sunnuntai 25. huhtikuuta 2021

Marjo Niemi: Kuuleminen

 


"Olen niin poloinen, olen suurempi kuin kukaan."

Arvaatko yhtään kuka sanoo noin?


Menin sitten ottamaan tähän alkuun just tuon sitaatin, vaikka niin monia muita olis ollu tarjolla ja tuo on sillä tapaa vähän huono, että se viittaa asioihin, jotka eivät ole Kuulemisen kokonaisuuden kannalta ehkä kaikkein olennaisimpia. Vaikka mistä sitä loppujen lopuksi tietää? 

Mistä sitä tietää mitään. Sehän se tässä vähän ongelma onkin.

Paljastan nyt siltä varalta, että asia jäi mietityttämään, että omasta poloisuudestaan ja muita suuremmuudestaan puhuu miestaitelijanero palatessaan harharetkiltään kotiin Muusansa luokse. 


 

(Tää on kaikki sen yhden ithacalaisen laivamatkailijan syytä. Ilman sitä miesten seikkailuperinne olisi ihan eri kuosissa)


Vain munkkirinkilä on rakennettu elämään tyhjyyden ympärillä.

 

Ja miehet, he eivät ole munkkirinkilöitä.


*

Marjo Niemen Kuuleminen sisältää kahdeksan eri kirjettä. Näitä ns. kuulemiskirjeitä (niinkin niitä voitaneen katsoa, ks. alempana kuulemisen määritelmä) kirjoittelee Titta Kansa (myöh. Kansas). 

Määritellään kuuleminen ja todetaan jo ennen sen määrittelyä, että seuraava sitaatti olisi sopinut tämän tekstin alkuun paljon paremmin kuin se sitaatti, joka tuossa alussa on. Haluan nyt vaan itsepintaisesti pitää tuon kyseisen alkusitaatin, että (omasta mielestään) nerot miehet on äkkiä käsitelty loppuun, eikä heihin tarvitse enää palata.  

Ja se sitaatti:

"Kuuleminen tarkoittaa viranomaisten suorittamana pelkälle toisen puheelle ja hänen kuulemiselleen varattua hetkeä. Hetkessä tapahtuu kuulemista. Sen jälkeen asiakirjoihin voidaan kirjoittaa: toista osapuolta on kuultu. Sitten ei yleensä tapahdu mitään. Kaikki vain jatkavat sitä, mitä olivat tekemässä."

*

Titan tietynlainen rajattomuus ja itsensä kyseenalaistamattomuus, jotka kirje kirjeeltä pääsevät vahvemmin valloilleen tuovat mieleen sen yhden korsolaisen Räkkäri-marketin kassan eli Kulhon Taren. Titta ja Tare ovat naisia, jotka eivät häpeile olemassaoloaan. He ovat ihastuttavan kohtuuttomia ja yleisesti hyväksytystä piittaamattomia. Henkisesti he ovat norsuja ja vähän koko maailma on heidän posliinikauppansa. 

Jaahas! Tuokaapas sitä rikkalapiota ja sassiin.

(Jokin nyt hiertää Titan vertaamisessa Tareen, mutta alkaa ne kummiskin molemmat T:llä. Joskus voi olla ihan hyvä jättää tekstiin tällasia hiertäviä kohtia niin voi myöhemmin sit yrittää selvittää, miks ne hiertää.)


Titalle on tapahtunut jotain siinä määrin ikävää, että hän on päättänyt asettua vaatekaappiin pitämään omaa vetäytymisretriittiään ja sieltä käsin hänen kirjeensä lähtevät matkaan niin rakastetulle, igumeenille kuin randomisti valitulle tyypillekin ja näiden lisäksi vielä muutamalle muulle.

Titasta voisi todeta, kuten hän itse toteaa kauhutarinoilla tyttärensä kasvattaneesta isästään:

"Sinussa on sille päälle sattuessasi vastustamatonta, äkkiväärää iloa ja liikettä."


Rempseän Titan sisällä asuu toinen Titta eli titta på mig -Titta, jonka kirjeissä lepattaa nurkkapöydän tuhkimon toivomus siitä, että joku huomaisi hänetkin. Mistään marttyyrimeiningistä ei kuitenkaan ole kysymys, pois se Titasta.

