Reader, why did I marry him?

Elena Ferranten romaani Amalian rakkaus palautti mieleeni englantilaisen kirjailijan Kingsley Amisin (1922-1995) toteamuksen, että kaiken suuren taiteen takana on seksi. En ehkä lähtisi ihan noin vahvan väittämän kannalle, mutta ei Amisin toteamus täysin perätönkään ole. Tosin riippuu tietysti myös siitä, miten seksin määrittelee. Itse puhuisin ehkä mieluummin seksuaalisuudesta, joka on jo ilmiönä huomattavasti laajempi. Miten tahansa, Amalian rakkaus on kuppikakku, joka on rakennettu seksuaalisuudesta, vallasta, fetisismistä ja mustasukkaisuudesta. Elena Ferrante on italialainen kirjailija, jonka henkilöllisyyttä ei tunneta. Varmuutta ei ole edes siitä, onko hän nainen vai mies. On myös epäilty, että kynänimen taakse saattaisi kätkeytyä useampikin kirjoittaja. Amalian rakkaus on joka tapauksessa tekijän (tai mahdollisesti tekijöiden) esikoisteos. Huikaiseva psykologinen jännitysnäytelmä, jossa Amalian arvoitusta tutkitaan kuin hän olisi patologin pöydällä oleva ruumis. Ja ruumi...

Tänä vuonna hiihtolomamatka suuntautui Prahaan, jossa kävin tapaamassa ystäviäni. Olen monesti sanonut, että jos minun pitäisi muuttaa pois Helsingistä jonnekin ulkomaille, olisi Praha vahva ehdokas. Olen käynyt Prahassa kolmasti ja joka kerta olen tuntenut siellä vahvaa kotona olemisen tunnetta. On paikkoja ja kaupunkeja, joissa asiat ovat vaikeita ja niiden logiikka itselle vierasta. Prahassa en ole onnistunut edes kunnolla eksymään, vaan tunnun suorastaan mystisesti löytäväni tieni sinne, minne olen menossakin. Tällä matkalla kiinnitin huomiota hieman erilaisiin asioihin kuin aiemmin ja alla olevista kuvista ja niiden pohjalta osin dramatisoimastani tekstistä toivottavasti saatte edes hieman kiinni niistä tunnelmista, joita matkallani koin. Käytössäni oli vain kännykkäkamera, joten kuvien laatu on, mitä on. Pimeyden myötä Praha näyttää toisenlaiset kasvot. Taivaalle kohoavien tornien myötä astun goottilaiseen romaaniin. On peilejä ja salakäytäviä. Ovet narisevat ja oven alt...

Vene lipuu pitkin rämeistä jokea, lutakkoa. Äkkiä kajahtaa laukaus ja hetken päästä toinen. Kuuluu naisen huutoja, veden läiskähtelyä, plutaamisen ääniä. On Bernien syntymäpäivä ja sen kunniaksi hänen miehensä Jay on järjestänyt yksityisen jokiristeilyn. Laukausten äänet ja Jayn vedestä pelastama nainen päättävät Bernien juhlapäivän ikävällä tavalla. Tuosta illasta saa alkunsa tapahtumakierre, joka imaisee Jayn mukaansa.  Musta Ford LTD alkaa seurata Jaytä minne hän meneekin ja pian panoksena on niin hänen oma kuin hänen raskaana olevan vaimonsakin elämä. * Attica Locke kertoo teoksensa jälkisanoissa, että hän on kokenut syntyneensä lopussa. Tällä hän tarkoittaa vanhempiensa avioliiton ja Yhdysvaltain kansalaisoikeusliikkeen loppua. The Black Water rising pohjautuu osittain hänen tuntemuksiinsa hänen vanhempiensa kokemuksista siitä, miten kansalaisoikeusliike sekä onnistui että epäonnistui. Voittopuolelle kuuluu ennen muuta se, että mustat saivat äänioikeuden ja erityi...

"There was only what had happened. It was as though she lived under water and had given up on the struggle to swim towards air. It would be too much. Being released into the world of others seemed impossible; it was something she did not even want. How could she explain this to anyone who sought to know how she was or asked if she was getting over what happened?" Katossa on reikä, josta Colm Toibinin sanat putoilevat kuin pisarat, joiden paino tekee niistä niin kevyitä, että ne uhkaavat lähteä lentoon minä hetkenä hyvänsä. Naapurissa soitetaan pianolla mollisävelmää, eikä ulkona leiki kukaan. Puut pudottavat lehtensä väristen, sillä Nora Websterillä on suurta surua. * Olen monista blogeista lukenut, että kirjoittaja mainitsee tietyn teoksen tarvitsevan juuri sopivan lukuhetken ja olosuhteet. Olen sekä samaa että eri mieltä. Toisaalta uskon, että kun teos on tarpeeksi puhutteleva, se onnistuu murtamaan lukemisen esteet ja viemään mukanaan. Toisaalta olen itsek...

Toivotan kaikille blogikavereille hyvää kirjallista Ystävänpäivää!   Olen tähän postaukseen kerännyt kuvina alkuvuoden parhaat lukukokemukset, joista kaksi liittyy teoksiin, joista postaus on vasta tulossa. KEEP CALM AND CARRY ON READING!

