-Liisan kanssa oli Sylville tärkeää niin henkilökohtaisella kuin kirjoittamisenkin tasolla. Kun Sylvi ei jaksanut uskoa kirjallisisiin kykyihinsä Marja-Liisa uskoi ja kannusti. Samalla hän oli myös peili, josta Sylvi saattoi nähdä tarkemmin.

Sinulle puhuminen rajaa koko ajan eroa meidän välillämme, se tekee mustaa rajaviivaa, jonka onkin omaa ääriviivaani. Tämän takian pidän sinusta, tajuan. Erilaisuutesi valaisee minulle sen joka olen.

Venhon runoilijatausta näkyy teoksessa kielellisenä komeutena ja tavoittavuutena. Teksti hyväilee kuin järvivesi, jossa Sylvi käy uimassa.

Ensimmäisestä naisesta löytyy myös feministisiä huomioita naisen ja naistaiteilijan asemasta. Suorimmin tätä tematiikkaa lähestyy Essi, joka pohtii miten "arkinen elämä käy taiteen kanssa painia joka jumalan hetki." Hänen lähestymistapansa taiteilijuuteen on käytännöllinen: lapset tarvitsevat ruokaa ja laskutkin on maksettava. Voin hyvin kuvitella, että jos tilanne vaatisi Essi juoksisi vekselin maksuun kesken kuvanveiston, kuten tekee runominä kesken runonkirjoituksen Maila Pylkkösen teoksessa Tarina tappelusta (1970). Naistaiteilijalla ei ole varaa taiteilijuuteen, jossa arjen vaatimukset voitaisiin unohtaa ja luottaa siihen, että joku muu kyllä hoitaa asiat. Naistaiteilija kun on yleensä itse se joku muu.

Myös Sylvi ottaa kantaa naistaiteilijuuskysymykseen miettimällä, onko kenties "menestyneiden naiskirjailijoiden takana aina ollut joku hiljainen mies, joka on tukenut heitä, joku vaitonainen hyvä mies."

Sylvin aviomies oli kaikkea muuta kuin hiljaista ja vaitonaista sorttia. Sielujen sukulaisuutta Sylvi löysi Olavi Paavolaisesta, mutta tämän läsnäolo ja  ajatukset olivat siinä määrin kuumottavia, että Sylvi tässä, kuten niin monessa muussakin asiassa "valitsi itsehillinnän."

Ensimmäinen nainen piirtää kokonaisen kuvan Sylvistä. Se on kuvauksen kohdettaan kunnioittava. Intiimi, mutta ei tirkistelevä. Se nostaa parrasvaloihin Sylvin vahvasti tuntevana ja kirjoittavana naisena. Lukijana en voi olla miettimättä, mitä kaikkea Sylvi olisikaan kirjoittanut, jos hän ei olisi ollut ensimmäinen nainen.



Johanna Venho: Ensimmäinen nainen
261 sivua
WSOY (2019)

Kustantajan tilaisuudesta saatu arvostelukappale

torstai 6. kesäkuuta 2019

Vuoden 2016 August-voittaja - Lina Wolff: De polyglotta älskarna

Lina Wolff voitti romaanillaan De polyglotta älskarna suomalaista Finlandia-palkintoa Ruotsissa vastaavan August-palkinnon vuonna 2016. Tässä kohtaa on ihan pakko taas vinkua, että miksi oi miksi, tätä romaania ei ole suomennettu. Olkaas nyt kustantamot vähän skarpimpia.

Jos kirjoittaisin Wolffin romaanista ruotsiksi voisin tiivistää näkemykseni yhteen lauseeseen: De polyglotta älskarna av Lina Wolff är en helt suverän roman. Edellistä lausetta ei voi kääntää suomeksi, koska käännöksessä jotain oleellista menetetään. "Täysin suvereeni" maistuu suussa ihan erilaiselta kuin "helt suverän", eikä vastaa sitä merkitystilaa, jota haen.

