Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2022.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Drive-In

Take my hand. Kävellään tätä tietä. Tätä islantilaista tietä tässä islantilaisessa tuulessa ja sateessa. Ei kompastuta näihin islantilaisiin kiviin. Avaan ns. huomattavasti parempiakin päiviä nähneen Volvon oven sinulle ja minulle. Minä ajan, sinä istut vieressä. Olemme menossa drive-in -näytökseen. Hullua, sanot sinä. Kuka täysjärkinen järjestäisi drive in -näytöksen Islannissa. Sää ja kaikki siihen liittyvä epävarmuus. Ei niin mitään järkeä. Mutta, sanon minä, ajattelepa, että drive in -näytös on jonkun unelman toteutuminen. Ai sen Valan, kysyt. Sen Valan, vastaan. Puhun sinulle unelmien tärkeydestä. Tuijotat maisemaa tuulilasin läpi kuin vihamiestä, vaikka maisema ei ole vihasi kohde. Eikä drive in -näytös, enkä edes minä.  * Vilja-Tuulia Huotarisen Drive in -romaanissa on monta valkokangasta. Yhtä niistä hallitsee aiemmin mainittu Vala, joka matkustaa Islantiin pää unelmia täynnä ja islantilaista sitkeyttä lähestyen on päättänyt järjestää Drive in -näytöksen.  Toinen valkokangas ku

Heidi Väätänen: Chloé S:n sanakirja

Chloé S:n sanakirja on lajiketta, jonka lukemisesta nautin suuresti.  Lajiketta, jonka seurassa tekee mieli huutaa jee kasvavalla volyymilla. Heidi Väätänen (s. 1981) on Teatterikoulusta valmistunut dramaturgi ja kirjailija, joka lisäksi on opiskellut filosofiaa ja uskontotiedettä Helsingin yliopistossa. Edellä mainitut asiat tuntuvat / näkyvät / kulkevat hänen esikoisteoksessaan. Ei mitenkään suorasti, mutta väleissä. Tekstin liikkeessä. Kerronnan nautintoasteikkoa soittavassa otteessa. Niin ne tämän tyyppiset kirjat.  Laajasti lähestyen kokeelliset. Kirjat, jotka eivät perustu niinkään juoneen tai tarinaan, vaan ovat enempi silkkaa tekstuaalista juhlintaa. Väätänen ei tarvitse juonta pitääkseen lukijan mielenkiintoa yllä. Chloé S:n sanakirjassa kuvatut kohtaukset ja keskustelut itsesssään ottavat toiminnallisessa mielessä juonen funktion. Juonen kaltainen teosta eteenpäin vievä ja koossa pitävä voima syntyy tässä romaanissa henkilöhahmojen tekemisestä, puheista, oleskeluista eri mais

Susanna Hast: Ruumis / huoneet

  "Käännän sivuja ruumiini sisällä. Kirja on paikka, sivu on huone." Susanna Hast on kirjailija ja lauluntekijä sekä taiteentutkimuksen dosentti, joka on perehtynyt erityisesti sodan kokemukseen ja ruumiillisuuteen. Ruumis / huoneet on hänen esikoisteoksensa. Teoksessaan Hast tutkii itselleen lapsena tehtynä väkivaltaa. Hän haluaa muistaa kaiken sen, jolta muistamattomuus on häneltä suojellut. Mennä kohti kipua. Mennä kohti koetun sisimpiä kerroksia. Mennä kuin kellariin, jonka päälle myöhempi elämä on rakentunut. Ruumis / huoneet on valtavan voimakas teos. Jo sen lukeminen tuntuu joka paikassa ruumistani ja huomaan ihmetteleväni tämän tästä, miten Hast on pystynyt tämän teoksen kirjoittamaan. Miten sanoilla voi rakentaa, miten kieltä voi löytää, miten panssarilasia voi murtaa.  Jo Hastin teoksen ensimmäiset sivut saavat minut tulvimaan. Ne nostavat esiin omia muistojani. Palasia, jotka eivät ole kauniin muotoisia. Palasia, jotka ovat reunoilta rikki, sisältäkin rikki. Palasi

