sunnuntai 13. lokakuuta 2019

Sykettä ja valovoimaa - Valehtelijan peruukki KOM-teatterissa

Voiko kahta rakastaa samaan aikaan? Vastaan itse, kun nyt satun vastauksen tietämään.

Rumpujen pärinää.

Vastaus on: Kyllä kyllä kyllä ja erittäin hyvin voi. Ainakin jos ne kaksi sattuvat olemaan Pirkko Saisio ja Marja Packalén, jotka KOM-teatterin Valehtelijan peruukissa säteilevät toistensa karismaattisessa loistossa.

Valehtelijan peruukki on toivon mukanaan trilogian keskimmäinen osa.  Saisio ja Packalén hurmasivat ensimmäisen kerran kymmenisen vuotta sitten näytelmällä Odotus, jolle nyt näkeämäni Valehtelijan peruukki on jatkoa. Pitäköön paikkansa sanonta "ei kahta ilman kolmatta" niin että saisimme nähdä, miten tämä dokumentaarinen näytelmäsarja täydentyy kolmannella osalla.

Esityksen ohjaaja Heidi Junkkaala haastatteli Saisiota ja Packalénia puolentoista vuoden ajan ja käsikirjoitus rakentuu näiden haastattelujen ja niistä tehtyjen improvisaatioiden pohjalle.

Valehtelijan peruukissa Saisio ja Packalén esittävät itseään tai ehkä tarkemmin ilmaistuna ovat itsensä. Näytelmän dokumentaarisesta luonteesta huolimatta huomaan miettiväni totuuden ja fiktion välistä suhdetta. Vaikka tiedän esimerkiksi sen, että Packalén opiskeli suntioksi eläkkeelle jäätyään, sisältää esitys runsaasti aineistoa, josta en tiedä, mikä sen suhde totuuteen on. Mielekäs kysymys tässä yhteydessä ei kuitenkaan ole se, onko esityksessä olevat asiat totta, vaan kysymys totuuden luonteesta ylipäätään.

Onko totuus se, minkä asioista muistaa? Saanen epäillä, sillä muistin polut ovat kiemuraiset ja kihartuvat vuosi vuodelta lisää. Ihminen on myös haka lisäämään muistoihin filttereitä ja tulkitsemaan ja näkemään ne milloin mistäkin kulmasta. Subjektiivisuuskin tuppaa tunkemaan totuuden tontille ja myllertämään sitä entisestään.

Valehtelijan peruukissa olennaisinta on, että näyttämöllä ovat juuri Saisio ja Packalén. Miten voikin kahdessa ihmisessä olla niin paljon voimaa, kokemusta, sydäntä ja asioiden ytimen tavoittavuutta. Istuessani etupenkissä koin olevani monella tapaa etuoikeutettu. Että sain nähdä tämän esityksen ja nauttia. Että jo esityksen aikana tiesin, että näkemäni jäisi mieleen pitkäksi aikaa. Että sain olla osa tätä esitystä rakastavien katsojien massaa.

On nerokas ratkaisu tuoda menneisyyden ihmiset näyttämölle vaatteiden kautta.  Vaatteet, kuten Maukka Perusjätkä aikanaan totesi on "sun aatteet". Ne kertovat ihmisen tarinan. Ovat muisti, joka hiutuu kuin kangas, josta ne on tehty. Muistin lailla niihin tulee reikiä ja tahroja.

Esityksen aiheena ei ole sen vähäisempi juttu kuin ihmisen elämä. Ihmissuhteet, hetero- ja homosuhteet. Rakkaus, joka sai näkyä ja rakkaus, joka piti salata. Luokkaloikka ja yhteiskunnallinen nousu. Työ- ja perhe-elämän yhteensovittaminen. Äitiys ja isoäitiys. Roolit ja odotukset. Yhteiskunnallinen taistelijuus. Omien vanhempien kuolema. Vanheneminen ja oma vääjäämättä lähestyvä rajan toiselle puolelle siirtyminen.

Rehellisyys. Nolouden ja häpeän tunteet. Elämän kipu ja pyhyys.




Valehtelijan peruukissa menneisyyden ihmiset kertyvät elämän ulkokehälle. Ovat reunalla niin, että heitä voi tuijottaa. Että heihin voi palata ja heidän vieressään elää jo kauan sitten menneitä hetkiä. Muistot värittyvät. Aihe vaihtuu toiseen, Saisio saa kimmokkeen Packalénin puheista ja toisin päin. Syntyy maagisen makuinen yhteys.

Näytelmän kylmäväreisin kohta, jota tässä nyt muistellessani saa taas ihokarvat pystyyn, liittyy Saision ihailuun portugalilaista fado-laulajaa Marizaa kohtaan. Näyttämöllä on Marizan punainen esiintymisasu, joka saa Saisiossa esiin "obessiivisen patetian" tilan. Juuri tuon kaltaista ylidramaattista kokemusta olen kaivannut pitkään ja nyt vihdoin sen sain. Kiitos.

Valehtelijan peruukin lopussa on monitulkintainen performanssi, jonka Saisio ja Packalén esittävät Aphrodite's Childin ja Irene Papasin Infinityn tahtiin. Se on hengästyttävä symbolistinen hurjastelu, joka jää mieleeni ennen muuta liikkeenä, jossa ihminen kohtaa elämän eri ulottuvuudet. Kokemus on sitä luokkaa, että sitä ei ole mielekästä lähteä purkamaan. Jokainen tallettakoon sen sydämeensä ja tutkiskelkoon sitä omassa rauhassaan.