Kieli ja sen vivahteet ovat keskeisessä roolissa myös Wolffin romaanissa. Kirjan nimessä oleva "polyglot" tarkoittaa monikielistä, jonka edelleen voi käsittää useammalla tavalla. De polyglotta älskarna muodostuu kolmesta eri tarinasta, jotka liimaa yhteen Max Lamasin käsikirjoitus.

Wolffin romaania voisi lukea useastakin suunnasta, mutta minua kiinnostaa erityisesti se, miten hän kuvaa naisvihaa ilman että se varsinaisesti olisi tämän romaanin ilmeisin teema. Naisviha ikään kuin pulpahtelee jatkuvasti esiin ilman että sen esiintuloja sen enempää kommentoitaisiin kuin analysoitaisiinkaan. DPÄ:ssä naisvihan kuvauksen voikin sanoa jäljentävän sitä tapaa, jolla se on läsnä modernissa pohjoismaisessa yhteiskunnassa, jota pidetään tasa-arvon edelläkävijänä. Raaputa vähän ja johan haisee.

Vissa kvinnokroppar glider i mitt minne in i varandra, liksom ansikten, namn och röster. Det händer att jag kombinerar nya kroppar med delar från vissa som jag sätter ihop med delar från andra. Jag gör kvinnor av kvinnor.

Max Lamasin unelmanainen on yhdistelmä kahdeksasta naisesta ja tämä nainen, jolle hän antaa nimen Lolita, puhuu kieltä jota Max ei ymmärrä. Kertoja antaa näin ymnmärtää, että miehen ja unelmanaisen välillä on ylittämätön etäisyys. Maxin käsikirjoituksessa, jota hän kirjoittaa eräänlaisesta kirouksesta vapautuakseen, Max kuitenkin lähtee etsimään täsmällistä kuvauksen tapaa juuri eri kielien kautta.

Kielen merkitystä korostaa myös teoksen kolmannessa osassa kuvatun italialaista aatelissukua olevan Lucrezian isoäiti, jolla on antaa lapsenlapselleen kaksi elämänohjetta. Ensimmäinen näistä koskee oman kehon rakastamista, toinen taas luonnontieteiden hylkäämistä ja kieliin keskittymistä. Isoäidin neuvoissa ruumis kielellistyy ja kieli ruumillistuu.

Wolffin romaani on täynnä yllätyksiä, eikä niiden merkitystä voi täysin hahmottaa ennen kuin on lukenut koko romaanin loppuun. Teoksen ensimmäinen osa kertoo Ellinorista ja Calistosta, jotka tutustuvat toisiinsa deittisovelluksessa. Ellinor on kaikkea muuta kuin kulttuuri-ihminen, kun taas Calisto kirjoittaa työkseen kirjallisuuskritiikkiä. Kertoja liittää näin Ellinorin osaksi luontoa, Caliston kultuuria. Sama jako on löydettävissä Maxin ja hänen vaimonsa väliltä. Max on "kulttuurimies", joka häpeää sosiaalityöntekijävaimoaan.

Calistolla on hallussaan Maxin käsikirjoitus ja hän kertoo Ellinorille, miten Max pyrkii tekstissään eläytymään naisen osaan ja kirjoittamaan ikään kuin naiseuden sisältä. Tässä vaiheessa teosta lukijalla ei vielä ole mitään syytä epäillä Caliston näkemystä, mutta teoksen myöhemmästä perspektiivistä käsin Caliston sanat osoittavat kammottavan onttoutensa.

Ellinorin ja Caliston välillä seksuaalisuus saa outojakin ilmentymiä, jotka vaikuttavat suoraan myös Maxin käsikirjoituksen kohtaloon. Läpi DPÄ:n pingottuu näin jännite, jossa ruumis ja teksti yhtyvät ihan konkreettisinkin seurauksin.

Wolffin romaanissa on yllättäviä käänteitä, jotka liikkuvat uskottavan ja epäuskottavan rajalla. Max on mies paitsi yksilömielessä myös kaikki ne miehet, jotka kohtelevat naisia huonosti. Tätä isolla m-kirjaimella kirjoitettua miestä Wolff alleviivaa viittaamalla useita kertoja ranskalaiseen kirjailijaan Michelle Houellebecqiin, joka on tunnettu kirjojensa seksistisistä kuvauksista.

