Tämä bloggaus on 100. kirjoittamani bloggaus, joten halusin tässä postauksessa ottaa tarkastelukohteekseni jonkun itselleni erityisen tärkeän kirjan. Valitsin hyllystäni Alice Walkerin romaanin Now is the time to open your heart (jatkossa Now is), jonka nyt luin ensimmäistä kertaa. Osasyy valintaani oli, että ajattelin, että Walkerin kirjan nimen mukaisesti voisi olla aika kertoa hieman itsestäni.
Mutta. Voi itku.
Now is ei ole lainkaan paras mahdollinen juhlapostauksen kohde. Siitäkään huolimatta, että Alice Walker tulee aina olemaan minulle erityinen kirjailija, jonka seurassa viettämäni hetket ovat olleet ainutlaatuisia ja vaikuttaneet minuun pysyvällä ja perustavalla tavalla.
Kirjoitin graduni Walkerin romaanista Meridian (1976, suom. Meridian 1984). Se vei minut tutkimaan feminismiä ja 1960-luvun kansalaisoikeusliikettä Yhdysvalloissa. Toisella kädellä pidin kiinni ranskalaisesta filosofista Michel Foucault'sta, jonka ajatukset vallan ja vastarinnan välisistä suhteista muodostivat teoreettisen kehyksen, jonka kautta tarkastelin Meridianin samannimisen päähenkilön kehitystarinaa. Kuukausia Meridian oli minulle läheisempi kuin monet tosielämässä tuntemani ihmiset.
Monille Walker lienee tunnetuin huikeasta Pulitzer-palkitusta romaanistaan The Color Purple (1982, suom. Häivähdys purppuraa 1986), jonka pohjalta on tehty myös elokuva. Vaikka hyllyssäni on useita Walkerin kirjoittamia teoksia, en ole raaskinut lukea niitä. Olen jotenkin vähän hassusti halunnut säästellä niitä, jotta minulla olisi Walker-nälän iskiessa aina löydettävissä jotain ennen lukematonta. Tätä juhlpostausta varten päätin kuitenkin "uhrata" yhden lukemattoman Walkerin teoksen.
*
57-vuotiaana Kate Talkingtree alkaa kokea polvivaivoja. Talo hänen ympärillään alkaa vähitellen rapistua. Maalit kuoriutuvat seiniltä, kylpyamme vuotaa ja ovet eivät enää sulkeudu kunnolla. Kate alkaa polttaa omia kirjoituksiaan ja siinä samalla hän polttaa myös useita sadan dollarin seteleitä osoittaakseen itselleen, että raha ei määritä hänen elämäänsä. Ihmissuhde vaikuttaa tulleen tiensä päähän. On koittanut muutoksen hetki. On tullut aika lähteä muiden naisten kanssa matkalle pitkin jokea.
Lukiessani teoksen ensimmäisiä sivuja kaikki oli vielä hyvin. Now is sisältää kuitenkin omaan makuuni liian paljon new age -vaikutteita ja mikä pahinta se ei ole kirjallisestikaan mitenkään loistokas teos. Shamanismia, meditaatiota, parantavia lauluja, ruumista puhdistavia pahanmakuisia juomia ja oksentamista, häilymistä toden ja kuvitellun välillä, sekavia unia. Tätä pettymystä on raskas kantaa. Onneksi kuitenkin tässäkin teoksessa on välähdyksiä, jotka saavat minut taas muistamaan, miksi Alice Walker on minulle niin tärkeä kirjailija. Samanaikaisesti tiedostan, että moni asia Now is:ssä olisi mennyt ohi, jos en olisi aiemmin viettänyt niin paljon aikaa Alice Walkerin seurassa.
Yksi Alice Walkerin kuuluisimmista toteamuksista on, että jos olemme naisia meidän on ajateltava menneisyyttä äitiemme kautta. Tämä hänen ajatuksensa manifestoituu Now is -romaanissa ja on sen tärkeimpiä lähtökohtia. Kate lähtee matkalle ottamaan selvää itsestään. Samanaikaisesti hänen kumppaninsa Yolo matkustaa Havaijille, jossa hän kokee asioita, joilla on ratkaisevia vaikutuksia hänen elämälleen. Now is liikkuu vuorotellen Katen ja Yolon matkassa. Se ei ole yhtenäinen tarina, vaan muodostuu pitkälti Katen jokimatkallaan kuulemista muiden naisten tarinoista, joihin Yolon kokemukset Havaijilla tuovat oman tärkeän lisänsä.
Alice Walker on ennen muuta poliittinen kirjailija. Toisaalta kyse on rotuun, toisaalta naisiin liittyvästä politiikasta. Hän on kritisoinut feminismiä sen perustumisesta ennen muuta valkoisten heteronaisten kokemuksille ja ottanut käyttöön kaikki erilaiset naiseudet kattavan sanan womanismi. Now is onkin hyvä esimerkki Walkerin womanista. Kate on paitsi musta, myös biseksuaali. Se on puheenvuoro erilaisten naiseuksien hyväksymisestä ja arvostamisesta.