[Tässä nyt taitaa olla menossa tai tulossa tai paikalla joku oma projektio, mutta sillehän en mahda mitään ja ei ole kyseessä mikään piinallisen henkilökohtainen asia kummiskaan, sillä kaikkihan me halutaan, että joku huomaisi meidät. Tai jos vähän kohtuullistetaan, niin ainakin suurin osa.] 


[k]yllä elämä on parasta huumetta, vain vieroitus puuttuu


Kuulemisesta on niin paljon sanottavaa, että on vaikea päättää mitä sanoisi, kun kaikkea ei kuitenkaan voi sanoa ääneen tässä tekstissä, vaan suurta osaa on hellittävä vaan omassa pienessä mielessä. Sellasta kans mietin, että mitenköhän kävisi, jos sanois sille, jota yleensä sanoo rakastavansa eli rakastetulle, että rakastaakin enemmän Kuulemista. 

Voisko se olla hyvä juttu? Vai olisko vastassa ymmärtämättömyyden muuri (se se onkin sellanen muuri, josta ei myydä palasia turisteille).


Kuulemisen eli aiemmin mainittujen kirjeiden välissä kulkee toista tekstiä, joka ottaa kantaa siihen varsinaiseen tarinaan tai ei ehkä ota, mutta asettuu joka tapauksessa sen viereen ja joskus myös sitä vastaan tai miten sen nyt kukakin kokee. 

Vähän siis niin kuin se varsinainen tarina - ne kirjeet - olisi värityskirja ja ne sivussa kulkevat hommat olisi puuvärikyniä. Vai voisko ne sittenkin olla tusseja?

(Ai niin sitaatit. Laitan pari tonne ylemmäs, sen munkkirinkilän ja elämänhuumeen ja alemmas sen latojutun).


Kolmas kirje on nimeltään Laumasuoja ja sen välissä kulkee sitaatteja Rumilta. Siis siltä 1200-luvulta eläneeltä runoilijalta, jonka sanoja on putkahdellut viime vuosina esiin monissa paikoissa. Taitaa niitä olla ollut myös naistenlehdissä, vaikka tästä en kyllä ole ihan varma, koska käyn harvoin kampaajalla, joka on lokaatio, jossa naistenlehtiä luetaan.

Rumi on kirjoittanut hienoja sanoja rakkaudesta, kaipauksesta, elämän elämisen hankaluudesta jne. Kun hänen sanansa kohtaavat Niemen tekstin tapahtuu jotakin.

Tapahtuu se, että Rumin säkeet coelhosoituvat. Niiden viisaus pinnallistuu ja alkaa näyttää keinotekoiselta. Jos minulla olisi seinätauluina Rumin sanoja niin tässä kohtaa ottaisin taulut seinältä pois ja yrittäisin piilotella häpeääni.


Toinen kerrassaan mahtava ns. väliteksti kertoo pikatreffitapahtumasta ja se on sijoitettu igumeenille kirjoitetun kirjeen väliin. Kun kaksi täysin eri maastoista ponnistavaa tekstiä kohtaavat toisensa tuottavat ne pikatreffeille tyypillisen tilanteen, jossa kaksi vierasta kohtaa parin minuutin ajan. Hankala tilanne igumeenin kannalta, mutta onneksi hän on tottunut monenlaisiin tilanteisiin ja yhteydenottoihin, joten myöskään Titan kirje ei suista häntä raiteiltaan.


Onko Titalla joku dissosiaatiohäiriö? Saako tällaista asiaa näin suoraan kysyä?

Titan fanittamia ihmisiä on taiteilija Alpo Jaakola, jonka vaimo Marjo rakasti miestään niin että hänen miehensä rakastamisen tavastaan meidän kaikkien tulisi ottaa oppia. Toinen Titassa ihailua ja kunnioitusta herättävä henkilö on performanssitaiteilija Marina Abramovic, josta olen itsekin intoillut.

