Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2022.

Olga Kokko: Äitimaa

En halunnut kadottaa itseäni äitiyteen. Kertoa, että meillä on nyt maisteltu kiinteitä, meillä on opeteltu kääntymään, meillä on mahavaivoja. Äitiys, täältä tullaan! Kun on elänyt lähes nelikymppiseksi ilman ajatustakaan äitiydestä ja yhtäkkiä ylläri pylläri huomaakin olevansa raskaansa ilmestyy elämään lievästi sanoen muutamia muuttujia. Lumi on tottunut elämään itsenäistä elämää Kalliossa kaikkine herkkuineen, mutta vauva ja parisuhde siirtävät hänen elämänsä Vantaan Korsoon, eikä mikään ole näiden muutosten jälkeen todellakaan ennallaan. Kokko kuvaa läheltä ja naturalistisen tarkasti äitiyden herättämiä kauhuntunteita, pelkoa omasta epäonnistumisesta ja riittämättömyydestä. Äitiyteen liittyvät vaatimukset kerääntyvät Lumin ympärille uhkaavan rajuilman lailla. Entä jos ei osaa? Entä jos kuuluu niihin, joista ei kertakaikkiaan ole äidiksi? Entä jos tekee kaiken väärin? Entä jos, entä jos, entä jos. Epäilen, että löytyisi montaakaan äiti-ihmistä, joka ei samastuisi ainakin osaan Lumin

Atte Koskinen: Silmittömyys

Vain käsittämätöntä voi todella rakastaa. En voi lukea Atte Koskisen Silmittömyyttä työpäivän jälkeen. En voi lukea sitä markkinavoimien tahraamana, ihoni pc:n ja  kopiokoneen keinovaloa heijastavana. En voi, koska minuun ei mahdu. Koska jatkuvan voitontavoittelun orjana olen haavaa. Vain märkivää haavaa. Silmittömyydessä on niin vähän sanoja. Niin ihanan vähän sanoja, että sen lukemiseen tarvitaan harvinaisen paljon aikaa.  Aikaa ja tilaa. Avaruutta. Suuntia, joille antautua. Joihin kurkottautua.  On liikaa runokokoelmia, joissa sanoja on paljon.  Sanoja, jotka huutavat ja pölisevät, mutta joiden tarttumapinta jää niiden oman vyöryn alle. Silmittömyydessä on toisin. On kuin merenpohjasta vuosikymmenien aikana pintaan nousisivat vain ne täysimmät lauseet. On kuin Koskisen rivit olisivat nappeja, joita painamalla avautuu yhä lisää jatkaa avautumistaan Kyse on "vain" siitä, kuinka pitkäksi aikaa maltat Silmittömyyteen pysähtyä, antaa täyttyä, kyetä olemaan pelkäämättä muuttumis

Clarice Lispector: Elämän henkäys

  Näin kirkkaan ja selittämättömän unen: näin unta että leikin peilikuvani kanssa. Mutta missään peilissä ei ollut minun kuvajaistani vaan niistä heijastui joku joka en ollut minä. Tämän unen vuoksiko minä keksin Ângelan peilikuvakseni? Ehkä unen vuoksi, ehkä ei. Joka tapauksessa kirjailija (mies) keksii Ângelan - naisen. Kirjailija on Adam ja Jumala, Ângela hänen luomansa kylkiluu. Asetelma muistuttaa Lispectorin romaanista Oppiaika eli nautintojen kirja , jossa Lori (nainen) etsii vastausta elämisen kysymyksiin Ulisseksen (mies) oppilaana. Miksi Lispector haluaa alistaa naisen miehen palvelukseen? Miksi hän antaa miehelle Jumalan paikan? Näitä kysymyksiä tarkastelen tässä tekstissä feministisen lukutavan kautta.  Elämän henkäys on kirjoitettu kirjailijan ja Ângelan välisenä dialogina. Minä ja Ângela olemme sisäinen dialogini - minä keskustelen itseni kanssa. Käytännössä keskustelun sijaan kirjailija ja Ângela ilmaisevat itseään vuorotellen kirjailijan sallimissa rajoissa. Minun oli k