Det är nog så, Max, att du aldrig sett någon. Du har bara sett dig själv, och kvinnorna du haft har bara varit de speglar som du kunnat se dig själv genom.

Maxille naiset ovat välikappaleita. Hän käyttää heitä, kuten joku toinen käyttää alkoholia tai huumeita. Hän halveksii vaimoaan, mutta samalla hän on tälle kateellinen siitä, että vaimo lukee Nietzscheä, kun hän Maxin mielestä on enempi dekkari- ja tosi-tv -tyyppiä.

Kuvaavaa on, että Max ihastuu sokeaan Mildrediin - naiseen, jonka silmistä ei heijastu kuvaa Maxista itsestään. Pettymyksensä Max kostaa toiselle naiselle, jonka vähempiarvoisuutta kertoja korostaa viittaamalla häneen pelkällä pronominilla tai ammatti-ilmauksella reseptionisti ikään kuin tämä nainen ei olisi edes sen arvoinen, että hänestä käytettäisiin hänen nimeään. Mitä tulee yhdessä vietettyyn yöhön naisen kanssa Max ei säästele sanojaan vaan toteaa naiselle, että tämä ei kelpaa. Että tämä on liian vanha, estynyt ja ikävä. Myös kertoja ottaa käyttöönsä arvottavan ja armottoman mieskatseen kuvatessaan naisen ruumista Maxin sanojen jälkeen.

I det hårda ljuset som kom in från fönstren framstod hennes kropp med ens som oändligt defekt med slapp, hängande hud och för smala lår. Hennes ansikte hade antagit ett urgammalt uttryck.

Kirjat, kirjallisuus, kirjoittaminen ja ruumis kohtaavat DPÄ:ssä yhä uudestaan. Lucrezian isoäiti meni aikanaan kirjakauppaan ostaakseen kirjan, joka kaikkien sivistyneiden ihmisten pitää olla lukenut. Kirjakauppias suositteli Proustia ja isoäiti osti koko Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan, jota kukaan perheessä ei kuitenkaan koskaan lukenut.

Lucreziasta kertovan osan nykytasolla suvun parhaat vuodet ovat jääneet taakse ja palatsi, jossa suku on asunut vuosisatoja on jouduttu rahapulan vuoksi myymään. Loiston aika on mennyt ja se on läsnä enää siitä kerrotuissa tarinoissa.

Wolffin romaanin eri osat peilautuvat toistensa kautta ja luovat yhä uusia yhteyksiä ja merkityksiä. Yksityiskohdat värisevät ja kerrostuvat ja kaikkea kerrottua pitää koossa Max Lamasin käsikirjoitus, jolle tärkeän innoituksensa antoi Lucrezian psyykkisesti sairas äiti Claudia, joka kertoo viettävänsä päivänsä kirjoittamalla "lappuja menneisyytensä monikielisistä (polygloteista) ihmisistä."

Claudia näkee Maxin todellisen luonteen selvemmin kuin kukaan muu ja hän tekee unohttumattomalla tavalla selväksi niin Maxille kuin sukulaisilleenkin, mitä mieltä hän Maxista ja tämän käsikirjoituksesta on.

De polyglotta älskarna on merkityksistä rikas ja hyvällä tavalla painava romaani, jonka feminismi ei pidä melua itsestään, vaan hiipii syvälle lukijaan sivu sivulta. Wolffin teos on kuin pistekuvio, jonka pisteiden välille lukeminen piirtää yhteyksiä ja lopputuloksena on jotakin ihan muuta kuin mitä ensimmäiset pisteiden väliset viivat antoivat odottaa.

De polyglotta älskarna on hyvin pitkälti juuri sellaista kirjallisuutta, jonka lukemisesta nautin kaikkein eniten. Se ei tee johtopäätöksiä lukijan puolesta, vaan antaa lukijan etsiä, löytää ja nauttia. Se on romaani, jota lukiessaan jo tietää, että sen haluaa lukea myöhemmin uudestaan.


