Sirpa Kyyrönen: Nimesi on Marjatta

Alussa on syntymä. Aina.

Luomismyytti. 

Valtavankokoinen muna. 

Sen repeävät kuoret. 

Ja äkkiä kuin ilta siinä on Marjatta.

Sirpa Kyyrösen runokokoelmassa Nimesi on Marjatta munankuoret ovat kovettunutta kohtulimaa. Kaikki tietää, minäkin, että kyse on jostakin muusta munasta kuin seuraavassa sitaatissa:

Kaikki elävä syntyy munasta, kertoo William Harvey vuonna 1651.

Siteerasin miehen lausumaa, koska sillä tapaa kaikesta tulee uskottavampaa.


Kyyrösen runot ovat kaikkien aikojen karkkikauppa. Sen laareissa sano-ja sekä lauseita.

myyttinen immenkalvo

[...]

Sinä olet heikkojen astioiden elastiset seinälihakset.

Kauhani villiintyy, myyjä katsoo minua pahalla silmällä, mutta en välitä ollenkaan. Ahmin. Maistan ensimmäisiä sanoja jo ennen kuin olen ehtinyt kahmia ne pussiini. Patriarkaatti läjäyttää karkkikulhon kannen sormilleni ja Kyyrösen sanat suussani minä saan voiman ja lyön sitä sen turpaan. Ptruu veliseni ja stop tykkänään.

Kun wonder woman on runoja täynnä, sille ei kukaan voi mitään.

Kun Demeter kattaa hedelmällisyyden pitopöydän ja sen hiukset ulottuvat taivaisiin, sille ei kukaan voi mitään.

Kun nainen synnyttäessään lävistää huudollaan koko kaupungin, sille ei kukaan voi mitään.



On run(o)saus. On törkeän heteinen ja eminen meno. Limaisan ruumiillinen bilehippa.

Kokoelman alussa Kyyrönen kirjoittaa uusiksi pyhiä kappaleita. Tunkeutuu patriarkaattisimman linnakkeen porteista ja ikkunoista sisään. Ryminällä.

se joka istuu häpyluun oikealla                         tai vasemmalla

puolella ja syntyy meitä tuudittamaan

[...]

minkä ruumiit ovat yhdistäneet, sitä ei ihminen

voi erottaa

Sivusilmässäni vilahtaa Liv Strömquist.

Nopeat rekisterinvaihdokset. Täräyttävät zoomaukset. Repeytyvät limakalvot, solut.

Tulvavulva. Ylitse(kuukautis)vuotavainen.

ja taittelet vessapaperista pikkuhousuihin taulun

johon veri kirjoittaa sinun nimesi

Verestä olet sinä tullut ja vereksi sinä jälleen muutut. Kuivuneeksi vereksi maksaläiskiksi munan sisältä munankuoren läpi murtautuvaksi. Liman sisällä tanssivaksi oudoksi, kevään uhriksi.

Rajat sulavat. Ihmisen alku ja loppu ovat linnun alku ja loppu. Siiven iskusta alkaa raskaus.

Linnusta olet sinä tullut ja linnuksi palaat. Huulien välissä kysymysmerkki. 

Kenen olivat linnut?



Sirpa Kyyrönen: Nimesi on Marjatta

74 sivua

Otava (2020)

Tommi Melender: Poika joka luki Paavo Haavikkoa

Hyvä Tommi Melender,

Pyydän heti alkuun anteeksi, sillä luin esseekokoelmasi Poika joka luki Paavo Haavikkoa puhelimella ja en kirjoittanut ylös sitaattia kohdasta, jolla haluaisin tämän tekstini aloittaa. Suo siis anteeksi, jos ilmaisuni on vähän sinne päin.

Muistinvaraisesti totean sinun kirjoittavan, että sinun kirjojasi lukee lähinnä noin 1000 henkilön keski-ikäisten akateemisten naisten joukko.

Olen pahoillani. Kuulun juuri tuohon joukkoon.

Sanojesi välistä ymmärrän - ja toki saatan ymmärtää väärin - että toivoisit kirjoillesi myös muunlaisia lukijoita. Toiveesi on kovin inhimillinen, mutta tässä asiassa en valitettavasti voi sinua auttaa. En voi mitään sille, että vaikka en olekaan sinun näkökulmastasi katsottuna kirjojesi ideaalilukija luen niitä silti, enkä pelkästään lue, vaan kirjoitan myös niistä ajatuksista joita tekstisi minussa herättävät.

Sinua lukiessa ajatuksia syntyy aina paljon. Ota nyt edes tämä kehuna, vaikka se onkin keski-ikäisen akateemisen naisen esittämä kehu, eikä yhtä arvokas kuin toivelukijasi kehu.

*

Tämä teksti ei ole arvio Melenderin esseekokoelmasta. Luulisin suurin piirtein tietäväni, miten teksti pitäisi kirjoittaa, jotta se olisi arvio. Arvion kirjoittaminen on niitä asioita, jotka minua harvoin kiinnostaa. Koska minun tekstejäni ei lue läheskään 1000 yhtään mihinkään ryhmään kuuluvaa ihmistä kirjoitan lähinnä itselleni ja sen vuoksi tässä bloggauksessa nostan esiin vain juuri niitä asioita, jotka haluan tästä esseekokoelmasta myöhemminkin muistaa ja joihin luultavasti tulen myöhemmin viittaamaan muissa bloggauksissani.

Itse asiassa näin on jo tapahtunutkin, sillä Anna Burnsin romaania Maitomies käsittelevässä tekstissäni viittasin Melenderin sanoihin siitä, että kafkamaisuuden ymmärtämiseksi ei ole välttämätöntä lukea Kafkaa.

* 

Kun kerron itsestäni, kerron samalla itseäni.

Melender kutsuu Poika joka luki Paavo Haavikkoa teoksensa esseitä muistelmaesseiksi, joka onkin osuvaa, sillä tässä kirjassa lukija pääsee kurkistamaan Melenderin menneisyyteen. Kirjoittamisote on entistä rehellisempi ja rohkeampi, ja mukaan on otettu myös asioita, joista puhumisen nykyinen Melender kokee kiusalliseksi. Tähän joukkoon kuuluu esimerkiksi hänen ns. uskonnollinen aikakautensa eli vuosi herätyskristillisyyden parissa.

Melenderin "uskontovuosi" saa minut kokemaan samaistumisentunteita, sillä minullakin oli nuorena vastaava vuosi - tosin ihan perusluterilaisuuden parissa. Olen huomannut, että uskonnolliset kokemukset ja uskonnollisuus ylipäätään ovat asia, joista on monissa piireissä parempi olla hiljaa, jos haluaa tulla vakavasti otetuksi.

Nyky-yhteiskunnassa vallitsee vahva konsensus sen suhteen, että ajatteleva ihminen ei voi olla uskonnollinen. Tämän vuoksi pieni ääni kiljuu sisälläni iloisesti joka kerta, kun Antti Nylén puhuu katolisuudestaan.

Itse en ole nykyisin kovin kummoinen uskovainen, mutta ovi uskonnollisuuteen on elämässäni jatkuvasti auki ja lausun joka ilta iltarukouksen, kuten olen tehnyt lapsesta asti.

*

Esseistinä Melender on asettanut itselleen kolme sääntöä, jotka siteeraan tähän alle, jotta voin palata niihin helposti myöhemmin:

1) Kirjoita asioista, jotka askarruttavat niin, ettet saa niiltä rauhaa
2) Aloita esseen kirjoittaminen ennen kuin tiedät, mitä aiot aiheesta sanoa
3) Eksy tarpeen tullen aiheestasi, koska harhapolut paljastavat ajatuksistasi sellaista, mitä et ole aikaisemmin tajunnut.

Koen Melenderin säännöt antoisiksi myös omien kirjallisten puuhastelujeni osalta. Minua viehättää erityisesti sääntö nro 3 ja sen tarjoamat mahdollisuudet. Tiukka aiheessa pysyttely muuttuu usein vankilaksi, joka typistää uusien ajatusten syntyä. Mieleni tekee lisätä sääntö nro 4. Se voisi olla:

Uskalla olla epävarma.

*

Sinä samana sunnuntaina, jolloin aloin lukea Melenderin esseitä oli meillä kotona keskusteltu työstä ja sen merkityksestä sekä Ossi Nymanin romaanista Röyhkeys (Teos 2017). Keskustelua oli toki myös maustettu ottamalla mukaan huomioita Pontus Purokurun teoksesta Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi (Kosmos 2019).