Tekee mieli laittaa tähän väliin muutama lause Abramovicin taiteilijan elämää käsittelevästä manifestista (An Artist's Life Manifesto).  En tiedä, sopiiko ne nyt tähän kovin hyvin, mutta laitan silti.

Laitan kolme, koska kaksi ei tuntuisi hyvältä. Yleensäkin kaikkia tällasia esimerkkejä tai juttuja pitää aina olla pariton määrä. Mistä sekin sitten johtuu? Ja mitä mahdollisesti tarkoittaa?


An artist should not make himself into an idol ...

An artist must make time for the long periods of solitude 

An artist should not compromise for himself or in regards to the art market *


Titan psyyken käsittely jäi nyt Jaakolan ja Abramovicin alle. Olisi huonompaankin paikkaan saattanut jäädä, ei sillä.

Se, mikä Kuulemisessa jää vaivaamaan mieltäni on lato ja jos ja kun luen Kuulemisen joskus myöhemmin uuudestaan aion lukea sen ladon näkökulmasta. 

Kuuleminen sisältää kohdan, joka saa minut epävarmaksi. Kuka on ladossa / kuka kenet latoon työntää?

Ja sitten on tämä:

Talot ovat vain naamioituneita latoja.

   

Talo ihmisen metaforana goes naamioitunut lato ihmisen metaforana. 

Minä näen ladon harmaana rakennelmana, joka on nököttänyt maisemassa vuosia itsensä ja säiden armoilla. Lautojen välissä on rakoja, joista tuuli puhaltelee ja sen vuoksi lato ei tarjoa ihmiselle kovin kummoista suojaa, jos on talvi tai muuten kylmä ilma. Kesällä tilanne on toinen ja kesällä abrakadabra latoon ilmestyy heiniä, jotka kutittavat, jos niissä makoilee.

Ja jos ladoista puhutaan mukaan tunkee myös Don DeLillon Valkoisen kohinan (White Noise) lato, 
"joka oli kerran ihan tavallinen lato. Kun tuhannet ja taas tuhannet ihmiset ovat kuvanneet kyseisen ladon, ei se enää ole lato, vaan THE lato." **


Olisi ehkä liioiteltua väittää, että Kuulemisen pääteema on ihmisen latoisuus ja siksi en niin teekään. Se ei silti tarkoita, että ladon voisi unohtaa olkia kohauttamalla (olki: viljan suora korsi).


Kuuleminen puhuttelee minua jumalallisen paljon. Se on kirjoitettu emäshapolla, jonka sekoitussuhteet Marjo Niemi hallitsee täydellisesti. Ihan kuin olisin vastasyntynyt, jota Niemi ruokkii Kuulemisella. 

Dägä-dägä.

 


Marjo Niemi: Kuuleminen

224 sivua

Teos (2021)



Marina Abramovic: An Artist's Life Manifesto, lainattu teoksessa Marina Abramovic: Walk through Walls (2017/2016)

** lainaus bloggauksestani, joka käsittelee Don Delillon Valkoista kohinaa

 
 

sunnuntai 11. huhtikuuta 2021

Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema


"Do I contradict myself? Very well then I contradict myself."

Tämä Silvia Hosseinin käyttämä sitaatti on peräisin Walt Whitmanilta. Otin sen heti tähän alkuun. Varmuuden vuoksi. Puolustellakseni itseäni.

*

Silvia Hosseinin edellisen esseekokoelman Pölyn ylistys (Savukeidas) aloitin esseestä Mitä sivullisuus tarkoittaa? ja Tie, totuus, kuoleman esseestä Miesten tarinoita.

Miten se essee, josta kokoelman lukemisen aloittaa vaikuttaa teoksen vastaanottoon? Tähän kysymykseen en tietenkään voi saada vastausta, koska vertailevaa esseekokoelman lukemisen aloitustapaa ei ole mahdollista toteuttaa.

Aloitusesseen valinnalla oli kohdallani joka tapauksessa ratkaiseva merkitys, sillä Tie, totuus ja kuoleman esseistä juuri Miesten tarinoita herätti minussa eniten ajatuksia, joista en ole malttanut olla kertomatta alla. 