Lina Wolff: De Polyglotta älskarna
292 sivua
Albert Bonniers Förlag (2016)







sunnuntai 2. kesäkuuta 2019

Kommunikaatiokat ...k ..o...s - Jonas Hassen Khemiri: Isän säännöt


Jonas Hassen Khemirin uutuusromaani Isän säännöt on ovelasti rakennettu moderni perheromaani, jonka kierrokset kasvavat teoksen edetessä.

Perhe on pahin voisi olla Khemirin romaanin tunnuslause. Se, että ollaan samaa perhettä ei takaa ymmärrystä perheenjäsenten välillä. Khemirin romaanissa kuvattuja henkilöitä yhdistävät verisiteiden lisäksi kommunikaatioon liittyvät vaikeudet.

Khemiri jättää romaaninsa henkilöt nimettömiksi. On isoisä, joka on isä. On isä, joka on poika. On sisko, joka on tytär. On yksivuotias ja nelivuotias. Henkilöiden nimeämättömyys on tehokas ratkaisu, joka korostaa, että kirjassa kuvatut kommunikaatiovaikeudet eivät ole vain kirjan henkilöiden ongelma, vaan koskettavat paljon laajempaa joukkoa.

Khemiriltä on totuttu odottamaan kirjallisuutta, jossa maahanmuuttajilla ja maahanmuuttajuudella on keskeinen rooli. Näihin odotuksiin Isän säännöt sekä vastaa että jättää vastaamatta. Kirjan henkilöiden etnisistä juurista ei puhuta  suoraan, mutta ne ovat teoksesta aavistettavissa. Tämäkin on tehokasta, sillä näin kirjan henkilöiden tekemisiä ei voida selittää maahanmuuttajataustan kautta. Henkilöt "vain" ovat, kuten kuka tahansa ruotsalainen.

Isän sääntöjen alku on suorastaan hengästyttävää kuvausta koti-isän arjesta. Monin paikoin on pakko nauraa ääneen, sillä Khemirin vyörytys 1- ja 4-vuotiaan lapsen tekemisistä ja isän yrityksistä pitää tilanne hallussa on kaikessa koomisuudessaan ja totuudenmukaisuudessaan hilpeää luettavaa, kun sitä katsoo ulkopuolisen silmin. Jos on ollut vastaavassa tilanteessa kuin kirjan isä nauru saa ihan uuden vivahteen.

Yksivuotias nousee eteisen lipastoa vasten ja mylvii vaikuttuneena siitä ettei keikahda nurin. Nelivuotias yrittää auttaa pikkuveljeä kävelemään mutta saakin kaadettua pojan kumoon. Yksivuotias itkee. Nelivuotias nauraa. Yksivuotias puree nelivuotiasta sääreen. Nelivuotias itkee. Yksivuotias katoaa ja löytyy olohuoneesta pöydän alle käpertyneenä, suussaan kaksi muovihelmeä.

Vaikka koti-isyys on Isän säännöissä keskeisessä roolissa ei se kuitenkaan ole kirjan tärkein teema, vaan koti-isyyden kautta Khemiri tuo esisijaisesti esiin, miten elämä kotona lasten kanssa versus työelämässä mukana oleminen ovat positioita, jotka väistämättä saattavat privaatin ja julkisen piirissä elävät törmäyskurssille keskenään riippumatta siitä, mitä sukupuolta he ovat.

Isän säännöt alkaa isoisän tulolla Ruotsiin. Heti kättelyssä käy ilmi, että isoisä on hankala tyyppi, jolla ei ole muuta kuin negatiivista sanottavaa olipa asia mikä hyvänsä. Hänellä on kipuja ja sairauksia, ja kummatkin edelliset ovat juuri hänen kohdallaan mittavampia kuin kenenkään muun kohdalla. Isoisällä on totuus hallussaan ja hän tietää asiat muita paremmin.