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär

Vuonna 1933 julkaistiin Gertrude Steinin kirjoittama The Autobiography of Alice B. Toklas (Alice B. Toklasin omaelämäkerta, Tammi 1980, suom. Raija Mattila), jossa Gertrude kirjoittaa Alicen omaelämäkerran ikään kuin Alicena / Alicen näkökulmasta. Teoksen kutsuminen Alicen omaelämäkerraksi on hilpeä ja hyvin gertrudestein-tyylinen veto. Mieleni tekisikin väittää, että  Leena Parkkisen Neiti Steinin keittäjätär on enemmän Alicen (osa)omaelämäkerta kuin Steinin teos, vaikka kyseessä onkin fiktio ja vaikka Alicen nimi ei teoksen nimessä esiinnykään. Ongelmatonta tämäkään ei tietenkään ole. Tulkitsen, että Parkkisen teoksen Alicen ja Gertruden elämästä kertovat osuudet pohjautuvat heidän itsensä tai heistä kirjoitettuihin teoksiin. Mitä tulee teoksen otsikossakin mainittuun keittäjättäreen, suomalaiseen Margitiin, on hänkin peräisin todellisuudesta, mutta hänestä saatava faktatieto rajoittuu Alicen merkintöihin Margitista ja ajanjaksoon, jonka Margit vietti Alicen ja Gertruden keittäjätt

Riikka Pulkkinen: Lumo

Se on menoa heti ensimmäiseltä sivulta. Se on menoa niin kuin se on myös Riikka Pulkkisen uutuusromaanin Lumo romaanihenkilöille, kun he kohtaavat Philippa Laakson, joka on 17-vuotias ja kuollut. Philippan kuolema on mysteeri. Harvoin 17-vuotias terve ihminen löytyy kotipihalta kuolleena ilman merkkejä väkivallasta tai ilman että selitystä ei vaikuta tarjoavan edes kuolinsyytutkimus. "Miksi tyytyä olemaan ihminen, jos voi olla maailma."  Philippa on myrskynsilmä. Myrskyn, jolla on lähes rajaton tuho- ja hellyysvoima. Myrskyn, johon hän vetää mukaan niin lähipiirinsä kuin muutkin tapaamansa ihmiset. Hän on arvaamaton, tulivuoren kaltainen. Hän ei jätä rauhaan. Ei elossa, ei kuolleena, eikä romaanin keskushenkilönä. Philippa on magneetti, liikenneympyrän keskikohta. Kaupungeista eniten Rooman kaltainen. Hänestä lähtevät kaikkien muiden romaanihenkilöiden tiet. Ja häneen ne palaavat. Philippa pitää Pulkkisen teoksen kerronnan ja sen henkilögallerian kasassa. Hänen ympärilleen k

Alexandra Salmela: 56, oletan

Alexandra Salmela ei ole saanut suomalaisissa kirjallisuuspiireissä siinä määrin arvostusta kuin hän ansaitsisi. Toki hänen esikoisteoksensa 27 eli kuolema tekee taiteilijan (Teos, 2010) sai Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon, mutta sen jälkeen Salmelasta on pidetty kovin vähän meteliä. Aihetta kyllä olisi, kuten hänen uusin teoksensa 56, oletan osoittaa. Salmelan romaani on saanut nimensä siinä kerrotusta 56 eri naisen tarinasta, jotka on nimetty naisten etunimien mukaan. Tarkempi tarkastelu kuitenkin osoittaa, että vaikka naiset ovat eri nimisiä osa heistä esiintyy tarinoissa useamman kerran.  Avautuu myös mahdollisuus, että kaikki 56 tarinaa kertovat yhden ja saman henkilön eri puolista, johon viittaisi naisten nimien jälkeen kirjoitetut suluissa olevat tarkennukset, joka toimivat myös tulkinnallisina vihjeinä. Esimerkkejä: Salome (yksittäisen ihmisen kuolema on tragedia) Anna-Stiina (sadonkorjuuaikaan ammattiylpeys syntyy uudelleen) Edith (listat lisäävät turvallisuudentunn