Miksi pitäisikään malttaa? Eihän tämä teksti ole arvio, vaan kuvaus ja enimmäkseen sivupolku Hosseinin esseiden parissa viettämistäni hetkistä.


Hosseinin kirjoitustavan kiinnostavimpia ja minua henkilökohtaisesti älyllisesti hyväilempiä hommia on se, että hän törmäyttää toisiinsa asioista / ihmisiä / näkökantoja, jotka eivät yleensä kohtaa. Syntyy uutta ja laajentavaa. Ihailen hänen tapaansa lukea kirjoja näkökulmista, joista niitä ei yleensä tarkastella. 

Se on ihanaa. 

Se on vapauttavaa.  

Se on teosystävällistä. Se luo uuden tien teoksen luokse.


Hosseini kirjoittaa, että feminismissä piilee vaara, joka kapeuttaa teosten (ja taiteen laajemmin) vastaanottoa. Tämä on vaikea kohta ja siksi on syytä pysähtyä hetkeksi tien varrella olevaan kuppilaan ja juoda kuppi pohjaanpalanutta mustaa kahvia ja antaa munkkirasvan valua pitkin suupieliä. Samalla voin kaivaa repustani (en siis Louis Vuittonin käsilaukustani) Anu Silfverbergin esseeteoksen Sinut on nähty.

Silfverberg kysyy, voiko taideteos olla hyvä, jos se on feministisessä mielessä kyseenalainen. Tähän kysymykseen on vastattava myös Hosseinin Miesten tarinoiden Jack Kerouacin Matkalla-teoksen analyysiä lukiessa. 

Tämä vastaamispyrkimys on tie, jolla en voi lakata kulkemasta, vaikka tiedän, että totuutta ei ole, ei tule. Pieni kuolema sen sijaan on tarjolla aina, kun tähän kysymykseen juutun.


Koen vaikeimmaksi kirjoittaa kirjoista, jotka feministisestä näkökulmasta ovat monien feministien mielestä tärkeitä, mutta joiden kirjallinen panos on - sanottakoon nyt vaikka - ohut. Tässä yhteydessä joudun aina käymään keskustelua sen kanssa, mitä ovat ne (arvottavat) tekijät, joille pohjaan näkemykseni kirjallisen teoksen hyvyydestä ja tätä pohdintaa seuraavan jatkokysymyksen: miten kirjallisuuden laatukriteerit ovat syntyneet? 

Olemme pääsemättömissä siitä, etteivätkö miesten kirjoittamat kirjat olisi aikojen kuluessa määrittäneet kirjallisuuden laatukriteerejä. 

Kirjallisuuden historia, kanonisointi ja vastaavat jutut. Virginian huone ja rahat.


Totuus: Feministisestä näkökulmasta ansiokas teos ei välttämättä ole kummoistakaan kirjallisuutta. 

Totuus: Feministiset teoket ovat tärkeää kirjallisuutta.

Esimerkki: naiskirjailija kirjoittaa teoksen, jossa kuvaa synnytyskokemuksiaan. Kirjaa kehutaan siitä, että vihdoinkin kuvataan synnytyskokemuksia. Eli: kirja on hyvä.

Paitsi: kirja on kirja synnytyskokemuksista, joka ei vielä kerro mitään sen kirjallisesta laadusta. 

Se saattaa olla hyvä. 

Se saattaa olla olematta hyvä. 

Aihe ja kirjallisuuden laatu eivät automaattisesti korreloi.



Hosseini ottaa tarkasteluun mukaan nykyajalle tyypillisen, samaistumisen kautta tapahtuvan lukutavan. Hän lainaa Maaria Ylikangasta, joka on kirjoittanut tavasta lähestyä fiktiota kohteena, josta lukija pyrkii löytämään "itsensä, aikansa tai omat ongelmansa." Esseessä Kuka minä olen? Hosseini kirjoittaa:


autofiktiona markkinoituja romaaneja käytetään identiteetin vahvistamiseen. Ovatko kertojan kokemukset samaistuttavia? Sitten kirja on hyvä.


Tämän sitaatin paikkansapitävyyden voi kuka tahansa todistaa viettämällä hetken Instagramissa. 


