Reader, why did I marry him?

Veera Ikonen kuvaa dystooppisessa ilmastoromaanissaan  Rakkaudella, meistä romahduksen jälkeistä aikaa ja koska luin juuri Anu Kaajan hienon Siluetinleikkaajan , jossa romahdus niin ikään on keskeisessä roolissa nämä kaksi romaania kättelevät toisiaan. Hillitysti. Hipaisten. Saman epätoivon kaivon vesien luodessa niin  äänimaailmaa kuin kirkkaita heijastuksia. Yhteiskuntajärjestys on luhistunut, ihmisiä kontrolloidaan yhä tiukemmin. Yhteisiin sopimuksiin sitoutumisen sijaan ihmiset ovat keskittyneet puolustamaan omia etujaan. Osa on paennut maalle, mutta heidänkin toimiaan seurataan niin applikaation kuin myös dronejen avulla. Eletään olosuhteissa, jotka hyvinkin saattavat kuvastaa tulevaisuuttamme.  Romaanin päähenkilö Alisa kirjoittaa kirjeessään Joelille: "Aseman baarin tv-ruudulla vyöryi puhuvien päiden ja yhä uusien kriisien kuvasto. Se enteili sotaa, lisää lapsia tappavia vanhoja miehiä, jotka haluavat elää ikuisesti, lisää vapautta lupaavia laitteita, joilta ei pa...

Alana S. Porteron esikoisromaani Paha tapa (La mala costumbre 2023, suom. Sari Selander) on noussut kansainvälisestikin tunnetuksi Tapaukseksi ja tällä kertaa ei ole kyse mistään turhanapäiväisestä ilmiöstä. Kyseessä on nuoren transnaisen 1980- ja 1990-lukujen Madrididin työläiskaupunginosaan San Basiliin sijoittuva kasvukertomus. Teoksen takakannessa Pedro Almodovar esittää pyynnön lukea Paha tapa. Ja kyllä. Paha tapa ja Almodovarin elokuvat Intohimojen labyrintti (1§982), Intohimon laki (1987) ja Kaikki äidistäni (1999) jakavat yhteistä maailmaa, jossa transteemaisuus ja identiteetin etsintä ovat keskeisiä. Lukiessani Pahaa tapaa edellä mainittujen elokuvien kuvasto tunkeutuu osaksi luentaani. Almodovarin kuvaamien transnaisten korkeat korot kopsahtelevat Porteron sanojen välissä. Pahan tavan nimettömäksi jäävä transnainen elää lapsuutensa köyhyyden ja tiukkojen moraalisääntöjen ympäröimänä. Hänen maailmansa on pitkään sementtiä joka suuntaan. Pieniä halkeamia syntyy, kun hän tutustu...

Ben Lerner (s. 1979) on arvostettu amerikkalainen nykykirjailija, joka kuitenkaan ei Suomessa ole toistaiseksi aiheuttanut suurempaa liekehdintää lukevan yleisön kohdalla, vaikka syytä olisi.  Ehkä tilanne muuttuu hänen uutuutensa Puhtaaksikirjoituksen (Siltala, suom. Markku Päkkilä) myötä. Kiinnostuin Lerneristä jo ennen kuin häntä oli suomennettu, joten olen lukenut häneltä aiemmin englanniksi romaanin Leaving the Atocha Sation (Lähtö Atochan asemalta, Siltala, suom. Artturi Siltala) ja suomeksi Topekan koulun (The Topeka School, Siltala, suom. Markku Päkkilä). Nämä kaksi riittivät vakuuttamaan minut siitä, että Lerneriin voidaan lyödä kirjallisen laadun leima. Ja Puhtaaksikirjoitus - se tekee leiman musteesta muutaman asteen pysyvämpää. Puhtaaksikirjoitus on pieni kirja, pikemmin pienoisromaani kuin varsinainen täyspitkä teos. Tästä huolimatta Lerner onnistuu tuomaan kirjaansa suuria kysymyksiä ilman että tungosta olisi kuin markkinatorilla. Puhtaaksikirjoitus jakautuu kolmee...

