Reader, why did I marry him?

Kalenterin mukaan kesä loppuu tänään. On siis aika tehdä pieni yhteenveto kesäprojektistani Kesä ilman miehiä, joka on esitelty tässä . Projekti onnistui sikäli hyvin, että vain kolme kirjoista jäi lukematta. Julie Orringerin romaania The Invisible Bridge en ehtinyt kesän kuluessa edes aloittaa. Barbara Kingsolverin teoksen Flight Behaviour jätin kesken jo parinkymmenen sivun lukemisen jälkeen. Kingsolver on minulle vaikea kirjailija. En millään tahdo päästä hänen teoksiinsa sisään, enkä oikein osaa edes sanoa, mistä se johtuu. Jennifer Eganin romaanin Keep kohdalla tuli sellainen yllätys, että se osoittautuikin samaksi romaaniksi, joka on suomennettu nimellä Sydäntorni. Koska luin Sydäntornin viime syksynä suomeksi, jätin nyt lukematta sen uudelleen. Sydäntornista mainittakoon kuitenkin sen verran, että se on huikean huiman hulppean hirmuisen hieno teos, joka omissa arvioinneissani kuuluu vuoden 2013 aikana lukemieni teosten kärkisijoille. Lukemistani romaaneista Tessa Hadl

"Kun teille tullaan sanomaan, että paras ystävänne, tyttärenne kummisetä, vilpittömin ihminen jonka olette tuntenut, on tappanut vaimonsa, lapsensa ja vanhempansa ja että hän kaiken lisäksi on valehdellut teille kaiken jo vuosikaudet, eikö ole normaalia että luotatte häneen edelleen raskauttavista todisteista huolimatta?" Emmanuel Carrèren Valhe perustuu tositapahtumiin.  Vuonna 1993 ranskalainen Jean-Claude Romand surmasi vaimonsa ja kaksi tytärtään sekä vanhempansa. Valhe on kirjailija Carrèren tapa yrittää saada selkoa, miksi näin tapahtui. Carrèren motiiveissa olin aistivinani jotakin samaa kuin Tiina Raevaraan tavassa käsitellä perhesurmia hänen pienoisromaanissaan Laukaisu . Ehkä kirjoittamalla on mahdollista ymmärtää asioita, joiden ymmärtäminen tuntuu mahdottomalta tai ainakin järjestää omia päänsisäisiä ajatuksiaan käsittelyn kohteena olevasta aihepiiristä. Ennen surmatekoja Romand oli 18 vuoden ajan teeskennellyt olevansa jotakin ihan muuta kuin mitä hän

Tämä bloggaus on 100. kirjoittamani bloggaus, joten halusin tässä postauksessa ottaa tarkastelukohteekseni jonkun itselleni erityisen tärkeän kirjan. Valitsin hyllystäni Alice Walkerin romaanin Now is the time to open your heart (jatkossa Now is), jonka nyt luin ensimmäistä kertaa. Osasyy valintaani oli, että ajattelin, että Walkerin kirjan nimen mukaisesti voisi olla aika kertoa hieman itsestäni. Mutta. Voi itku. Now is ei ole lainkaan paras mahdollinen juhlapostauksen kohde. Siitäkään huolimatta, että Alice Walker tulee aina olemaan minulle erityinen kirjailija, jonka seurassa viettämäni hetket ovat olleet ainutlaatuisia ja vaikuttaneet minuun pysyvällä ja perustavalla tavalla. Kirjoitin graduni Walkerin romaanista Meridian (1976, suom. Meridian 1984). Se vei minut tutkimaan feminismiä ja 1960-luvun kansalaisoikeusliikettä Yhdysvalloissa. Toisella kädellä pidin kiinni ranskalaisesta filosofista Michel Foucault'sta, jonka ajatukset vallan ja vastarinnan välisistä