Miksi fiktio ei saisi olla "vaan" fiktiota? Miksi sillä pitäisi olla jotakin erityisiä tehtäviä? Miksi sen pitäisi olla minkään, mukaan lukien, feminismin palveluksessa? Miksi fiktiota monen mielestä pidetään parempana, jos se sisältää yhteiskuntakritiikkiä? 


Minulle ei ole koskaan selvinnyt, mitä samaistuminen varsinaisesti tarkoittaa. Ymmärrän sen teoreettisessa mielessä, mutta en käytännössä. Jos minulta kysytään kirjoista, joiden henkilöihin olen samaistunut seuraa pitkä hiljaisuus, kunnes hädissäni muistan, että voin vastata Sheila Hetin romaanin How should a person be?, jossa on kertoja, joka ihmettelee itseään ja maailmaa tavalla, joka tulee kivuliaan lähelle. 

Usein olen vastannut kysymykseen samaistumisesta toteamalla, että en samaistu kirjan henkilöihin, vaan teoksen sisäistekijään. Tässä kuviossa on vielä selviteltävää, enkä toistaiseksi osaa sitä kovin hyvin kuvata.


Essee Kuka minä olen? edustaa Hosseinin kirjan delillomaisinta osuutta ja kirjallisen vastaanottohuoneeni maalipinnat alkavat kuplia. Kohta syttyy.

Kuka minä olen? sisältää 140 huomiota / väitettä ja alaviitteet numeroituna asteikolla 28-54 kuitenkin niin, että itse tekstissä ensimmäinen alaviiteviittaus on numeroon 30. En tiedä, mikä on tämän epäjohdonmukaisuuden tarkoitus. Ehkä sitä kuuluu ihmetellä.

Ihmettelen. 

Olen ihmetellyt.


Mainitun esseen pointissa 82 Hosseini toteaa


pidän Sally Rooneyn romaaneja ohuina, koska pidän Sally Rooneyn ajattelua ohuena, sanan merkityksessä pinnallinen


Ei liene kovin mahdollista, että ohuen ajattelun kirjailija kirjoittaisi kirjallisesti haastavia ja kovatasoisia teoksia.  


[delete]


Olen alkanut kirjoittaa harvemmin suomalaisten kirjailijoiden teoksista.


[delete]


* * *


Kristilliseen kolminaisuusoppiin peilautuva Tie, totuus ja kuolema asettuu sisältämiensä esseiden suhteen hyvin eri kohtiin asteikkoa, mitä tulee niiden henkilökohtaisuuteen. 

Arabikulttuurin historiaa ja sen vaikutuksia länsimaalaiselle kulttuurille tarkasteleva Etsivä löytää, on faktapainotteinen essee, jonka tiedolliset aspektit on siivilöity osaksi Hosseinin kokemuksia Sisilian matkasta. Esseessä Iranilaisia kirjeitä yleinen ja yksityinen kietoutuvat yhteen, kun Hosseini kirjoittaa rakastetulleen kirjeitä Iranista. 

Herää kysymys: Missä tarkoituksessa kirjeet on kirjoitettu?


*


Tyhjyys ei ole tyhjyyttä. Puuttuva on eniten läsnä.


Menetyksen ammattilaiset kutoo yhteen Hosseinin henkilökohtaiset menetykset. Avioeron ja hänen pikkuveljensä kuoleman tarkastelukehyksenään Leonard Cohenin Hydran saari sekä kreikkalaisen Kafaviksen runous.

Henkilökohtaisuusasteikon kuumimpaan päähän sijoittuu teoksen päättävä essee Aurinkokuningatar, joka kertoo Hosseinin perseen räjähtämisestä, leikkaushoidoista ja niistä haasteita, joita perianaaliabsessi jokapäiväiselle elämälle asettaa.


Selviytymistarinat uupumuksen selättämisestä ovat sosiaalisessa mediassa muotia, mutta psykoosi taipuu huonosti tsemppikertomuksiksi. Kuppa on liian likainen tauti Instagramiin, toisin kuin rintasyöpä.


