tiistai 23. lokakuuta 2018

Heidi Lindén et al.: #METOO-vallankumous - Miten hiljaisuus rikottiin?

Jos tietäisit, että elokuvaohjaaja X.X. on juottanut umpikänniin nuoren naisnäyttelijän ja sen jälkeen raiskannut hänet, menisitkö katsomaan hänen ohjaamaansa elokuvaa? 

Minä en menisi, mutta mahdollisesti olen niin kuitenkin tehnyt, koska en ole tiennyt kyseisen ohjaajan sikamaisesta käytöksestä.

Taiteen tohtori, ohjaaja, käsikirjoittaja ja tuottaja Heidi Lindénin ja työryhmän kirja #METOO-vallankumous on raportti #METOO-ilmiöstä Suomessa. Lindénin lisäksi teokseen ovat kirjoittaneet seuraavat henkilöt:

Elokuvakäsikirjoittaja, tutkija, opettaja ja taiteen tohtori Raija Talvio
lavastaja, tutkija ja taiteen tohtori Katariina Ilmaranta
Elokuvaohjaaja Mari Mantela
Käsikirjoittaja ja toimittaja Eva-Maria Koskinen
Juristi, tutkija ja oikeustieteen tohtori Merja Pentikäinen.

#METOO-vallankumous osoittaa, että seksuaalinen häirintä elokuva-, teatteri- ja tv-alalla on vielä huomattavasti laajempaa kuin mitä asiasta käydyissä keskusteluissa on aiemmin käynyt ilmi. Kyse on syvälle rakenteisiin kytkeytyvästä ilmiöstä, joka on osoittautunut niin tulenaraksi aiheeksi, että siitä on pitkään mieluummin vaiettu mediassa kuin tuotu sitä esiin. Kuvaavaa on myös, että Lindénin Aalto-yliopistolle tekemää, seksuaalista häirintää elokuva-alalla käsittelevää lopputyötä ei aiheesta johtuen julkaistu lainkaan netissä.

Kukin teoksen kirjoittajista lähestyy #METOO-kampanjaa omasta näkökulmastaan, mutta useampi kirjoittaja käsittelee myös osin samoja tapahtumia. Toisteisuus ei kuitenkaan ole huono asia, vaan se pikemminkin osoittaa,  että naisten äänten vaientaminen on ollut systemaattista toimintaa. Erinäisin verukkein niin Ilta-Sanomat kuin Helsingin Sanomatkin kieltäytyi julkaisemasta #METOO-kampanjan esiinnostamia asioita.

#METOO-vallankumous kuvaa, miten miesvaltainen elo-kuva ala on järjestelmällisesti toiminut niin, että sen piirissä esiintyvää seksuaalista häirintää ei voitaisi tuoda julkisuuteen. Tämä tulee selkeimmin ilmi siinä, että alalla on yleisesti solmittu sopimuksia, joissa näyttelijöitä on kielletty puhumasta mistään tuotantoon liittyvistä asioista. Kyse ei ole normaaleista salassapitovelvollisuuden piiriin kuuluvista asioista, vaan sopimuksilla on pyritty siihen, että myöskään epäasiallisesta, toisinaan jopa rikoksen tunnusmerkit täyttävästä kohtelusta, ei olisi oikeutta puhua.

Suomea on usein pidetty tasa-arvon mallimaana, mutta elokuva-alalla sukupuolten välisestä tasa-arvosta ollaan kaukana. Raija Talvio kirjoittaa, että alan rahoituksesta naisten projektien osuus on vain 25 %. Elokuva-alan ammattiliiton Lehtiset-lehden vuoden 2016 tilastot ovat nekin karua luettavaa. "Kuvaajien joukossa oli 34 miestä ja kaksi naista, äänisuunnittelijoiden luvut olivat 27 miestä ja yksi nainen. Valaisijat olivat kaikki miehiä." Ylen 18,1 miljoonan televisiosarjabudjetista 97 % meni miesohjaajien teoksille. Edellä mainittuja lukuja ei selitä se, että naistekijöistä olisi pulaa.

Seksuaalinen häirintä saa usein alkunsa jo oppilaitoksen pääsykokeissa. 

"Kesken pääsykoeviikon raadissa ollut mies pyysi päästä kotiini käymään. Olin juuri muuttanut pois vanhemmiltani ja en osannut sanoa ei. Mies tuli ja otti minut väkipakolla."

Monet naiset eivät ole halunneet kertoa häirintäkokemuksistaan, koska he ovat pelänneet tulevien työtehtäviensä puolesta. Ne, jotka ovat nostaneet asioita esiin, ovat saaneet huomata, että se on harvoin johtanut mihinkään. Usein tekijät ovat olleet alalla yleisesti tiedossa ja naisten kertomuksissa toistuvat tietyt nimet. Niitä ei kuitenkaan ole julkisuudessa tai tässä kirjassa mainittu kahta nimeä lukuunottamatta.

#METOO-vallankumouksessa tuodaan hyvin esiin, miten mutkikas prosessi oli saada aikaan julkilausuma, jonka sisällöstä kaikki allekirjoittavat naiset olisivat yhtä mieltä. Loppujen lopuksi #kulissientakana-kannanoton allekirjoitti 1244 kulttuurialalla työskentelevää naista ja sen julkistamistilaisuudessa Helsingin Uunisaaressa olivat läsnä niin presidentti Tarja Halonen kuin kulttuuriministeri Sampo Terhokin. Terhon aloitteesta käynnistettiin myös selvitystyö, jonka tuloksena oli oikeustieteen tohtori Jaana Paanetojan laatima raportti "Häirintä ja muu epäasiallinen kohtelu elokuva- ja teatterialalla." Raportti julkaistiin 12. syyskuuta 2018.

Seksuaalisessa häirinnässä on kyse vallankäytöstä. Usein tilanne on ollut jo sikäli varsin epätasa-arvoinen, että tekijä on ollut pitkään alalla vaikuttanut vanhempi mies, kun taas teon kohde on ollut nuori, toisinaan jopa alaikäinen, nainen. Edellinen ei toki tarkoita, että seksuaalinen häirintä olisi rajoittunut pelkästään nuoriin naisiin, mutta kohteina he ovat olleet tekijöiden näkökulmasta ikänsä puolesta otollisempia.