Eeva Turunen: Sivistynyt ja miellyttävä ihminen

Ukki Ukki Ukki! En voi lähestyä Sivistynyttä ja miellyttävää ihmistä ilman, että ensimmäisenä ei esiin astuisi Ukki, joka on lainannut ominaisuutensa kirjan nimeksi. Tai no. Sivistyneen ja miellyttävän välillä alkaa aika nopeasti särähdellä, sillä samaan aikaan kun kumpikin niistä on Ukin kohdalla totta on ne sitä vain siihen asti, kun liikutaan Ukin mukavuusalueilla. Ukki on teoksessa kaikkialla silloinkin kun ei ole. Ukki on elossa palvelutalossa, myöhemmin Ukki on kuollut ja hänen talonsa pitää siivota. Ja ne kaikki paperit ja valokuva-albumit ja minäkertoja niissä albumeissa lapsena hymyilemässä tekemässä mitä milloinkin, kuten lapsilla on tai ei ole tapana. Mutta nyt ei vielä suunnitella Ukin hautajaisia, sillä Ukki on palvelutalossa ja minäkertoja aka Ukin lapsenlapsi hänen luonaan vieraana. Jutellaan, ollaan Ukin silminä, kirjoitetaan Ukin saavutuksia muistiin. Niitä on paljon. Ukki on arkkitehti. Minäkertojakin on arkkitehti. Hieno ammatti, monien ihailema, mutta lähemmin tarka

Silja Koivisto: Sataman kapakan Hilda

Speculation! ⏪️ palataan tähän hetken päästä Sataman kapakan Hilda on teos, jossa Silja Koivisto jäljittää isotätinsä, kotkalaisen prostituoidun, Hilda Hakkaraisen (1902-1939) elämänvaiheita. Koiviston kirjassa tutustutaan Kotkan öisiin katuihin ja elämään erityisesti 1930-luvulla. Tutuksi tulevat niin viranomaisten, kuten huoltopoliisin, toimet ja yritykset pitää naisten seksuaalisuus, alkoholinkäyttö ja käytös ylipäänsä miesten määrittämissä aisoissa. Sataman kapakan Hilda on tutkijan tekstiä, huolellisesti kokoon kasattua ja punnittua. Omassa luennassani ongelmaksi kuitenkin muodostuu, että nimestään huolimatta kirja ei ole niinkään kuvaus Hildasta, vaan kyseessä on pikemminkin yleisempi sosiaalihistoriallinen esitys. Tämä sinänsä ei ole ongelma, sillä Koivisto valottaa 1930-luvun arvoilmapiiriä ja naisten kohtelua varsin kiinnostavasti. Ehkä Koiviston tarkoituksena on ollut lähteä kuvaamaan Hildan tarinaa kertomuksellisuuden kautta, joka ei kuitenkaan oikein toteudu, koska teoksess

Audre Lorde: Sister Outsider

Työnnän kaksivuotiasta tytärtäni supermarketin ostoskärryissä Eastchesterissä vuonna 1967, ja äitinsä kärryissä istuva valkoinen pikkutyttö hihkaisee innoissaan: Katso, äiti, vauvakotiapulainen! Audre Lorde (1934-1992) oli afroamerikkalainen kirjailija, runoilija, radikaalifeministi ja kansalaisoikeusaktivisti, joka omisti elämänsä rasismin, seksismin ja homofobian vastaiseen taisteluun. Lorden esseistä ja puheista koostuva, vuonna 1984 julkaistu Sister Outsider on hänen teoksistaan tunnetuimpia. Melkein 40 vuotta siihen meni, mutta nyt tämä kirja on vihdoin luettavissa suomeksi. Kiitos Kosmos tästä uroteosta. Se, että kirja käännetään suomeksi vuosikymmeniä ilmestymisensä jälkeen on jo itsessään tae siitä, että Lorden tekstit ovat edelleen polttavia ja ajankohtaisia. Valitettavasti ajankohtaisuus on osoitus myös siitä, että rasismi, homofobia ja seksismi ovat edelleen erittäin voimissaan. Audre Lorden esseet sijoittuvat Venäjän ja Yhdysvaltojen väliin. Tämä ei sinänsä ole teoksen itse