Myönnän, en ole koskaan aiemmin tainnut lukea mitään yhtä intiimiä kuin Aurinkokuningatar. Kulttuurissa, jossa vain tietyistä sairauksista on soveliasta puhua on suorastaan revolutsioonista tabunkaatoa kertoa lukijalle omista perse- ja paskaongelmista.

Hosseini zoomaa esseessään myös kohti Ludviq XIV:n persereikää. Herra Aurinkokuningas kun kärsi samasta vaivasta kuin Hosseini. Essee laajenee tarkastelemaan ludviginajan puutteellista hygieniaa ja sisältää siinä määrin haisevia osuuksia, että ruokapöytälukemiseksi sitä ei voi useimmille suositella. 

*

Minulle esseiden keskeisin arvo on niiden kyky haastaa ajatteluani ja saada minut näkemään asioita näkökulmista, joita en ole aiemmin tullut ajatelleeksi. On toki lutuisaa, kun joku toinen vahvistaa omaa ajattelutapaa, mutta näin toimivat esseet ovat pikaruokaa, jonka jälkeen uusi nälkä kolkuttelee jo kulman takana.

Tie, totuus ja kuolema pitää lukijansa älyllisesti skarppina. Hosseinin esseiden kohdalla niiden lukeminen on vasta alku. Jos nautintoa haluaa, kannattaa käydä niiden kanssa keskusteluun silläkin uhalla, että saattaa joutua myös epämieluisiin tilanteisiin.


Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema

238 sivua

Gummerus (2021)

sunnuntai 4. huhtikuuta 2021

Je suis Anu, qui est Monica - Anu Silfverberg: Vuodet Monican kanssa (Long Play 99)


"Jos olisin parikymppisenä päätynyt Valkoiseen taloon, minusta olisi varmaankin oitis tullut Bill Clintonin salainen rakastaja, ja sitten olisin kirjoitellut päiväkirjaani, että meillä on erityinen yhteys. Olisin istunut päiväkausia odottamassa puhelinsoittoja ja lakannut syömästä, ja lopulta Bill Clintonin kollegat olisivat pistäneet stopin sille kaikelle, tosin liian myöhään ..."


Oletko koskaan miettinyt, että sinulle olisi Monica Lewinskyn asemassa voinut käydä Bill Clintonin suhteen juuri niin kuin Anu Silfverberg yllä olevassa sitaatissa omalta kohdaltaan pohdiskelee? 

Mitä minuun tulee, en todellakaan menisi takaamaan, ettenkö olisi saattanut tehdä Monicoita.  Ihmiset, joilla on valtaa ovat kiinnostavia, koska heidän seurassaan voi kokea (toki yleensä virheellisesti), että osa tuosta vallasta valuu oman itsenkin päälle.

Totta on myös, että Billissä presidenttinä oli paljon hyvää ja hän oli enemmän meidän naisten ja oikeuksiemme puolella kuin edeltäjänsä. Kuten Silfverberg muistuttaa, Bill kannatti aborttioikeuksia ja nimitti naisia moniin korkeisiinkin virkoihin. 

Ei siis lähtökohtaisesti kaikkein paskin jätkä. Lähtökohdat vaan on 

... lähtökohtia.


*


Monica Lewinsky on Anu Silfverbergin pitkäaikainen kiinnostuksen kohde. Esseessään Vuodet Monican kanssa (Long Play 99) hän käy läpi vuoden 1998 Lewinsky-skandaalia Bill Clinton -skandaalia, sen taustoja ja käsittelyä julkisuudessa ja julkisuuden roolia tapahtumien skandalisoimisessa sekä omia reaktioitaan ja tunteitaan suhteessa tähän skandaaliin sekä skandaalin tapahtumisajankohdan merkitystä sille, miten siihen suhtauduttiin.

Tapahtumisajankohdan merkityksellä viittaan siihen, että metoon jälkeen vastaavanlainen julkinen teilaus, jonka kohteeksi Lewinsky joutui ei enää olisi mahdollista. 

Uskoisin.

Toivoisin.


Bill Clinton muutti Monica Lewinskyn elämän. Tai ei oikeastaan Bill, vaan Lewinskyn ja Billin välinen seksisuhde, jonka yksi kuuluisimmista julkisista kulminaatiopisteistä oli Lewinskyn mekon spermatahra.