Joka tapauksessa tuntui silleen aika jännältä, että samana päivänä törmäsin juuri Ossi Nymaniin Melenderin esseissä. Se tuntui vähän kohtalonsormen hipaisulta. En ole koskaan tehnyt työtä, joka tuottaisi minulle tyydytystä. Käyn töissä pelkästään saadakseni rahaa elämiseen. Kun Melenderin esseistä luen, että hän on luopunut porvarillisesta työstä minun tekee valtavasti mieli lähettää sähköposti, jossa irtisanoudun. En silti tee niin. Ei myöskään ole millään tapaa työnantajani syy, että työni ei anna minulle muuta kuin rahaa.

Olen väärässä työpaikassa. Olen ollut siellä jo pitkään. Olen kuitenkin äärettömän kiitollinen siitä, että työpaikkani on ns. varma työpaikka näinä entistä epävarmempina aikoina.

*

Jos haluaa muutosta on lähdettävä muutoksen tielle. Astun nyt sille.

*

Keskustalaisuus ei vedonnut tyylitajuuni.

En ihmettele. Keskustalaisuus ei varsinaisesti ole mikään Vogue-lehden kansi.




Melender ei pelkää feminismiä. Hän tuo yhteen bell hooksin ja Matti Mäkelän ja kallistuu ensin mainitun puoleen.

Luojan kiitos minut luotiin naiseksi. En kykenisi noudattamaan miesnormatiivia.

Mitä paremmin mies toteuttaa "patriarkaalisen maskuliinisuuden toimintamalleja, sitä vähemmän hän saa osakseen vähättelyä ja ilkkumista."

On vuosi 2020. Joskus sitä on vaikea uskoa.



Poika joka luki Paavo Haavikkoa sisältää Paavo Haavikon ihannointia. Se ei tule kenellekään yllätyksenä ja siksi kerronkin hieman yllättävämmän asian Paavo Haavikkoon liittyen.

Luin nuorena Haavikon runoja. Ne olivat mielestäni oikeaa runoutta ja minusta oli hienoa kertoa muille, että luen Haavikkoa. Niiden pariin minut patisti silloinen rakastettuni väkivaltaa käyttämättä. Väkivallan minua kohtaan hän säästi muihin yhteyksiin.

Joskus en ollenkaan tunne sitä ihmistä, joka joskus olin.

Vaikka esteettinen arvo on kiistanalainen käsite, ilman sitä voi elää vain kirjallisuus, joka on valjastettu palvelemaan pelkkiä poliittisia tarkoitusperiä.

Poliittisia ja kaupallisia (ellei kaupallinen sisälly Melenderin poliittiseen).

Kirjallisuuden esteettisten arvojen puolustamiseksi pitäisi järjestää mielenosoitus. Kirjallisuus ja myyntiluvut asuttavat eri maailmoja ja toisinaan niillä ei ole yhtään mitään tekemistä toistensa kanssa. Oikeus mielipiteeseen tietenkin on, vaikka mielipide olisikin pöllö.

Rachel Cusk kirjoittaa teoksessaan Kunnia (S&S 2020, Kudos)

Oli tavallaan viihdyttävää katsoa, kun Dantelle annettiin yksi tähti viidestä ja hänen jumalaista näytelmäänsä kuvailtiin sanoilla "ihan perseestä" 

Melenderin kirjamaussa on se hyvä puoli, että se usein vastaa omaani. Esseessään Kirjallisuus ja viha hän kertoo, että viime aikaisista suuren suosion saavuttaneista kirjoista pettymyksiä ovat hänelle olleet Nathan Hillin Nix, Anthony Doerrin Kaikki se valo, jota emme näe ja Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta.

Minua ilahduttaa. Olen osannut jättää mainitut teokset lukematta luottaen vaistoni varoitusääneen.

Kaunokirjallinen kulttuurimme on ollut ja on edelleen perifäärinen.

Joidenkin lauseiden ääneen sanominen on tärkeämpää kuin joidenkin toisten lauseiden. Erityisesti silloin, kun ne herättävät vastustusta. Tulee elististinen olo. Se tuntuu hyvältä.

Ei kannata selittää enempää, sillä ne jotka ymmärtävät, ymmärtävät ilman selityksiä. Ne loput eivät ymmärrä, vaikka selittäisi miten.

Puolustan: kirjojen esteettistä arvoa. Puolustan: oikeutta olla elitistinen lukija. Elitismini pitää kädestä Simone de B:tä.

Ei kuitenkaan ole syytä unohtaa, että periferisyydessä on hyvätkin puolensa, kuten mm. suomikumma on osoittanut.


Maaria Ylikangas kirjoittaa tekstissään Horisontin odotus (Tuli ja Savu 1/2020) esseiden ja lukijan välisestä suhteesta. "Essee, perinteisimmilläänkin, herättää lukijassa keskustelijan - montaignelainen tehdasasetus on poissaolevalle ystävälle kirjoittaminen."

En rohkene kutsua itseäni Tommi Melenderin poissaolevaksi ystäväksi, mutta siltä minusta tuntuu. Juuri nyt.



Tommi Melender: Poika joka luki Paavo Haavikkoa
WSOY (2020)

puhelimella luettu e-kirja

Anna Burns: Maitomies

Tommi Melender kirjoittaa esseeteoksessaan Poika joka luki Paavo Haavikkoa (WSOY 2020), että kafkamaisuuden voi tunnistaa kirjallisuudessa, vaikka ei olisikaan lukenut Kafkaa. Anna Burnsin palkittu romaani Maitomies (Milkman) todistaa hänen väitteensä.

Irlantilaisen Burnsin romaanissa uhka ja umpikuja ovat kaikkialla. Ne ovat imeytyneet yhteiskunnan rakenteisiin niin saumattomasti, että niitä on mahdoton päästä pakoon.

Niin se meni. Vainoamista ja saalistusta oli vaikea määritellä, koska se tapahtui pikkuhiljaa. Vähän täällä, vähän tuolla, ehkä, ehkä ei, kenties, en tiedä. Se ilmeni jatkuvana vihjailuna, vertauskuvina, kuvailuna, metaforina.

Burnsin romaanin on sanottu sijoittuvan Belfastiin, mutta itse luin sitä kuvauksena mistä tahansa yhteiskunnasta, jossa rakenteet ovat sortuneet ja elämä muuttunut ennalta-arvaamattoman kaoottiseksi. Maitomiehen kertoja on keskimmäinen sisko, 18-vuotias nimettömäksi jäävä nuori nainen. Nimettömiä ovat myös teokset muut henkilöt ja heidät määritellään sukulaisuussuhteiden kautta. On ensimmäistä, toista ja kolmatta lankoa. On ensimmäistä toista ja kolmatta sisarta. Kukaan ei ole erityinen. Ei erisnimen arvoinen. 

Ennalta pelkäsin, että Maitomies olisi raskasta luettavaa pitkine lauseineen. Olin väärässä. Se oli hypnoottista luettavaa, joka toi mieleeni hetket Satu Taskisen kirjojen parissa. Paikoin tunnistin myös viboja Monika Fagerholmin teoksista.

Maitomies liikkuu ajassa sujuvasti eteen ja taakse, eikä teoksessa ole varsinaista juonta, joka edelleen lisää romaanin henkilöiden identiteetittömyyttä. Ehkä on lauseissa ja niiden väleissä. Ehkä on myös ihmissuhteissa, joka tulee ilmi mm. niin, että päähenkilö seurustelee ehkä-poikaystävän kanssa.

Maitomiehestä on sanottu, että mitään vastaavaa ei ole aiemmin kirjoitettu. Tämä on tietysti liioittelua, mutta ei valhe. Burnsin tapa kirjoittaa on erityinen, hänen tekstissään on aivan omanlaisensa rytmi. Se lienee monelle liikaa, mutta niille (joiden joukkoon kuulun), jotka lukiessaan kelluvat Burnsin tekstin tahdissa tämä romaani on suuri ja mahtava kuin muinainen Neuvostoliitto ilman ironiaa.

On erityisen hienoa, että Burns sai Maitomiehestä arvostetun Man Booker -palkinnon, sillä aivan liian usein kirjallisuuspalkinnot menevät nykyisin ns. suuren yleisön teoksille, jotka ovat juoni/tarinavoittoisia. Suurta pettymystä tästä asiasta olen tuntenut viime vuosina erityisesti Women's prize for fiction -palkinnon suhteen, joka on lähtenyt palkitsemisessaan kaupallisempaan suuntaan aiemman yllätyksellisyyden ja kirjallisuuden kirjallisuudellisia arvoja korostavien kriteerien sijaan.