Jhumpa Lahiri: Translating Myself and Others

  "To read means, literally, to open a book, and at the same time, to open a part of one's self." Translating Myself and Others -teoksessa Lahiri kirjoittaa kaunokirjallisen tekstin kääntämisestä, lukemisesta sekä omasta rakkaustarinastaan italian kielen kanssa. Lahiri on (ollut) minulle erityisen tärkeä kirjailija, jonka teosten parissa olen kokenut suuria ja laajalle avautuvia hetkiä. Hänen viimeisin fiktiivinen, italiaksi kirjoitettu teoksensa Missä milloinkin (Tammi 2020, suom. Helinä Kangas, Dove mi trovo 2018) oli kuitenkin jossain määrin pettymys ja osin samoin kävi tämän hänen esseekokoelmansakin kanssa. Translating Myself and Others sisältää Lahirin alku/jälkisanat kolmeen eri Domenico Starnonen teokseen, jotka hän on kääntänyt italiasta englanniksi sekä muutamia muita esseitä. Jos on lukenut Starnonen kirjat jää Lahirin esseekokoelman uusien tekstien määrä varsin pieneksi. Teoksen lopussa on kaksi italiankielistä esseetä, joiden englanninkieliset versiot löytyv

Emma Dabiri: What white people can do next - From allyship to coalition

Omasta valkoisen etuoikeutetun asemastani ... Eipä jatketa edellistä lausetta. Alkaa olla jo feminististä peruskauraa tunnustaa valkoisen etuoikeutetun asema. Mutta mitä sitten? Millä tavalla se muuttaa niiden asemaa, jotka eivät ole etuoikeutettuja?  Etuoikeuksien tunnustaminen on etuoikeutettujen etuoikeus. Tunnustamalla omat etuoikeudet - jos rehellisiä ollaan - tullaan liian usein vain pönkittäneeksi omaa etuoikeutetun asemaa.  Edellinen ei tarkoita, etteikö omia etuoikeuksia olisi hyvä tiedostaa, mutta on älyllisesti laiskaa kuvitella, että niin tekemällä edistäisi ei-etuoikeutettujen asemaa. Solidaarisuuden osoittaminen on tärkeää,  mutta näyttäminen ei ole tekemistä. Kun yli 28 miljoonaa Instagram-käyttäjää postasi feediinsä (olin yksi heistä) mustan neliön George Floydin brutaalin poliisimurhan kuohuissa me osoitimme solidaarisuutta, ei sen enempää. * Emma Dabirin What white people can do next. From Allyship to coalition on lyhyt kirja, joka onnistuu tehokkaasti murtamaan moni

Claudia Durastanti: Tuntemani vieraat

Claudia Durastanti kertoo teoksessaan Tuntemani vieraat professorista, joka käyttää sanaa finction "jostain, mikä toisaalta ei ole vilppiä mutta on kuitenkin rakennettua." Kyseisen professorin termi kuvaa oivallisesti Durastantin teoksen lajityyppiä. Vaikutelmaksi tulee, että teoksessa sekoittuvat fiktio ja autofiktio, joihin yhdistyy myös esseetyyppistä muistelmakerrontaa.  Tuntemani vieraat avautuu kuvauksena kertojan kuuroista vanhemmista, mutta teoksen edetessä vanhemmat jäävät enemmän taka-alalle kertojan vallatessa enemmän tilaa itselleen ja omille kokemuksilleen sekä havainnoilleen. Vanhemmat ovat hulvattomia ja villejä. "Äiti kaasusumua, isä outo galaksi." Vanhemmat muistavat heti teoksen alussa esitetyn ensimmäisen keskinäisen kohtaamisensa kumpikin omalla tavallaan, joka toimii vihjeenä lukijalle, että kaikki kerrottu ei välttämättä mennyt ihan niin kuin se teoksessa kerrotaan.  Valehteleminen  hyvän tarinan luomiseksi on kertojan DNA:ssa. "Minä ja i