Ei ole liioiteltua sanoa, että isoisä on kaiken kaikkiaan raivostuttava tyyppi, kun häntä katsoo isän (eli isoisän pojan) näkökulmasta. Khemiri ei kuitenkaa jätä asiaa tähän, vaan pilkkoo kertojan eri romaanihenkilöiden palvelukseen vauvanäkökulmaa unohtamatta. Näin romaanin henkilöt päästään näkemään sekä toisen silmin että tämän omasta näkökulmasta. Kun samat tapahtumat kerrotaan eri henkilöiden näkökulmasta ei  enää olekaan selvää, onko isoisä niin kamala kuin miltä hän vaikuttaa.

Isä vaikuttaa täydelliseltä isältä. Hän tekee kaikkensa, jotta hänen lapsillaan ja naisystävällään olisi hyvä olla. Tämä täydellinen kuva ei kuitenkaan ole mikään totuus hänestä, kuten myöhemmin paljastuu.

Isä on jäänyt isänsä (eli isoisän) rakkautta vaille ja hän hakee isältään hyväksyntää, jota ei koskaan ole saanut. Joskus maaginen hetki roikkuu jo ilmassa ja poika luulee kohta kuulevansa isänsä lausuvan hänen kauan kaipaamansa sanat. Niin ei käy. Onko isoisä sittenkin omahyväinen ja paska tyyppi? Isoisä on ollut paljon poissa lastensa elämästä varsinkin avioeron jälkeen. Tytärtään hän suosii, pitää tätä vallan mahtavana. Poika sen sijaan on isoisän mukaan huono kaikessa mahdollisessa.

Äidiltään poika kuulee, että on ollut aika jolloin isä (isoisä) oli ihan toisenlainen. Se tapahtui vuosina, jolloin poika oli niin pieni, että hänelle ei ole tuosta ajasta jäänyt muistikuvaa.

Isän (isoisän) ja pojan (isän) välinen suhde menee jatkuvasti lukkoon ja väärinymmärrykset ovat molemmanpuolisia. Poika (isä) hoitaa isänsä (isoisän) käytännön asioita isän viettäessä puolet vuodesta ulkomailla. Pojalle (isälle) kyse on suuresta palveluksesta, jota isä (isoisä) pitää itsestään selvyytenä. Kuinka paljon vanhemmilla on oikeus aikuisilta lapsiltaan vaatia? Kuinka paljon aikuisten lasten pitäisi vanhempiaan auttaa? Missä olisi se kohta - ja onko sitä - jossa kummatkin osapuolet voisivat olla tyytyväisiä?

Tolstoin mukaan jokainen perhe on onneton omalla tavallaan. Khemirin romaanissa Tolstoin sanat toteutuvat erityisen kiinnostavalla tavalla. Khemiri nostaa isyyden pöydälle kuin kissan, jonka moinen teko saa paljastamaan kyntensä. On pakko myös kysyä, kenen isän säännöistä loppujen lopuksi on kysymys.



Jonas Hassen Khemiri: Isän säännöt
333 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos: Pappaklausulen (2018)
Suomentanut Tarja Lipponen
Johnny Kniga

perjantai 31. toukokuuta 2019

"Siis elän!" - Maila Pylkkönen: Tarina tappelusta * Bar Finland, 39


Kun olin kirjoittamassa edellistä kirjaa, olivat loppuvaiheessa kaikki mielteet lauseita, ja noiden juttujen kertomuksellisuus häivytti oman kuvitteellisuuteni, tai en ehtinyt huomata mitään mikä ei liittynyt niihin, niin että alkoi tuntua köyhältä ja rupesin miettimään, mikä kuvitelma oikeastaan on.

Voi sitä teoksensa niinkin aloittaa, että viittaa suoraan edelliseen kirjoittamiseensa ja koska voi Maila Pylkkönen tekee juuri niin.

Runoilija Maila Pylkkönen (1931-1986) muistetaan erityisesti siitä, että kuvasi runoissaan tuikitavallisia arkisia tapahtumia ja käytti ns. runokielen sijasta puhekieltä imitoivaa kieltä. Vuonna 1970 julkaistu Tarina tappelusta on hänen seitsemäs runokokoelmansa. Teos, johon Pylkkönen alkusitaatissa viittaa on nimeltään Virheitä, joka julkaistiin viisi vuotta ennen Tarinaa tappelusta.