Ajatella, että vielä muutama vuosi sitten tämän kyseisen palkinnon sai läpeensä kokeellinen Eimear McBriden A Girl is a half-formed thing, kun taas viime vuonna palkinnon pokkasi Tayari Jones romaanillaan An American marriage. Ei jälkimäisessäkään ole mitään vikaa, mutta Jonesin kuvaaman aihepiirin on huomattavasti monisäikeisimmin tavoittanut James Baldwin romaanissaan If Beale Street could talk (1974).

Maitomiestä on verrattu Margaret Atwoodin romaaniin Orjattaresi (The Handmaid's tale, 1985) mutta en koe tätä vertailua kovin onnistuneena. Toki Maitomiehessä naisen asema on erityisen haavoittuva ja vaarat vaanivat naisia kaikkialla, mutta myöskään miehet eivät ole millään tapaa turvassa systeemin arvaamattomilta puuttumisilta kansalaisten elämään.

Sukupuoliroolit ovat Maitomiehessä tiukat ja konservatiiviset, mikä lienee yksi syy siihen, että Orjattaresi on mainittu Burnsin romanain yhteydessä. Nainen toimii yhteisön normien mukaisesti, kun hän menee naimisiin jo varhain, hankkii lapsia ja elää muutoinkin rajoitettua naisen elämää. Päähenkilö on kapinallinen, eikä tämä "naisten urapolku" ole hänen suunnitelmissaan, vaikka yhteisön luoma paine kova onkin.

Burns siirtää yhteiskunnan kahtiajakautumisen konkreettisesti kerronnan ja tekstin tasolle tavalla, jota on hankala kuvata. Vastakkaiset voimat riehuvat ja ottavat mittaa toisistaan. On jatkuva pitkälti pelottavan epämääräisiksi jäävien voimien valtataistelun sotatila. Burns törmäyttää vastakohdat toisiinsa ja antaa niiden räjähtää tekstissään ja viedä viimeisetkin turvallisuudentunteen rippeet romaaninsa henkilöiltä.

Romaanille nimensä antanut Maitomies kuuluu puolisotilaallisiin joukkoihin.  Hän stalkkaa päähenkilöä. Hän saattaa ilmestyä milloin mistäkin. Kamerat räpsähtelevät. Isoveli ei nuku. Yksi mielen harvoja pakokeinoja on jamais vu - armollinen kipeisiin tapahtumiin kohdistuva muistinmenetys.

Maitomiestä henkilönä voisi tarkastella patriarkaatin ruumiillistumana. Hän ei jätä rauhaan ja on uhka silloinkin, kun ei ole konkreettisesti läsnä. Hän rajoittaa päähenkilön elämää ja liikkumista, tunkeutuu mentaalisti hänen kotiinsa ja elää tämän mielessä pelkona, jota vastaan on mahdotonta suojautua.

Maitomiehessä kaikkein toivottomimpia tapauksia ovat feministit. Naisten välinen rintamalinja on piikkilanka-aita, jonka toisella puolella ovat naisasianaiset ja toisella normaalit naiset. Päähenkilö pysyttelee naisasian suhteen neutraalina, mutta yhtä kaikki kaikki hänen tekemisensä käännetään hänen omaksi syykseen. Vallalla on "mitäs menit, mitäs teit, oma vika" -ajattelu. Kenenkään henki ei ole minkään arvoinen ja koska tahansa voi huomata katsovansa aseen piippuun.

Laura Jänisniemen taidokkaasti suomentama Maitomies on suuri romaani, suorastaan valtava. Se on kielellisesti ja kerronnallisesti loistelias, eikä kosiskele ketään, vaan on juuri niin armoton kuin se yhteiskunta, jota siinä kuvataan.



Anna Burns: Maitomies
399 sivua
Milkman (2018)
Suomentanut Laura Jänisniemi
Docendo (2019)

Rachel Cusk: Coventry

Very often the desire to write is a desire to live more honestly through language (s. 181)

Rachel Cuskilla on mieletön taito saada minut pursuilemaan. Häntä lukiessani olen kuin mekko, joka ratkeilee saumoistaan ja jokainen sauman repeytymisestä lähtevä ääni on kiihkeää musaa korvilleni.

Cuskin trilogia - Ääriviivat, Siirtymä, Kunnia - ovat saaneet minut tuleen. Ovat saaneet palamaan liekillä, jota vastaan kohtuullisuuden vaahtosammutin on täysin turha kapine. On liian ihanaa olla innoissaan. On mahdotonta olla olematta innoissaan, vaikka innoissaan ollessani tiedostan liiankin hyvin oman naurettavuuteni. En silti välitä. Olen rakastunut teini. Piirrän RC-sydämiä pulpettiin.

Erityisesti Cuskin Kunniasta kirjoittaessani en pystynyt pysymään kohtuudessa. En saanut itseäni fokusoimaan, sillä sanottavaa oli niin paljon ja sanottuani mitä sanoin jouduin panemaan merkille, että ihan liikaa oli jäänyt sanomatta.

Tällä kertaa olen viisaampi. Se on suunnitelmani. Suunnitelmat pitävät joskus paikkaansa.

Olen sanonut useammankin kerran, että Rachel Cusk ja Deborah Levy ovat lempikirjailijoitani. Coventryn luettuani tiedän ainakin osittain syyn, miksi näin on. "Syyllisen" nimi on mm. Simone de Beauvoir.

*

Jotta en jäisi pyörimään pelkästään omaan hybrikseeni tulkoon todetuksi, että Coventryn ensimmäiset tekstit eivät saaneet salamoita satamaan päälleni. Ehdin jopa tuntea pettymystä. Että mitä? Olenko lukemassa Cuskilta kirjaa, josta en innostu intensiteetillä, jota olen kokenut hänen aiempien teoksiensa parissa.

Tilanne oli ohimenevä. Vikakin mitä luultavimmin enemmän minussa kuin Cuskin kirjoittamassa.

Coventry on jaettu kolmeen osaan ja näistä viimeisessä Cusk lukee mm. Edith Whartonin, D.H. Lawrencen ja Natalia Ginzburgin teoksia. Näissä teksteissä tulee ilmi, miten syvälle lukemaansa Cusk pääsee. Niitä voisikin hyvin kutsua esseistisiksi kirjallisuuskritiikeiksi, joista kannattaa ottaa opikseen.

*

Coventryn hieman kolean alun jälkeen alkoi tapahtua. Ensimmäinen välähdys syntyy siitä, kun Cusk kirjoittaa, miten remontoitu koti hermostuttaa häntä. Touche! Tunnistan tämän niin hyvin. Kun kaikki on killtävää ja puhdasta minulle tulee tarve pitää tuo sama kaikki kiiltävänä ja puhtaana. Joudun jatkuvasti pelkäämään, että likaan, aiheutan naarmuja ja muita kulumisen jälkiä. Tulee stressi, sillä onhan niin paljon muuta tärkeämpää kuin kodin kiillottaminen. Ja se, että joku sanoo tämän ääneen ja erityisesti se, että tämän sanoo ääneen joku, jota suuresti ihailen aikaansaa minussa suurta helpotusta. En ole kokemukseni kanssa yksin ja voin mainiosti siirtää keittiöremontin toteuttamisen hamaan tulevaisuuteen.

Sen jälkeen kun kylpyhuoneemme remontointiin olen yrittänyt pitää sitä moitteettoman puhtauden tilassa. Aika monta sivua on jäänyt tämän toiminnan takia lukematta, mutta kylppäri kiiltää ja olen sen tähden vähän parempi nainen. Eikö niin?

Cusk siteeraa Duras'ta, joka on sanonut, että "the house a woman creates is a utopia". Koti ei ole koskaan valmis. Sen eteen voisi aina tehdä enemmän. Se on vaativa kita, joka haluaa haistella puhdistusaineita ja lipoa siivoushanskoja. Se on jättimäinen suu, joka muistuttaa, että kai minä huomasin, että tuossa noin vähän repsottaa ja jalkalistoissa on pölyä. Olethan muistanut imuroida jääkaapin taustan?

