sunnuntai 31. tammikuuta 2021

Ingeborg Bachmann: Malina


Malina
on niitä kirjoja, jotka voi tiivistää pariin mitään sanomattomaan lauseeseen tai vaihtoehtoisesti kirjoittaa siitä väitöskirjan tai vähintäänkin gradun. Tämä tekstini liikkuu edellisten välimaastossa ja on sen vuoksi jo lähtökohtaisesti mahdoton ja mahdottomuutensa kautta peilaa Malinan naispäähenkilön psyykkistä maisemaa.


Ingeborg Bachmann (1926-1973) kirjoitti väitöskirjansa Martin Heideggerista, joka ehkä kannattaa pitää mielessä Malinaa lukiessa.  

Oma suhteeni Malinaan on hengästyttävä ja kipeä. Olen aloittanut sen lukemisen kaksi kertaa aiemminkin. Ensimmäisellä kerralla suomeksi ja toisella kerralla englanniksi. Omistin Malinan vuosia sitten, mutta tämän kirjan sisintä jäljitellen se mysteerisesti katosi ja niinpä päädyin ostamaan englanninkielisen kappaleen Lissabonista, sieltä ihanasta Livraria Bertrandin kirjakaupasta. Viime kesänä Malina tuli yllättäen vastaani kirpparilla, josta kotiutin sen kahden euron hintaan. Nyt varjelen sen paikkaa hyllyssäni huolella.


Jo kirjan nimi on harhaanjohtava. Useissa eurooppalaisissa maissa enemmistö a-kirjaimeen päättyvistä nimistä on naisten nimiä. Ei siis ihme, että tähän kirjaan törmätessään saattaa ajatella, että se kertoo Malina-nimisestä naisesta. Malina on kuitenkin mies, eikä Malina edes ole hänen etunimensä. Hän on Mr. Malina.

Teoksen aluksi Bachmann esittelee kirjan henkilöt: Ivanin, Malinan ja Minän, joista jälkimmäisin on myös teoksen kertoja.

Minää Bachmann kuvaa seuraavasti

Itävallan passi, sisäministeriön myöntämä. Uskottavat todisteet kansalaisuudesta. Silmät rusk., hiukset vaal., syntynyt Klagenfurtissa, seuraa päivämääriä ja ammatti, kahdesti yliviivattuna ja uudelleen kirjoitettuna, osoitteita, kolmasti yliviivattuina, ja niiden yläpuolelta on luettavissa huolellisella käsialalla kirjoitettuna: asunto-osoite Ungargasse 6, Wien III.


Romaanin tapahtuma-aika on tänään ja tapahtumapaikka Wien. 


Malina on nimettömäksi jäävän naispäähenkilön (jolle nyt annan käytännön syistä nimilyhenteen NPH) näkökulmasta kerrottu kuvaus hänen elämänsä tuhoutumisesta kolmen miehen - Malinan, Ivanin ja NPH:n isän - välisessä ristiaallokossa. Se kertoo haluavasta naisesta ja itseyden menetyksestä sekä rakkaudesta, joka ottaa virusmaisia muotoja.

Edellinen luonnehdinta on yksinkertaistus. Se saattaa olla pahastikin yksinkertaistus, jopa väärennös. En ole varma ollenkaan edes siitä, kuinka monta henkilöä tässä kirjassa on ja yksi tämän teoksen tulkinnoista onkin, että Malina ja Ivan ovat NPH:n persoonan eri puolia. 

Tiedossani ei ole, oliko Clarice Lispectorin tuotanto Bachmannille tuttua, mutta jotakin naiseuden ydinsamaa hänen kirjoissaan ja Bachmannin romaanissa on. Malinan alkupuolella on vahvoja kaikuja erityisesti Lispectorin romaanista Oppiaika eli nautintojen kirja. NPH:n ja Ivanin välillä vallitsee suhde, joka vertautuu Oppiajan Lorin ja Ulisseksen suhteeseen.

Kuten Lori valmistaa itseään Ulissesta varten tämän ohjauksessa, myös NPH rakentaa ja hajottaa itseään Ivanin kautta. Jos kuitenkin Ivan on NPH:n itsensä minän osa, kuvio muuttuu hieman vaikeammin hahmotettavaksi. 