En ole lukenut yhtäkään kritiikkiä Harry Salmenniemen romaanista Valohammas (Siltala, 2025). Arvelen kuitenkin, että kirjaa on kehuttu, kuten Salmenniemen kirjojen kohdalla tapana on. Eikä siinä tietenkään ole mitään ongelmaa, vaikka toki se herättää epäilyksiä siitä, että Salmenniemen kirjoja ei kehuta pelkästään niiden ansioiden - vaan yhtä lailla niiden kirjoittajan - vuoksi. Että Salmenniemellä on sellainen asema, että hänen teoksensa saavat ylistysnäppäimet laulamaan. Vähän niin kuin automaattisesti. Mutta. Salmenniemi on loistava novellien kirjoittaja, mutta hänen autofiktiivinen romaanisarjansa, johon Valohammaskin kuuluu, ei ole kirjallisuutena yhtä vahvaa. Vai onko sittenkin? (Ja sitten on vielä ne runot, mutta ei nyt mennä niihin). Valohampaassa Salmenniemi kuvaa omaa perhe-elämäänsä. Fiktiivinen puoli vaikuttaa hyvin ohuelta, mutta on mahdollista, että kyseessä on tarkoin harkittu hämäysmielessä luotu tehokeino. Oli miten oli, teos sisältää runsaasti dialogia, jonka on help...

Tämä ei ole analyysi eikä kritiikki Punaisesta aistikirjasta, vaan sensuroimaton purskahdus heti sen jälkeen, kun olin Laakson romaanin lukenut. * Miten kirjoittaa Punaisesta aistikirjasta, kun olen höyrytilassa?  Kun adjektiivini rakastumisen huumassaan valuvat asteikkojen yli. Miten ne pyörtyilevät ja nousevat taas uusin hekumatiloihin. Lälläslää ne huutavat ennen kuin nautinto vie niiltä puhekyvyn. Miksi Laura Laaksolle ei ole myönnetty kirjallisuuspalkintoja? Olen tuhatvarma, että jos Punaisen aistikirjan kannessa tekijän nimi olisi Monika Fagerholm lukijat huohottaisivat toisensa kumoon tätä kirjaa ylistäessään. Koska on niin. Koska tässä maailmassa on niin, että toiset huomataan ja toiset jätetään seisomaan pylväskäytävien varjoon. Eikä siinä ole mitään kohtuullisista, eikä siinä ole kyse siitä, siinä ei ole varsinkaan aina ollenkaan kyse siitä, miten hyviä teoksia kirjailija kirjoittaa.  Joskus ihan päinvastoin. Tätä kirjoittaessani kaikenlaisia sanoja ja lauseita tulee...

Iida Aikio on (lainaan romaanin takakantta) vuonna 2001 syntynyt Tenojokivarrella ja internetissä varttunut saamelainen esikoiskirjailija.  Muoviauringon alussa on auto. Autossa matkaa kohti pohjoista tekevät sisko nimeltä Kaisla ja hänen veljensä. Kaisla on lähtenyt Saamenmaalta etelään opiskelemaan, mutta palaa nyt kotiseudulleen, kun hänen isoäitinsä on joutunut hoitokotiin. Samalla käynnistyy intensiivinen oman identiteetin tarkastelu ja rakentaminen suhteessa saamelaisuuteen ja osana saamelaisuutta. Ajallisesti kyse on yhdesä viikosta Kaislan elämässä. Kerronnan välissä kulkevat Paula-nimisen tytön päiväkirjamerkinnät, jotka alkavat vuodesta 1979, jolloin Paula on 11-vuotias. Paulan tapa kirjoittaa päiväkirjaa, erityisesti tekstin sävy, jolla hän kokemuksiaan ja elämäänsä kuvaa, muistuttaa niin suuresti omia päiväkirjamerkintöjäni ajalta, jolloin olin Paulan ikäinen, että vaikutelma on varsin hämmentävä.   "Revin tästä välistä sivuja pois, kun juttuni kävivät niin la...