Monille koti, kirjoittaa Cusk, on itseyden jatke. Usein se on sitä erityisesti naisille, mutta on tietysti myös miehiä, joiden kohdalla asia on niin. Koti ei ole enää pelkästään koti, vaan se on saman "haavoittuvuuden, neuroottisuuden ja ylpeyden" alainen kuin ihmisen itseys muutoinkin. Olet sitä mitä kotisi on.

*

Olen huono lukemaan ns. äitikirjallisuutta. Se on laji, josta usein hyvin huonosti tunnistan itseni. Koen ulkopuolisuutta. Jään oven taakse koputtelemaan, eikä minulle avata.

Ja sitten tulee paikalle Rachel Cusk ja kirjoittaa tavalla, johon samaistun niin, että en moneen hetkeen pysty mihinkään, vaan luen seuraavia sanoja yhä uudestaan ja uudestaan.

And yet this cult, motherhood, was not a place where I could actually live. It reflected nothing about me: its literature and practices, its values, its codes of conduct, its aesthetic were not mine. It was generic too: like any cult, it demanded a complete surrender of identity to belong to it.

Cuskin kuvaama kulttia vasten olen huijariäiti, mutta en ole sitä enää yksin. Vieläkin, vaikka tyttäreni on jo melkein täysi-ikäinen, saatan havahtua siihen, miten oudolta tuntuu, kun hän käyttää minusta sanaa äiti. Ai kuka? Ai siis minä?

Äitiys on minussa kaikkein syvimmällä, mutta se ei määritä koko identiteettiäni.

Äitinä olen usein ollut myös isä. Potentiaalinen isyyteni kävi havainnollisesti ilmi, kun olin Turussa ystäväyksinhuoltajan ja hänen tyttärensä kanssa. Tytöt - noin 6-vuotiaat tapahtuman aikana - saivat päähänsä leikkiä perinteistä ydinperhettä ja nimittivät minut isäksi. Se oli heidän mielestään niin hauskaa, että he isättelivät minua siinä määrin ahkerasti, että koko Turun kauppatorin asiakaskunnalle isyyteni kävi harvinaisen selväksi.

*

Esseessä Shakespeare's Sisters Cusk pohtii kysymystä naiskirjoituksen olemassaolosta sekä naisen asemasta kirjoittajana.

Kun kuulen sanan naiskirjoitus minua alkaa hengästyttää. Päässäni syttyvät valot, jotka heijastavat nimiä Kristeva, Irigaray, Cixous. Kysymys sukupuolen ja kirjoittajan välisestä suhteesta on hankala. Se voidaan välttää määrittelemällä naiskirjoitus kirjoittamisen tavaksi tai tekniikaksi, joka ei ole yhteydessä kirjoittajan sukupuoleen. Tämäkään ei ole ongelmatonta, sillä naiskirjoituksen voima nousee osin juuri siitä, että se on naisten vallankumous kielessä. Tästä taas seuraa, että naiskirjoituksesta puhuttaessa naiset helposti tullaan eristäneeksi omaan lokeroonsa eli käy juuri päinvastoin kuin mitä naiskirjoituksella on haluttu saavuttaa. Sen sijaan, että se olisi keino astua siihen samaan kielen symboliseen järjestykseen, jota miehet ovat pitäneet hallussaan se näyttäytyy enemmänkin marginaalisena poikkeustilana.

Ja sitten on vielä se, että pitäisi määritellä nainen ja mies, joka on hankalaa - ellei mahdotonta - sortumatta lokerointiin. Ja sitten on vielä se, että pitäisi tarkastella biologisen sukupuolen/sukupuolettomuuden ja kirjoittajan sukupuolen/sukupuolettomuuden välistä yhteyttä. Ja sitten on vielä se sukupuolen käsite, joka jököttää edessäni kuin kalliolohkare. Ja sitten on vielä se, että sukupuoli (mitä ikinä se onkin) asuu aina jossakin ruumiissa ja ruumiin ja kirjoittamisen välillä on suhde, joka ei voi olla vaikuttamatta kirjoittamiseen.

Ja sitten on vielä se, että jokaisen edellä mainitun kysymyksen käsittely vaatisi vähintään yhden väitöskirjan.

Cuskin määritelmä naiskirjallisuudelle on, että se on kirjallisuutta, joka ei voisi olla miehen kirjoittamaa. Hän ottaa - ainakin tässä yhteydessä - naisen ja miehen kategorian annettuina, joka yksinkertaistaa hänen näkemyksiään ja herättää minussa epämukavuutta.

Cuskin mukaan naiskirjoituksesta puhuttaessa on olennaista muistaa, että kyseinen termi ei viittaa pelkästään naisten kirjoittamaan kirjallisuuteen, vaan kirjallisuuteen, joka syntyy tyypillisesti feminiinisinä pidetyissä olosuhteissa ja on niiden muokkaamaa. Hän ei viittaa edellä mainitsemiini ranskalaisiin feministiteoreetikoihin (luojan kiitos, koska sen vuoksi minunkaan ei nyt tässä tarvitse käsitellä heitä enempää), vaan ottaa kompassikseen Simone de Beauvoirin ja Virginia Woolfin.

De Beauvoirin ajattelussa vapauden ja taiteen välinen suhde on keskeinen. Hänen mukaansa vapaus voidaan antaa naiselle, mutta nainen ei voi koskaan olla tilanteessa, jossa hänellä olisi aina ollut tämä vapaus. Adrienne Rich on todennut pitkälti samoin kirjoittaessaan, että "no woman is really an insider in the institutions fathered by masculine consciousness."

Cusk siteeraa edelleen De Beauvoirin ajatusta siitä, että nainen hillitsee kirjoittamistaan tullakseen kirjallisen maailman hyväksymäksi ja uhraa originaliteettinsa ja mahdollisuutensa suuruuteen tämän hyväksynnäntarpeen vuoksi.

Teoksessaan Things I don't want to know Deborah Levy on kiinnittänuyt huomiota samoihin De Beauvoirin kirjoittamiin tekstikohtiin kuin Rachel Cusk. Kun panen tämän merkille, saan samalla lisävalaistusta siihen, miksi juuri sekä Cusk että Levy vetoavat minuun niin vahvasti. He vaikuttavat tutkivan naisten kirjoittamista paitsi samaan ajatusperintöön nojaten, tekevän myös pitkälti yhteneviä johtopäätöksiä kysymyksistä, jotka minuakin kiinnostavat eniten. Ei siis ihme, että heitä lukiessani tunnen olevani naisten kirjoittamisen olennaisimmassa ytimessä.

Cusk jatkaa de Beauvoirin ajatuksia toteamalla, että moni naiskirjailija ei kenties halua käsitellä ns. naisspesifisiä aiheita. Tällä hän käsittääkseni viittaa siihen, että ns. naisten kysymyksiä käsittelevä kirjallisuus ei omaa mahdollisuutta tulla arvostetuksi suurena kirjallisuutena. Saman asian Virginia Woolf on todennut kuuluisaksi tulleessa näkemyksessään sotakirjallisuuden ensisijaisuudesta verrattuna naisten tunteita käsittelevään kirjallisuuteen. Cusk kirjoittaa:

A scene in a battle-field is more important than a scene in a shop - everywhere and much more subtly the difference of value persists. (s. 168)

Edellä mainittua taustaa vasten Cuskin trilogia voidaankin nähdä vallankumouksellisena tekona suhteessa kirjallisuuteen imeltynyttä arvo- ja erottelujärjestelmää kohtaan.

Olen harvoin - itse asiassa en ehkä koskaan - törmännyt tekstiin, jossa kyseenalaistettaisiin Woolfin näkemys oman huoneen tärkeydestä naisen kirjoittamiselle. Shakespeare's sisters -tekstissä Cusk kuitenkin tekee niin ja tarkastelee omaa huonetta osana omistamista, ie. perinteisesti miehisinä pidettyjä arvoja. Olen nyt heikoilla vesillä, sillä vaikka olen lukenut tämän kyseisen esseen useampaan kertaan en siltikään ole varma, ymmärränkö oikein, mitä Cusk haluaa sanoa.

Tulkitsen Cuskin tarkoittavan, että oma huone on miestila ja kirjoittaessaan omassa huoneessa nainen kirjoittaa ikään kuin miehisen kulttuurin sisältä päin ja luo kirjallisuutta miestodellisuudesta käsin.

