Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on heinäkuu, 2020.

Anna Elina Isoaro: Tämänilmaiset

Tästä on vaikea kirjoittaa. Anna Elina Isoaron Tämänilmaiset runodokumentoi häntä ja hänen perhettään kohdanneen suruista suurimman: lapsen kuoleman. Teos oli yksi tämän vuoden Tanssiva karhu -runokilpailun ehdokkaista. Tämänilmaisia lukiessani surusta tulee ilmaa, jota hengitän.  Huomaan pakonomaisesti ajattelevani, miten runoilija on pystynyt kirjoittamaan tämän kokoelman. Tämän surun. Miten hän on kyennyt tekemään sen niin, että vaikka kaikki sanat on surun läpi kirjoitettu on kokoelmassa myös huikaisevan puhdasta, elämän synnyttämää iloa ja vastustamatonta lämpöä. Kaikesta huolimatta kaikki jatkuu. Mukaan lukien elämä. Isoveljen kautta Isoaron runoihin puhaltuu vilpittömintä mitä on. Isoveljen, joka "teippaa oveen lapun", johon hän on kirjoittanut "EI KUKIA KIITOS." Isoveljen, joka hautausmaan sijasta haluaisi mennä Ikeaan. Isoveljen, jonka mielestä nyt voitaisiin muuttaa takaisin vanhaan kotiin.  Sadut kirjoittuvat Tämänilmaisissa uusiksi. Ku

Katja Raunio: Sinun päiväs koittaa

On tämä kirja aikamoinen pakkaus usein yhtä uskomaton kuin rakkaus On hämäystä pinkinhempeä kuori kun sisältä löytyy mies kuin vuori Laita siis Finlandia soimaan kaikumaan yli koko Loimaan Siis häh! Siis että mitä justiinsa luin? Toki voin todeta lukeneeni Katja Raunion romaanin Sinun päivä koittaa , mutta mitä varsinaisesti tulin lukeneeksi jaa-a. Ensin ajattelin, että Sinun päiväs koittaa on suurmieselämäkertapastissi ja on se sitäkin. Suurmies on Anton Harmaja, josta tulee poliitikko, josta tulee presidentti. Tulee presidentti, jonka valtakausien määrää jatketaan, jotta presidentti Harmajan ei tarvitse irrottaa somaa kättään vallankahvasta ja ehkä myös muista ehdokkaista on hieman pulaa, jos asia sillä ja tällä tapaa halutaan nähdä ja tulkita. Raunio satiirillistaa Anton Harmajan ja hänen kauttaan monen muunkin poliitikon. Harmaja ei ole kuka tahansa. Hän on kohtalon valittu. Edes kourallinen raiskattuja naisia ei olisi pystynyt sysäämään Harmaajaa kohtalonsa r

Rosanna Fellman: Strömsöborna

Nyt mennään. Pidä siis huivista kiinni Tatjana, sillä olisihan se. Olisihan se todella. Olisihan se tråkigt, jos Hermes-huivi lentelisi omille huivien teilleen. Strömsö on paikka jossa asuu ihmisiä, joista Rosanna Fellmanin runokokoelma Strömsöborna kertoo. Ei kuitenkaan kerrota näille tyypeille, että Fellmanin runot kertovat heistä. Ei kerrota, ettei kenellekään tulisi paha mieli sillä ihan aina he eivät pääse näissä runoissa näyttämään sitä parasta puolta itsestään, jota he ovat tottuneet esittelemään. Keeping UP UP UP the appearances. Strömsöborna oli yksi tämän vuoden Yleisradion Tanssiva karhu -runokilpailun ehdokkaista. Jos se olisi voittanut karhu olisi vetäissyt ihan uuden tanssin - vähän niinku tiputanssi meets ketsuppitytöt ja Gangnamstyle jäisi repeatille. Strömsöborna on page turner. Runokokoelmat aika harvoin on, mutta Strömsöborna on. Siinä on 326 sivua ja luin sen kahdelta istumalta, koska kun sitä alkaa lukea on toosi vaikea lopettaa kesken. Imua on ene