"Miesohjaaja kiristi minua duunipaikasta jos en harrasta seksiä/threesome hänen kanssaan, olin 16-vuotias."

Uhkailun ja vaientamisen kohteeksi on joutunut myös Heidi Lindén. Yksi käsittämättömimmistä argumenteista on, että Lindéniä on vaadittu vaikenemaan ellei hänellä ole esittää ratkaisua siihen, miten seksuaalinen häirintä saadaan lopetettua. Tämän näkemyksen esitti Elokuvaliiton puheenjohtaja Saara Saarela. Se siitä naisten välisestä solidaarisuudesta. Toivottavasti Saarela lukee erityisen tarkkaan #METOO-vallankumouksen sivut 77-81, joilla Lindén esittää 20-kohtaisen luettelon toimista, joiden avulla seksuaalisesta häirinnästä ja elokuva-alan epätasa-arvosta päästään eroon.

#METOO-vallankumousta lukiessa tulee väkisinkin tunne, että miesten harjoittama seksuaalinen häirintä on valtiovallan erityisessä suojeluksessa.

Merja Pentikäinen tarkastelee kirjoituksessaan naisiin kohdistuvan väkivallan ja seksuaalisen häirinnän juridista puolta. Suomi on hyväksynyt sekä YK:n naisten syrjinnän poistamista koskevan CEDAW-sopimuksen että "Euroopan neuvoston naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäsemistä ja torjumista" koskevan sopimuksen (Istanbul-sopimus), mutta tästä huolimatta lainsäädäntöön ei ole tehty sopimusten edellyttämiä muutoksia. Kysymys naisiin kohdistuvan väkivallan ja seksuaalisen häirinnän esiinnostamisesta on yhä edelleen pitkälti uhrin tehtävä. Pentikäinen pitää outona ja kummallisena myös sitä, että toisin kuin monissa muissa maissa Suomessa ei oikeustieteen opinnoissa käsitellä lainkaan sukupuolen merkitystä oikeusjärjestelmässä.

Ensimmäinen pidempiaikainen työpaikkani oli Yleisradio ja luultavasti osin juuri siksi olen edelleenkin YLE-fani. Tämän vuoksi olikin musertavaa lukea, että YLE, jonka toiminnasta on säädetty lailla ei ole kyennyt täyttämään tasa-arvon toteutumiseen liittyviä velvoitteitaan.  Merja Pentikäinen kirjoittaa kysyneensä YLE:ltä useampaan kertaan, "miksi yhtiön teot eivät näytä vastaavan yhtiön arvolinjauksia (eivätkä siis myöskään lainsäädännön velvoitteita)." Pentikäinen ei ole saanut YLE:ltä vastausta.

#METOO-vallankumouksen loppuun on kerätty naisten kokeman seksuaalisen häirinnän esimerkkitapauksia. Ketään ei niissä mainita nimeltä, joten minkäänlaisesta tekijöiden ajojahdista ei ole kyse. Lindénin toimittama teos on muutoinkin varsin kiihkoton ja tosiasioihin keskittyvä. Se tuo myös havainnollisesti esiin, miten vaikea ja monisyinen asia seksuaalinen häirintä on.

Eva-Maria Koskinen lopettaa kirjoituksensa sanoihin:

"Emme enää katso sivusta. Emme enää suvaitse. Emme enää vaikene koskaan. Vallankumous on tapahtunut."

Teoksen alaotsikko päättyy kysymysmerkkiin. Rikottiinko hiljaisuus lopullisesti vai onko kyse ohimenevästä ilmiöstä? Nähtäväksi jää, muuttuvatko käytännöt kulttuurialalla todella vai unohtuuko #METOO-vallankumous kohun laimennuttua.



Heidi Lindén et al.: #METOO-vallankumous - Miten hiljaisuus rikottiin?
169 sivua
Kustantaja: LIKE

lauantai 20. lokakuuta 2018

"Kaikki me olemme siirtolaisia ajassa." - Mohsin Hamid: Exit West


"[m]uureille suojatulle asuinalueelle pääsee vain kauko-ohjausportin kautta. Muuri ympäröi koko asuinaluetta, ja lukittu portti katkaisee tien luvattomilta."

Edellä oleva sitaatti voisi hyvin olla Mohsin Hamidin romaanista Exit West, mutta tosiasiassa se on peräisin Iltasanomissa lokakuun alussa olleesta kirjoituksesta, * joka käsitteli ruotsalaista Onsalan taajamaa, jossa ihmiset ovat suojautuneet turvattomiksi kokemaltaan yhteiskunnalta muurin taakse.

Mohsin Hamid (s. 1971) on pakistanilainen kirjailija, joka debytoi vuonna 2000 romaanilla Moth Smoke. Parhaiten hänet tunnetaan romaanista Fundamentalisti vasten tahtoaan (The Reluctant Fundamentalist, 2007), joka on saanut maailmalla useita palkintoja ja tunnustuksia ja joka on keikkunut omallakin lukulistallani jo viimeiset viisi vuotta. Romaani julkaistiin alunperin suomeksi heti vuonna 2007 (Tammi) ja siitä on tänä vuonna julkaistu uusi painos (Otava).

Exit Westin on suomentanut Juhani Lindholm ja hänen suomennoksensa välittää komeasti Hamidin romaanin kielellisen hyväilyn ja sen katkeamisen yllättäviin nipistyksiin.

Exit Westin lukeminen on kuin kulkemista jäällä kauniina talvipäivänä tietoisena siitä, että se saattaa minä hetkenä tahansa rusahtaa jalkojen alta. Tästä huolimatta vaarallista matkaa ei voi jättää väliin, koska vaihtoehtoja ei ole.

[y]htenä hetkenä ollaan täydessä arkisen aherruksen touhussa, sitten seuraavana jo tehdään kuolemaa, eikä uhkaava loppu keskeytä ohi kiitävää alkua ja keskikohtaa ennen kuin vasta aivan viime hetkellä.

Exit West on lievästi dystooppinen romaani, joka kertoo Saeedin ja Nadian tarinan kautta ihmisistä, jotka etsivät turvaa kotimaan muututtua liian vaaralliseksi paikaksi elää. Hamid kuvaa, miten maa toisensa jälkeen muuttuu turvattomaksi ja tekee ihmisistä pakollisia nomadeja, joiden on etsittävä turvaa taas uudesta paikasta.