Saision ja Packalénin elämän tärkeistä henkilöistä ei esityksessä käytetä heidän omia nimiään, vaan heidän niminään toimivat esim. Kaulus, Huivi ja Silkki. Näin henkilöiden kuvaus nousee yksilökokemuksista yleisemmälle tasolle. Tulee tunnistamisen kokemuksia, yhteisen nimittäjän ylä- ja alapuolelle kirjoittuvaa muistikuvien kirjoitusta.

Valehtelijan peruukki on valovoimaa ja energiaa. Oli ihanaa saada olla fanityttö teatterissa. Tai no, se oli enemmän kuin ihanaa. Se oli parasta.




KOM-TEATTERI: Valehtelijan peruukki
NÄYTTÄMÖLLÄ: Marja Packalén ja Pirkko Saisio
TEKSTI: Heini Junkkaala, Marja Packalén ja Pirkko Saisio
OHJAUS: Heini Junkkaala
DRAMATURGI: Elina Snicker
LAVASTUS- JA PUKUSUUNNITTELU: K Rasila
​MASKEERAUSSUUNNITTELU: Leila Mäkynen
ÄÄNISUUNNITTELU: Antti Puumalainen
VALOSUUNNITTELU: Tomi Suovankoski
KUISKAAJA: Iinu Torniainen

Valokuvat: Noora Geagea


Lipuista kiitos KOM-teatteri

torstai 10. lokakuuta 2019

Karina Sainz Borgo: Caracasissa on vielä yö

"Poliittinen tilanne on sekava ja sen vaikutukset näkyvät laajalti. Mielenosoituksia on eri puolilla maata. Matkailijoiden tulisi välttää suuria väkijoukkoja, mielenosoituksia ja pimeällä liikkumista. Venezuelassa esiintyy myös paljon rikollisuutta."

Karina Sainz Borgo vieraili Suomessa muutama päivä sitten ja harmittaa vietävästi, että aiemmin sovitusta menosta johtuen en päässyt Akateemiseen kirjakauppaan häntä kuuntelemaan. Onneksi on kuitenkin hänen romaaninsa, jonka perusteella saa hyvän kuvan siitä, minkälaista elämä on Venezuelassa.

Sainz Borgo (s. 1982) on itse alun perin venezuelalainen, mutta on viimeisimmät kymmenisen vuotta asunut Espanjassa. Caracasissa on vielä yö ei kerro kirjailijan omasta elämästä, vaan teos on fiktiota. Kirjailija kuitenkin toteaaa teoksen jälkisanoissa, että inspiraatiota teokseen ovat tarjonneet todelliset tapahtumat.

"Vältä väkijoukkojen kokoontumisia ja mielenosoituksia. Caracasissa ja muissa suurissa kaupungeissa on paljon poliittisia mielenosoituksia, jotka voivat muuttua nopeasti väkivaltaisiksi. Niiden hajoittamiseen käytetään usein aseita ja kyynelkaasua."

Caracasissa on vielä yö kuvaa teoksen päähenkilön Adelaidan näkökulmasta venezuelaista yhteiskuntaa, jonka kaikki tukirakenteet ovat sortuneet ja maassa vallitsee hallitsematon kaaos. Tilanne on seurausta maata vuosituhannen vaihteesta aina vuoteen 2013 eli kuolemaansa asti hallinneen Hugo Chávesin ja hänen seuraajansa Nicolás Maduron politiikasta.

Venezuela ja erityisesti sen isoimmat kaupungit ovat maailman väkivaltaisimpia paikkoja. Sainz Borgo kuvaa, miten kuka tahansa saattaa milloin tahansa joutua aseellisen hyökkäyksen tai muun väkivallan kohteeksi. Korruptio rehottaa ja ruokapula on valtava. "Ryöväämisen insinööritaidot" kukoistavat ja voivat hyvin. Kapinallisten ja hallituksen tukijoiden joukot taistelevat valta-asemista.

"Henkirikosten osalta pääkaupunki Caracas kuuluu Etelä-Amerikan vaarallisimpien kaupunkien joukkoon. Väkivaltaisen rikollisuuden ja kaappausten uhreiksi on joutunut myös matkailijoita. Noudata erityistä varovaisuutta etenkin Caracasissa liikkuessasi. Myös muualla maassa ryöstöriski on suuri, eikä pimeän tultua ole syytä liikkua kävellen."

Romaani alkaa kuvauksella Adelaidan äidin hautajaisista. Yhteiskunnassa, jossa raha on "urbaani legenda" hautakappelin vuokra on 2000 kertaa Adelaidan kuukausipalkan suuruinen. Vähitellen kansallinen raha menettää kokonaan arvonsa, eikä työstä haalituilla pennosilla voi ostaa enää mitään.

Vastapainona elämän järkyttävällä kovuudelle ja toivottomuudelle Sainz Borgo kuvaa takautumien kautta lämpimästi Adelaidan ja hänen äitinsä suhdetta ja myös aikoja, jolloin yhteiskunta vielä toimi. Adelaidan äiti on akateemisesti koulutettu ja hän itsekin on opiskellut yliopistossa kirjallisuutta. Venezuelan suistuttua totaaliseen kaaokseen on kuitenkin käynyt mahdottomaksi elättää itsensä työnteolla ja ainoaksi vaihtoehdoksi säilyä hengissä jää maastapako.

"Tuntemattomilta ei tule ottaa vastaan ruokaa tai juomaa. Ryöstöissä saatetaan käyttää burundanga-nimistä huumetta. Nopeavaikutteinen huume voidaan sekoittaa ruokaan tai juomaan. Se johtaa usein tajunnan menetykseen."