Eino Santanen: Rakas kapitalismi pilkku

Stig debord! Santasen kapitalismikritiikki suorastaan pakottaa hänen teoksensa romaanin sijaan novellikokoelmaksi. Bioroskis täyttyy mimeettisestä, joka takertuu narratiiviin. Ne kietoutuvat. Yhdessä niiden on hyvä kompostoitua. Näin saadaan ravinteikasta multaa niille teoksille, joiden päämäärät ovat Rakas kapitalismi pilkulle vastakkaiset. Niille, jotka ovat oopiumia lukijoille. Rakas kapitalismi pilkku sen sijaan ei tarinallista lohtua tarjoile. Kokeellinen kirjallisuus ei aina ole kovin helposti vastaanotettavaa. Ehkä myös niin, että sen vastaanottoon liittyvä hankaus on osa sen ominaispiirteistöä. Tässä suhteessa Santasen novellikokoelma on poikkeus, sillä se etenee erittäin liukkaasti, vaikka Santanen asetteleekin betonipossuja lukutielle. Luin Rakas kapitalismi pilkun kahdessa erässä. Erien välissä keitin kahvit. Kahviin laitoin kauramaitoa. Jo hyvissä ajoin ennen teoksen loppua aloin harmitella sitä, että ihan kohta olisin sen jo lukenut ja olisi tyytyminen sii

Sinéad Gleeson: Constellations

Miten rehellisesti ihmiset puhuvat kirjoista? Tämä kysymys mietityttää erityisen paljon nyt, kun olen saanut päähäni, että kirjoitan Sinéad Gleesonin esseekokoelmasta Constellations niin rehellisesti kuin osaan. Ai helppo tehtävä? Kertoo vaan, mitä mieltä on. Entä jos hävettää olla sitä mieltä mitä on? Entä jos on itsensä kanssa useampaa mieltä yhtä aikaa? Entä jos omat mielipiteet eivät ole ns. salonkikelpoisia? Irlantilaisen Sinéad Gleesonin esseet käsittelevät pääosin sairastamista, kipua ja hänen kokemuksiaan terveydenhuollosta. Goodreadsissä sille on annettu enimmäkseen 4 tai 5 tähteä. Kyseessä on siis teos, josta useimpien kuuluu pitää. Lukemiseni alkaa hyvissä merkeissä ja luen ensimmäiset 100 sivua kuin huomaamatta. Ihailen, miten Gleeson sanallistaa oman kehonsa ja kaiken sen kokeman kivun ja siihen kohdistetut hoitotoimenpiteet. Mietin, miten ihmeellinen naisen keho on, kun se kaikkea muuta kuin täydellisesti toimivanakin kykenee suoriutumaan raskaudesta.

Matti Kangaskoski: Johdatus pimeään

Keskellä Matti Kangaskosken runokokoelmaa Johdatus pimeään asuu Marlon Brando, joka tässä yhteydessä tunnetaan paremmin nimellä Walter E. Kurtz. Joseph Conrad kirjoitti sydämen pimeään ja Francis Ford Coppola muutti sen Ilmestyskirjaksi. Nyt. Siellä me ollaan: Pimeyden sydämen pimessä ytimessä. Sinne Matti Kangaskoski on meidät taitavasti johdattanut ja sieltä hän johdattaa meidät myös pois. Kokoelman aluksi runon puhuja paikallistaa itsensä osaksi maailmaa ja näin tehdessään osoittaa, miten se mitä ympärillämme on ja miten me olemme ympärillämme olevan osa ei ole ilmiselvää tahi yksinkertaista, vaan perustuu erinäisille sovituille tavoille, jotka olemme sisäistäneet niin, että usein emme tule niitä edes ajatelleeksi. Kaikki mikä on jotenkin on ollessaan vain eräs toteutuma tai paremminkin toteutumaksi uskottu ja luotettu. Ollessaan kuten se mikä on, sen oleminen peittää sen, että se voisi olla usealla tavalla toisin. Jokin vaihtoehto on tullut vallitsevaksi, kuten k

Judith Schalansky: Kaukaisten saarten Atlas

Olen 9-vuotias. On heinäkuun hellepäivä ja makaan ullakon lattialla vatsallani ja luen seikkailukirjaa. On niin tukalan kuuma, että hikipisarat valuvat pitkin kehoani kuin itsepäinen sade. Pöly kieppuu auringonvalossa ja tuoksuu tavalla, joka tulee jäämään mieleeni vuosikymmeniksi. Tähän muistoon minut heitti takaisin Judith Schalanskyn teos Kaukaisten saarten Atlas , joka avasi sen saman maailman, jonka 9-vuotiaana ensi kertaa pääsin kokemaan. Kaukaisten saarten Atlas  on ihmeellinen kirja. Se on kirjan muotoinen lumous. Sen lukeminen aktivoi sellaisina sanoja kuin hurmaantunut, huumaantunut, yli rajojen viehättynyt. [k]aikki, mitä saarella tapahtuu, kiteytyy lähes vääjäämättä tarinaksi ... Näille tarinoille on ominaista se, ettei totuutta ja sepitettä voi enää erottaa toisistaan Schalansky kirjoittaa 50 saaresta, joilla hän ei ole koskaan käynyt, eikä koskaan tule käymäänkään. Kirjan kauneuden ja siinä kuvattujen saarten välillä on yhteys, toinen toistaan ruokkiva ho