Lispectorin Passioon taas Bachmannin romaani kytkeytyy NPH:n kafkamaisille elementeille rakentuvien pyrkimysten kautta.


NPH:n suhde Ivaniin on pakkomielteinen ja tämä hallitsee häntä silloinkin, kun ei ole läsnä. Ivanilla on ikäänkuin NPH:n olemassaolon kaukosäädin, jonka toimintaan ja käyttöön NPH ei voi vaikuttaa. Ivan on välttämätön tykyttävä kipu, joka halutessaan voisi olla NPH:n pelastaja.  


[k]oska minä en voi puhua hänelle [Ivanille] mitään murhasta, paiskaudun takaisin omaan itseeni, ainaiseksi, yritän vain leikata tai polttaa pois tämän paiseen, Ivanin tähden, en voi jäädä lojumaan tähän murha-ajatusten rapakkoon, Ivanin kansa minun pitäisi voida onnistua puhdistamaan nämä ajatukset, hän on ottava minulta pois tämän sairauden, hän on vapauttava minut. 


Malina päättyy sanoihin "Se oli murha." Vaikeampi kysymys on, kuka murhaa kenet ja onko murha todellinen teko vai symbolinen ilmaus jollekin muulle. Itse näen tähän kysymykseen kaksi pääasiallista vaihtoehtoa, mutta en halua paljastaa niitä tässä, koska se vetäisi räsymaton niiden lukijoiden jalkojen alta, jotka eivät vielä ole lukeneet Malinaa.


Bachmannin romaani sisältää runsaasti NPH:n painajaisunia hänen isästään, joka on hyväksikäyttänyt tytärtään. Vaikka en yleensä ole järin innostunut unien kuvaamisesta romaanissa, tekee Bachmann sen tavalla, josta en voi olla vaikuttumatta. 


[m]inä saan 100 000 iskua, sähköiskuja, isä on ladannut piikkilangat, nämä volttimäärät ryntäävät joka-ainoaan säikeeseen minussa. Hiillyn ja kuolen isäni raivoon.


Bachmannin romaani levittää NPH:n sivuilleen. Hän retkottaa on tuskin hengissä on toistuvassa painajaisessa on rikotun ruumiinsa vanki on merkityksensä menettäneiden sanojen armoilla on trauma. 

Bachmann sekoittaa teokseensa puhelinkeskusteluja ja kirjeitä. Hän hyödyntää myös musiikkitermejä ja tuo niiden kautta ilmi NPH:n minän horjuvuuden, vihan ja epätoivon.


Minä: (forte) Herra von Malina, Teidän Armonne, Teidän Ylhäisyytenne! (crescendo) Teidän ihanuutenne ja kaikkivaltiutenne! (tutto il clavicembalo) Minä vihaan sinua! (perdendo le forze, dolente) Ole hyvä, suojele minua silti. En minä ole koskaan vihannut sinua.


Teksti repii naamiota NPH:n yltä, mutta kun se yhdestä kohtaa irtoaa, takertuu se toisessa kohdassa entistä tiukemmin kiinni. Kuuluu kirskuntaa, hirveää metallista kirskuntaa. Lukiessa eteeni piirtyvät kuvat ja välähdykset Ingmar Bergmanin elokuvan Persona- naisen naamio (1966) ensimmäisistä minuuteista. 

Se, mitä luen on sitä, mitä se on, mutta samanaikaisesti myös jotakin (aivan) (täysin) muuta. Jotakin pimeää, jotakin yötä. Ehkä niin, että jokainen lukija rakentaa Malinan omien kokemustensa ja oman alitajuntansa tuntemattomien alueiden kautta. 

Malina vaatii alistumaan kerrotulle. Se käskee. Se pakottaa. Se pitää kiinni omastaan.


 


Ingeborg Bahmann: Malina

Saksankielinen alkuteos Malina (1971)

Suomentanut Kyllikki Villa

Weilin & Göös (1983)





sunnuntai 24. tammikuuta 2021

Ottessa Moshfegh: Death in her hands


Ottessa Moshfeghin kirjoissa todellisuus on outo, eikä Death in her hands ole tässä suhteessa poikkeus.*

Se alkaa sanoilla:

Her name was Magda. Nobody will ever know who killed her. It wasn't me. Here is her dead body.