The room itself may be the embodiment of those [male] values, a conception of 'property' that is at base unrelated to female nature. (s. 171)

Cuskin näkemyksestä ajatukseni kulkeutuvat Fredrika Runebergiin, joka kirjoitti toisella kädellä ja hämmensi puuroa toisella. Jos yhtään olen käsittänyt Cuskin näkemykset oikein niistä loogisesti seuraisi, että Fredrika Runeberg kirjoitti naiserityisemmissä olosuhteissa kuin ne naiskirjailijat, jotka
taistelivat sen eteen, että he saivat oman huoneen, jossa kirjoittaa.

Tässäpä mietittävää pitkäksi aikaa.



Rachel Cusk: Coventry
248 sivua
Faber & Faber (2019)

Joni Pyysalo: Ostetaan myydään

M.A. Numminen vai Agit Prop?

Joni Pyysalon Ostetaan myydään on runokokoelma, joka on paikoin kuin tehty laulettavaksi ääneen.

Pohtiessani kuka parhaiten sopisi Pyysalon runojen laulajaksi vahvimmiksi vaihtoehdoiksi muodostuivat M.A. Numminen ja Agit Prop. Tämä ei ole mikään passivinen teksti, joten nyt on sun vuoro. Havainnollista runojen laulullisia elementtejä seuraavien sitaattien avulla

älä unohda niitä joiden on siedettävä loputtomasti, älä niitä joiden on vain kestettävä, älä unohda niitä jotka vangitaan, älä niitä joita kidutetaan, älä niitä jotka tapetaan 

[...] 

älä usko valmiita oppeja, älä anna myydä itsellesi mitä et halua, älä myy itseäsi, älä anna kertoa mikä on omaksi parhaaksesi 

[...] 

älä allekirjoita lukematta, älä työnnä naulaa pistorasiaan, älä istu hellalla, älä täytä näkymättömiä kaavakkeita

*

Pyysalo on nimennyt kokoelmansa käyttörunoelmaksi, mikä onkin osuvaa, sillä kyseessä on eräänlainen runouden puuhakirja, jossa lukija pääsee vastaamaan monivalintatehtäviin ja mm. korjaamaan toimimattoman runon ongelmia.

Runot on varustettu alaviitteillä, joilla on erilaisia tarkoituksia, joista perimmäisiä en väitä tietäväni. Alaviitteet korostavat, kyseenalaistavat, tukevat, käyvät dialogia Pyysalon runojen kanssa. Niissä on läsnä varsin kirjava joukko, josta löytyy niin James Bond, Ice-T, liuta runoilijoita kuin kaikenkarvaista sakkia.

Pyysalon runoja tarkastellessa on hyvä myös pitää mielessä kokoelman motto, joka on lainaus Tapio Rautavaaran tunnetuksi tekemästä laulusta Juokse sinä humma. Ei tosin siitä kohdasta, joka on oma lempikohtani, joka on se kohta, joka menee näin: voi kuinka pieninä palasina onkaan sun leipäsi maailmalla.

Maailman isommat ja pienemmät palaset ovat tukevasti läsnä Pyysalon kokoelmassa. Usein ostetaan ja yhtä usein myydään. Kaupat ovat kannattavia tai sitten eivät.

Pyysalo osaa olla myös varsin hauska ja toisinaan hän tekee sen sillä tapaa ilkikurisella tavalla, johon voi törmätä esimerkiksi Harry Salmenniemen novelleissa tai Gertrude Steinin Herkissä napeissa.

Goethe ei juontanut televisiovisailuja. 

[...] 

0 % ämpäreistä haluaa olla kala. 

[...] 

Mikseivät puut kurista meitä kun nukumme

Hyvän absurdin tavoin Pyysalon runot saavat kiinnittämään huomiota asioihin, joita ei yleensä tule ajatelleeksi. Tämän voisi sanoa hienommin niin, että Pyysalon runoilla on tajuntaa laajentava vaikutus.

*

Ostetaan myydään irrottaa lukijansa ymmärtämisen pakosta. Se on helpottavaa. Sen yhteyteen tekisi mieli liittää sana vapaus ja kirjoittaa se fontilla, joka estää vapauden olemuksen pohtimisen. Lisätä vielä varmuuden vuoksi kyltti: J.-P. Sartrelta pääsy kielletty.

Teoksen lopusta löytyy erinäisiä liitteitä, joista liite 6 on nimeltään Lapset kysyvät. Mainitsen sen tässä siksi, että monet Pyysalon runojen herkullisuuksista ovat läheistä sukua lasten esittämille kysymyksille. Koska olen aikuinen en voi kysyä kuin lapsi, joka kysyy "Onko jääkaapissa koskaan kesä?"

Tai voin. Voin siinä mielessä, että kysymistäni ei voi kukaan varsinaisesti estää. On ihan mahdollista, että menisin vaikka lähimpään Alepaan ja kysyisin jokaiselta asiakkaalta, että onko jääkaapissa koskaan kesä?

Mitä ajattelet, että tuosta kyselemisestä seuraisi?

Voisitko sinä kuvitella, että menisit Alepaan kysymään tuota kysymystä?

*

Pyysalon runot saavat toivomaan, että aikuinen voisi olla joissakin jutuissa enemmän lapsen kaltainen, vaikka ei olisikaan runoilija. Että voisimme hämmästellä enemmän ja ottaa asioita vähemmän annettuina ja sellaisina kuin ne nyt vaan ovat ja ovat aina olleet ja niiden kuuluu olla silloin, kun aikuisesta ihmisestä on kysymys.

Ostetaan myydään sisältää paikoin vahvaa yhteiskuntakritiikkiä, joka muistuttaa siitä, että toisinkin voisi olla, mutta me pässit olemme päästäneet asiat siihen pisteeseen, missä ne nyt ovat. Toisinkin voisi olla.



Joni Pyysalo: Ostetaan myydään. Käyttörunoelma
80 sivua (joista viimeinen musta sivu lähti lukiessa irti. anteeksi kirjasto)
WSOY (2013)

Vappu Kannas: Rosa Clay

Onko Rosa Clay uusi Stoner? Siihen sillä on ainakin kaikki mahdollisuudet.

John Williamsin Stonerin tapaan Rosa Clay puhuttelee ihmisen kaikkein inhimillisimpiä psyyken osia. Se koskettaa ja kirpaisee. Se muljahtelee sydänalassa.

Rosa Clay on fiktiivinen kuvaus todellisesta historiallisesta henkilöstä. Vuosina 1875-1959 elänyt Rosa Clay oli ensimmäisiä afrosuomalaisia. Hänet adoptoitiin Suomeen 13-vuotiaana Ambomaalta, jossa hänen kasvattivanhempansa toimivat lähetyssaarnaajina. Rosan biologisista vanhemmista isä oli valkoihoinen eurooppalainen, äiti taas tummaihoinen afrikkalainen. Vuonna 1904 Suomessa opettajaksi opiskellut Rosa muutti Amerikkaan, jossa hän vietti loppuelämänsä.

Kannas kuvaa Rosan lapsuutta, joka oli kovaa kohtelua täynnä. Kasvattiäidilleen hän oli "harmi ja taakka", kasvatti-isä taas näki hänet "kuin varjon". Erityisesti kasvattiäidin käytös Rosaa kohtaan oli julmaa, eikä hän lakannut muistuttamasta Rosaa siitä, että tämä on erilainen kuin muut. Uskonnon avulla hän oikeutti tekonsa omantunnon tuskia kokematta. Erityisen käyttökelpoinen Rosan kasvattiäidille oli raamatun jae, jonka mukaan "se vitsaa säästää, joka lastaan vihaa".

Helppoa ei ollut Rosalla myöskään opettajakoulutuksessa tai opettajajantyössä Mustinlahdella ja myöhemmin Tampereella.

Kannas lähestyy suurella herkkyydellä Rosan tunteita ja sitä, miten tämä tummaihoisena on yksin tavalla, jota muiden hänen ympärillään on mahdoton ymmärtää. Ihonväri on paitsi huutomerkki myös tehokas eristäjä.

Ihmisten on mukavampi ajatella, että sieluni on vielä Afrikassa. He uskovat, että kuulun todella vain sinne missä synnyin.

Oikeus kotimaahan on Rosalle kaikkea muuta kuin itsestäänselvää. Hänen muistonsa Afrikasta ovat hataria ja välähdyksenomaisia. Useimmat Suomalaiset taas eivät ole valmiita hyväksymään häntä joukkoonsa, vaan hän on heille kummajainen ja outo toinen.