Elias Koskimiehen Ihmepoika on romaani,  josta en onnistuisi olemaan pitämättä, vaikka kuinka yrittäisin. On tullut luettua viime aikoina voittopuolisesti suhteellisen painavaa kirjallisuutta ja mikäs siinä, olen painavan kirjallisuuden ystävä. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö välillä olisi mukava hengähtää vähän toisen tyyppisten tarinoiden luona ja siihen Ihmepoika sopii kuin useampi veitsi Beceliin. Ihmepoika starttaa tavalla, joka ei kirjallisuudessa ole ihan kaikkein tavanomaisin. Kaikenlaista ehtii käydä mielessä, kunnes aavistukseni muutaman sivun päästä käyvät toteen. Tästä johtuen olenkin siitä harvinaisessa tilanteessa, että pääsen välttämään alun spoilausta. Koskimiehen kertomus pojasta nimeltä Ihmepoika on tragikoominen kuvaus 1980- ja 1990-lukujen vaihteesta Pohjanmaalla. Pääosassa on Ihmepoika, josta kirjassa ei muuta nimeä taidettu käyttääkään. Ihmepoika on teini, se on hyvin hyvin traagista jo sinällään ja tapa, jolla Koskimies teinituskasta kertoo on h...

Viime lokakuussa, kun kävin Berliinissä harrastin siellä täsmäluentaa. Luin paikoista, joissa olin. Paikoista, joissa kävin ja kävelin. Olin reaalimaailmassa ja fiktiossa samaan aikaan. Olin nykyisyydessä ja historiassa. Aika kulki lävitseni. Tapahtumat. Kokemus oli unohtumaton . Jean-Paul Didierlaurentin Lukija aamujunassa sai minut harrastamaan vähän toisentyyppistä täsmäluentaa. Seisoin junalaiturin valkoisella viivalla ja luin, miten teoksen päähenkilö Guylain "odotti laiturilla lähijunaansa jalat tarkasti valkoisella viivalla, joka rajasi alueen, jolta ei saanut poistua, ellei halunnut olla vaarassa pudota raiteille." Poistuin valkoiselta viivalta ainoastaan noustakseni junaan, jossa istuin taittopenkille lukemaan Guylainista, joka niin ikään istuutui oman junansa taittopenkille. Vaikutelma oli yllättävän hurmaava, mutta valitettavasti onnistuin toistamaan Guylainin rituaalit vain kahdesti, sillä haluni lukea Didierlaurentia ja toimia kuten Guylain kilpistyi siihe...

Peter Sandströmin Valkea kuulas on voimakasta kirjallisuutta. Se repii hämähäkinverkot silmistä. Hellästi ujuttaen. Kivulla riuhtaisten. Se tuudittaa ja iskee keihäällä. Se painaa selän taipumaan kumaraan ja pakottaa suun vääntymään Munchin huutoon. Se on kirosanan hyvä romaani.  Kirjailija Peter Sandström (s. 1963) on kotoisin Uusikaarlepyystä. Myöhemmin hänen ja hänen perheensä asuinpaikaksi vakiintui Turku. Sama pitää paikkansa romaanihenkilö Sandströmin suhteen. Yhtäläisyyksiä näiden kahden välillä on huomattavasti enemmänkin ja omasta elämästä ja elämänkokemuksista on vuosien myötä tullut kirjailija Sandströmille materiaalia, josta hän kirjoissaan ammentaa. On kuvaavaa, että päähenkilön nimi on hänen kaikissa teoksissaan Sandström. Vuonna 2012 kirjailija totesi oman elämänsä sekoittamisesta osaksi teoksiaan seuraavasti: "Aluksi se oli leikkiä ja tapa päästä lähemmäs luomiani henkilöhahmoja. Nyt siitä on tullut kirjoitustekniikkaa  ja jonkinlainen keino lyödä kipi...

Yksi elämän ilmiö, joka herättää minussa aikamoista hämmennystä on se, että kun mies tekee kamalan teon, esimerkiksi murhan tai useampia, naiset lähettävät hänelle sadoittain kirjeitä vankilaan. Muistan vielä hyvin, minkälaisen kirjeryöpyn sai osakseen Steen Christensen, joka 1990-luvun lopulla vankilalomalla olleessaan pakeni Tanskasta Suomeen ja tappoi kaksi suomalaista poliisia. Mistä tämä naisten mielenkiinto näitä rikollisia kohtaan johtuu? Sitä en nyt kuitenkaan ala syvemmin miettimään, koska keittiö-psykologisointi ei ole yhtään blogiseksikästä. Joka tapauksessa, kun kuulin Victoria Larssonin kirjasta Ett norrländskt trauma (2014), halusin heti päästä lukemaan sitä. Kun Larsson oli teinityttö hän rakastui suomalaiseen kolmoismurhaajaan Juha Valjakkalaan ja rupesi hänen kanssaan kirjeenvaihtoon. Kirja kertoo Veronica-nimisestä tytöstä, jolle kävi ihan samoin. Larsson ei peittele teoksensa lähtökohtia, vaan kertoo suoraan, että teos on erittäin vahvasti omaelämäkerrallinen....