Sanat on kirjoitettu paperilappuun, jonka 72-vuotias syrjäseudulla yksin koiransa kanssa asuva Vesta löytää metsästä. 

Romaanin alku nostaa esiin kaksi kiinnostavaa tekijää. 

Ensimmäinen näistä on itse Vesta, joka jo ikänsä puolesta on nykyromaanien päähenkilöiden marginaaliluokkaa. Jopa kirjallisuus vaikuttaa hylkivän vanhempia naisia, jos toki poikkeuksiakin tästä onneksi vielä löytyy. 

Vesta on pitkälti eristänyt itsensä muusta yhteiskunnasta miehensä kuoleman jälkeen, eikä hänellä ole edes puhelinta. Tämän voi nähdä myös niin, että Vesta on ottanut elämänsä haltuun ja tehnyt itse oma-aloitteisesti sen, mitä yhteiskunta hänelle haluaisi tehdä / joka tapauksessa tekisi.

Toinen merkille pantava seikka on, että Moshfeghin romaanin alussa löytyy vain vihje kuolleesta ruumiista. Meidät on kyllästetty kuvauksilla, joissa dekkarin alussa löytyy kaunis nuori naisruumis. DIHH  ei suo yhtään mahdollisuuksia mässäillä sillä, miten kaunis nuori nainen on murhattu raa'asti. Se ei mahdollista herkuttelua kauniin nuoren naisen ruumiin yksityiskohdilla.

Moshfegh lisäpuristaa  kauniin murhatun nuoren naisen narratiivia osoittamalla, että myös Vesta on sisäistänyt tämän narratiivin, sillä hän olettaa automaattisesti, että paperilapussa mainittu Magda on nuori.


Magda on Moshfeghin romaanin verisuoni ja Vestan pakkomielle, jonka arvoitusta hän romaanissa selvittää.

Death in her hands on dekkarinomainen jännitystarina vähän siinä mielessä kuin sitä on esimerkiksi Olga Tokarczukin Aja vaunusi vainajain luitten yli, jonka kanssa Moshfeghin romaani omaa yhtäläisyyksiä mm. päähenkilönsä iän ja ominaisuuksien kanssa. Tunnelmassakin on jotain samansuuntaista, kuten myös päähenkilön ja luonnon välisessä suhteessa. Ihminen pieni, itsensä kokoinen, luonnon ja sen mahdollisten uhkien ympäröimä. 


Kummaa liikettä. Tummia puita ja pimeys ikkunan takana. Kuka tietää, mikä ja kuka siellä liikkuu ja liikkuuko vai onko kyse Vestan mielen tepposista. Luettuani kirjaa pidemmälle alan pohtia - kiihkeähkösti - miten tämä kirja loppuu. Hyvän lopun mahdollisuus DIHH:n kohdalla on noin 1/100. Syntyy jännä tilanne, jossa kuka sen teki ottaa muodokseen, miten tämä kirja loppuu.


Vestan mielikuvitus luo Magdalle elämän ja arkitsetkin tapahtumat ja kohtaamiset kirjoittuvat osaksi hänen rakentamaansa mysteerijuonta. 

Moshfegh on älyttömän taitava punomaan häiritseviä tarinoita. DIHH paitsi tihenee loppua kohti sisältää myös tarinan tarinassa Vestan googlettaessa ohjeita, miten ratkaista Magdan arvoitus. Samalla nimittäin hän tulee kertoneeksi, miten jännityskirja kirjoitetaan. Kuinka henkilöt rakennetaan ja mitä on otettava huomioon. Erityisen nasevaa on, kun Vesta toteaa, että olisipa kehnoa aloittaa kirja sanoilla: 

Her name was Magda. Nobody will ever know who killed her. It wasn't me. Here is her dead body. 


Vestan kohtaamat todelliset henkilöt tulevat osaksi hänen luomaansa kertomusta Magdan kohtalon selvittämiseksi. Moshfegh satirisoi vanhempien ihmisten kyvyt käyttää tietokonetta ja panee Vestan etsimään kirjastossa apua Magdan arvoitukseen Ask Jeeves -hakukoneelta. 