Tarina tappelusta luo vahvan vaikutelman siitä, että Pylkkönen kirjoittaa mielivaltaisia havaintoja ympäristöstään ja niin tehdessään ohittaa perinteiset runon portit milloin miltäkin puolelta. Kun tekstiä pysähtyy tutkimaan hieman tarkemmin huomaa kuitenkin, että mikään siinä ei ole sattumanvaraista, vaan arjen kaapuun on puettu vahvoja havaintoja.

Kokoelman alkua hallitsevat haasteet, joita naisrunoilija työssään kohtaa. Ironista otsikkoa kantavassa runossa Siis elän! toisistaan ottavat mittaa luova työ (runotekstiä ei synny), äitiys (sairaana oleva lapsi tarvitsee huomiota) ja köyhyys (pitää kesken runon kirjoittamisen lähteä uusimaan vekseli). Sellaista naisrunoilijan elämä on ja sellaisen elämän pikkuruisissa väleissä olisi runoilijan sanansa saatettava paperille.

Jotta Pylkkösen runojen omin luonne ja niihin liittyvä kokeellisuus olisi tunnistettavissa on hyvä tuntea suomalaisen runouden historiaa. 1960-luku oli maamme runoudessa vahvasti uusien tuulten - suorastaan pyörremyrskyjen - aikaa. Runoilija jos toinenkin jätti säkeet sikseen ja otti teoksiinsa mukaan mitä moninaisinta ainesta. Erityisen merkittävinä tämän kehityskulun kannalta on pidetty Paavo Haavikon teosta Talvipalatsi (1959) sekä Pentti Saarikosken kokoelmaa Mitä tapahtuu todella? (1962). Tähän joukkoon Pylkkönen liittyi jo aiemmalla tuotannollaan, erityisesti kokoelmalla Virheitä.

Pylkkönen tuo kokeelliseen runouteen paitsi naisen ääneen, myös naisen aseman osana yksityisen maailmaa sekä naisrunoilijan työtä vaikeuttavat tekijät. Tarina tappelusta sisältää esimerkiksi kuvauksen pankinjohtajasta, joka huolehtii vauvan maitopullon lämmittämisestä sekä pankin toimitilojen muuttumisesta lapsiparkiksi. Tässä tulee havainnollisesti esiin se, että olennaisinta ei ole, mitä Pylkkönen kirjoittaa, vaan minkälaisia jatkoajatuksia hänen tekstinsä herättää. Miksi esimerkiksi maitopulloa lämmittävä pankinjohtaja tuntuu absurdilta hahmolta? Mistä kertoo se, että näin on?

Tarina tappelusta kiinnittää huomiota kieleen ja toisinaan se tekee sen tavalla, joka muistuttaa Gertrude Steinin teoksesta Herkät napit. Steinin tavoin Pylkkönen kirjoittaa lauseita, jotka ovat näennäisesti kummallisia ja outoja, mutta niin tehdessään nämä lauseet tulevat kertoneeksi jotakin olennaisesta kielestä ja kielenkäyttöön liittyvistä säännöistä.

Ruusunmarja on niin liian kaunis, että sen kanssa ei voi yhtään pelleillä, se on tyly kaikelle mikä on liian luontevaa ja kaikelle mikä ei ole luontevaa. Sen pitää antaa olla vain. Silloin se on kaunis eikä mitään muuta. Sen kanssa on turhaa ottaa asento niinkuin sipulia kuorineen tai kova kuori poistettuna ei rupea pitämään koholla kädessään. 

Tarina tappelusta sisältää huomioita kirjoittamisesta ja taideteorioista, ja erityisesti avoimet ja suljetut kuvitelmat pohdituttavat runojen kirjoittajaa. Siirtymät ovat Pylkkösen runoissa usein nopeita ja tämä voi johtua yhtä hyvin runoilijan mielikuvituksen liikkeistä kuin siitäkin, että hänen poikansa tulee keskeyttämään runoilijan kirjoitustuokion. Lasten leikit tulevat osaksi runoja ja suljetuista ja avoimista kuvitelmista siirrytään ilotulitusrakettien rakentamiseen salpietarin, hiilen ja rikin avustuksella.