Paitsi että ei oikeastaan edes tämä seksisuhde, 

eikä oikeastaan edes tämä spermatahra, 

vaan lehdistö, joka muiden "syntiensä" ohella kantoi kortensa betonipalkkinsa kekoon ja teki myös tästä ihan tavallisesta mekosta eroottis-syntisemmän vivahteen omaavan "cocktail-mekon". 


Silfverberg muistuttaa, että Lewinsky oli vain 22-vuotias, kun hän ollessaan palkattomassa harjoittelussa Valkoisessa talossa ajautui suhteeseen Billin kanssa, joka oli tuolloin USA:n presidentti. Myöhemmin Bill vannoi valan, jota vastaan hän rikkoi valehtelemalla oikeudessa suhteestaan Lewinskyyn. Seurasi skandaali, jonka osana sekä Lewinsky henkilönä että hänen elämänsä joutui ihan harvinaisen ilkeän ryöpytyksen kohteeksi.

Lewinskystä tuli, kuten Silfverberg tuo esiin, vitsien "punchline". Talk show -juontajien pilkan kohde, jonka elämä ja ruumis  - erityisesti seksuaalisuus ja paino - oli vapaata riistaa.  "Amerikan suihinottokuningatar" - kuvasivat lehtiotsikot Lewinskyä.


Mitäköhän itse ajattelin Bill Clinton -skandaalista vuonna 1998? Yritän rekonstruoida.

Vuonna 1998 viimeistelin graduani, jonka kirjoittamiseen käytin vuoden verran. En siksi, etteikö sitä olisi voinut kirjoittaa huomattavasti nopeammin, vaan siksi, että rakastin gradun kirjoittamista. Aiheenani oli vastarinta Alice Walkerin romaanissa Meridian ja teorian puolelta tärkein tyyppini oli Michel Foucault ja hänen käsityksensä vallasta.

Muistelen pohtineeni, että Monicalla ei ole mitään mahdollisuuksia häntä kohtaan käydyssä ajojahdissa. Foucault'n kautta ajattelin luultavasti, että kyse ei ollut ensisijaisesti siitä, että Billillä ihmisenä olisi ollut sen enempää valtaa kuin Monicalla. Kyse oli Billin asemasta, hänen presidenttiydestään, joka positiona on yksi maailman vahvimmista valta-asemista.

Mieleeni tallentui erityisesti Billin lause: I did not have sexual relations with that woman. 

Muistan edelleenkin ihan tarkkaan ne painotukset, jolla Bill tuon lauseen lausui. I did not -lauseista tuli ystäväpiirissäni myös sisäpiiri-ilmaus, johon liittämiämme pro-Monica -vivahteita emme odottaneet ulkopuolisten ymmärtävän.


*


Lukiessani Silfverbergin esseetä ajattelen, että se mitä Lewinskylle tapahtui kytkeytyy viattomuuden menetys -narratiiviin.  Tarvitaan nuori, viaton nainen, vähän niin kuin Thomas Hardyn romaanin Tess of the D'Urbervilles (1891) päähenkilö Tess. 

Silfverberg osoittaa, miten Lewinsky oli jättipotti lehdistölle, joka sai sen omasta valtakiimastaan pullistelevana nöyryyttämään Lewinskyä. Tämä ei koskenut pelkästään ns. keltaista lehdistöä, vaan Lewinskyn yksityiselämää ja hänen tekemisiään ruotivat myös The New York Timesin ja Wall Street Journalin kaltaiset laatulehdet. Edes monet tunnetut feministit, kuten Silfverberg muistuttaa, eivät osoittaneet tukeaan Lewinskylle, vaan sympatiseerasivat Billiä.

Lewinskystä lehdistössä "käytetty sanasto oli voimallisen leimaavaa: hysteerinen, huorahtava, flirttaileva, ärsyttävä, seksipeto ja sen sellaista."