Rosaa seuraa toiseuttava katse, missä hän sitten kulkeekin. Kannas tuo esiin viiltävän tarkasti, miten muiden katseiden alla Rosa on kuin nähtävyys, mutta miten identiteetin tasolla hän on tuskin olemassa. Stuart Hall kirjoittaa teoksessaan Identiteetti, miten itsensä tunnistaminen mustaksi on prosessi, jossa "identiteetti tunnistetaan eron kautta" ja miten "musta on identiteetti, joka täytyy oppia." Ympäristössään ainoana tummaihoisena mustan identiteetin oppiminen on Rosalle kuitenkin käytännössä lähes mahdotonta. Jatkuvasti korostuu hänen eronsa muista ilman, että olisi olemassa ketään, jonka kokemuksiin hän voisi samaistua.

Minua ei voi palauttaa, tässä minä olen. Muut näkevät silti minusta vain hiukset ja ihon, vaikka olen myös rystyset, suonet ja kynnet.

Sosiologian piirissä klassiseksi näkemykseksi identiteetin muodostumisesta on Hallin mukaan vakiintunut käsitys, että "identiteetti muodostuu minän ja yhteiskunnan välisessä vuorovaikutuksessa". Kannaksen romaanissa Rosan vuorovaikutusta muun yhteiskunnan kanssa määrittää hylkimisen prosessit. Jopa silloin, kun hän rohkaistuu puhumaan opettajakollegalle itsestään hän joutuu huomaamaan, että hänen omaa elämäänsä määrittävät tekijät, joita toisen on hyvästä tahdosta huolimattakaan mahdotonta ymmärtää. Yksinäisyys kietoutuu Rosan ympärille kuin peitto, joka ei tuo turvaa, vaan eristää.

Olen kuullut tarinoita kesyistä karhuista, jotka joku metsästäjä on vanginnut ja opettanut tavoilleen ja näytellyt yleisölle maksua vastaan kiertävillä markkinoilla.

Kannaksen kuvaus tuo mieleeni Marja-Leena Mikkolan runon Tyttö ja tanssiva karhu. Tytön paikalle on helppo asettaa yhteiskunta ihmisineen ja Rosa ihonvärinsä vuoksi muista erottuvana on runon karhu, jonka tekemisiä muut valvovat ja määrittävät ja jonka ihmisarvoa nämä ahtavat loputtoman ahneisiin kitoihinsa. Mikkola kirjoittaa:

Ja karhu, karhu tanssi, / kun tyttö rumpua löi, ja niin kuin aurinko kuuta / hän karhun sydäntä söi.

Rosan tilanne muistuttaa bonsai-puun koulimista tai Kiinassa harjoitettua nuorten tyttöjen jalkojen sitomista. Hänen kohdallaan kyse ei vaan ole pelkästään jaloista, vaan koko hänen persoonastaan.

Rosa Clay ei ole perinteinen fiktiivinen elämäkerta teoksen nimihenkilöstä, vaan siinä Kannas kirjoittaa auki myös omat pohdintansa mm. sen suhteen kenellä on oikeus kirjoittaa toisen ihmisen tarina. On tärkeää, että nämä osuudet ovat teoksessa mukana, sillä ilman niitä Kannasta olisi aivan liian helppo syyttää kulttuurisesta omimisesta.

Sofi Oksanen vastasi eräässä tv-haastattelussa kysymykseen kulttuurisesta omimisesta suunnilleen niin, että on parempi kertoa tarina, joka ei muutoin tulisi kerrotuksi kuin jättää se kertomatta sen vuoksi, että saattaisi joutua syytetyksi kulttuurisesta omimisesta. Oksasen sanat olivat useasti mielessäni lukiessani Rosa Claytä. Samaistuin myös vahvasti kirjailijan tästä asiasta käymiin pohdintoihin, sillä ne palauttivat mieleeni omat sisäiset taisteluni ajalta, kun kirjoitin gradua Alice Walkerin romaanista Meridian.

Kannas tiedostaa oman valtansa Rosan tarinan suhteen.

Kuinka helppo minun on jatkuvasti kävellä hänen ylitseen.

Toisen ihmisen tarina kertominen on aina valintoja ja vallankäyttöä. Kannas kuitenkin lähestyy Rosaa hyvin hienovaraisesti ja kunnioittavasti ja tämän tarinan kirjoittamiseen liittyviä ongelmia kiistämättä. Toki on muistettava, että tämä on minun valkoisen ihmisen mielipiteeni asiasta.

Rosa Claytä lukiessa kuljen 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen Vappu Kannaksen taitavassa opastuksessa. Kuljen siihen kohtaan, jossa lukee afrosuomalaisten historia. Tämä kohta on kauan humissut pitkälti tyhjyyttään. Kannaksen romaanin jälkeen siinä on Rosa Clay ja hänen elämäntarinansa. Siinä on puu, jonka juuret kasvavat kohti nykypäivää. Siinä on tarina, jonka toivoisin sinunkin löytävän.





Vappu Kannas: Rosa Clay
381 sivua
S&S (2020)

Kiitos kirjasta kustantamolle!




Stuart Hall: Identiteetti. Suomentanut ja toimittanut Mikko Lehtonen ja Juha Herkman (Vastapaino 1999).

Sinikka Huusko: Suolaruusu

En tiedä, mitä sanoisin. En ole varma edes siitä, haluanko sanoa ylipäänsä mitään. Tai pystynkö edes.

Suolaruusu on yksi järkyttävimmistä runokokoelmista, joita olen lukenut. Siinä kuvataan lapsen kokemuksia seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja pohjatekstinä Huusko käyttä Vladimir Nabokovin ristiriitaisia tunteita herättävää romaania Lolita.

Olin alunperin ajatellut, että kirjoittaisin Suolaruususta yhdessä Sara Stridsbergin romaanin Darling river kanssa, sillä myös Stridsbergin teos pohjaa Lolitaan. En kuitenkaan saanut luetuksi Darling Riveriä loppuun, eikä tähän ollut syynä se, että romaani olisi huono. Ei ollenkaan, se vaan osui aikaan, jolloin sen lukeminen tuntui liian raskaalta. Samaa ongelmaa koin myös Huuskon runojen kanssa. Kesti kuukauden päivät, että sain luetuksi Suolaruusun läpi edes kertaalleen.

Teoksen yhteys Lolitaan tehdään selväksi heti alussa

Kimeä-äänisten enkelten joukkoturma

helteisessä risteyksessä

sinun maksaläikkäinen kätesi 

ohjauspyörällä Humbert Humbertilainen

Suolaruusu sisältää lukemattomia kohtia, jotka ovat niin täynnä kipua, että en halua ottaa niistä edes sitaatteja tekstiini, vaikka niin tekemällä tekstistäni tulisi vaikuttava ihan ilman omia ansioitani.

Onko nuorella tytöllä tässä maailmassa mitään realistisia mahdollisuuksia Humberteja vastaan? Ei pitäisi kysyä, koska silloin alkaa odottaa itseltään vastauksia. Silloin joutuu huomaamaan, että tekisi mieli tarttua teräaseeseen ikään kuin se olisi joku ratkaisu.

Suolaruusun väri on verinen.

Oksettaa. Kuvottaa. Tekee mieli paeta. Juosta paikkaan, joka on täynnä pelkkää hyvää ja uskoa, että sellainen paikka voisi olla olemassa.

Suolaruusun lukeminen tuntuu vatsassa. Suolet panikoivat.

Kuvatessaan nuoren tytön kokemuksia Huusko samalla tuottaa runoillaan lukijassa tytön tunnekokemuksia. Ei vähäinen ansio, mutta kylläkin karmaiseva. Lukijana jään näiden runojen armoille. Olen kenttä, jonka poikki Humbert kulkee ristiin rastiin, eikä minulla ole mahdollisuuksia pistää vastaan. Tulen tallatuksi.

Kun mietin, mitä tästä teoksesta voisin sanoa törmään Laura Gustafssonin subliimia käsittelevään tekstiin Tarve tuijottaa suu auki.  Hänen mukaansa "emotionaaliseti kestämättömän rajoille menevä kokemus aiheuttaa subliimin tunnetilan." Kysyn itseltäni: olenko subliimin vallassa?

Gustafsson kirjoittaa edelleen, että subliimin kokemus saa ihmisen suun menemään O:n muotoiseksi ja jatkaa, että "O on sitä, että miltei musertuu jonkin liian suuren aiheuttamaan paineeseen." Tämä kuvaa hyvin tuntemuksiani Suolaruusun parissa. Minä todellakin lähes muserrun sitä lukiessani kerta toisena jälkeen.