Ujuni Ahmed: Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin

"Vain koti, koulu ja uskonto saivat näkyä. Kaikki muu piti piilottaa ja siihen kaikkeen liittyi valtava häpeä. Tuntui, että koko olemassaoloni oli häpeä, koska en osannut olla niin, että saisin hyväksyntää ja kiitosta." Olen luullut suurin piirtein tietäväni, millaista on elää ja kasvaa somalityttönä Suomessa. Olen luullut tietäväni somalityttöihin kohdistetusta kontrollista ja rajoituksista. Jos sinä nyt kysyt minulta, mihin tämä luultu tietämiseni perustuu, osaan vastata kovin huonosti. On kysyttävä, mistä tiedän, että tiedän. Tämä on noin ylipäänsäkin kysymyksistä tärkeimpiä ja meidän kaikkien olisi syytä oppia esittämään se itsellemme usein. Luultu tietämiseni pohjautuu pääasiassa lukemiini teksteihin, somepäivityksiin ja keskusteluihin (mihin keskusteluihin tarkalleen ottaen? en osaa sanoa). Käsitykseni ovat somalikulttuurin ulkopuolella elävän näkemyksiä, joissa silloinkin, kun niissä on totuutta, on paljon enemmän hyhmää ja epämääräistä.  Ujuni Ahmedin elämäkerran luet

Tove Ditlevsen: Aikuisuus

Alunperin tanskaksi vuonna 1971 julkaistu Aikuisuus (Gift, suom. Katriina Huttunen) on vakuuttava päätös Tove Ditlevsenin omaelämäkerralliselle trilogialle. Huomiota kannattaa kiinnittää teoksen tanskankieliseen nimeen, sillä tanskankielen sana gift on sekä naimisissa olemista tarkoittava adjektiivi, että myrkkyyn viittaava substantiivi.  Sanan gift merkitys ei teoksessa rajoitu pelkästään siihen, että naimisissa oleminen on Tovelle kompleksista ja myrkyllistä, vaan sana viittaa myös Toven lääkeriippuvuuteen, jota Ditlevsen kuvaa inhorealistisen tarkasti ja itseään kohtaan mikäänlaista sääliä tai armoa tuntematta. Aikuisuuden alussa Tove on parikymppinen ja naimisissa itseään 30 vuotta vanhemman Viggon kanssa, joka on ollut Tovelle avain kirjallisiin piireihin.  Eletään Saksan miehityksen aikaa. Kirjallinen elämä on vilkasta, juodaan korvikeviiniä ja perustetaan Nuorten taitelijoiden klubi. Uusia ihastuksia tulee Toven elämään ja niiden seurauksena eroja entisistä suhteista. Kirjassa

Ida Pimenoff (toim.): Kasvukausia - kirjoituksia äitiydestä

Ränttään ensin vähän ja käyn sitten asiaan. En pidä ns. äitikirjoista.  Noin. Tuossa se on sanottu ilman pehmusteita.  "Mitä äitiys merkitsee naisen identiteetille? Millainen on hyvä äiti?" Nämä kaksi Ida Pimenoffin toimittaman Kasvukausia - kirjoituksia äitiydestä  -teoksen takakannessa olevaa kysymystä saavat minut juoksemaan karkuun. Ahdistavatkin, sillä ne ovat johdanto alueelle, jolla en ole todellakaan kotonani. Suuri ja mahtava äitiys on jotakin, johon en pysty, enkä tunne halua edes yrittää pystyväni. Minulle riittää se, että olen äiti, enkä koe tarvetta pohtia äitiyttäni kaikista mahdollisista ja mahdottomista suunnista.  Tapani kokea äititys ei tietenkään ole kovin muodikas maailmassa, jossa äitiyteen liittyvien ongelmien ja valtakysymysten esiintuonti on tärkeä osa feminististä politiikkaa. En tosin ole ollenkaan varma, etteikö olisi patriarkaatin juonia sekin, että äidit niin hartaasti ja aikaa vievästi pohtivat omaa äitiyttään.  * Kasvukausiin on kirjoittanut mon