Tietokonehakujen ja oman päättelynsä kautta Vesta luo Magdasta teini-ikäisen valkovenäläisen tytön, joka on tullut Amerikkaan kesätöihin ja asuu Blake-nimisen pojan ja hänen äitinsä talon kellarissa. Blakesta tulee metsästä löydetyn lapun kirjoittaja ja hänen hahmoonsa sekoittuu myös muuan kuuluisampi Blake, etunimeltään William.


On houkuttelevaa tulkita DIHH:iä kuvauksena Vestan yksinäisyydestä, jota hän lievittä keksimillään hahmoilla, joista tulee hänelle eräänlaisia ystäviä. Moshfeghin romaani on kuitenkin siinä määrin arvoituksellinen, että kyse voi olla hyvin myös jostain muusta.

Death in her hands ei paljasta salaisuuksiaan ja siksi sitä ei voi suositella lukijoille, jotka haluavat tasan tarkkaan tietää, mitä romaanissa "oikeasti" tapahtuu. Jos kuitenkin on valmis kestämään epävarmuutta, yllätyksiä ja omia vaihtuvia tulkintojaan on Moshfeghin romaani oivallista seuraa. 




Ottessa Moshfegh: Death in her Hands
259 sivua
Penguin Random House (2020)



*Olen aiemmin lukenut Moshfeghilta seuraavat kirjat:
Eileen 
My year of rest and relaxation (suom. Vuosi horroksessa, Aula & Co.)


lauantai 16. tammikuuta 2021

Anu Silfverberg: Sinut on nähty


Älä lue tätä kirjaa, jos haluat jatkaa elokuvien katsomista viattomin mielin. Tai kirjojen lukemista. Tai taiteen kohtaamista ylipäänsä.


Ptruu! Onko tämä varoitus tarpeen? Onko se pelkkää liioittelua?


Jaa-a. Asia selviää vain lukemalla Anu Silfverbergin esseeteoksen Sinut on nähty.


Minulle tämä teos oli valtava kokemus. Lainaan Kathrine Mansfieldin sanoja, jotka hän kirjoitti luettuaan D.H. Lawrencen teoksen Aaron's rod:


All the time I read this book I felt it was feeding me.* 



Silfverberg ruokkii minua. Olen linnunpoika/tyttö/muu. Nälkäni on loputon, leukaluuni eivät väsy pitämään suutani auki. Ja herkkua tulee. Herkkua tulee yltäkylläisesti.

Tämä tekstini, sanottakoon se vielä auki, ei ole kuvaus tai yhteenveto tai arvio Silfverbergin teoksesta, vaan niistä vaikutuksista, joita se sai minussa aikaan.


Hyppäsin Silfverbergin Sinut on nähtyyn kuin olisin tehnyt hätälaskun pienlentokoneella. Kävi nimittäin niin, että avasin tämän kirjan ensimmäistä kertaa sattumalta sivulta 77, josta silmiini osui lause:


Olinko yliopistolla siis siksi että olin niin rikki, enkä tieteellisistä syistä?


Tämä kysymys on Silfverbergin esseiden sivujuonne, syrjäpolku, mökkitie. 

Olen noin 25-vuotias, kun terapeuttini sanoo, että minun pitäisi hakea yliopistoon. Se on ainoa asia, mitä hän koskaan sanoo minulle suoraan. On myös hyvin mahdollista, että ilman hänen rohkaisuaan en olisi niin koskaan tehnyt. En luottanut itseeni ollenkaan, en uskonut pärjääväni yliopistossa. 

En halua edes ajatella mitä minulle olisi tapahtunut ilman yliopistoa. Ilman yleistä kirjallisuustiedettä ja naistutkimusta. Ehkä paradoksaalisesti rikkinäisyyteni pelasti minut siinä mielessä, että sain välineitä tarkastella niin kirjallisuutta kuin elämää ylipäätään moninaisemmista näkökulmista.



Oman kokemuksen näkymättömyys ja tunnistamattomuus on lannistavaa; se on hyvin vaikeasti ylitettävä olosuhde.


En ole kovin hyvä samaistumaan, mutta siitä huolimatta samaistun Silfverbergin tekstissä esiin tuotuihin tilanteisiin ja moniin hänen kokemuksiinsa tämän tästä. Lukemalla tulen nähdyksi. Mikä riemu ja hyväksytyksi tulemisen tunne. Mikä raivo, kun maailma on vielä(kin) niin kesken ja koko elokuva-ala pitkälti miesten valtakuntaa. Välillä lopetan lukemisen kesken keskittyäkseni siihen vihaan, jota minussa lukiessa herää. 