Parhaimmillaan Alice Walker on, joskin eri tavalla, Toni Morrisonin tapainen tiheä kirjoittaja. Pienetkin lauseet ulottavat juurensa suuriin, usein rotuun, naiseuteen ja ruumiiseen, liittyviin kysymyksiin. Walkerilla ihminen on kokonaisuus: se mikä tapahtuu psyykessä, tapahtuu myös ruumiissa. Jakoa henkisen ja ruumiillisen välillä on mahdotonta tehdä. Kate käy läpi omaa transkendenssiään etsimällä vastauksia kysymyksiinsä oman sukunsa historiasta. Now is:ssä esivanhemmat ovat voiman lähde. Kuolleiden, mutta meissä yhä elävien ihmisten joukko, joka odottaa, että heidän tarinansa tulisivat kerrotuiksi.
Vakuuttavimmin Walker kuvaa vangitsemisen ja orjuuden vaikutuksia ihmiseen. Hän tuo esiin, että kaikki se, mikä ihmisessä voidaan vangita on ulkoista. Ihmisen sisimpään millään orjuutusjärjestelmällä ei ole pääsyä. Ihmisessä on henkilökohtaisen vapauden paikka, jota kukaan ei voi häneltä viedä. Walker korostaa niinikään, että menestyksekäs taistelu sortoa vastaan on luonteeltaan yhteisöllistä. "One's struggle against oppression is meaningless [...], unless it is connected to the oppression of others." Osallistumalla jokiretriittiin muiden naisten kanssa Kate voi saavuttaa sellaista tietoa itsestään, johon hän ei yksin kykenisi. Muiden naisten tarinoiden kautta naisten kokema sorto saa konkreettisen muodon, jonka aiheuttamia muistijälkiä naiset yhdessä voivat muuttaa. Olemme olemassa toisiamme varten ja toistemme kautta. Yhdessä voimme saavuttaa tilan, jossa voimme astua "unien kaivattuun katedraaliin."
Now is:ssä Walker kritisoi television kyllästämää elämänmenoa ja puhuu luonnon ja puhtaan ravinnon tärkeydestä. Elämäntavasta, jossa yhteys esivanhempiin on aukinainen ja läsnä. Elämäntavasta, jossa annamme itsemme tulla esivanhempiemme, erityisesti isoäitiemme opastamiksi. Hän muistuttaa meitä siitä, että historiaa ei pidä unohtaa. Now is:ssä tämä tulee esiin mm. kertomuksena havaijilaisten kuningattaresta, heidän äitinään pitämästään Lili'uokalanista, jonka amerikkalaiset syrjäyttivät vallasta 1890-luvulla. Walkerin lukeminen nostaa esiin unohduksiin painuneita historiallisia ja yhteiskunnallisia tapahtumia. Itse esimerkiksi en koskaan ennen ollut edes kuullut Lili'uokalanista ja hänen kohtalostaan.
Now is:iä lukiessani koin, että olen vieraantunut Alice Walkerista. Että hän on lähtenyt kulkemaan suuntaan, johon en voi/halua häntä seurata. Ehkä juuri tämän vuoksi olin suorastaan lapsellisen iloinen, kun huomasin, että jokin ajattelussani edelleen seuraa hänen ajatustapaansa. Now is:ssä Kate näkee unen, josta mietin, että olipahan varsinainen Liisa ihmemaassa -uni. Seuraavassa kappaleessa Walker käyttää juuri samaa termiä. Tämän jälkeen heti seuraavalla sivulla hän viittaa erääseen Oscar Wilde -sitaattiin, jota itsekin usein käytän, nimittäin Wilden sanoihin siitä, että hän voi vastustaa kaikkea paitsi kiusauksia.
Vaikka Now is ei ollutkaan kirjallinen täyttymys ihailen edelleen valtavasti Walkerin tapaa muistuttaa meitä mustien ja erityisesti mustien naisten asemasta ja kokemuksista. Kun hän Now is:ssä kirjoittaa hiuksista huomasin vajoavani takaisin aikoihin Meridianin seurassa. Hiusten poliittinen kuvaaminen ei tosiaankaan ole Chimamanda Adichien keksintö, vaan jo vuosia häntä ennen Walker on nostanut esiin hiukset ja niiden poliittisen merkityksen. Katen toivuttua lääkeyrtin aiheuttamasta pahoinvoinnista hän kuvailee olotilaansa vertaamalla sitä hiustensuoristuskokemuksiinsa. "I began to experience a feeling I hadn't felt since high school, when I first began straightening my hair. I began to feel humiliated. It felt like I was abusing myself."
Alice Walker on kenties syvästi humanistisin kirjailija, jonka tiedän. Jopa silloin kun olen hänen tekstinsä kanssa eksyksissä ja jopa silloin, kun oma kokemukseni on, että nyt mennään suuntaan, johon en tahdo lähteä, on hänen tekemänsä vaikutus vahva kuin yhtäkkiä lapsuudesta kirkkaana esiin pulpahtava, jo unohdetuksi luullut muisto, joka näyttää nykyisyydestä puolen, josta en aiemmin ole ollut tietoinen. Walker vakuuttaa, että elämä jatkuu. Myös silloin kun se tuntuu olevan umpisolmussa. "Something is always happening. In fact, everything is always happening.