Uhan tunne on vahvasti läsnä heti romaanin alkusivuilta lähtien. Saeed ja Nadia kohtaavat toisensa ja rakastuvat. He pyrkivät elämään normaalia elämää tarkemmin nimeämättömässä Lähi-Idän maassa, jossa aseelliset selkkaukset ja pommi-iskut ovat arkipäivää. Kun yhteiskunnallinen epävakaus eskaloituu täydeksi turvattomuudeksi he päättävät jättää kotimaansa.

Pian käy kuitenkin ilmi, että lähteminen ei ole vastaus ongelmiin, vaan lähinnä niiden siirtämistä, jotta olisi mahdollista pysyä hengissä vähän pidempään. Pahinta on, että maanpakoon lähteminen on aina myös rikkomista.

[m]utta niin asia vain on, että lähtemällä maanpakoon ihminen murhaa elämässään kaikki ne, jotka jäävät jälkeen.

Juuri edellisen kaltaiset, aluksi melkeinpä viattomilta vaikuttavat lauseet, ovat Exit Westille tyypillisiä. Jo niihin pysähtyminen laskee kiviä sydämen päälle ja osoittaa, että on mahdotonta edes kuvitella, mitä ne tarkoittavat ihmisille, jotka ovat eläneet ne todeksi. 

Saeedin ja Nadian seurasta Exit West vie lukijan pikamatkalle Australiaan, Tokioon, Kaliforniaan, Wieniin. Näin se tekee voidakseen näyttää, että kaikkialla palaa. Että me kaikki olemme vaarassa ja jos luulemme olevamme turvassa petämme itseämme, sillä minä hetkenä tahansa meidän turvallisuudentunteemme voi tuhoutua.

Exit West viestittää, että turvaa ei ehkä olekaan. Että se on vain kuvitelma, jolla ihminen hellii itseään, jotta ei musertuisi. Maastapako on korkeintaan hätäratkaisu, sillä turvattomuus ja hallitsematon kaaos on viikatemies, joka niittää aiemmin turvallisia maita yksi toisensa jälkeen.

Hän [Nadia] jäi miettimään olivatko hän ja Saeed saaneet mitään aikaan muuttamalla pois, vai olivatko kasvot ja rakennukset vain vaihtuneet mutta ahdinko pysynyt pohjimmiltaan samana.

Saeed ja Nadia päätyvät erinäisten etappien jälkeen Lontooseen, jossa heille kuitenkin pian käy ilmi, että ihmiset on jaettu rajaviivalla niihin, jotka "tavoittelivat oikeutta vapaaseen liikkumiseen" ja niihin, jotka "halusivat kieltää heiltä tämän oikeuden." Lontoon taivaalla metelöivät hävittäjäkonelaivueet ja kaduilla ajelevat panssarivaunut. Yhä useamman kotoa löytyy aseita ja sähköstä on tullut luksusta, johon vain harvoilla on pääsyä ja jonka myynnillä tehdään kannattavaa bisnestä.

Lontoossa maahanmuuttajia vastaan varustaudutaan eristämällä heidät omille asuinalueilleen. Tilanteen käydessä yhä sietämättömämmäksi Saeedin ja Nadian on aika taas jatkaa matkaa. Samanaikaisesti kun maailma kriisiytyy, törmäyskurssille ajautuu myös heidän rakkautensa.

Temaattisesti Exit West on saman suvun jäseniä kuin ruotsalaisen Johannes Anyurun He hukkuvat äitiensä kyyneliin (De kommer att drunkna i sina mödrars tårar, 2017). Sekä Hamid että Anyuru kuvaavat isolla fontilla kolkkoja tulevaisuudennäkymiä, jotka tulevat niin liki sitä maailmaa, jossa elämme, että ne herättävät väkisinkin epämiellyttäviä, suorastaan kauhua läheneviä tunteita. Ne saavat kysymään, emmekö todellakaan pysty estämään kehityskulkua, joka tekee ihmisistä vihollisia toisilleen.

Exit West on niin ajankohtainen romaani kuin romaanin on mahdollista ajankohtainen olla. Siinä Hamid kysyy isoja kysymyksiä, joihin on vaikea löytää vastauksia. Kenellä on oikeus päättää ihmisten liikkuvuudesta ja turvan tarpeesta?  Mitä tehdä, kun turvattomien määrä ylittää turvassa elävien määrän? Entä jos turvallisia paikkoja ei enää löydy?

Exit Westissä lukija astelee Saeedin ja Nadian kengissä ja kokee yksilötasolla sen hädän, mihin uutisissa viitataan epämääräisten massojen kautta. Exit West teoksen nimenä osoittautuu irvokkaaksi. Länsimaat ei Hamidin romaanissa kykene tarjoamaan turvaa ja Exit-kyltin vihreästä valosta on lamppu palanut loppuun jo aikoja sitten.

Irène Némirovsky kirjoittaa postuumisti julkaistussa romaanissaan Ranskalainen sarja: "[k]atastrofit menevät ohi ja täytyy vain yrittää pysytellä hengissä niiden yli, ei sen kummempaa. Tärkeintä on siis elää: Primum vivere. Päivä kerrallaan. Kestää, odottaa, toivoa."

Tämän neuvon myös Mohsin Hamid meille jättää. Ei ole niitä muita ja meitä, sillä me kaikki "olemme siirtolaisia ajassa."



Mohsin Hamid: Exit West
182 sivua
Exit West (2017)
Suomentanut: Juhani Lindholm
Otava 2018




*https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000005854910.html

keskiviikko 17. lokakuuta 2018

Täydellinen lastenhoitaja - Leila Slimani: Lullaby (suom. Kehtolaulu)


Kun kirjan kannessa lukee, että kyseessä on "The International betseller and Winner of the Prix Concourt" minua alkaa hermostuttaa. Selvästikin kyseessä on kirja, josta suunnilleen kaikki pitävät, josta taas seuraa, että todennäköisyys sille, että kyseessä olisi "minun kirjani" pienenee eksponentiaalista tahtia.

Onnistun kuitenkin pitämään ennakkoaavisteluni kasassa ja lähden lukemaan tabula rasaa.