Kirosanoja tippuu suustani lattialle. 

Matto kärsii ja huokailee.


Se mitä olemme, on kiinni toisten katseissa.

Silfverbergin kriittinen naiskatse ei päästä elokuvia helpolla. On tuskallista huomata, miten monet rakkaatkaan elokuvat eivät kestä naiskatsetta. Kuten Silfverberg olen minäkin ollut aikoinani innoissani esimerkiksi Kieslowskin Veronikan kaksoiselämästä. Kuinka ollakaan katsoin sen uudelleen muutama kuukausi sitten, enkä enää löytänyt sitä samaa, jota sen parissa nuorempana koin. 

Viimeisimmällä katselukerralla mieleeni jäi parhaiten kohtaus, jossa elokuvan päähenkilö pyörittelee sormusta vasten alaluomeaan. Mitä se tarkoittaa? Onko tällä kuvalla muita kuin esteettisiä tarkoituksia?

Pettymykseni Kieslowskiin kestän hämmästyttävänkin kevyesti (luultavasti siksi, että moniin hänen elokuviinsa omaan vuosien etäisyyden), mutta kun Silfverberg osoittaa, mikä Jim Jarmuschin ohjaamassa Patersonissa on pielessä en oikein enää kestä. 

Olen liiaksi ihastunut bussikuskina toimivaan Adam Driveriin, joka kirjoittaa runoja. Olin Driverin puolella myös Noah Baumbachin Marriage Storyssa ja hän valloitti minut myös Spike Leen Blackkklansmanissa.

Anteeksi. En nyt voi tälle mitään, vaikka ymmärränkin, että Patersonissa aviomiestä esittävän Driverin vaimoa on kuvattu kyseenlaisella tavalla. 


Hankalin Silfverbergin esiin nostama kysymys on sama kuin mitä itsekin olen pohtinut jo pitkään. 

Voiko taideteos olla hyvä, jos se on feministisessä mielessä kyseenalainen?  

Minä jakaudun. On se se minä, joka arvostaa teoksen taiteellisia arvoja ja se toinen minä, joka arvostaa teoksen feminististä käsittelytapaa. Nämä kaksi hankaavat toisiaan. 

Olen ruhjeilla. 

Tietysti on tekijöitä, joiden teosten kohdalla taiteellinen laatu ja feministinen ote kietoutuvat yhteen. Kuten nyt vaikka Ali Smith, jonka mainitsen tässä luultavasti siksi, että luen parhaillaan hänen teostaan Artful. Luen hitaasti ja hurmiossa.


Esittämäni kysymyksen äärellä vastaan tulee eräs monumentti, joka kantaa nimeä Nabokov ja linnut sirkuttavat Lo-li-ta. En pysty väittämään, että Nabokov olisi huono kirjailija ja lisäksi hän on niin paljon enemmän kuin kuuluisin teoksensa. Muistelen hetkiäni Kalvaassa hehkussa (Pale fire) ja teoksen Invitation to a Beheading parissa. 

Oliko Nabokov sika, koska hän loi Humbert Humbertin?


Olen jättänyt Michel Houellebecqin kirjoja kesken, koska en oikein kestä niitä. En hänen naisvihaansa, jota en samalla tavalla Nabokovin teoksista löydä, vaikka ehkä pitäisi. 


Miten ihminen oppii olemaan maailmassa? Miten tähän oppimiseen vaikuttavat elokuvat ja kirjat, katsottu ja luettu, niiden kautta koettu. Minusta tuntuu usein, että muilla on olemiseen liittyvää salattua tietoa ja taitoa, kun taas minä olen jäänyt niiden ulkopuolelle, enkä kovin hyvin osaa. Tätä elämistä.


On vaikeaa ja sattuu.


En oikein pysty luopumaan ajatuksesta, että taiteellisesti korkeatasoisella taideteoksella on korkeataiteellinen arvonsa silloinkin, kun se on esimerkiksi feministisestä näkökulmasta ongelmallinen. 