Edmund Burke liittää subliimin alkujuuret kauhun (terror) kokemukseen. Subliimi on hänen mukaansa yhteydessä ihmisen voimakkaimpiin tunnekokemuksiin.

Huomaan selaavani Burken teosta kuin se olisi turvapaikka. En ihan kestä kaikkea sitä, mitä Suolaruusu minussa aiheuttaa.

Jos mistä Suolaruusu on osoitus, niin siitä, että sanojen valta on suunnaton. Subliimista puhuminen Huuskon runojen yhteydessä tuntuu sekä oikealta että jotenkin myös väärältä. Panen merkille, että edellisen lauseen kirjoittaessani suuni oli O:n muotoinen.



Sinikka Huusko: Suolaruusu
118 sivua
Kulttuurivihkot (2019)



Laura Gustafsson: Tarve tuijottaa suu auki - Subliimin kokemus ja taide ihmeen alueena. Niin & Näin 1/2020

Edmund Burke: A Philosophical Enquiry into the Sublime and Beautiful. And other Pre-Revolutionary writings (Penguin Classics 1998/1757)

Kosketus - Anu Silfverberg: Hellät apinat (Long Play)

Kukaan ei ole koskettanut minua moneen viikkoon. Olen niin yksinäinen ja ihoa vailla, että halaan itseäni.

Melko tarkkaan nuo sanat oli kirjoitettu korttiin, jonka ystäväni lähetti Pariisista muutama vuosi sitten. Opinnot kyllä sujuivat paikallisessa yliopistossa, mutta ihosta oli tullut kosketusta huutava pinta.

Anu Silfverbergin Hellät apinat on punnittu, äärimmäisen ajankohtainen ja tutkimustietoon perustuva puheenvuoro kosketuksen merkityksestä ihmisen hyvinvoinnille.

Koronavirus on tehnyt kosketuksen tarpeesta uudella tavalla näkyvää.

Silfverbergin tavoin olen itsekin kiinnittänyt huomiota siihen, miten paljon elokuvissa ja tv-sarjoissa ihmiset koskettelevat toisiaan. Olen huomannut kummastelevani puoliääneen, kun olen katsonut kuvaa isommasta joukosta, jonka jäsenet halailevat spontaanisti. On tuntunut siltä, että he elävät jossakin toisessa maailmassa kuin missä itse tällä hetkellä elän.

Aiemmin luin kirjoja, joissa vallitsivat poikkeusolosuhteet ja kirjan kannet sulkiessani palasin normaaliin maailmaan. Nyt tuntuu, että asia on päinvastoin. Lukemissani kirjoissa olosuhteet ovat usein enemmän normaaleja kuin tilanne, jossa itse tällä hetkellä elän.

Silfverberg lähestyy kosketuksen elintärkeyttä mm. yhdysvaltalaisen psykologin Harry Harlow'n apinatutkimusten kautta. Niissä kävi ilmi, että emostaan eristetty apinanpoikanen valitsi mieluummin kankaisen kuin metallisen emonkorvikkeen, vaikka edellinen ei tarjonnut sille ruokaa. Kosketustuntuma oli apinavauvalle ruokaa tärkeämpi tarve.

Iho on ihmisen suurin elin, eikä sen kokemaa nälkää voi ravita kuin toinen ihminen.

Kosketus on ensimmäinen ja tärkein kommunikaatiovälineemme, paljon ennen kieltä

Yllä oleva sitaatti kuuluu sosiaalisesta kosketuksesta väitöskirjan kirjoittaneelle Juulia Suvilehdolle. Paitsi korona-aikaan liittyvää ihmisten (pakko)eristämistä se saa minut miettimään vauvan tarvetta tulla kosketetuksi.  Miksi niin usein "eristämme" lapsemme vaunuihin ja rattaisiin? Miksi vauva kantoliinassa ei ole enemmän sääntö kuin poikkeus?

Kun tyttäreni oli pieni hän ratkaisi rattaat vs. kantoliina -kiistan näppärästi protestoimalla kovaäänisesti rattaita vastaan. Niiden pääasialliseksi tehtäväksi vakiintuikin nopeasti kauppaostosten kuljettaminen.

Elämänkaaren toisessa päässä ovat vanhukset, joiden oikeutta elämään on lähdetty turvaamaan eristämällä heidät koteihinsa ja hoitolaitoksiin. Tuskin kukaan epäilee näiden toimien hyvää tarkoitusta, mutta niiden hintalappuun kirjoittuvaa summa ei pysty edes arvelemaan.

En nyt tarkoita ensisijaisesti talouselämän eristystoimista maksamaa hintaa, vaan sitä inhimillisen yksinäisyydenkokemuksen hintaa, joka yli 70-vuotiaiden osalle lankeaa. Kaiken lisäksi, kuten Silfverberg muistuttaa, emme voi tietää, onko vanhusten eristäminen loppujen lopuksi paras ratkaisu heidän turvaamisekseen. Kaikista ponnisteluista huolimatta koronavirus on onnistunut luikertelemaan ikävin seurauksin moniin hoitokoteihin.

Nettilehdistä luen, että Ruotsissa koronaan kuoleville vanhuksille ei riitä edes lisähappea. He kuolevat täysin yksin ilman, että kukaan olisi pitämässä kädestä. En tosin tiedä, pitävätkö nämä jutut 100 %:n varmasti paikkaansa, mutta olen törmännyt niihin useammissa yhteyksissä.

Kun olin pieni mummoni "leipoi" minusta pullaa. Makasin sängyllä pitkälläni ja hän pyöritteli minua kuin taikinapötköä. Se oli parasta mitä tiesin. Toisinaan hän "kirjoitteli" selkääni kirjaimia ja oli aina yhtä jännää arvata, mikä sana teki iholleni tuloaan. Sitä tärkeämpää oli kuitenkin hänen kosketuksensa, joka on jäänyt selkääni niin, että voin tuntea aavistuksen siitä vieläkin. Kumpaakin tapaa olen myös jatkanut oman lapseni kanssa. Paijaaminen vapauttaa ihmisessä serotoniinia, dopamiinia ja oksitosiinia, kirjoittaa Silfverberg. Se tekee niin paijattavan iästä riippumatta.

Tutkimuksissa on myös todettu, Silfverberg tuo esiin, että koskettaminen edistää ihmisen toipumista sekä auttaa kestämään kipua. Suojakäsineeseen puetunkin käden kosketus on tärkeää, vaikka ei aitoa kosketusta korvaakaan.

Long Play järjesti verkkokyselyn, jossa ihmiset saivat kertoa, miten koskettaminen on pandemiaolosuhteissa muuttunut normaaliolosuhteiden käytännöistä ja mitä seurauksia näistä muutoksista on ollut. Kaikki 160 kyselyyn vastannutta kertoi koskettamisen tärkeydestä. Kyselyn voittajaksi nousi halaaminen. Sitä kaivattiin kaikkein eniten.

Koronan varalta varautuminen on tehnyt lopun ihan arkisestakin koskettamisesta. Niistä kaikista pienistä hipaisuista, joihin normaalielämässä tuskin kiinnitämme huomiota. Läpsyt, nopeat halaukset ystäviä tavatessa, sairaanhoitajan lohduttava käsi olkapäällä. Pahinta on, että emme tiedä, kuinka kauan koskettamattomuuden aika vielä jatkuu.

Silfverberg nostaa esiin myös sosiaaliseen eristäytymiseen liittyvän epätasa-arvon. Ihmiset elävät hyvin erilaisissa tilanteissa. Yksin elävät ovat usein entistä yksinäisempiä, kun taas lapsiperheissä saattaa helposti tuntua siltä, että kotona on samaan aikaan liiankin monta perheenjäsentä. Avioerojen määrä on nousussa. Vuosikymmeniä naimisissa olleet pariskunnat tapaavat toisiaan hoitokodin ikkunalasi välissään.

Silfverbergin teksti saa pohtimaan, mitä kaikkea tulevina vuosina seuraa siitä, että ihmiset ovat joutuneet elämään eristyksissä toisistaan. Berkeleyn yliopiston psykologian professori Dacher Keltner mainitsee, että on olemassa paljon tutkimuksia kosketuksen merkityksestä. On havaittu, että eristys tekee ihmisistä hermostuneita ja jännittyneitä sekä toistensa suhteen epäluuloisia. Varsinaista tutkimusta aiheesta ei kuitenkaan juurkaan ole, joka osaltaan kertoo siitä, että tilanne, jossa koskettaminen on kielletty, on täysin poikkeuksellinen.