Se kauhea käy ilmi heti alussa. Itse asiassa romaanin kahdessa ensimmäisessä lauseessa.

 "The baby is dead. It took only a few seconds."

Lullaby alkaa lopusta ja alkaa keriä sitä edeltäviä tapahtumia auki. Kirjaa lukiessani pohdin vaihtoehtoisia juonikuvioita, jotka selittäisivät, miksi lapsi on kuollut.  Asian mietiskelystä muodostuu osa kirjan jännitettä. En voi tietää, mikä on johtanut traagiseen tapahtumaan ja nautin epätietoisuudestani.


Lullaby (Chanson Douce, 2016) on ranskalais-marokkolaisen Leila Slimanin kolmas teos.   Jostakin luin, että Slimanin kirjaa on verrattu Gillian Flynnin romaaniin Kiltti tyttö (Gone Girl, 2012). Minut tämä vertailu johti täysin harhaan, mutta hyvä niin, sillä sen vuoksi sain rikkaamman lukukokemuksen.

Paul ja Myriam ovat onnellinen ranskalainen pariskunta. Paul on mukana musabisneksessä tuottajana ja Myriam taas on juristi. Elämä on ihanaa ja sen ihanuuden kuuluisi täydentyä lapsen syntymän myötä. Niin ei kuitenkaan käy. Myriam tuntee olevansa kotonaan kuin vankilassa ja kodin klaustrofobia tulee yhä rankemmin iholle toisen lapsen synnyttyä. Elämä täyttyy paitsi lasten itkusta myös suunnattomasta tyhjyydestä.

Even to Paul, she didn't dare admit her secret shame. How she felt as if she were dying because she had nothing to talk about but the antics of her children and the conversations of strangers overheard in the supermarket.

Myriam kaipaa takaisin työelämään ja tilanteeseen löytyykin onneksi ratkaisu. Tai siltä se ainakin tuntuu, kun Paul ja Myriam löytävät Louisen, joka on "ihmeidentekijä", kaikinpuolin täydellinen lastenhoitaja.  Kuinka väärässä Paul ja Myriam ovatkaan.

Louisesta tihkuu tietoa vähitellen. Tarinaan kietoutuvat mm. hänen tyttärensä ja ex-miehensä näkökulmat. Tunnelma synkkenee. Louise on naiivi ja arvaamaton. Hänestä paljastuu asioita, jotka Paulin ja Myriamin pitäisi tietää, mutta joista heillä ei ole aavistustakaan siitä huolimatta, että Louisen täydellinen kuori paikoin rakoilee.

Lullaby on toisaalta kertomus Louisesta ja siitä, miten järkyttäviä seurauksia kumuloituvalla osattomuudella voi olla. Louisella ei ole mitään, mutta päivänsä hän viettää syrjästäkatsojana Paulin ja Myriamin kauniissa, yhteiskunnallista arvoasemaa huokuvassa kodissa. Ristiriitaisuutta korostaa se, että Paul ja Myriam uskovat hänen huomaansa kalleimpansa, lapsensa Milan ja Adamin. Toisaalta taas Slimanin romaani on yhteiskunnallinen puheenvuoro, joka nostaa esiin, miten vaikeaa on perhe-elämän ja työn yhteensovittaminen erityisesti silloin, kun kunnallinen päivähoito ei ole vaihtoehto.

Aiheen kiinnostavuudesta huolimatta Lullabyn henkilöt jäävät kumman etäisiksi ja heistä on vaikea saada otetta. Miksi Louise on sellainen kuin hän on? Mitä hänelle on aiemmin tapahtunut? Näkökulman vaihdos Louisen ex-mieheen Jacquesiin paljastaa, että Louise on kärsinyt avioliitossaan henkistä väkivaltaa.

'I'm not like you,' he told Louise proudly. 'I'm not a doormat, a slave content to clean up the shite and puke of little brats. Only black women do work like that now.'

Yhdeksi romaanin teemoista nousee Jacquesin esiinnostama lastenhoitajuuden kytkeytyminen maahanmuuttajiin. Puisto, jonne Louise vie lapsia leikkimään on täynnä lastenhoitajia, jotka häntä itseään lukuunottamatta ovat muualta Ranskaan muuttaneita. Lastenhoitajan työ positioituu näin alemman luokan työksi, jota ranskalaiset itse eivät enää suostu tekemään.

Lullaby on parhaimmillaan, kun Louisen huolellisesti rakennettu julkisivu rakoilee ja hänen sisällään oleva musta pääsee vihjauksenomaisesti näkyville ja synnyttää hätkähdyttävän kontrastin sille kuvalle, joka Louisesta on muodostunut. Slimanin romaani omaa aineksia vaikka mihin, mutta sen rakenne jättää toivomisen varaa.



Leila Slimani: Lullaby
207 sivua
Ranskankielinen alkuteos: Chanson douce (2016)
Englanniksi kääntänyt: Sam Taylor
Kustantaja: Faber & Faber


Kirja on ilmestynyt myös suomeksi nimellä Kehtolaulu (WSOY 2018)
Suomentanut Lotta Toivanen

sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Runoja, jotka eivät suostu - Miia Kontro: Tunnustus

Miia Kontron Tunnustus (Poesia 2018) muistuttaa hämmästyttävästi puhumatonta puolisoa, joka ei suostu keskustelemaan. Ei auta suostuttelu, ei huuto, ei uhkailu. Siinä se vaan istuu keittiössä ja tuijottaa punavalkoruutuista pöytäliinaa, jolle eilen kaatui oliiviöljyä. Kuka kumma se oikein on?

Miia Kontro (s. 1982) on helsinkiläinen väitöskirjatutkija, tietokirjailija ja runoilija. Koulutukseltaan hän on teologian ja filosofian maisteri. Häneltä on aiemmin julkaistu teos Portilla - Suomalaisia kuolemanrajakokemuksia (Atena).

Tunnustus jakautuu kolmeen osaan: Alkumuodot, Totuudet, Meditaatio. Eri osien välissä olevat sivut ovat mustia ja pöllyttävät Tiina Lehikoisen Multaa. Samasta maa-aineksesta ei kuitenkaan ole kyse. 

