Reader, why did I marry him?

Vain amatöörit lukevat pelkästään kirjoja, joista he pitävät ja joiden lukeminen on viihdyttävää. Kirjallisuuden tosiystävät sen sijaan taistelevat myös sellaisten teosten kanssa, joiden lukeminen ei tahdo ottaa onnistuakseen ja joiden sivuilta löytyy "vastaanpaneva seinä" jos toinenkin. Vastaanpistävät kirjat opettavat lukijaansa siirtämään nautintoa, joka syntyy vasta siinä vaiheessa kun hankalan teoksen on saanut luetuksi loppuun. Tyydytyksen tunne palkitsee kaiken vaivannäön ja saa lukiessa kohdatut vastoinkäymiset vaikuttamaan välttämättömiltä kokemuksilta, joista ei niiden tuskallisuudesta huolimatta haluaisi luopua. Moni lukemiseen intohimoiseti suhtautuva korostaa vanhempien kirjojen tärkeyttä, mutta tämä ei tarkoita, että he niitä lukisivat. Vaikuttaakin siltä, että kyse on pelkästään siitä, että on hienompaa (ja elitistisempää) korostaa vanhemman kirjallisuuden merkitystä kuin hehkuttaa pelkästään uutuuksia. Usein kyse on kuitenkin enemmän kirjapuheesta ja oma

Olen jo pitkään halunnut lukea taiwanilaisen Qiu Miaojinin romaanin Last Words from Montmartre (1996), jonka hän kirjoitti ennen itsemurhaansa. En kuitenkaan ole saanut tätä teosta käsiini, joten kun Helmetin sateenkaaritietokannasta löysin Miaojinin romaanin Notes of a Crocodile  (1994)   päätin lukea sen Montmartre-teoksen sijaan. Miaojinin avoimesti lesboutta kuvaavilla kirjoilla on ollut suuri merkitys Taiwanin LGBT-yhteisölle ja Notes of a Corocodile on hyvää vauhtia matkalla kulttiteokseksi ellei se sitä jo olekin. Miaojin (1969-1995) opiskeli kotimaassaan psykologiaa ja vuonna 1994 hän muutti Pariisiin jatkaakseen opintojaan mm. Hélène Cixous'n opetuksessa. Miaojinin sisäinen elämä ja ulkomaailma olivat jatkuvasti törmäyskurssilla tavalla, joka sai hänet päätymään itsemurhaan vuonna 1995. Täyttä varmuutta siitä, miten hän itsemurhan teki ei ole, mutta useimpien näkemysten mukaan hän puukotti itsensä kuoliaaksi keittiöveitsellä.* Notes of a Crocodile koostuu yhde

Is life just a series of accidents that from a distance look like patterns? Hogarth Press alkoi lokakuussa 2015 julkaista William Shakespearen näytelmien uudelleenkirjoitusten sarjaa. Projektissa on mukana monia kuuluisia kirjailijoita, kuten esimerkiksi Anne Tyler, Edwin St.Aubyn, Gillian Flynn ja Jo Nesbø. Itse olen näistä uudelleenkirjoituksista lukenut aiemmin Margaret Atwoodin romaanin Hag-Seed , joka pohjautuu Shakespearen Myrskyyn . Pride-viikon kunniaksi päätin tutustua Jeanette Wintersonin romaaniin The Gap of Time , joka aloittaa Shakespearen näytelmien uudelleenkirjoitusten sarjan ja on cover versio Shakespearen Talvisesta tarinasta .  Heti alkuun pitää todeta, että Winterson ei ole - kuten uskalsin toivoa - lähtenyt tekemään queer-versiota Shakespearen näytelmästä, mutta ihan heterosti tämä teos ei sentään kaikilta osiltaan etene. Teoksen jälkisanoissa Winterson kertoo, että juuri Talvinen tarina on ollut hänelle Shakespearen tuotannossa erityinen teos, joka on aska