Mitä tulee Pylkkösen runojen ominaisluonteeseen löytyy niitä erinomaisesti kuvaava huomio itse runoista.

Kaihdan suljettua kuvitelmaa kouristuksenomaisesti. Jos suunnittelen mielessäni kertomuksen, en koneen eteen istuttuani suinkaan kirjoita sitä, vaan jotakin ympäriltäni, en kaikkea tai mitä tahansa ympäriltäni, vaan sellaista mikä on se sama kertomus toisella kielellä. (alleviivaus minun)

Kokoelman runokuvat muistuttavat ensi lukemalla käsivarakameralle ominaista tallentamista. Se, mikä vaikuttaa tulleen kuvaan sattumalta kameran heilahduksen vuoksi paljastuu kuitenkin tarkkaan harkituksi. Ero arjen ja runon välillä kutistuu ja paikoin ne ovat kokonaan toisistaan erottamattomia. Kun runominä kulkee miehensä kanssa Vuosaaren kirjastoon peltojen poikki on pelto sekä pelto, että etäisyyden ja matkanteon kuva. Omassa luennassani näen tuon ihan tavallisen vehnäpellon van Goghin maalauksille tyypillisen keltaisena. Pelto on pelto, mutta se on myös portti, jonka takaa alkaa avarampi maailma.

Pylkkösen kokoelmassa eletty ja koettu tulee osaksi runoa. Runouden maailma ja arkimaailma tönivät toisiaan ja kulkevat toistensa läpi, eikä niiden välille voi välttämättä tehdä eroa lainkaan. Pylkkönen laskee runouden alas jalustalta ja tuon sen osaksi jokapäiväistä elämänmenoa. Vuoden 18730 tienoille sijoittuvassa runossa Kapine meno yltyy aivan villiksi ja runo goes scifi. Pylkkönen venyttää kielen rajoja ja osoittaa, että mitään rajoja ei oikeastaan ole. Tätä representoi mm. hänen käyttämänsä yhdyssana ajoituskoneentarkistuskoneenpesukoneenkuivaustelineenpaikkauskone.

Maila Pylkkönen on suomalaisen runouden "villi lapsi",  jonka olisi jo aika saada osakseen ansaitsemaansa arvostusta.



Maila Pylkkönen: Tarina tappelusta
89 sivua
Otava (1970)


Bar Finland on sarja, jossa esittelen merkittäviä suomalaisia teoksia. Sarjan aikaisempiin osiin pääset tutustumaan tästä











keskiviikko 29. toukokuuta 2019

James Baldwin: If Beale Street could talk

Niin hellää. Niin lämmintä. Niin karheaa. Niin tulvillaan "voitokasta surua".

James Baldwinin romaani If Beale Street could talk julkaistiin vuonna 1974 (Jos tämä katu osaisi puhua, Otava 1975, suom. Eero Huhtala). Kuitenkin vasta tänä vuonna minulle tuli täysin välttämätön tarve lukea Baldwinin teos. Se johtui tietenkin siitä, että tämän romaanin pohjalta tehty Barry Jenkinsin ohjaama samanniminen elokuva alkoi pyöriä myös suomalaisissa leffateattereissa. Yritin useaan kertaa mennä katsomaan tätä elokuvaa, mutta esitysajat olivat kerta toisensa jälkeen omiin aikatauluihini huonosti sopivia ja hyvä niin, sillä oli parempi lukea ensin romaani ja muodostaa kuva tapahtumista sen pohjalta.

Romaanin alussa Tish on 19-vuotias ja raskaana. Hänen poikaystävänsä, 22-vuotias Fonny on vankilassa, eikä ole tietoa, milloin tämä pääsee sieltä pois. Myöhemmin paljastuu, että raiskauksesta syytetty Fonny on syytön, mutta hänen syyttömyytensä osoittaminen tuomioistuimelle osoittautuu hankalaksi jutuksi.