Mutta mutta. Mitä ja kenen kautta ne taiteellisesti korkeatasoisen teoksen määritelmät ovat syntyneet? 

Ettei nyt vaan olisi ollut ukkoa rivissä. 

Ettei nyt vaan minua olisi indoktrinoitu pitämään korkeatasoisena tietyt parametrit täyttäviä taideteoksia.


Yes it's fucking political
Everything's political
Yes it's fucking satirical
Everything's satirical
Yes it's fucking political
Everything's political **


Woolfin lause niiden teosten tärkeydestä, jotka kertovat miehistä sodissa. Muistan sen kyllä. Ja on niinkin, että luen enimmäkseen kirjallisuutta, jota ovat kirjoittaneet muut kuin valkoiset heteromiehet. 

Vuosia sitten tein päätöksen lukea naisten kirjoittamaa kirjallisuutta ja sille tielle olen jäänyt. En keksi asialle muuta selitystä kuin sen, että naisten kirjoittamilla kirjoilla on usein minulle eniten annettavaa ja älä nyt herran jumala lue edellistä niin, että pitäisin miesten kirjoittamia kirjoja absoluuttisesti vähempiarvoisina. 



Kyse on henkilö/sukupuolikohtaisista mieltymyksistä. En oikein ymmärrä niitä, joille kirjailijan sukupuolella ei ole väliä. Niitä, jotka ovat sitä mieltä, että kirjallisuus on tekijänsä sukupuolen yläpuolella.

Mieti vaikka, mitä tapahtuisi Lolitalle, jos sen olisi kirjoittanut nainen. Puhuttaisiinko vuonna 1955 julkaistusta Lolitasta vielä tänäänkin, jos sen olisi kirjoittanut nainen? Onko Lolita keskusteltu ja argumentoitu siksi teokseksi, joka se nykyisin on?

Penis voi valua tekstiin niin silleen huomaamattomasti.


En saa kiinni ajatuksesta, että tekstin ja tekijän sukupuolen välillä ei olisi mitään yhteyttä. 

Käy niin, että joudun sukupuolen kidnappaamaksi ja alkavat uudet ongelmat. Mikä sukupuoli? Se hankala, kuten Butler meitä muistuttaa. 

Dear sukupuoli, olen kyllästynyt sinuun. Olet rasittava. Olet kerrassaan kirosanallinen konstruktio, joka teet elämästämme helvettiä.



Anu Silfverbergin esseet muistuttavat minua Kate Zombrenon teoksesta Heroines, jossa Zambreno analysoi kirjallisuuden suuria modernistimiehiä ja heidän vaimojensa asemaa. 

Kumpikin näistä teoksista tekee lukijansa sekä hyvin vihaiseksi, että saa tuntemaan lähes katarttista helpotusta, kun on joku (Silfverberg, Zambreno), joka osaa niin taitavasti sanoittaa ja tuoda esiin, miten valkoinenheteromieshegemoninen systeemi taide on. Kun tämän on pannut merkille on aika kääriä pienikukallisen paitapuseron hihat.



Anu Silfverberg: Sinut on nähty

242 sivua
Teos (2020)



* Siteerattu Ali Smithin teoksessa Artful, ss. 83-84 (Penquin books, 2013/2012)

** Skunk Anansie: Yes, it's fucking political






sunnuntai 10. tammikuuta 2021

Friederike Mayröcker: Elämän käpälistä


Elämän käpälistä
on pyörryttävä kokoelma itävaltalaisen Friederike Mayröckerin runoja. Sen lukeminen on hypnoottinen ja osin surrealistinenkin kokemus, joka pistää leukanivelet hämmästyksestä ja ihailusta koetukselle.


Mayröckerin (s. 1924) runot ovat täynnä viittauksia muiden kirjailijoiden, filosofien, taidemaalarien ja säveltäjien tuotantoon. Erityisen usein mainitaan Jacques Derrida ja Hölderlin. Monet runoista on omistettu Mayröckerin edesmenneelle puolisolle Ernst Jandlille, jonka vaikutus Mayröckerin runouteen on ollut huomattava.