Haruki Murakamin uuden romaanin ilmestyminen on kirjallinen Tapaus ihan kansainvälisestikin ottaen. Muistelisin lukeneeni, että Japanissa hänen uutuuttaan Colorless Tsukuru Tazaki and his years of pilgrimage (jatkossa CTT) myytiin viikossa yli miljoona kappaletta. Kun itse aloin lukea CTT:tä, mielessäni pyöri kaksi pääasiallista ajatusta. Apua, jos se onkin pettymys. Apua, jos se on niin hyvä, että sen jälkeen en pariin viikkoon pysty muusta edes puhumaan, kuten minulle on muutamien Murakamin teosten lukemisen jälkeen käynyt. Kun näin CTT:n kirjakaupassa, minulle tuli vahva tunne, että haluan ostaa tämän teoksen juuri kuvassa näkyvillä kansilla. Toinenkin vaihtoehto olisi ollut tarjolla. Teoksen luettuani voin todeta, että kansi on erityisen onnistunut. CTT on taattua Murakamia, tosin aika erilaista kuin hänen edellinen teoksensa, mammuttimainen IQ84. Tyylillisesti se on lähempänä Suurta lammasseikkailua ja Norwegian Woodia, vaikka se ei näiden teosten tyylilajiin varsinaisesti

Kuvittele olevasi kustannustoimittaja. Postiluukustasi alkaa löytyä tekstiä, jota ensin epäilet jonkun kirjailijan lähettämäksi käsikirjoitukseksi. Lähettäjä ei kerro itsestään mitään. Olet ihmeissäsi ja kummissasi ja siinä vaiheessa kun teksti alkaa vaikuttaa juuri sinun historiastasi kertovalta, alat olla myös peloissasi. Kysyt itseltäsi, mistä oikein on kysymys. Alat tehdä omia selvittelyjäsi tekstin antamien vihjeiden perusteella. Et pääse eroon ajatuksesta, että teksti kertoo juuri sinusta. Hélène Grémillonin romaanin 'Uskottuni' lähtökohta on kutkuttava. Kustannustoimittaja Camille Werner alkaa saada postia nimettömältä lähettäjältä. Vähitellen alkaa vaikuttaa yhä enemmän siltä, että tekstit kertovat juuri Camillesta. Mystisen Annien, Loisin ja rouva M:n avulla Grémillon luo valheiden, salailun ja harhaanjohtamisen verkoston, joka paikoin sai minut muistelemaan Clevèsin prinsessaa .  Grémillonin romaanin ongelma on, että se motivoituu melko lailla pelkästään ju

Tutustuin Aminatta Fornaan ensimmäistä kertaa vuonna 2008, kun sattumoisin panin kirjakaupassa merkille hänen romaaninsa Ancestor Stones. Noihin aikoihin olin aloittamassa tutustumista afrikkalaiseen kirjallisuuteen laajemmassa mielessä ja Fornan tarina, jossa kuvataan eri ikäisiä afrikkalaisia naisia ja heidän historiaansa, muistoja ja muistamista teki minuun suuren vaikutuksen. Innostuksestani huolimatta koin, että Fornan romaani ikään kuin hylki lukemisyritystäni. En päässyt siihen niin sisälle kuin olisin halunnut. Fornan seuraavan romaanin suhteen odotukseni olivat varovaisen tunnustelevia. The Memory of Love (2010, suom. Muisto rakkaudesta) osoittautui kirjalliseksi jättipotiksi. Huikean hieno teos, joka kertoo Sierra Leonen sisällissodasta. The Memory of Love hilasi odotusriman korkealle Fornan seuraavan romaanin, The Hired Man (2014, jatkossa HM), suhteen. Sen kanssa kävi kuitenkin vähän samalla tapaa kuin Ancestor Stonesin kanssa. Hieno romaani, mutta jollakin tapaa lui