James Baldwin kuvaa Tishin perhettä niin hellästi ja lämpimästi, että haluaisin heti paikalla liittyä heidän seuraansa. Perheessä vallitsevan tunnelman kuvauksessa on epifanian maku, joka täydellistyy kun Tish tulee ajatelleeksi, että ne ovat ne olosuhteet, joista hänen vauvansa "hitaasti muodostuu. Ulkona Beale Streetillä ja muilla kaduilla on kuitenkin toinen maailma, jossa musta ihminen joutuu usein vaaraan jos toiseenkin, jossa häntä syytetään oli siihen aihetta tai ei ja jossa hänellä ei usein ole sananvaltaa edes itseään koskevissa asioissa.

They looked at us though we were zebras - and, you know, some people like zebras and some people don't. But nobody ever asks the zebra.

Perhe pitää yhtä ja kun Fonnyn vanhemmat tulevat kylään ja Fonnyn äiti kyseenalaistaa poikansa ja Tishin rakkauden ja syyttää Tishiä poikansa tuhoamisesta myös aiemmin vaitelias Tish reagoi ärhäkästi. Hänen isosiskonsa asettuu tukemaan Tishiä ja naulaa tilanteen toteamalla Fonnyn äidille:

Blessed be the next fruit of thy womb. I hope it turns out to be uterine cancer.

Beale Streeten henkilöt todellakin ovat vahvasti lihaa, verta, suonia ja jänteitä. Baldwin vie lukijan  takautumien kautta Tishin ja Fonnyn rakastumisen ensi hetkiin ja kun hän kuvaa heidän ensimmäistä rakasteluaan on tunne niin intiimi, että sitä lukiessa tuntee itsensä väkisinkin vähän tirkistelijäksi.

Valkoista lukijaa kirja ei päästä helpolla ja miksi sen pitäisikään niin tehdä. Ernestinen kautta Baldwin nostaa esiin, miten tietoisuuden herääminen on nimenomaan oman mustuuden näkemistä ja valkoisen miehen kulttuurin ja sen eri muotojen kyseenalaistamista.

I don't need no more of the white man's lying shit. [...] He's fucked with my mind enough already.

Fonnyn ystävän puhe on vielä suorempaa. "The white man's got to be a devil."


Baldwin näyttää yhteiskunnallisen epätasa-arvon, jonka  näkyvimpiä ilmentymiä Beale Streetessä on oikeuslaitoksen toiminta. Tunnistusriviin on valittu vain yksi musta mies, Fonny, joka on viranomaisten puolelta näppärä tapa saada Fonny tuomituksi. Polisiin laskemointi myös tuottaa hedelmää ja todistaja osoittaa rivistä juuri Fonnya.

Jotakin oikeasti ja totuudellisesti liikuttavaa on siinä, miten koko Tishin perhe yhdessä kerää rahaa saadakseen Fonnylle asianomaisen puolustuksen oikeudessa. Fonnyn asianajaja on valkoinen, mikä toimii romaanissa myös mustien ja valkoisten välisen rajan purkajana. Baldwin vaikuttaisikin painottavan, että mustien sorto on ennen muuta rakenteellinen asia, eikä sitä välttämättä ilmene yksilötasolla.

Ilo ja suru ovat Baldwinin tekstissä läsnä usein samanaikaisesti, eikä suru ole tässä romaanissa koskaan passiivista, vaan siitä tulee moottori, joka lisää romanin  henkilöiden hitsautumista yhteen vastavoimaksi koetuille vääryyksille ja motivoi heitä toimimaan paremman tulevaisuuden puolesta.

Kamalaa on, että monet asiat eivät juurikaan ole 1970-luvulta muuttuneet, kuten todistaa se, että jatkuvasti mustia nuoria miehiä kuolee mm. poliisiväkivallan seurauksena ja poliisien brutaaleista teoista ei useinkaan seuraa heille minkäänlaisia rangaistuksia.

If Beale Street could talk on romaani, jossa moraalilla ja hyveellisyydellä on väliä. Moralismia sen sijaan siitä ei löydy etsimälläkään.



James Baldwin: If Beale Street Could Talk
197 sivua
Vintage (2018/1974)