Kärlekens Antarktis herättää voimakkaita tunteita. Surua, ehkä vihaa ja suoranaista inhoakin. Voimattomuutta ja kapinamieltä. Kuvotusta, kauhua ja oksennusreflektin aktivoitumista. Sara Stridsberg vie lukijan yhä uudestaan tilanteeseen, jonka tämä haluaisi jo unohtaa. Jättää taaksensa kun painajaisunen. Mutta ei. Se mikä tapahtui tapahtuu yhä uudestaan.  Se pusertaa rintalastaa ja saa vatsan kouristelemaan. Tämän romaanin kertoja on kuollut. Hän on nuori nainen, joka on kuristettu hengiltä. Se, joka hänet tappoi leikkasi hänen päänsä irti ja paloitteli hänen ruumiinsa kahteen valkoiseen matkalaukkuun. Och nu skär han det som är kvar av min kropp i sju delar och stoppar resterna i två vita resväskor. Huvudet slänger han i det där avfallshålet vars yta har samma skära färg som spyor. Löysin Sara Stridsbergin aikanaan hänen romaaninsa Drömfakulteten  (2006, suom. Unelmien tiedekunta (Tammi 2018) myötä. Olin iloni kanssa yksin, sillä kukaan tuntemani henkilö ei ollut lukenut tätä

Jere Vartiaisen runokokoelman Minuus / Miinus kansi on kertakaikkisen upea. Se kiteyttää itseensä koko tämän kokoelman tavalla, joka tekee sanat turhiksi, mutta kirjoitan nyt kumminkin jotain, kun se on tavakseni tullut. On poika, ensin nuorempi, sitten vähän vanhempi, nuori mies aikuisuuden syrjässä kiinni. On, mutta heikosti. Juuri niin kuin kannen ihmiseen viittaava kuva. Poika kiinni paperinukkelerpakkeilla tässä ihmisten maailmassa, jossa kukaan ei kosketustasi kaipaa. Pojan pää on jo lähtenyt omille teilleen. Missä lie meneekin, sitä poika ei tiedä. Pään tilalla ilmapallo. Sekin pojassa kiinni vain heikolla narulla, joka on katkeamassa. Poika lähtee etsimään päätään psykologin vastaanotolta. Siellä hänestä tulee tva (tutkittava). Hän kutistuu kirjainlyhenteeksi. Miinus ottaa häneen minuutensa haltuun. Minuus / Miinus on medikalistinen kutistus? / rutistus? ja miesmuotoisen sielun hätähuuto. Se sisältää lyhyttä ja pitkää runoa, graafista esitystä, pieniä ja isoja

Jotain voi päätellä siitä, että heti kun kirja on luettu loppuun sen haluaa aloittaa alusta. Minulle kävi juuri näin Eveliina Talvitien Kovakuorisen kanssa. Sen sijaan, että olisin nätisti ja sisäsiististi laittanut Kovakuorisen luettujen ja bloggausta odottavien kirjojen pinoon aloinkin lukea sitä heti uudestaan. Eveliina Talvitie tunnetaan ennen muuta feministisistä tietokirjoista Keitäs tyttö kahvia: Naisia politiikan portailla (WSOY 2013), Hieno vai huono?: Nainen jolla on maine (WSOY 2015) sekä Miten helvetissä minusta tuli feministi (WSOY 2017). Itse olen lukenut Talvitieltä aiemmin hänen yhdessä Maryam Abdylkarimin kanssa kirjoittamansa teoksen Noin 10 myyttiä feminismistä (SKS 2018).  Kovakuorinen on Talvitien ensimmäinen fiktiivinen teos, joka luojan kiitos ei sekään ole vapaa feminismistä. Kovakuorisen tarina on pilkottu eri aikatasoille, mutta kyse ei ole kerronnallisesta kikkailusta, vaan aikatasojen käyttö on tässä romaanissa sekä perusteltua että itse tarinanku