Nelli Ruotsalainen & Hanna Tyrväinen: Jälkivuoto

Kaikki eivät ole Walesin prinsessa Catherineja, jotka pari tuntia synnytyksen jälkeen poseeraavat valokuvaajille ihan muina prinsessoina. Alatiesynnyttikö Catherine? Onko hänellä kuvassa verkkoalushousut? Nelli Ruotsalaisen ja Hanna Tyrväisen Jälkivuoto on omistettu ”poikkeusaikana odottaneille”. Poikkeus viittaa koronaan, joka tuo odottamiseen mukaan omat kiemuransa ja huolen tartunnasta. Jälkivuodon fyysinen muoto on vaikuttava.  Se on puettu ihanaan violettiin.  Se on painettu hvyälle paksulle paperille, mikä tänä päivänä on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. * En ole ennen tätä kokoelmaa lukenut kirjallisuudessa jälkivuodosta. Ehkä siitä joku maininta on ollut, mutta ei ainakaan niin, että se olisi teoksen pääjuttuja. Ajattelen, että vähitellen naisen keho ja sen systeemit tulevat kirjoitetuksi. Aineistoa riittää vielä. Vaihdevuosiin liittyvistä kehollisista muutoksista esim. on kirjoitettu huomattavan vähän sen enempää fiktiota kuin runouttakaan.   Jälkivuodon tärkeyksiin kuuluu

Vilja-Tuulia Huotarinen: Drive-In

Take my hand. Kävellään tätä tietä. Tätä islantilaista tietä tässä islantilaisessa tuulessa ja sateessa. Ei kompastuta näihin islantilaisiin kiviin. Avaan ns. huomattavasti parempiakin päiviä nähneen Volvon oven sinulle ja minulle. Minä ajan, sinä istut vieressä. Olemme menossa drive-in -näytökseen. Hullua, sanot sinä. Kuka täysjärkinen järjestäisi drive in -näytöksen Islannissa. Sää ja kaikki siihen liittyvä epävarmuus. Ei niin mitään järkeä. Mutta, sanon minä, ajattelepa, että drive in -näytös on jonkun unelman toteutuminen. Ai sen Valan, kysyt. Sen Valan, vastaan. Puhun sinulle unelmien tärkeydestä. Tuijotat maisemaa tuulilasin läpi kuin vihamiestä, vaikka maisema ei ole vihasi kohde. Eikä drive in -näytös, enkä edes minä.  * Vilja-Tuulia Huotarisen Drive in -romaanissa on monta valkokangasta. Yhtä niistä hallitsee aiemmin mainittu Vala, joka matkustaa Islantiin pää unelmia täynnä ja islantilaista sitkeyttä lähestyen on päättänyt järjestää Drive in -näytöksen.  Toinen valkokangas ku

Heidi Väätänen: Chloé S:n sanakirja

Chloé S:n sanakirja on lajiketta, jonka lukemisesta nautin suuresti.  Lajiketta, jonka seurassa tekee mieli huutaa jee kasvavalla volyymilla. Heidi Väätänen (s. 1981) on Teatterikoulusta valmistunut dramaturgi ja kirjailija, joka lisäksi on opiskellut filosofiaa ja uskontotiedettä Helsingin yliopistossa. Edellä mainitut asiat tuntuvat / näkyvät / kulkevat hänen esikoisteoksessaan. Ei mitenkään suorasti, mutta väleissä. Tekstin liikkeessä. Kerronnan nautintoasteikkoa soittavassa otteessa. Niin ne tämän tyyppiset kirjat.  Laajasti lähestyen kokeelliset. Kirjat, jotka eivät perustu niinkään juoneen tai tarinaan, vaan ovat enempi silkkaa tekstuaalista juhlintaa. Väätänen ei tarvitse juonta pitääkseen lukijan mielenkiintoa yllä. Chloé S:n sanakirjassa kuvatut kohtaukset ja keskustelut itsesssään ottavat toiminnallisessa mielessä juonen funktion. Juonen kaltainen teosta eteenpäin vievä ja koossa pitävä voima syntyy tässä romaanissa henkilöhahmojen tekemisestä, puheista, oleskeluista eri mais