Annie Ernaux: Vuodet

 "Hän haluaisi pelastaa jotakin ajasta, jonne emme enää koskaan pääse." Ranskalaisen Annie Ernaux'n (s. 1940) Vuodet (Les Années, suom. Lotta Toivanen) on muistelmateos, jossa Ernaux luo lineaarisen kollaasin elämästään. Puhutaan filminauhasta, joka kulkee ihmisen silmien editse juuri ennen hänen kuolemaansa ja Vuodet voi nähdä juuri tämän kaltaisena välähtävien kuvien sarjana. Merkillepantavaa tässä teoksessa on, että sitä ei ole kerrottu niinkään muistelevasta subjektista käsin vaan Ernaux kuvaa, miten erilaiset yleismaailmalliset tapahtumat, aikakausien virtaukset ja eri alojen ja elämänpiirien kehityskulut vaikuttavat kokevaan minään. Ernaux antaa itsensä Vuosissa kohteeksi, jolle ja jota vasten maailma tapahtuu. Teoksen lopussa hän kirjoittaa, että hänen kirjastaan "tulee imperfektissä virtaava kertomus, johon nykyhetki vähitellen uppoaa elämän viimeistä kuvaa myöten." Vuodet on joki, johon jokainen lukija astuu oman ikänsä merkitsemän henkilökohtaisen kon

Petra Forstén: Kadonneet tytöt

En ollut lukenut Petra Forsténin Kadonneita tyttöjä edes puoleen väliin, kun jo tiesin, mikä tulisi olemaan ensimmäinen tästä teoksesta kirjoittamani lause. Toki siinä vaiheessa oli vielä olemassa riski, että teos muuttaisi kurssia tavalla, joka pakottaisi vaihtamaan kyseisen lauseen.  Niin ei käynyt ja se lause kuuluu: Kadonneet tytöt ei ole mikään tavanomainen esikoisromaani. Forsténin kerronta nimittäin on niin taidokasta, että sen kaltaista tulee yleensä esiin vasta kirjailijan myöhemmissä teoksissa.  Kadonneista tytöistä näkyy, että Forstén on lukenut paljon ja hänen lukemansa on muuttunut kirjalliseksi ja kerronnalliseksi pääomaksi. Kaikille niille, joiden ensisijainen tavoite on olla kirjailija tämä teos on hyvä muistutus siitä, että kirjoittaminen alkaa lukemisesta. * Kadonneiden tyttöjen lähtöasetelma on kutkuttava. Teoksen päähenkilö Agnes on ollut teini-ikäisenä osa viiden tytön muodostamaa Laumaa ja tyttöjen, nyt jo naisten, on määrä tavata 20 vuoden tauon jälkeen. Agnes, j

Tiina Lehikoinen: Punelma

Viime kuukausina minun on ollut hankalaa saada lukemastani otetta. Siksi onkin aivan erityinen riemu, torvien töristys, serpentiinien lento ja juhlan paikka, kun Tiina Lehikoisen Punelma sähköisti minut niin, että sen lukemisen seurauksena nukuksissa ollut bloginikin heräsi henkiin. Lehikoinen käyttää Punelmasta nimitystä "esseihtivä romaani" ja täsmentää, että kysymyksessä on "feministinen ruumiinavaus yhteiskuntamme materiaalisista ja kielellisistä kytköksistä." Punelma on täysjaloverinen hybridi, jonka keskustelukumppanina on Eino Leinon    romaani  Jaana Rönty  (1907) ja erityisesti sen samanniminen päähenkilö, jonka elämää ja tuntoja Lehikoinen tarkastelee osana romaanin syntyajankohdan kulttuurisia, poliittisia ja kansallisia virtauksia sekä naisasialiikehdintää. Punelmassa Lehikoinen esittää yhden mahdollisen tulkinnan siitä, kuka Jaana Rönty oli ja miksi hänen elämänsä meni niin kuin meni ja miten yhteiskunnallispoliittinen tilanne hänen elämänkulkuunsa vai