Elämän kovuus on kirjoittautunut Sainz Borgon romaanissaan käyttämään kieleen, jossa kuvattujen aiheiden rankkuudesta huolimatta löytyy jylhää, elämää kunnioittavaa arvokkuutta. Caracasissa on vielä yö ei pyri vetoamaan lukijan tunteisiin, eikä siitä löydy minkäänlaista sentimentalismia. Viime vuosina lukemieni kirjojen joukossa se ottaa aiheensa puolesta paikkansa Jennifer Clementin Meksikoon sijoittuvan romaanin Varastettujen rukousten vuori (Like) sekä Maija Salmen ja Meeri Koutaniemen El Salvadorin naisvankien sekä yhteiskunnan tilannetta kartoittavan teoksen Ilopangon vankilan naiset (Like) vierestä.

Vaikka Caracasissa on vielä yö on synkkä kirja eksyy rakkaus sen sivuille tuomaan edes hetkellistä valoa Adelaidan alkaessa seurustella Franciscon kanssa.

Jos minun olisi pitänyt valita yksi niistä rajoista, jotka ylitimme, olisin valinnut sen, jonka ylitin päästäkseni hänen iholleen.

On klisee sanoa, että Caracasissa on vielä yö kuuluu niihin kirjoihin, jotka jokaisen pitäisi lukea. Se on kuitenkin totta. Suomessa uutisoidaan kovin vähän Venezuelan tapahtumista ja Sainz Borgon kirja toimii paitsi kaunokirjallisena teoksena myös tietolähteenä maan tapahtumien suhteen. Onnistuneesta käännöksestä kiitos kuuluu teoksen suomentaneelle Taina Helkamolle.

Kun kaikki ympärillä romahtaa hengissä pysymisestä tulee ihmisen ensisijainen tehtävä. Adelalaida toteaakin: "Minun velvollisuuteni oli selviytyä." Caracasissa on vielä yö on sukkelasti etenevä romaani, joka varsinkin teoksen loppupuolella muuttuu niin jännittäväksi, että lukiessa uskaltaa tuskin hengittää.



Karina Sainz Borgo: Caracasissa on vielä yö
208 sivuaf
Espanjankielinen alkuteos La hija de la española
Suomentanut Taina Helkamo
Aula & Co. (2019)

Kansi: Sanna-Reetta Meilahti


Värillisellä tekstillä olevat lainaukset ovat peräisin Suomen ulkoministeriön Venezuelaa koskevasta matkustustiedotteesta (https://um.fi/matkustustiedote/-/c/VE)

sunnuntai 6. lokakuuta 2019

"Minut on luotu suurempaan elämään" - Helsingin kaupunginteatteri: Everstinna

Alussa oli suo, muistot ja Everstinna.

Heidi Heralan esittämä everstinna astuu Helsingin kaupunginteatterin pienelle näyttämölle moderniksi luodusta pimeydestä. Hän on paljon elämää nähnyt kulahtaneeseen aamutakkiin pukeutunut nainen, joka on ajautunut alkoholismin ja hulluuden partaalle. Yleisössä hänen humalainen touhunsa kirvoittaa naurua heti alkuunsa.

Susanna Airaksisen dramatisoima ja ohjaama Everstinna pohjautuu Rosa Liksomin samannimiseen romaaniin, jonka taustalla taas on ollut kirjailija Annikki Kariniemen elämäntarina, joka on luettavissa myös Kariniemen omaelämäkerrallisesta teoksesta Erään avioliiton anatomia (1968).  Näyttämölle Everstinna on päätynyt hieman erikoisempaa reittiä. Everstinnaa esittävä Heidi Herala nimittäin rakastui Liksomin romaaniin ja everstinnan hahmoon ja päätyi soittamaan Liksomille pyytäkseen lupaa teoksen esittämiseen näyttämöllä. Hyvä niin.

Itse tutustuin  Everstinnaan ensimmäisen kerran puolitoista vuotta sitten romaanimuodossa, joten minulla oli jo ennen esityksen näkemistä "oma" everstinnani, jonka kanssa kaupunginteatterin esitys asettui vuoropuheluun.

Everstinnaa henkilöhahmona määrittävät ennen muuta hänen nuoruudenaikainen fasismin ihailunsa sekä väkivaltainen avioliitto everstin kanssa. Tarina on pohjavireeltään traaginen, mutta Heidi Heralan roolityössä se saa päälleen koomisen kuorrutteen. En oikein tiedä, mitä tästä ajattelisin. Minua hämmentää, että ihmiset jaksavat edelleen nauraa kyrpä/pillu -jutuille ja yhtä lailla minua hämmentää, että juovuksissa oleva nainen on yleisön reaktioista päätellen hauska juttu. Esitykseen on luotu ikään kuin valmiiksi paikkoja, joissa yleisön kuuluu nauraa. Kumma kyllä juuri nämä kohdat vaikuttavat naurattavan yleisöä vähiten ja siitä vasta hämmentynyt olo tuleekin.

Everstinnaa on kaupunginteatterissa lähdetty viemään pohjoisen groteskin suuntaan ja Heidi Herala ilmentää roolihahmonsa mielenmaisemaa sielunsa kyllyydestä. On jo sinänsä hienoa ja melko harvinaistakin, että nainen pitää hallussassaan koko näyttämöä pari tuntia kestävän esityksen ajan. Näyttelijän kannalta fyysisestikin melkoinen suoritus.

Näyttämölle on lavastettu suo pystyynkuolleine puineen. Näkymä on vaikuttava ja komppaa visuaalisella kielellään Heralan roolityötä. Myös näytelmän musiikki- ja valaistuspuoli toimii vahvan vakuuttavasti itse esityksen palveluksessa ja tarjoaa monia hienoja yksityiskohtia, joista omaan mieleeni jäi erityisesti kohta, jossa spottivalorykelmä muuttui hakaristin muotoon.