Susanna Hast: Ruumis / huoneet

  "Käännän sivuja ruumiini sisällä. Kirja on paikka, sivu on huone." Susanna Hast on kirjailija ja lauluntekijä sekä taiteentutkimuksen dosentti, joka on perehtynyt erityisesti sodan kokemukseen ja ruumiillisuuteen. Ruumis / huoneet on hänen esikoisteoksensa. Teoksessaan Hast tutkii itselleen lapsena tehtynä väkivaltaa. Hän haluaa muistaa kaiken sen, jolta muistamattomuus on häneltä suojellut. Mennä kohti kipua. Mennä kohti koetun sisimpiä kerroksia. Mennä kuin kellariin, jonka päälle myöhempi elämä on rakentunut. Ruumis / huoneet on valtavan voimakas teos. Jo sen lukeminen tuntuu joka paikassa ruumistani ja huomaan ihmetteleväni tämän tästä, miten Hast on pystynyt tämän teoksen kirjoittamaan. Miten sanoilla voi rakentaa, miten kieltä voi löytää, miten panssarilasia voi murtaa.  Jo Hastin teoksen ensimmäiset sivut saavat minut tulvimaan. Ne nostavat esiin omia muistojani. Palasia, jotka eivät ole kauniin muotoisia. Palasia, jotka ovat reunoilta rikki, sisältäkin rikki. Palasi

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär

Vuonna 1933 julkaistiin Gertrude Steinin kirjoittama The Autobiography of Alice B. Toklas (Alice B. Toklasin omaelämäkerta, Tammi 1980, suom. Raija Mattila), jossa Gertrude kirjoittaa Alicen omaelämäkerran ikään kuin Alicena / Alicen näkökulmasta. Teoksen kutsuminen Alicen omaelämäkerraksi on hilpeä ja hyvin gertrudestein-tyylinen veto. Mieleni tekisikin väittää, että  Leena Parkkisen Neiti Steinin keittäjätär on enemmän Alicen (osa)omaelämäkerta kuin Steinin teos, vaikka kyseessä onkin fiktio ja vaikka Alicen nimi ei teoksen nimessä esiinnykään. Ongelmatonta tämäkään ei tietenkään ole. Tulkitsen, että Parkkisen teoksen Alicen ja Gertruden elämästä kertovat osuudet pohjautuvat heidän itsensä tai heistä kirjoitettuihin teoksiin. Mitä tulee teoksen otsikossakin mainittuun keittäjättäreen, suomalaiseen Margitiin, on hänkin peräisin todellisuudesta, mutta hänestä saatava faktatieto rajoittuu Alicen merkintöihin Margitista ja ajanjaksoon, jonka Margit vietti Alicen ja Gertruden keittäjätt

Riikka Pulkkinen: Lumo

Se on menoa heti ensimmäiseltä sivulta. Se on menoa niin kuin se on myös Riikka Pulkkisen uutuusromaanin Lumo romaanihenkilöille, kun he kohtaavat Philippa Laakson, joka on 17-vuotias ja kuollut. Philippan kuolema on mysteeri. Harvoin 17-vuotias terve ihminen löytyy kotipihalta kuolleena ilman merkkejä väkivallasta tai ilman että selitystä ei vaikuta tarjoavan edes kuolinsyytutkimus. "Miksi tyytyä olemaan ihminen, jos voi olla maailma."  Philippa on myrskynsilmä. Myrskyn, jolla on lähes rajaton tuho- ja hellyysvoima. Myrskyn, johon hän vetää mukaan niin lähipiirinsä kuin muutkin tapaamansa ihmiset. Hän on arvaamaton, tulivuoren kaltainen. Hän ei jätä rauhaan. Ei elossa, ei kuolleena, eikä romaanin keskushenkilönä. Philippa on magneetti, liikenneympyrän keskikohta. Kaupungeista eniten Rooman kaltainen. Hänestä lähtevät kaikkien muiden romaanihenkilöiden tiet. Ja häneen ne palaavat. Philippa pitää Pulkkisen teoksen kerronnan ja sen henkilögallerian kasassa. Hänen ympärilleen k

Alexandra Salmela: 56, oletan

Alexandra Salmela ei ole saanut suomalaisissa kirjallisuuspiireissä siinä määrin arvostusta kuin hän ansaitsisi. Toki hänen esikoisteoksensa 27 eli kuolema tekee taiteilijan (Teos, 2010) sai Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon, mutta sen jälkeen Salmelasta on pidetty kovin vähän meteliä. Aihetta kyllä olisi, kuten hänen uusin teoksensa 56, oletan osoittaa. Salmelan romaani on saanut nimensä siinä kerrotusta 56 eri naisen tarinasta, jotka on nimetty naisten etunimien mukaan. Tarkempi tarkastelu kuitenkin osoittaa, että vaikka naiset ovat eri nimisiä osa heistä esiintyy tarinoissa useamman kerran.  Avautuu myös mahdollisuus, että kaikki 56 tarinaa kertovat yhden ja saman henkilön eri puolista, johon viittaisi naisten nimien jälkeen kirjoitetut suluissa olevat tarkennukset, joka toimivat myös tulkinnallisina vihjeinä. Esimerkkejä: Salome (yksittäisen ihmisen kuolema on tragedia) Anna-Stiina (sadonkorjuuaikaan ammattiylpeys syntyy uudelleen) Edith (listat lisäävät turvallisuudentunn