Nyt kaahataan minillä, joka on lahja kuningatar Elisabethilta. Vrum! Johanna Venhon romaani Ensimmäinen nainen kertoo yhdestä suomalaisesta first ladysta, Sylvi Kekkosesta. Teoksen nimi on vahvasti ironinen, sillä vaikka Sylvi oli kansakunnan ensimmäinen nainen oli hän sitä harvoin aviomiehellensä. Sylvin mies oli Urho.  Jättiläinen, joka jätti varjoonsa lähimpänsä. Aina puhe kääntyy Urhoon. Minkä sille mahtaa. Olen ison liekin vierellä kytevä pikku kipinä. Teoksen alussa on kaksi vahvaa kuvaa, jotka jäävät minun koko Ensimmäisen naisen luennan ajaksi. Ensimmäinen näistä on Sylvi ajamassa yksinään minillä Kekkosten mökille. Näen, miten mini kiitää. Näen, miten Sylvin kaasujalka on painavaa sorttia. Näen, miten vapaus kehystää minin. Toisessa kuvassa ollaan Sylvin hyvän ystävän, kirjailija Marja-Liisa Vartion hautajaisissa. Sylvi sanoittaa kokemustaan Urholle kertomalla, miten "linnut sukkuloivat puissa hautojen yllä ja visersivät sitä polveilevaa, rönsyävää säveltään p

Lina Wolff voitti romaanillaan De polyglotta älskarna  suomalaista Finlandia-palkintoa Ruotsissa vastaavan August-palkinnon vuonna 2016. Tässä kohtaa on ihan pakko taas vinkua, että miksi oi miksi, tätä romaania ei ole suomennettu. Olkaas nyt kustantamot vähän skarpimpia. Jos kirjoittaisin Wolffin romaanista ruotsiksi voisin tiivistää näkemykseni yhteen lauseeseen: De polyglotta älskarna av Lina Wolff är en helt suverän roman. Edellistä lausetta ei voi kääntää suomeksi, koska käännöksessä jotain oleellista menetetään. "Täysin suvereeni" maistuu suussa ihan erilaiselta kuin "helt suverän", eikä vastaa sitä merkitystilaa, jota haen. Kieli ja sen vivahteet ovat keskeisessä roolissa myös Wolffin romaanissa. Kirjan nimessä oleva "polyglot" tarkoittaa monikielistä, jonka edelleen voi käsittää useammalla tavalla. De polyglotta älskarna muodostuu kolmesta eri tarinasta, jotka liimaa yhteen Max Lamasin käsikirjoitus. Wolffin romaania voisi lukea useastakin

Jonas Hassen Khemirin uutuusromaani Isän säännöt on ovelasti rakennettu moderni perheromaani, jonka kierrokset kasvavat teoksen edetessä. Perhe on pahin voisi olla Khemirin romaanin tunnuslause. Se, että ollaan samaa perhettä ei takaa ymmärrystä perheenjäsenten välillä. Khemirin romaanissa kuvattuja henkilöitä yhdistävät verisiteiden lisäksi kommunikaatioon liittyvät vaikeudet. Khemiri jättää romaaninsa henkilöt nimettömiksi. On isoisä, joka on isä. On isä, joka on poika. On sisko, joka on tytär. On yksivuotias ja nelivuotias. Henkilöiden nimeämättömyys on tehokas ratkaisu, joka korostaa, että kirjassa kuvatut kommunikaatiovaikeudet eivät ole vain kirjan henkilöiden ongelma, vaan koskettavat paljon laajempaa joukkoa. Khemiriltä on totuttu odottamaan kirjallisuutta, jossa maahanmuuttajilla ja maahanmuuttajuudella on keskeinen rooli. Näihin odotuksiin Isän säännöt sekä vastaa että jättää vastaamatta. Kirjan henkilöiden etnisistä juurista ei puhuta  suoraan, mutta ne ovat teokse