Yksi tapa tulkita esitystä olisi tarkastella everstinnan henkisen epätasapainon ja fasististen näkemyksen välisiä yhteyksiä, jolloin äärioikeistolaiset mielipiteet asettuisivat nekin omaksi hulluuden muodokseen.

Heralan everstinna hengittää vahvana, paikoin jopa hieman liiankin vauhdikkaana ja ylivietyä turkkalaista "tärinäteatteria" muistuttavana, mutta ylikierrokset tasoittunevat useampien esityskertojen myötä.  Everstinna rakentuu päähenkilönsä vuolaalle monologille ja sitä vasten hiljaisemmat hetket nousevat esiin vangitsevina. Kenties olisikin kannattanut käyttää hyväksi hippusen runsaampaa tempovaihtelua.

Seksuaalisuus tulee teoksessa vahvasti esiin, mutta näyttämöllä sen kautta luotu vaikutelma on hyvin erilainen kuin romaanissa ja korostaa ennen muuta esityksen groteskiutta. Romaanin everstinna on ristiriitainen henkilö ja tämän ristiriitaisuuden välittäminen näyttämöllä on kaikkea muuta kuin helppoa ja usein vauhtia otetaankin everstinnan persoonan tahattoman koomisista puolista, joiden läpi olisin toivonut traagisten pilkahdusten tulevan esiin useammin.

Everstinna ei ole rakastettava hahmo. Päinvastoin hän on usein ärsyttävä ja typerällä tavalla itseään täynnä. Häneen tekisi mieli ravistella järkeä. Siinä missä romaania lukiessani saatoin vallan mainiosti olla pitämättä hänestä on se kaupunginteatterin esityksessä vaikeaa, sillä niin everstinnan luihin ja nahkoihin Heidi Herala on uinut. Hän ei pelkästään esitä everstinnaa, vaan on everstinna. Siinä missä Everstinna on omien sanojensa mukaan luotu suurempaan elämään on Heidi Herala luotu everstinnaksi.



Helsingin kaupunginteatteri: Everstinna
Dramatisointi ja ohjaus: Susanna Airaksinen
Sävellys ja äänisuunnittelu: Johanna Puuperä
Lavastus ja pukusuunnittelu: Vilma Mattila
Valosuunnittelu: Vesa Ellilä
Naamioinnin suunnittelu: Aino Hyttinen
Dramaturgi: Merja Turunen

Roolissa: Heidi Herala


maanantai 30. syyskuuta 2019

Onko suolistaennustaminen hyödyllinen taito? - Väinö Kirstinä: Pitkän tähtäyksen LSD-suunnitelma * BAR Finland, osa 43

BAR Finland* avaa tällä kertaa ovensa Väinö Kirstinälle ja Pitkän tähtäyksen LSD-suunnitelmalle (1967). Tajuntaa laajentavien aineiden ja muiden huumaustablettien käyttö ei kirjallisessa baarissani ole sallittua, mutta runoutta ja sen aikaansaamia ennalta arvaamattomia vaikutuksia nautitaan sitäkin runsaammin.

Kuvitellaanpa, että kirjoitan seuraavanlaisen twiitin: Käsi ylös kaikki, jotka tällä hetkellä lukee Väinö Kirstinän runokokoelmaa Pitkän tähtäyksen LSD-suunnitelma? Kuinkakohan moni käsi nousisi pystyyn?

No nii-in. Näinhän se on. Lienee siis tarpeen sanoa pari sanaa Väinöstä.

Väinö Kirstinä (1936-2007) oli suomalainen runoilija, josta Wikipedia ei kerro paljon mitään. Kunhan nyt mainitsee, että Väinöllä meni sukset ristiin hänen ensimmäisen runoteoksensa Lakeuden julkaisseen WSOY:n kanssa ja Väinö siirtyi Tammelle. Tämähän se onkin kaikkein olennaisinta tietoa Väinö Kirstinästä, joten hienoa, että asia löytyy Wikipediasta.

Kirstinä julkaisi reilut 15 runokokoelmaa ja käänsi suomeksi mm. André Bretonin Surrealismin manifestin sekä Apollinairea ja Baudelairea (jälkimmäistä yhdessä Eila Kostamon kanssa) sekä useita muita merkittäviä kirjallisia teoksia. Minulle hän on ennen muuta kokeellinen runoilija, joka uudisti suomalaista runoutta ennalta arvaamattomilla tavoilla. Tyylillisesti hän kuuluu niihin suomalaisiin runoilijoihin, jotka eräretkellä olisi pystyttänyt telttansa Kari Aronpuron teltan viereen.

*

Onko Pitkän tähtäyksen LSD-suunnitelma kasa randomeja ajatelmia ja havaintoja vai onko tekstin takana joku suurempi suunnitelma? Nämä ovat kysymyksiä, joita mietin melko usein erityisesti runojen kohdalla. Mistä sanat tulevat ja miten ne järjestyvät? Miksi juuri joku tietty sana ottaa paikkansa tietystä kohdasta runoa? Mistä se osaa siihen paikalle tulla? Mistä se tietää, mihin se kuuluu? Voisiko sen tilalla olla joku toinen parempi sana? Mistä tulee tunne runon sisäisestä koheesiosta ja miksi edellä halusin käyttää juuri sanaa koheesio, kun parempiakin ilmaisuja varmaan olisi?

Kokeellinen runous vie usein huomion kieleen ja sen syntymekanismeihin, eikä "LSD-suunnitelma" ole poikkeus säännöstä. Jo teoksen nimi antaa aavistaa, että mahdollisesti on niin ja yhtä mahdollisesti on olematta niin, että nyt liikutaan puolipsykedeelisen synteettisen logiikan mukaisesti.