Tunnustus ei päästä lähelle. Se ei paljasta mysteereitään, joka toki sopii hyvin yhteen sen kanssa, että teoksessa suuri tuntematon eli kuolema on usein läsnä.


Kuolema on vitriinien takana steriilissä nesteessä ja herää eloon öisin.
Se tuijottaa herkeämättä ohi katseen ja koskettaa tuntematonta.
Se hyökyy aaltona nimettömien torsojen päälle.
Se ajaa surma-autoa suljetulla valtatiellä, jonka reunuksille
on ripoteltu rakastavaisten tuhkat.

Myös Tunnustuksen ja minun välillä on "vitriiniseinä", jota potkin, mutta joka ei hievahda. Johon tulee tuskin edes säröä. Huomaan tuskastuvani ja ajattelevani, että olkoon sitten. Mokoma. En silti saa rauhaa ja yritän uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Se, joka on vitriinin toisella puolen, nauraa kolkosti.

Hah-hah-haa ...

Kontron runot palauttivat mieleeni lukukokemukseni Pauliina Haasjoen Planeetasta. Siinä missä Planeetta useiden lukukertojen myötä alkoi pikku hiljaa aueta, lämmetä ja huikaisten kasvaa Tunnustus taas säilyttää tuntemattoman identiteettinsä. Ihan varmasti sen kuvaamalla kuolemalla on hampaissaan amalgaamipaikat.

Kompastun lauseiden sanajärjestyksiin ja monimutkaisuuteen:


Pullon on täyttänyt hetki yksinäisyydessä
joka tuntuu jaloissa ja laskee päähän
mikäli seisoo ylösalaisin riittävän kauan


Rivien välissä on valtavia aukkoja, joista sujahdan läpi eri tulkintojen vauhdittaessa putoamistani


Teini-ikäiset menettävät poikuutensa kolmekymppisille
jotka heidän silmissään ovat ikäloppuja.
Istut minua vastapäätä, olen hiljaa ja kuuntelen

tai

Haluja jotka hajoavat hiljaisuuksien täyttämiin merkityksiin. Jumala piirtää minuun täpliä jotka eivät lähde pois. Ne valuvat kasvoissani jotka ensimmäistä kertaa rukoilevat polvillaan aivan hyshys valkoiseen kylpytakkiin.


Elottomien kappaleiden elollistuminen herättää hämmästystä. Sen kaltaiset ilmaisut kuin "sokeat piilokuituiset sandaalit" ja "vapautta huutavat appelsiinit" saavat minut kohottelemaan muotoilemattomia kulmakarvojani. En ymmärrä, mitä niillä tarkoitetaan. En ymmärrä tässä, enkä runouden maailmassa. Kiusaannun ja alan kirjoittaa laulavista leivänpaahtimista, rakastuneesta kahvinkeittimestä ja unettomasta mikroaaltouunista.

Joo. Aika tyhmää, mutta kirjoitan, jotta ymmärtäisin.
Niin ei käy.

Se, että en ymmärrä on sinänsä ihan okei ja ymmärtämättömyyden kanssa olen  jo tottunut elämään runoja lukiessani. Yleensä kuitenkin jonkinlainen "esiymmärrys" on olemassa, vaikka sille on vaikeaa ellei mahdotonta antaa sanallista muotoa. Tunnustus menee pidemmälle. Se ei käänny lukiessani ymmärrykseksi edes kirjoitettua kieltä edeltävässä tilassa. Se näyttää kieltä symboliselle järjestykselle.

Kontron runoja lukiessani huomaan, miten tärkeää minulle on, että runot menevät tunteisiin. Tässä suhteessa Tunnustus on ihan omaa luokkaansa, sillä sen haluttomuus jutella kanssani saa minut raivoon, jollaista olen harvoin runoja lukiessani tuntenut. Laitan sen sohvan alle piiloon, mutta se ei suostu unohtamaan. Sen sanajonot muodostuvat jalaksi, joka kamppaa minut, kun kuljen sohvan ohi.

Painiako se tahtoo?

Tunnustus on mosaiikkia ja minä olen sen seurassa toisesta kulttuurista tullut turisti, jonka kaulaa kameranhihna ikävästi hiertää. Se tekee minusta vieraan paitsi omassa maailmassaan myös itselleni. Päällimmäiseksi jää tunne, että olen lukenut jotakin taidokasta, jonka tapahtumisen horisontti on minusta katsottuna jatkuvasti toisaalla.

Raija Siekkisen novellikokoelmassa Metallin maku on novelli, jossa Siekkinen kirjoittaa, että "kerran kesytetty ei villiinny enää."

Siekkisen sanat pilkottavat Kontron sanojen välistä ja ajattelen, että loppujen lopuksi niin kuuluu ollakin, että Tunnustus ei anna kesyttää itseään. Että se soi korkealta ja yhtyy kirkonkellojen ääneen, kun ne kuuluttavat, että tuntemattoman viimeinen matka on alkanut.


Miia Kontro: Tunnustus (2018)
72 sivua
Kustantaja: Poesia

(arvostelukappale)


torstai 11. lokakuuta 2018

Rakkaus, halu ja kuolema - Gabriel García Márquez: Of love & Other Demons

Gabriel García Márquezin romaani Of Love and Other Demons on tekstiversio Madonnan Like a Prayer -biisin videosta.

Kirjoitinko todella tuon edellä olevan lauseen ja jos kirjoitin, onko se totta?

Yhden lukukerran perusteella en uskalla sanoa tästä kirjasta paljoakaan, sillä kerroksia on valtavasti ja siksi tämä kirjoitus on impressio. Totta kuitenkin on, että Like a prayer tuli Márquezin romaania lukiessa mieleeni vähän väliä.

En väitä, että olisin varsinaisesti saanut kiinni siitä, mikä Madonnan uskonnolla flirttailevan videon ja García Márquezin romaanin välinen perimmäinen yhteys on. Ainakin siihen liittyy ristejä, pyhimyksiä, pimeää, votiivikynttilöitä ja syntiä. Vaikutelmaa lisää García Márquezin teoksen kansi, joka voisi olla pysäytyskuva jostakin Madonnan videosta.

On kyse kielletystä nautinnosta. Halusta, joka suistaa elämän ja kantaa mukanaan kuolemaa. On kyse jostakin, joka on ilmaistu Like a Prayerin kohtauksessa, jossa Madonna suutelee tummaihoista kyynelehtivää pyhimystä.