Elämän käpälistä on kokeellista runoutta, jonka ominaispiirteisiin kuuluvat mm. uudissanat ja -käsitteet, välimerkkien villi käyttö, kollaasitekniikka, intertekstuaalinen kaiuttaminen sekä monistaminen, saksankielen artikkelin korvaaminen numerolla 1 (tämän jälkimmäisen asian opin teoksen suomentaneen Sirkka Knuutilan Elämän käpäliin kirjoittamasta erinomaisesta Mayröckerin runouden esittelystä). 


Mayröcker käyttää paljon kursiivia, versaaleja sekä toistoa ja hän aloittaa runonsa usein ikään kuin keskeltä. Huomiotani kiinnitti myös hänen tapansa käyttää tavuviivaa, jolla oli minuun uskomattoman vahva vaikutus ja joka sai minut ihmettelemään, miten yksi pieni viiva voi saada aikaan moisen järistyksen.

Maistiainen Mayröckerin runoudesta:


valkoisten kevätkukkien paikalla pois heitetyt valkoiset
pussit (käärepaperi), metsän irtovaahtoa vai mitä, raadeltua
metsää, kuolleita hevosia (käsikranaatteja) poltetulla
nurmikolla, ja luisun polvilleen kirjoitustyössä
alkovissa : sivuhuoneessa - 1 metsänhumina syyttä, vailla
feeniks-lintua, sanoo Jacques Derrida, jne., pienessä
kabinetissa,


Mayröckerin innostus Derridaa kohtaan liittyy käsittääkseni différance-käsitteeseen (jos toki ei pelkästään tähän rajoittuen), joka on kirjoitusmuodollisesti tahallinen väärinkirjoitus sanasta différence (ero), joka kuitenkin lausutaan samalla tavoin.


Derridan nimen toist/a/uminen Mayröckerin runoissa muistuttaa, että hänen runoissaan merkitykset eivät ole läsnä sinänsä, vaan jatkuvasti muuttuvina sanojen välisinä törmäyksinä. Tämän Mayröcker tuo tekstuaalisin keinoin myös konkreettisesti esiin.


En valitettavasti tunne Derridan ajattelua tarpeeksi (koska en vielä ole eläkkeellä, jolloin aion perehtyä hänen tuotantoonsa tarkemmin, jos vielä silloin jaksan pitää käsissäni Of Grammatologya), että osaisin kuvata hänen merkitystään Mayröckerin runoudelle tarkemmin. Kuitenkin jo Mayröckerin lukeminen différancen perusnäkökulmasta on rikastuttava kokemus, jonka tuloksena syntyy eräänlainen päättymätön peli sanojen kohdatessa toisiaan ja synnyttäessä näiden kohtaamisten tuloksena yhä uusia paikallaan pysymättömiä merkityksiä.

Sirkka Knuuttila on tehnyt valtavan työn suomentaessaan Mayröckerin runoja ja hänellä on ollut ilo ja kunnia käydä keskusteluja myös runoilijan itsensä kanssa.

Mayröckerin tuotanto on varsin laaja, sillä hän on pitkän elämänsä aikana julkaissut yli 120 teosta. Runojen lisäksi mm. proosaa, kuunnelmia ja näytelmiä. Mayröckerin ansiot on myös tunnustettu, sillä hän on saanut kaikki mahdolliset saksankielisen kirjallisuuden palkinnot. Nobel-veikkailuissakin hänen nimensä on muistaakseni joskus tullut esiin.

Elämän käpälistä välittyy niin rikas runomaailma, että paikallaan on varoituksen sana,




Friederike Mayröcker: Elämän käpälistä
274 sivua
Suomentanut Sirkka Knuuttila
Ntamo (2018)

lauantai 2. tammikuuta 2021

Elena Ferrante: Aikuisten valheellinen elämä


Se tunne, kun jokin on tarttunut sydämestä kiinni niin, että ei ole toivoakaan, että se päästäisi irti. Se pakahduttava tunne. Se vuosikausia, kenties elämän loppuun asti kiinni pitävä. Se trauma.

Se, joka saa minut muistamaan, miten kuultuani ensimmäistä kertaa Nick Caven & Bad Seedsin  version biisistä Something's gotten hold of my heart ryntäsin siitä paikasta Asematunneliin ja Tunnelin levyyn, sillä minun oli pakko saada omakseni LP, joka sisältää tämän biisin. 