"LSD-suunnitelmalla" Kirstinä luo maailmaan järjestystä. Hän käyttää hyväksi luokittelua. Pääotsikon alle järjestäytyvät alaotsikot ja sillä tavoin asiat ovat hallinnassa. Pääotsikoita tässä kokoelmassa on 10 kappaletta. Laitan ne tuohon alle. Pääotsikoiden alaotsikoita en laita.

0. Yleisteokset
1. Filosofia
2. Uskonto
3. Yhteiskunta
4. Maantiede, matkat, kansatiede
5. Luonnontiede, matematiikka, lääketiede
6. Käytännöllinen talous, tekniikka
7. Taide, liikuntakasvatus
8. Kirjallisuus, kielitiede
9. Historia

Pää- ja alaotsikointien lisäksi "LSD-suunnitelma" on jaettu 98. eri runoon tai ajatelmaan tai huomioon tai havaintoon tai miksi niitä nyt haluaakin kutsua. Myös näillä 98 hommelilla on aina oma nimensä. Otan tähän esimerkiksi randomilla valinnalla 10 tällaista otsikkoa, joita en esitä niiden esiintymisjärjestyksessä, vaan siinä järjestyksessä kun kirjan sivuja selaamalla ne silmiini osuvat. Niin ja kirjoitan ne isolla, koska Kirstinäkin kirjoitti ne isolla.

RAKKAUDEN SUKUPOLVI
TUULETIN
KAASUKELLO
HEVOSET
HELSINGIN ANATOMIA
PIENI AUTO
IHME
RAKKAUDEN SUKUPOLVI (Oho! tämä olikin jo tossa ekana, mutta kun sokkona valitsin niin törmäsin uudelleen rakkauden sukupolveen, joten laitoin sen sit taas tähän)
MUODIKAS NAINEN VIATTOMUUTEEN HUKKUNUT (V. A. K. § CO.)
YMPYRÄ

Seuraa kysymys. Miten tähän kaikkeen sopii François Villon, jolle Kirstinä on omistanut keskellä kokoelmaansa kokonaisen sivun?

Villon, tuo 1400-luvulla elänyt ranskalainen runoilija oli haka joutumaan erimielisyyksin lain kouran kanssa. Onko niin, että tämä tieto on Kirstinän kokoelman yhteydessä merkittävä?

Vastaan varmuuden vuoksi itse. Saattaapi hyvin ollakin. Ainakin sitä kautta päästään järjestyksen kyseenalaistavaan poeettiseen ja muuhun anarkiaan. Varma ei tietenkään voi olla. Eikä pidäkään olla, sillä koskaan ei pidä olla varma ellei ole ja yleensä siihen ei ole syytä. Whatever-ever-ever. Tässä alla oikealla vielä todistusaineisto:



"LSD-suunnitelma" tarjoaa paljon kohtia, joista tekisi mieli ottaa sitaatteja ihan vaan siksi, että niitä lukiessa tulee sellainen olo, että nyt luen kohtaa, josta olisi kiva ottaa sitaatti. Vaan mitä siitä tulisi, jos ottaisin sitaatin sitaatin perään? Niin no vastaus on helppo. Siitä tulisi sitaattikokoelma.

Nyt tää kirjotus on jo aika pitkällä ja vähän sellanen fiilis, etten oikein ole päässy asiaan. No, asiaan pääseminen on kyllä ihan yliarvostettua varsinkin jos vertaa siihen, että Kirstinän runot vapautti mussa jonkun tilan. Jonkun sellasen ihanan tilan, jossa ei ole itsesensuuria ollenkaan ja siks voi tälleen vaan kirjoittaa ja käyttää "LSD-suunnitelmaa" vähän niinkun kirjoittamisen tekosyynä.

Kirstinä jotenkin en tiedä miten onnistuu siinä, että hänen runonsa avaavat ihmisessä vastaanottavan tilan. Aivot saavat eliksiiriä ja runolihakset luonnollista botoxia. Runoista lähtevä ääni soi muurissa ja dollissa. Menneisyyden nykyisyys lakkaa olemasta kirjain kerrallaan nykyisyy nykyisy nykyis ...


Olen nykyaikainen
kuin pankkien tietokoneet,
mutta erikoistunut
kuin roomalainen suolistaennustaja.


Miten nykyaikaisia pankkien tietokoneet oli vuonna 1967? Oliko niitä edes silloin vai onko kyseessä pankkitietokoneutopia? Jos nyt tätä kirjoittaessani olen yhtä nykyaikainen kuin pankkien tietokoneet vuonna 1967 olen joko vanhanaikainen tai nykyaikainen on määriteltävä uudelleen. Suolistaennustamista osatakseen pitäis varmaan mennä jollekin Työväenopiston kurssille. Osaatko sanoa, onko se hyödyllinen taito? Mihin sitä voi käyttää? Näyttäiskö se hyvältä CV:ssä?

Jotkut asiat ei kestä aikaa ja kun niin käy ne saattavat muuttua ihan uudella tavalla kiinnostaviksi. Sit on taas ikuisia totuuksia, jotka on voimassa aina ja jotkut kuten seuraava valitettavasti.

Mitäs pelleilet
ole onnellinen,
se on kansalaisvelvollisuus.


Joo eiköhän tässä nyt ole pelleilty tarpeeksi, joten alan yrittää kansalaisvelvollisuuteni täyttämistä. Sen verran kumminkin vielä, että Kirstinän lukeminen lisää luovuutta ja saa miettimään asioita oudoista suunnista, eksymään ja löytämään. On myös varsin todennäköistä, että Kirstinän runojen lukeminen tekee onnelliseksi, jolloin kansalaisvelvollisuuskin tulee täytetyksi. Älyttömän win-win!