“For you was I born, for you do I have life, for you will I die, for you am I now dying.”

On pakko olla hieman suruissaan siitä, että Madonnalle ei ole tullut mieleen tehdä musiikkivideota, jossa keskeisessä roolissa olisi rakastettu, joka sairastaa rabiesta. Jos sellainen olisi olemassa sitä ja García Márquezin romaania olisi tiedostamattoman tasolla mahdoton erottaa toisistaan.

Of love & Other Deamons on tarina, joka menee niin syvälle alitajuntaan, että pelkkä ajatuskin sen lähemmästä tarkastelusta herättää pelkoa. Koskaan ei voi tietää, mitä saattaa löytää, kun menee omiin pohjamutiinsa.

Halusin lukea García Márquezin kirjan, koska Deborah Levy on kertonut kirjassaan Things I don't want to know (klik), että se on hänelle tärkeä teos, jonka hän on lukenut useaan kertaan. Vannon, halutessasi vaikka kautta kiven ja kannon, että vasta juuri nyt tätä kohtaa kirjoittaessani muistin, että kyseisen Levyn kirjan nimi on todellakin Things I don't want to know. Lisää mysteeriä. Lisää yhteyksiä. Lisää päivänvalolta piilottelevaa, yön mustuudesta esiin hiipivää.

Madonnan lisäksi mietin lukiessani tottakai paljon myös Levyä. Mitä hän on ajatellut Of Love & Other Demonsin tästä ja tästä kohdasta. Koska suurinpiirtein rakastan Levyn tekstejä ja luultavasti myös häntä itseään tunsin suurta halua saada käsiini hänen tästä kirjasta eri lukukerroilla tekemänsä muistiinpanot. Jos sellaisia on olemassa.

Márquezin romaanissa 12-vuotiasta Sierva María de Todos los Ángelesia puree nilkkaan rabiesta sairastava koira ja tytön epäillään tämän vuoksi joutuneen demonien valtaan ja hänet päätetään sulkea nunnaluostariin. Demonit ja eros kietoutuvat toisiinsa, kun Isä Cayetanon pedofilisesti värittynyt rakkaus löytää tiensä Sierva Marían luokse läpi suljettujen huoneiden, pakkopaitojen ja pahojen henkien karkoittamisen.

“When I stand and contemplate my fate and see the path along which you have led me, I reach my end, for artless I surrendered to one who is my undoing and my end.”

Näin lukiessani tummia värejä ja kylmiä vetoisia huoneita, joiden lattiaa viistävät pitkät kaavut. Näin kynttelikköjä, joiden hopea on hurmaavasti ikääntynyttä. Hetkinen. Ehkä ei sittenkään hopeaa vaan synnin vesien galvanoimaa messinkiä. Näin rappiota ja sen yllä roikkuvan uskon, joka peittää alleen kaiken kuin väärään paikkaan laskeutunut kuumailmapallo.

Näin enemmän kuvia kuin itse tarinaa.  Ilahduin lauseista, jotka ovat salattua täyteläisyyttä tulvillaan. Romaanin sivuilla Sierva María de Todos los Ángeles kasvaa valtavaksi ja niin hänet on kutistettava pakkopaitaan. Manattava hänestä ulos demoneita, joita ei ole, mutta jota eivät tiedä ne, jotka luulevat tietävänsä, mitä he tekevät.

Sierva Marían vanhemmat ovat kauheita ihmisiä. Heidän rinnassaan on sydämen paikalla pimeä kivi ja kun Sierva María viedään luostariin hänen äidillään kestää monta päivää ennen kuin hän edes huomaa, että tytärtä ei löydy kotona enää mistään.

Julmaa. Veren mustat lammikot. Sierva Marían pitkät hiukset, niiden sisällä hänen kotinsa. Hiukset, jotka valuvat kirjan sivujen väliin. Kutittavat haavaa tytön jalassa. Haavaa, joka on pohjoinen sisäänkäynti hänen ruumiiseensa.

Jo teoksen henkilöiden nimet ovat kuin runoa, joka itkee menetettyä viattomuutta. Sierva María de Todos los Ángeles, Don Ygnacio de Alfaro y Dueñas, Don Toribio de Cáceres y Virtudes.

Usein toistettuna pelkästään jo nämä nimet saavat lukijan humalaan.



Gabriel García Márquez: Of love & Other Demons (1995)
Espanjankielinen alkuteos: Del amor y otros demonios (1994)
Englanniksi kääntänyt: Edith Grossman
Kustantaja: Jonathan Cape



maanantai 8. lokakuuta 2018

"Ryyppäämiseen menee yllättävän paljon aikaa" - Lucia Berlin: Tanssia ruusuilla - Siivoojan käsikirja 2


Ah! Hän on täällä taas. Lucia Berlin ja hänen sykkivät novellinsa.

Berlinin teksteille on tyypillistä, että hänen läsnäolonsa niissä on vahva. Tämän voi halutessaan osin selittää sillä, että tekstit pohjautuvat hänen omaan elämäänsä, jos toki muokatussa muodossa. Valhe ja totuus yhdistyvät Berlinillä kiehtovaksi verkoksi, jossa toista ei voi toisesta erottaa. "Harha on totta ja totuus on harhaa, se usvaksi muuttuu ja käsiksi karkaa", kirjoitti Shakespeare Macbethissä. Berlin tiivistää tämän repliikin muotoon:

Sitä paitsi ihminen voi valehdella ja silti puhua totta.

Kyse on kuitenkin vielä enemmästä, sillä Berlinin läsnäolo on selittämättömän ruumiillista. Hänen sanansa ovat lihaa hänen lihastaan. Hän antaa itsensä lukijalle tavalla, joka saa lukijan kokemaan, että Berliniä lukiessa hän saa osan kirjailijasta hetkeksi ikiomakseen. 

Elmer Diktonius kommentoi Janne Kuutiossa yhtä kirjoittamaansa kappaletta, että se on "öljyvärein sutaistu laatumaalaus, jonka ainekset on isketty kankaalle palettiveitsellä ja levitetty peukunpäällä - se elää vankasta, kouraantuntuvasta aineellisesta voimastaan."