Suhteeni Toni Morrisoniin ja hänen tuotantoonsa on siinä mielessä kummallinen, että ihailen häntä kirjailijana aivan valtavasti, vaikka häntä lukiessani tiedän, että moni asia menee minulta ohi. Erityisesti hänen viime aikaiset teoksensa - Love (2003, suom. Rakkaus (2004)) ja Mercy (2008, suom. Armolahja (2009) - ovat olleet niin vaikeita, että en varmasti ole ymmärtänyt niistä kuin pienen osan. Siksi olenkin erityisen iloinen, että tulin lukeneeksi hänen pienoisromaaninsa Home (2012, suom. Koti (2014), joka toki sekin oli haastava, mutta kuitenkin paljon helpommin lähestyttävä kuin kaksi edellä mainittua. Romaani alkaa morrisonmaiseen tapaan vavahduttavasti hänen kuvatessaan miten sisarukset Frank ja Cee näkevät, kun ruumis pudotetaan kottikärryiltä hautakuoppaan. Seuraavassa kappaleessa Morrison siirtyy kuvamaan jo aikuista Frankia, joka kantaa sielussaan Korean sodan aiheuttamia traumoja. Se, mitä Frank on sodassa nähnyt ja kokenut, ei jätä häntä rauhaan, vaan pulpahtelee esi

Tyrmäävän jäätävä vai jäätävän tyrmäävä? Kumpi tahansa tai molempia yhtäaikaa. Joyce Carol Oatesin Kosto: rakkaustarina on ravisteleva kuvaus raiskauksesta kaikilla mausteilla. Tuntuupas hullulta ja oikeastaan aika pahalta kirjoittaa "kaikilla mausteilla" - kuitenkin juuri samalta kuin tuon kirjoittaminen tuntuu Oatesin lukeminen. Lukijassa tapahtuvat epämiellyttävät muljahdukset kohtaavat Oatesin taitavan ja säästeliään kirjoitustavan sekä tarinan, joka vaatii lukijaa ottamaan kantaan. Eräänä myöhäisenä iltana Teena Maguire palaa juhlista 12-vuotiaan tyttärensä Bethien kanssa. Hän päättää oikaista huonosti valaistun puiston poikki sillä seurauksella, että joukko nuoria miehiä hyökkää hänen kimppuunsa ja joukkoraiskaa ja pahoinpitelee hänet. Tämä ei ole juonipaljastus, vaan Oatesin pienoisromaanin lähtötilanne. Itse teos kertoo siitä, minkälaisia vaikutuksia raiskauksella on, miten naapurusto asiasta puhuu ja miten lehdet siitä kirjoittelevat. Kosto: rakkausromaani

Kiinnostuin Jennifer Eganin tuotannosta luettuani hänen uskomattoman teoksensa A visit from the Goon Squad (2010, suom. Aika suuri hämäys). Tämän lisäksi olen lukenut häneltä romaanit Look at me (2001) ja suomenkielisenä romaanin Sydäntorni (engl.kielinen alkuteos Keep, 2010). Kerran kirja-alessa harhaillessani ostin Keepin ja iloitsin löytäneeni aiemmin lukemattoman Eganin romaanin, kunnes huomasin, että samainen teos oli juurikin aiemmin lukemani Sydäntorni. Emerald City (1993) on käsittääkseni Eganin esikoisteos. Se sisältää yhteensä 11 novellia, joissa maailma on pinnalta hyvin arkimaailman kaltainen, mutta henkilöhahmoilla on omat hienovaraiset vinksahtaneisuutensa ja selittämättömiksi jäävät pakkomielteensä. Emerald City vie lukijansa mm. Bora Boralle, Kiinaan ja New Yorkiin. Monet novellien henkilöistä myös matkustavat paljon. Mietin jotakin novelleja yhdistävää teemaa ja se voisi olla kaipaus jotakin usein tarkemmin määrittelemätöntä kohtaan. Jotakin, joka ei ole läsnä n