Väinö Kirstinä: Pitkän tähtäyksen LSD-suunnitelma (1967)
- teoksessa Runoja 1958-1977
Tammi (1979)



*BAR Finlandiin ja sarjassa aikaisemmin julkaistuun teksteihin pääset tutustumaan tästä




sunnuntai 29. syyskuuta 2019

Rakkauden vaiheet - Raisa Omaheimo: Sydän

Raisa Omaheimo (s. 1977) on tunnettu teatterintekijä ja feministinen stand up -koomikko, jolta nyt on julkaistu ensimmäinen romaani. Vaikka en tunnekaan Omaheimoa ollenkaan olen omassa hiljaisuudessani diggaillut häntä erityisesti Läski-esityksestä lähtien.

Sanotaan paremman puutteessa vaikka näin. Kulttuurimme tarvitsee Omaheimon kaltaisia rohkeita ja sopivasti räävittömiä naisia, jotka uskaltavat uskalluksen yli, eivätkä välitä sopivuudesta ja sen asettamista rajoista.

Myös Sydämessä Omaheimo panee itsensä peliin. Toki teos on fiktiivinen, mutta siinä on vahva henkilökohtaisen pohjavire. Kirjoitan muistiinpanovihkooni, että Sydän on puhekirjallisuutta ja että tämän tyyppiset kirjat ovat nyt muodissa. Kirjat, jotka sijoittuvat hyvin lähelle tekijäänsä ja joiden ihannelukija on henkilö, joka jakaa tekijän kanssa saman kokemuspiirin.

Sydämessä minua kiinnostaa erityisesti kaksi eri juttua, joista kumpikaan ei liity teoksen varsinaiseen tematiikkaan, rakkauden ja ihmissuhteiden vaikeuteen ja mahdottomuuteen. Teoksen alkuosan kiinnostavuus syntyy siitä, että siinä kuvataan siivoojan työtä. Hyvin harvoin siivoojat nimittäin pääsevät esiin kirjallisuudessa. Siis mahtavaa. Vaeltelen Sydämen siivoojan kanssa pitkin Stockmannin autiota tavarataloa. Kumihanskat saavat käteni haisemaan, kainaloissa on hikiläikät ja kurja haju levittäytyy ympärilleni.

Tässä kohtaa tajuan, että kirjoitin edellä "Sydämen siivooja" - hmm jaahas, tällaisenkin tason tästä romaanista voi löytää.

Monesti elämä olisi helpompaa, jos sydämensä voisi siivota yhtä lailla kuin tavaratalon. Kuurata sen puhipuhtaaksi jos ei muuta niin seuraavaa likaajaa varten. Tehdä sydämensä suursiivouksen aina ihmissuhteen päätyttyä. Asiat vaan eivät mene niin, vaan sydämeen kerrostuvat kaikki ihmissuhteet. Jäävät sen sisälle ja pinnoille kamalaan ja äänekkääseen epäjärjestykseen.

Sydämessä rakkaus tulee elämään Otavan, Freijan ja Muusikon muodossa. Rakkauden vaiheet ovat aina samat:

1. "Kanssasi on niin hyvä olla / syliisi helppo tulla."*
Kaikki on ihanaa. Sinun ihosi on suunnaton ja kiehtova maanosa. Meri, josta juoda. Kartta, jonka jokaista millimetriä on pakkoa saada nuolla.

2. Epäilys herää

3. Ohi on

Kun uni tai valve voittaa, he katoavat kaikki, lopullisesti. Joka kerta lopullisesti.

Sydän (symbolina) on kulttuurisesti niin vahvasti lastattu ja moneen kertaan ryöstöviljelty, että siihen on vaikea löytää tuoretta näkökulmaa. Osin tästä johtuen Omaheimon romaanin sydänsymboliikka ei paikoin oikein jaksa nousta, vaan jumittuu toisteisuuteensa.

Enemmän kuin tulkintojen lukeminen siitä, että teoksen päähenkilön päättää heittää sydämensä kadulle minua kiinnostaa teoksen kertojaratkaisu, joka on mystinen ja siksi kiehtova. Romaanin alussa päähenkilö on siivooja, mutta teoksen loppupuolella hän on terapeutti. Toki on mahdollista, että kyse ei ole samasta henkilöstä ollenkaan, mutta mikään romaanissa ei viittaa tähän mahdollisuuteen.

Miksi siivooja muuttuu terapeutiksi? Tekeekö hän siivojanhommia opiskellessaan terapeutiksi? Opiskeleeko hän terapeutiksi voidakseen keskittyä muiden huoliin omiensa sijasta? Onko kyseessä luokkaloikka?

Onko Sydän komedia? Siinä mielessä varmasti kyllä, että ihmisen tarve löytää rinnalleen toinen ihminen on usein niin perustavanlaatuisesti elämää hallitseva juttu, että siitä ei ilman komediallisia aspekteja selviä. Samalla tietenkin on traagista ja repivää, kun joutuu kohtaamaan ihmissuhdepettymyksen toisensa jälkeen ja tätä puolta Omaheimo tuo vahvasti romaanissaan esiin ja saa pragmatistin sisälläni kysymään: miksi kaikki tämä ihmissuhdevaiva, kun lopputulos on aina yhtä kurja?

Mut hei, ei saa olla pessimisti. Tämän neuvon annan itselleni.

Sydän saa myös kysymään, missä määrin ihminen itse kaipaa toista rinnalleen ja missä määrin kyse on kulttuuristen odotusten täyttämisestä. Malin Lindroth on teoksessaan Vanhapiika tuonut ansiokkaasti esiin, miten kumppaniton ihminen tulkitaan vialliseksi ja jollakin tapaa kelpaamattomaksi yhteiskunnan ylijäämäksi.