Berlinin kohdalla ostan edellisestä öljyvärit, laatumaalauksen, palettiveitsen sekä "kouraantuntuvan aineellisen voiman". Heti kokoelman alku on varsin öljyvärimäinen, sillä Berlin mainitsee teoksensa ensimmäisessä kappaleessa kaikki päävärit. Laatu taas on jo suorastaan itsestäänselvyys Berlinin kohdalla, mutta on kuitenkin hyvä mainita se siltä varalta, että joku ei hänen novelliensa mestarillisuudesta vielä olisi tietoinen.

Palettiveistä voidaan käyttää kuvamaan Berliinin terävyyttä ja hänen tarkkaa, pienetkin yksityiskohdat huomioivaa silmäänsä. "Kouraantuntuva aineellinen voima" puolestaan on suorastaan Berlinin novellien tunnusmerkki. Hänen tekstinsä ovat todentuntuisia ja vahvasti elämällä maustettuja. Myös peukunpää sopii kuvioon, kunhan mainitaan, että se kuuluu krapulaiselle ihmiselle.

Berlinin novelleissa juodaan paljon viinaa ja monet kuvatuista henkilöistä ovat alkoholisteja. Tämä on aihepiiri, joka oli Berlinille äärimmäisen tuttu, koska hän oli alkoholisti itsekin. Mitä kaikkea hän olisi ehtinytkään kirjoittaa, jos ei olisi juopotellut niin paljon, sillä tosiasia on, että "ryyppäämiseen menee yllättävän paljon aikaa."

Berlinin novelleissa kieli on älyttömän helpon tuntuista. Usein se on myös korostuneen yksinkertaista ja suorastaan naiivia, joka saa ihmettelemään, minkälaisella pintajännityksellä hänen sanansa on varustettu, jotta ne välttävät banaalisuuden.

Joulu oli ihana. Kivoja lahjoja, hyvää ruokaa.

Tyypillinen berliniläinen lause on lyhyt ja toteava ja pisteet lauseiden perässä kilahtavat kuin kirjoituskoneesta lähtevä ääni riviä vaihdettaessa. Berlin näyttää kielelle kieltä ja sanoo sanojensa välissä:  hah-haa, pitäkää te muut ne hienot monimutkaiset lauseenne, minulle riittää kun on subjekti, predikaatti ja pieni höyste.

Kielikuvat ovat tässä kokoelmassa yllättäviä ja rapsakoita. Sepeli rusahtelee "kuin aplodit" ja nainen iskee kätensä pöytään "kuin kangistuneen linnunkynnen." Pari kommentoivaa sanaa riittää Berlinille siihen, että hän muuttaa niitä edeltävän tekstinsä ironiseksi.

Basil pelasi golfia ja krikettiä ja oli mukana teatterikerhossa. Hän oli esittänyt toista vanhoista neideistä näytelmässä Arsenikkia ja vanhoja pitsejä. Valtavan hauskaa.

Niin on Lucia. Nauroin ääneen, kun luin edellisen kohdan kirjastasi.

Toisinaan Berlin myös kurkottaa suoraan kohti lukijaa, kuten kuolleiden asuntojen siivoamista käsittelevässä novellissa Surutyötä:

Miettikää itse. Jos te sattuisitte kuolemaan ... Voisin helposti päästä teidän koko omaisuudestanne eroon jo parissa tunnissa.

Tanssia ruusuilla -kokoelman novelleissa on ihan omanlaisensa rytmi, jossa on paljon novelliensisäistä liikettä ja joka tekee näistä novelleista niin täysin hurmaavia. Lukijana niiden maailmaan imeytyy sillä tapaa ovelasti, että asiaa ei tule panneeksi edes merkille. Sitä vaan huomaa yhtäkkiä olevansa keskellä novellin tapahtumia, joiden toivoisi jatkuvan loputtomiin, sillä Berlinin tekstit synnyttävät vahvan tunteen elossa olemisesta.

Kielen ja rytmin välittämisessä suomentajan rooli on keskeinen. Kristiina Drewsin suomennoksen onnistumisesta kertoo paljon se, että Tanssia ruusuilla ei vaikuta yhtään suomennokselta, vaan Berlinin novellien kieli on niin luontevaa kuin se olisi alunperinkin kirjoitettu suomeksi. Erityisesti kirjenovellin Rakas Conchi -suomennos saa minut haukkomaan henkeäni, sillä se sisältää lauseita, jotka ovat ajatuskulkuja ja lauserakenteita myöten kuin suoraan omista teini-iässä kirjoittamistani kirjeistä.

Tanssia ruusuilla -kokoelman henkilögalleria on pitkälti sama kuin Berlinin aiemmassa kokoelmassa Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia. Pääosassa ovat ns. tavalliset ihmiset ja muut elämää ilman valttikortteja pelaavat. Kun novellissa Hymyilisit vähän yksi henkilöistä on asianajaja tuntuu tämä lähes Berlinin ja minun väliseni sopimuksen rikkomiselta, sillä asianajaja ei edusta ollenkaan ammattikuntaa, johon olen tottunut Berlinin novelleissa törmäämään. Tämän vuoksi - ja toki muistakin syistä - on erityisen riemastuttavaa, että tavallisten ihmisten elämäntapa vie asianajajan mennessään. Hänen kannaltaan tietysti on ikävää, että samalla menee pirstaksi hänen avioliittonsa.

Kokoelman aiheita ovat mm. teiniäidin ongelmat, poliisin korruptio, vankilassa järjestetty kirjoituskurssi, rakkausneuvot, ystävyys, huumeidenhakumatka ja laattaremontti. Usemmassakin novellissa käsitellään kuolemaa muodossa tai toisessa, sillä moni novelleista kertoo Sallystä, joka on kertojan sisko ja sairastaa syöpää.  Mistään synkistelystä ei kuitenkaan ole kyse, sillä Berlin kuvaa kuolemaa samalla ilkikurisella otteella kuin muutakin aineistoaan.

Tärkeintä kuolemassa on tehdä siitä kaunista ja juhlavaa.