Tutkinnassa Lewinskyä uhkailtiin 27 vuoden vankeustumiolla ellei hän kertoisi tapahtuneesta kaikkea ja salanauhoittaisi keskustelujaan Billin kanssa. Näin tekemällä hän voisi hankkia syytesuojan ja välttää vankilatuomion. Lewinsky ei kuitenkaan luopunut lojaaliudesta Billiä kohtaan, ei edes silloin, kun mukaan vyyhteen vedettiin myös hänen äitinsä.

Mitä kaikkea naiset ehtisivätkään tehdä, jos he eivät käyttäisi niin paljon aikaa miesten tekojen puolusteluun?

*

Luettuani Silfverbergin esseen ensimmäiset 10 sivua kirjoitin muistikirjaani mahdollista myöhempää käyttöä varten lauseen: Je suis Monica. Hämmästykseni oli suuri, kun Silfverberg sivulla 24 kirjoittaa:

"Jos vuosia myöhemmin tuli tavaksi sanoa ”Minä olen Charlie”, niin minä ajattelin juhlallisesti silloin: Minä olen Monica."

Kiinnostava ajatuksellinen sattuma, jonka voisi pukea muotoon: Je suis Anu, qui est Monica.


*

Esseensä alkupuolella Silfverberg käyttää Lewinskystä etunimeä Monica. Etunimen käyttö tuo henkilön lähemmäs, saa hänet vaikuttamaan tutummalta. On kiinnostavaa, että hän myöhemmin kuitenkin päätyy käyttämään Lewinskystä sukunimeä ja vielä kiinnostavampaa on se, missä kohdin Lewinskyn tarinaa tämä tapahtuu.

Silfverberg kertoo, miten Bill Clinton vapautettiin syytteistä ja miten hänen maineensa sen myötä palautui, kun kun taas Lewinskyn kohdalla vastaavaa maineenpalautusta ei tapahtunut. Heti edellisen todettuaan Silfverberg kirjoittaa seuraavassa lauseessa: "Kutsutaan häntä nyt sittenkin sukunimellä, emmehän me edes oikeasti tunne häntä. "

Tärkeitä ihmisiä kutsutaan sukunimellä, kun taas vähemmän tärkeiden kohdalla riittää pelkkä etunimi. Sukunimellä kutsumisen voi nähdä Silfverbergin käyttämänä keinona osallistua Lewinskyn maineenpalautukseen. 


*

Lewinskyn tarina ei ole pelkästään Lewinskyn tarina, vaan hyvin monen nuoren naisen tarina joskin tarinan puitteet Lewinskyn kohdalla olivat suuruudeltaan ihan omaa luokkaansa. Silfverberg summaa, että Lewinsky oli "varoittava esimerkki siitä, mitä maailma oikeasti ajattelee ja haluaa nuorista naisista. Kaikki, mitä heiltä vaaditaan, on jotain, mistä voidaan myös rangaista."

Kuuntelin pari vuotta sitten lähes hypnotisoituna Yleisradion musiikkidraamaa Kikka - tarina tähdestä. Kikan tarina, yhtenä liian monista, todistaa Silfverbergin edellä siteeratun huomion todeksi. Yleisö halusi seksikkään Kikan ja seksikkyydestä Kikkaa myös rangaistiin. Kikan maineenpalautus, johon ansiokkaasti on osallistunut myös Laura Gustafsson näytelmällä Kikka Fan Club, ei häntä itseään enää tavoittanut, mutta uskoakseni muutti monien suhtautumisen Kikkaa kohtaan.


Vuodet Monican kanssa on taattua Silfverberg-laatua. Lewinskyn tarina tulee kuvatuksi monipuolisesti, perustellusti ja sopivan yksityiskohtaisesti. Se on tärkeä teksti, joka osoittaa, miten helppo on joukolla käydä yhden kimppuun ja miten kauaskantoisia seurauksia tällaisella hyökkäyksellä voi olla. Ei pelkästään yksilölle, vaan myös koko sille ryhmälle, johon tämä yksilö kuuluu. 

Niinpä. Dear media, muistakaa kantaa vastuunne.

Muun hyvän lisäksi Vuodet Monican kanssa kannustaa ryhtymään maineenpalautustalkoihin.  Kohteista ei tule olemaan pulaa ainakaan vielä vähään aikaan.