Siis patriartkaattihan hyötyy ihan jumalattomasti siitä, kun nainen tuskailee ihmissuhteiden kanssa.  Näin tärvääntyy aikaa, jonka voisi käyttää monenlaisiin tärkeisiin asioihin, kuten vaikka juuri kyseisen patriarkaatin rapauttamiseen. Ai että!

Mutta kun se sydän haluaa tahtoo vaatii kieltäytyy olemasta onnellinen, jos sen vieressä ihan liki liki ei syki toinen moinen lihasmöykky.

Sydän etenee sydämen rytmiin. Sen pulssissa on ikävä ihmistä, joka jäisi vierelle. Omaheimo on kirjoittanut romaanin, josta moni voi löytää itsensä ja oman kaipauksensa. Lohdullisuus syntyy siitä, että muillakin on samanlaista kuin itsellä.



Raisa Omaheimo: Sydän
186 sivua
Kustantamo S&S (2019)


*Lainaus samannimisestä laulusta, tekijät/esittäjät Juha Tikka, Hector ja Susanna Haavisto

lauantai 28. syyskuuta 2019

Édouard Louis - Ei enää Eddy

On asioita, joita ei voi käsittää, vaikka miten yrittäisi.

Yksi tällainen asia on tuomitseva suhtautuminen homoseksuaaleja kohtaan. Tämän asian ymmärtämisestä tekee erityisen vaikeaa se, että useinkaan niille, jotka tuomitsevat homot ei heidän oman elämänsä kannalta ole mitään merkitystä sillä, että joku on homo. Se on vähän sama asia kuin jos suhtautuisin erityisen nuivasti kaikkiin ihmisiin, jotka käyttävät sinistä paitaa, kun kukaan ei estä minua käyttämästä lempivärejäni punaista, oranssia ja vihreää.

Ei enää Eddy on autofiktiivinen kuvaus Édouard Louisin omasta lapsuudesta ja teinivuosista. Kirjaa lukiessa (tai omassa tapauksessani kirjaa kuunnellessa) helposti unohtuu, että se, mistä kirjasta kerrotaan on tapahtunut 1990-luvun Ranskassa eli vain pari vuosikymmentä sitten. Tuntuu mahdottomalta uskoa, että modernista eurooppalaisesta maasta yhä edelleen löytyy niin suurta suvaitsemattomuutta homoja kohtaan kuin mitä Louisin kirjasta käy ilmi.

Ei enää Eddy kytkeytyy vahvasti luokkaan ja tässä suhteessa se lähenee tarinaa Billy Elliotista, jonka taustat ovat pitkälti yhteneviä Eddyn kanssa. Billy Elliotin isä haluaisi poikansa alkavan nyrkkeillä, Eddyn isä taas usuttaa poikaansa pelaamaan jalkapalloa.

Miesten lajeja nääs. Kaikki muu on akkojen hömpötystä ja pahinta on olla feminiininen poika. Niin Eddyn kuin Billynkin isän poikiinsa kohdistamat odotukset paljastavat samalla, että feminiininen on halveksittavaa ja sen vuoksi millään feminiiseksi katsotulla ei pidä oleman paikkaa poikien ja miesten elämässä.

Sukupuoliroolit ovat Louisin romaanissa kuristavia ja niiden  kova koura kohtelee kaltoin juuri Eddyn tapaisia herkkiä poikia, joita jatkuvasti vaaditaan olemaan jotakin muuta kuin mitä he ovat. Poikia, joiden on päivästä toiseen piilotettava todellinen minänsä ja sen ilmaisumuodot, jotta voisi tulla hyväksytyksi. Poikia, joille elämä on kuin näytelmä, jonka ohjaaja on asettanut nämä pojat rooliin, jonka esittäminen saa tuntemaan pahoinvointia ja kyvyttömyyttä. Ei tarvinne edes erikseen mainita, että koulussa Eddyn kaltainen poika on kiusaajien unelma. 

Sekä Eddyn että Billy Elliotin perheitä yhdistää myös aineellinen köyhyys. Louisin kirjaa jopa kieltäydyttiin aluksi julkaisemasta, koska kustantamossa ei uskottu, että kirjassa kuvatun kaltaista köyhyyttä voisi enää olla Ranskassa olemassa.

Kun Eddy ei tule hyväksytyksi itsenään on hänen pakko tehdä itseään vastaan ja pyrkiä esittämään, että hän on ihan samanlainen kuin muutkin pojat. Pitää ryypätä ja oksentaa ja olla muutoinkin poikaroolin mukainen. Pitää valehdella vanhemmille, että menee poikien kanssa ulos, vaikka meneekin kaveritytön luo meikkaamaan.

Louisin romaani näyttää myrkyllisen maskuliinisuuden koko loistossaan. Isät pönkittävät maskuliinista identiteettiään poikiensa avulla ja jos poika astuu perimaskuliinisen ulkopuolelle on se suora loukkaus isää kohtaan.Tämä on outoa. En millään onnistu keksimään, miten Eddyn feminiinisyys tekisi hänen isästään vähemmän maskuliinisen. Voidaan myös kysyä, että jos Eddy tekisi maskuliinisuuden ns. oikein (eli isänsä toivomalla tavalla), miten tästä seuraisi kunniaa Eddyn isälle. Lapset eivät ole vanhempiensa jatkeita, eikä heidän tehtävänsä ole olla kanava vanhempien toiveiden toteuttamiselle.

Kaiken pohjalta vaikuttaisi paljastuvan vääristynyt symbioosi, jossa pojan tekojen arvo korreloi suoraan isän jonkinlaisen hyvyyden ja arvostettavuuden kanssa. Poika ja isä eivät näin olekaan erillisiä ihmisiä, vaan elävät epämääräisessä yhteisessä kuplassa, jota vahvistamalla pojan tehtävä on kiillottaa isän kunnian kilpeä.