Frank Pappalla oli tapana lopettaa tv-show:nsa sanoihin "kosketelkaa toisianne."  Tulisipa pian aika, jolloin pääsisimme taas noudattamaan hänen kehotustaan.



Anu Silfverberg: Hellät apinat
Long Play 88

Portarthurilainen realismi - Peter Sandström: Äiti marraskuu

Mistä koostuu Peter Sandströmin kirjojen viehätys?

Tämä on kysymys, jota olen käynyt mielessäni läpi ja nyt haluan tarkastella sitä tässä tekstissä.

Omalla kohdallani kaikki alkoi Valkea kuulaasta. Sitä ennen Sandström oli minulle täysin tuntematon kirjailija, vaikka vuonna 2012 häneltä olikin jo suomennettu novellikokoelma Sinulle joka et ole täällä.

Aivan liian usein suomenruotsalaisten ja suomalaisten kirjailijoiden välillä on railo, jota kieli pitää yllä. Vaikka luenkin myös ruotsiksi se ei omalla kohdallani ole olennaisesti parantanut tilannetta. Moni mainio suomenruotsalainen teos jää minulta helposti kokonaan huomaamatta.

Oma tuntumani on, että viime aikoina suomenruotsalaista kirjallisuutta on käännetty enemmän myös suomeksi ja sen seurauksena olen löytänyt mm. Mia Franckin (Pommipuutarha) ja Ellen Strömbergin (Syyhy). Jatkossa aion löytää mm. Malin Kivelän.

Peter Sandströmin Laudaturin olen lukenut sekä suomeksi että ruotsiksi, mutta Äiti marraskuun kohdalla tein tutun ja turvallisen valinnan ja tartuin teoksen suomenkieliseen käännökseen. Tämä olikin luultavasti hyvä ratkaisu, koska teoksessa on suht runsaasti murteellista kieltä, jota en luultavasti ruotsiksi olisi täysin ymmärtänyt.

Äiti marraskuu sisältää kahdeksan pohdintoa. Sandström kertoo arkisista tapahtumista, joista osa lienee totta, osa taas lystikkäästi liioiteltuja ja todellisuuden rajoja venyttäviä. Kutsun tätä ilmiötä portarthurilaiseksi realismiksi, joka on myös yksi niistä tekijöistä, jotka Sandströmin teoksissa kutkuttavat minua kovin. Jos todellisuus on pikkaisen tylsää, miksipä sille ei antaisi kevyttä potkua persuuksiin?

Muistelen Sandströmin sanoneen - mutta saatan myös muistaa väärin - että hän puhuu totta silloinkin, kun hän valehtelee. Tätä voisi kutsua ydinhavainnoksi, jonka merkitys juuri Äiti marraskuussa on korostunut. Sandström kirjoittaa itseään kirja kirjan jälkeen ja tämän toiminnan kannalta on toissijaista, onko kirjassa kuvattu tapahtunut oikeasti vai ei. Meistä ei kerro ainoastaan se, mikä on totta, vaan yhtä lailla se, mistä valehtelemme.

Sandström on tehnyt valinnan kirjoittaa juuri niistä tapahtumista, jotka hän on ottanut Äiti marraskuuhun mukaan. Valinnat voisivat tietenkin olla myös aivan toisia ja valitsemalla kertomisen kohteeksi juuri tässä kirjassa kuvatut tapahtumat Sandström luo itsestään kuvaa tietynlaisena miehenä, ihmisenä ja kirjailijana. Nämä valinnat ovat ikään kuin kaleidoskoopin ravistelua ja sen kuvaamista, mitkä kuvat jäävät esiin kaleidoskoopin liikkeen pysähdyttyä. Jokaisen valitun tapahtuman vieressä on valtavasti muita tapahtumia, mutta ne rajautuvat kerronnan ulkopuolelle.

Miksi Sandström on päättänyt kertoa esimerkiksi siitä, kun hän viettää äitinsä kanssa tämän syntymäpäiviä turkulaisessa linja-autoaseman vieressä olevassa hotellissa? Miksi hän nukkuu hotellissa täysissä pukeissa ja miksi on tärkeää kertoa, että hänen äitinsä valmistaa aamiaisen keittolevyllä hotellihuoneessa? Miksi hän haluaa kuvata, miten hän kesken hotelliyön lähtee asuintalonsa pihalle?

En tiedä, eikä minun kuulukaan tietää. Tietämisen sijaan voin tehdä havaintoja kertomuksen rakentumisesta. Voin päästä kiinni siihen, miten hyvin pienetkin seikat ohjaavat paitsi itse kertomusta myös sen tulkintaa. Voin "nähdä", miten monia muita vaihtoehtoja on hylätty ja jätetty kertomuksen ulkopuolelle, kun on valittu se, mistä Äiti marraskuussa voimme lukea. Jännite syntyy näin yhtä lailla siitä, mikä on kertomuksessa läsnä kuin siitä, mikä on jätetty ulkopuolelle ja lukiessani huomaan jatkuvasti keskustelevani teoksen sisäistekijän kanssa ja kyseleväni häneltä: miksi juuri tämä? Hän ei vastaa, mutta hymyilee.

Hän hymyilee sandströmiläistä tekstuaalista hymyä ja kun hän tekee niin minusta tuntuu, että kohtaamme. Sandström kirjoittaa koomisen lauseisiinsa taitavasti. Välillä kyse on niin hienovaraisesta eleestä, että se saattaisi helposti jäädä huomaamatta. Tätä komiikan lajia on vaikea määritellä, mutta sen olennaisiin tunnusmerkkeihin kuuluu lämpö ja myötätunto ihmistä kohtaan. Sandströmin komiikassa jätetään paljon tilaa lukijan tulkinnalle.  Tästä hyvä esimerkki on vaikkapa heti ensimmäisestä pohdinnosta löytyvä lause:

Oivalsin, että siskosta voi kirjoittaa juuri niin kuin itse haluaa.

Todellisessa elämässä kyseinen sisko ei tietääkseni kaikesta veljensä kirjoittamasta järin riemastunut, mutta voihan sitä kirjoittaa. Kuten haluaa. Jos haluaa. Jos on valmis ottamaan riskin. Jos kertomus niin vaatii. Jos uskaltaa.

Äiti marraskuu on välitön teos. Jos se olisi Aurajoki, juuri välittömyys olisi sen virtausten julkinen salaisuus. Se on välitön mielessä mutkaton ja konstailematon. Se ei rakenna aitaa itsensä ja lukijan välille. Yhtä lailla se on välitön myös siinä mielessä, että kirjailijan ja teoksen kertojan välillä väli näyttäytyy usein minimaalisena.

Erityisesti maskuliinisuuteen liittyvät pohdinnat tuntuvat Äiti marraskuussa suorastaan intiimeiltä. Sandströmin kertoja kuvaa omaa Lucy Jordan -hetkeään, jolloin hän tajuaa, että hänestä ei koskaan tule remontoijaa tai renkaiden vaihtajaa. Hänen maskuliinisuutensa on toisaalla kuin ne kulttuurisesti tyypillisimmät merkit, joille ns. perinteinen maskuliinisuus rakentuu.

Minusta tulisi ihminen, joka osti lähes kaiken valmiina. Maksoin pienistäkin keittiöremonteista, renkaanvaihdoista, lastenkutsuista tarjoiluineen ja tekstieni oikoluvusta juuri ennen deadlinea.

Asiat, jotka "oikea" mies hoitaa vaikka vasemmalla kädellään, ovat kirjan kertojan ulottumattomissa ja hänen ei auta kuin hyväksyä tilanne.

Äiti marraskuu on intiimi ja vahvasti kertojansa henkilökohtaisille huomioille rakentuva teos olematta kuitenkaan itsekeskeinen. Se on vahvasti ihmisen puolella ja sen sanomaksi voisi nostaa toteamuksen siitä, että elämä on sekä täysin tavallista että täysin kummallista ja juuri niin on hyvä.



Peter Sandström: Äiti marraskuu. Kahdeksan pohdintoa (2018)
214 sivua
Mamma november. Åtta betraktelser
Suomentanut Outi Menna
S&S