Jhumpa Lahiri: Translating Myself and Others

  "To read means, literally, to open a book, and at the same time, to open a part of one's self." Translating Myself and Others -teoksessa Lahiri kirjoittaa kaunokirjallisen tekstin kääntämisestä, lukemisesta sekä omasta rakkaustarinastaan italian kielen kanssa. Lahiri on (ollut) minulle erityisen tärkeä kirjailija, jonka teosten parissa olen kokenut suuria ja laajalle avautuvia hetkiä. Hänen viimeisin fiktiivinen, italiaksi kirjoitettu teoksensa Missä milloinkin (Tammi 2020, suom. Helinä Kangas, Dove mi trovo 2018) oli kuitenkin jossain määrin pettymys ja osin samoin kävi tämän hänen esseekokoelmansakin kanssa. Translating Myself and Others sisältää Lahirin alku/jälkisanat kolmeen eri Domenico Starnonen teokseen, jotka hän on kääntänyt italiasta englanniksi sekä muutamia muita esseitä. Jos on lukenut Starnonen kirjat jää Lahirin esseekokoelman uusien tekstien määrä varsin pieneksi. Teoksen lopussa on kaksi italiankielistä esseetä, joiden englanninkieliset versiot löytyv

Emma Dabiri: What white people can do next - From allyship to coalition

Omasta valkoisen etuoikeutetun asemastani ... Eipä jatketa edellistä lausetta. Alkaa olla jo feminististä peruskauraa tunnustaa valkoisen etuoikeutetun asema. Mutta mitä sitten? Millä tavalla se muuttaa niiden asemaa, jotka eivät ole etuoikeutettuja?  Etuoikeuksien tunnustaminen on etuoikeutettujen etuoikeus. Tunnustamalla omat etuoikeudet - jos rehellisiä ollaan - tullaan liian usein vain pönkittäneeksi omaa etuoikeutetun asemaa.  Edellinen ei tarkoita, etteikö omia etuoikeuksia olisi hyvä tiedostaa, mutta on älyllisesti laiskaa kuvitella, että niin tekemällä edistäisi ei-etuoikeutettujen asemaa. Solidaarisuuden osoittaminen on tärkeää,  mutta näyttäminen ei ole tekemistä. Kun yli 28 miljoonaa Instagram-käyttäjää postasi feediinsä (olin yksi heistä) mustan neliön George Floydin brutaalin poliisimurhan kuohuissa me osoitimme solidaarisuutta, ei sen enempää. * Emma Dabirin What white people can do next. From Allyship to coalition on lyhyt kirja, joka onnistuu tehokkaasti murtamaan moni

Claudia Durastanti: Tuntemani vieraat

Claudia Durastanti kertoo teoksessaan Tuntemani vieraat professorista, joka käyttää sanaa finction "jostain, mikä toisaalta ei ole vilppiä mutta on kuitenkin rakennettua." Kyseisen professorin termi kuvaa oivallisesti Durastantin teoksen lajityyppiä. Vaikutelmaksi tulee, että teoksessa sekoittuvat fiktio ja autofiktio, joihin yhdistyy myös esseetyyppistä muistelmakerrontaa.  Tuntemani vieraat avautuu kuvauksena kertojan kuuroista vanhemmista, mutta teoksen edetessä vanhemmat jäävät enemmän taka-alalle kertojan vallatessa enemmän tilaa itselleen ja omille kokemuksilleen sekä havainnoilleen. Vanhemmat ovat hulvattomia ja villejä. "Äiti kaasusumua, isä outo galaksi." Vanhemmat muistavat heti teoksen alussa esitetyn ensimmäisen keskinäisen kohtaamisensa kumpikin omalla tavallaan, joka toimii vihjeenä lukijalle, että kaikki kerrottu ei välttämättä mennyt ihan niin kuin se teoksessa kerrotaan.  Valehteleminen  hyvän tarinan luomiseksi on kertojan DNA:ssa. "Minä ja i