Luokka-aspekti tulee teoksessa esiin ruokavaliota myöten, sillä Eddyn perheessä haisee jatkuvasti ranskanperunoiden käry ja isä tuijottaa telkkaria illasta toiseen. Luokka-asemasta kertoo myös se, että perheessä ei puhuta varsinaista ranskaa, vaan köyhemmälle kansanosalle tyypillistä murretta. Kaiken lisäksi Eddyn isä on myös rasisti.

Isä nöyryyttää poikaansa ja on häntä kohtaan julma ja saanee siitä jonkinlaista kieroutunutta nautintoa, kuten vaikka silloin, kun Eddy saa kirjeen, jossa kerrotaan hänen hyväksymisestään kouluun. Mitä tekee isä? Piilottaa kirjeen ja antaa Eddyn luulla, että tämä ei päässyt kouluun. Kuinka julma voi omalle lapselleen olla?

Ei enää Eddyn on sen kaltainen kirja, joiden kohdalla helposti aletaan puhua erilaisuudesta ja sen hyväksymisen tärkeydestä. Ymmärrän, että tarkoitus on hyvä, mutta sen sijaan en näe kovin mielekkääksi kietoa homoseksuaalisuutta erilaisuuden pakettiin. Sen ei pitäisi olla asia, joka jotenkin jostain jalosta näkökulmasta pitäisi erikseen hyväksyä. Live and let live on oikein hyvä ohje edelleenkin.

Ei enää Eddyn lukeminen herättää oikeutetusti raivoa niitä ihmisiä kohtaan, jotka omassa sokeudessaan tekevät muiden elämästä helvettiä.




Édouard Louis: Ei enää Eddy
184 sivua
Ranskankielinen alkuteos: En finir avec Eddy Bellegueule (2014)
Suomentanut Lotta Toivanen
Tammi, keltainen kirjasto (2019)

Kuuntelin äänikirjana

torstai 26. syyskuuta 2019

Delphine de Vigan: Loyalties

Loyalties. They're invisible ties that bind us to others - to the dead as well as the living. They're promises we've murmured but whose echo we don't hear, silent fidelities. They're contract we make, mostly wit ourselves, passwords acknowledged though unheard, debts we harbour in the folds of our memories.

Nimensä mukaisesti Delphine de Viganin romaanissa Loyalties keskeistä on eri henkilöiden väliset sidokset ja lojaliteetit, joita tarkastellaan neljän eri näkökulman kautta. On 12-vuotiaat pojat Théo ja Matthis, jotka ovat hyviä ystävyksiä keskenään. On poikien opettaja Hélène sekä Matthisin äiti Cécile. De Vigan hyödyntää näkökulmia taitavasti paljastaakseen ja peittääkseen ja esimerkiksi Théon äiti ja isä, jotka ovat keskeisiä henkilöitä romaanin tapahtumien kannalta eivät pääse suoraan ääneen lainkaan. Näin lukija tulee pakotetuksi tekemään omia päätelmiään ja luottamaan tai olemaan luottamatta siihen, mitä heistä paljastuu Théon näkökulman kautta.

Théon vanhemmat ovat eronneet ja hän asuu vuoroviikoin äitinsä ja isänsä luona. De Vigan käsittelee avieron vaikutuksia Théon elämään herkällä otteella ja kuvaa, miten äidin ja isän luona vallitsee aivan eri maailmat, jotka hänen on pidettävä erillään lojaaliudesta vanhempiaan kohtaan, vaikka on kyse myös asioista, joista olisi tärkeää kertoa jollekin aikuiselle, jotta niihin voitaisiin puuttua.

Théo käsittelee vanhempiensa eron aiheuttamaa tunnekuormaa alkamalla juoda alkoholia ja vetää mukaansa Matthisin, joka pyristelee Théon luomassa verkossa. Poikien opettaja kiinnittää huomiota Théon poissaolevaan käytökseen ja väsymykseen tunneilla, mutta toisaalta hänen reaktioihinsa vaikuttavat hänen omat lapsuudenkokemuksensa. Hélène haluaa pelastaa Théon, mutta huomaa usein jäävänsä koulussa yksin poikaa koskevine huolineen.

Matthisin äidille Cécilille Théo edustaa huonoa seuraa hänen omalle pojalleen. Pian kuitenkin käy ilmi, että Cécilillä on muitakin perhepiiristä löytyviä huolia, sillä paljastuu, että hänen miehensä viettää elämää, josta Cécilillä ei ole aiemmin ollut aavistustakaan.

De Viganin romaanin edetessä henkilöhahmojen elämät ja heidän toisiaan kohtaa tuntemansa uskollisuuden siteet kietoutuvat yhä tiukempaan solmuun. Ihailen de Viganin tapaa kirjoittaa ilmavasti, mutta samalla niin, että hänen tekstinsä jytisee lukijassa kuin villiintynyt bassonjytke. Painava kipu huokuu sanoista ja niiden väleistä ja vain kaikkein paatunein lukija saattaisi olla tuntematta halua rientää oikopäätä pelastamaan Théo.

Hiljaisuus on Théon turva. Kun ei sano mitään ei sano myöskään väärin ja asioita, joista ei pidä puhua on paljon enemmän kuin mitä 12-vuotiaan voi kohtuudella odottaa kantavan.

Loyalties on hallittu ja tarkka sukellus avioerolapsen elämään, ihmisten välisiin salaisuuksiin ja menneisyyden möykkyihin.



Delphine de Vigan: Loyalties
182 sivua
Ranskasta englanniksi kääntänyt George Miller
Bloomsbury Publishing (2019)