"Something's gotten hold of my heart
Keeping my soul and my senses apart
Something's gotten into my life
Cutting its way through my dreams like a knife"


Veitsi oli lyöty sydämen läpi ja siellä se on ollut siitä asti.



Elena Ferranten kohdalla tämä veitsi on Napoli ja tämän vuoksi ei ole suurtakaan merkitystä sillä, mistä Ferrante romaanissaan Aikuisten valheellinen elämä kirjoittaa, koska jokainen sanaa hengittää Napolia. 

Napoli valaisee Ferranten romaanin näyttämön, eikä pimeitä pakenemisen mahdollistavia nurkkauksia ole. Napoli veressä. Napoli synapseissa. Napoli poltinmerkkinä.


Toki Aikuisten valheellista elämää voi lukea niin, että se kertoo siitä, minkälaiselta aikuisten elämä näyttää lapsen (tässä tapauksessa Giovannan) silmin ja minkälaiseksi se Giovannan kasvaessa osoittautuu. Tämä Ferranten romaanin ilmeisin taso on kuitenkin lähinnä kertomuksellinen lavaste, jonka tehtävänä on - jälleen kerran - paiskata lukijan kasvoille Napolin myrkky ja rakkaus.


Ferranten Napoli on korostuneen dikotominen. Hän asettaa kaksintaisteluun hyvää kieltä puhuvat koulutetut napolilaiset ja koulutusta vaille jääneet murteella puhuvat napolilaiset.

Giovannan perhe edustaa koulutettuja, kun taas hänen tätinsä Vittoria kuuluu jälkimmäisiin.  Koulutettujen ja kouluja käymättömien välinen luokkaero ruumiillistuu Giovannan isän ja Vittorian kautta. Kumpikaan ei voi sietää toistaan ja tämän vuoksi he eivät ole olleet tekemisissä vuosiin. Tästä huolimatta tai ehkä paremminkin juuri tämän vuoksi kumpikin on toiselle jatkuvasti läsnä oleva varjo. Pinta, jota vasten omaa elämää määritetään. Entiteetti, johon paha voidaan projisoida.

Giovannan kannalta ensimmäinen isku tulee, kun hän 12-vuotiaana kuulee isänsä sanat siitä, että hän on ruma ja muistuttaa tätiään Vittoriaa. Tämän seurauksena Giovanna ajautuu tapaamaan vanhempiensa halveksumaa tätiään. Irtiotto ja kapina. Juuttuminen.


Vaikka Giovannan vanhemmat ovat hyvin erilaisia kuin Napoli-sarjan Elenan ja vaikka hän itsekin on eroaa monin tavoin Elenasta, on hän minulle siitä huolimatta ennen muuta Elena. Kun Giovanna rakastuu epätoivoisesti Giulianan poikaystävään Robertoon "muuntuu" Giuliana Lilaksi ja Roberto Ninoksi. 

On kiinnostavaa, että tämä muuntuminen tapahtuu, vaikka erityisesti Giulianan ja Lilan romaanihahmoilla ei ole juurikaan yhteistä. Kyse vaikuttaisikin olevan suhdekonstellaatiosta, jossa se, että kumpikin tytöistä on rakastunut Robertoon "lilallistaa" Giulianan funktion romaanissa.


Aikuisten valheellinen elämä olisi hyvin erilainen kirja, jos Ferrante ei olisi kirjoittanut Napoli-sarjaa. Tämän sarjan jälkeen sen sijaan sitä on hankala lukea itsenäisenä teoksena. On häiritsevän paljon samaa ja tuttua kuin Napoli-sarjassa, jolle Ferranten uutuus kuitenkin häviää lähes kaikessa mahdollisessa. 

Napolin ote pitää Ferrantea vankinaan. Se on kuin rupi, jota hän ei vaikuta kykenevän tai haluavan olla repimättä auki yhä uudestaan.

Ferranten tuotannossa Aikuisten valheellisesta elämästä tulee vertauskuvallisella tasolla kuin murrettava puhuva kouluttamaton napolilainen, jolla ei ole pääsyä Napoli-sarjan koulutettujen ja huoliteltua yleiskieltä puhuvien seuraan.




Elena Ferrante: Aikuisten valheellinen elämä

366 sivua

La vita bugiarda degli adulti

Suomentanut Helinä Kangas

WSOY (2020)