Berlinin novellit on marinoitu alkoholissa ja usein alkoholismi on niissä niin arkipäivää, että siihen ei kiinnitetä erityistä huomiota. Kummallisempaa kuin juopottelu olisi se, että joku käyttäisi alkoholia kohtuudella. Berlin ei kuitenkaan millään tapaa romantisoi alkoholismia, vaan se on ikään kuin osa elämää siinä missä syöminen, seksi ja nukkuminenkin. Yksi tämän novellikokoelman loistavimmista kiteytyksistä liittyy sekin alkoholiin.

 Hämmentävää kuinka sokea silloin olin - mutta nyt olenkin raitis.

Tanssia ruusuilla on täynnä pieniä kutkuttavia yksityiskohtia. Kun sain tämän kokoelman käteeni aloin lukea sitä paitsi hurmiossa, myös vauhdilla. Pakotin kuitenkin itseni hidastamaan tahtia, sillä Berlinin tekstit ovat parhaimmillaan, kun niitä lukee maltilla ja tarkkaan. Berlin ei vihjaa, mitä tuleman pitää, vaan pudottaa yllättäviä huomioita keskelle tekstiä, eikä viittaa niihin enää sen jälkeen. Tästä hyvä esimerkki on novelli nimeltä Romanssi, jossa dialogin välistä löytyy lause: "Tässä kohdin panin nauhurin päälle." Se muuttaa novellin luonteen ja vihjaa, että kyse on oikeasti käydystä keskustelusta, jonka Berlin on litteroinut osaksi novelliaan.

Yksi syy miksi Berlinin lukeminen on niin nautittavaa on juuri se, että hänen novelleistaan saattaa löytää suunnilleen mitä tahansa yksityiskohtia ja kun niin käy minä ainakin tunnen suurta tyydytystä siitä, että olen kyseisen yksityiskohdan tullut panneeksi merkille.

Lucia Berlinin novellit ovat loputtoman kiehtovia, eikä niistä voi saada tarpeekseen. Tanssia ruusuilla ihastuttaa, naurattaa ja välillä vähän itkettääkin. Se menee sieluun ja sydämeen ja pistää veren kuplimaan. Se saa muistamaan, että ilman kirjallisuutta elämässä ei olisi paljonkaan järkeä ja ennen muuta se saa tuntemaan suunnatonta kiitollisuutta siitä, että Berlin on nämä novellit kirjoittanut. Ihannemaailmassa olisi aina odottamassa uutta, vielä lukematonta Berliniä.



Lucia Berlin: Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia - Siivoojan käsikirja 2
A Manual of Cleaning Women: Selected Stories by Lucia Berlin
Suomentanut Kristiina Drews
Aula & Co, 2018


Helmet lukuhaaste, kohta 6: Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa

lauantai 6. lokakuuta 2018

Pakoon pahaa maailmaa - Ottessa Moshfegh: My year of rest and relaxation

Ottessa Moshfeghilla on kyky kirjoittaa henkilöhahmoja, jotka eivät ole tavallisimmasta päästä. Usein kyse on naisista, joista on vaikea löytää mitään erityisen rakastettavaa. He ovat toisinaan suorastaan iljettäviä ja vähintäänkin moraalisesti arveluttavia, eikä heitä kiinnosta pätkääkään se, mitä arvoisa patriarkaatti on heistä mieltä.

Olen aiemmin lukenut sekä Moshfeghin kirjallisuusmaailman lumonneen romaanin Eileen (klik) että hänen novellikokoelmansa Homesick for Another World (klikja ne ovat olleet siinä määrin hyvällä tapaa hämmentäviä kokemuksia, että halusin ehdottomasti tutustua myös hänen uutuuskirjaansa My year of rest and relaxation.

My year kertoo naisesta, jonka elämässä ei pitäisi olla sen suurempaa vikaa. Hän on nuori, kaunis ja koulutettu ja tulevaisuuskin näyttää ihan hyvältä. Hänen sisimpänsä on kuitenkin tyhjä ja elämänhalu kadoksissa. Niinpä nainen lähtee tavoittelemaan "uudelleensyntymää" sapattivuoden kautta ja koska kyseessä on Moshfeghin luoma romaanihenkilö tapahtuu tämä vähän oudommalla tavalla. Nainen nimittäin päättää viettää vuoden enimmäkseen nukkuen. Tämän mahdollistavat rauhoittavat lääkkeet, joita hän käyttää todella paljon. Siis todella todella paljon ja enemmän kuin on realistisesti edes mahdollista.

Valmistautuessaan nukkumisvuoteensa naisen pääasiallisena "työnä" on vanhojen VHS-nauhojen ja erityisesti Whoopi Goldberg -elokuvien katselu. Lääkemäärien kasvaessa hän alkaa nukkuessaan tehdä asioita, joista ei herätessään muista mitään. Takauman kautta Moshfegh kuvaa myös aikaa, jolloin nainen oli töissä taidegalleriassa, jonka valovoimaisin tähti ja "kuumimman maskuliinisuuden" edustaja oli aasialaistaustainen Ping Xi, jonka teoksissa Jackson Pollock -vaikutteet yhdistyivät Ping Xi:n masturbointiin kanvaasille.

My Year tuo mieleen Edward St. Aubynin Patrick Melrose -sarjan kakkososan, Bad news,  joka koostuu lähes yksinomaan Patrickin huumeiden käytöstä. Moshfeghin naishenkilö ei käytä huumeita, mutta lääkkeitä kuluu sitäkin enemmän ja talviunille hän käy lähempää eettistä tarkastelua kestämättömän psykiatrinsa Dr. Tuttlen kirjoittaman kemiallisen arsenaalin voimin. Kuten Patrick Melrose maksaa Moshfeghin romaanin nainenkin hintaa lapsuudestaan. Äidin suhteesta tyttäreensä kertoo paljon se, että kun äiti kirjoitti listan tuntemistaan ihmistä oli tytär vasta sijalla 6.

Kukapa ei olisi joskus tuntenut halua vetää peiton korville ja antaa maailman mennä meluisaa menoaan. Naisen eristäytyminen voidaan nähdä yrityksenä päästä eroon kaikista niistä vaatimuksista, joita yhteiskunta ja ympäristö jatkuvasti nuoren naisen päälle heittää. Huvittavaa onkin (vaikka oikeastaan kaikkea muuta), että kun nainen kieltäytyy olemasta enää katseen kohde, kiinnittää hän kuitenkin useasti - silloin harvoin kun on hereillä - huomiota juuri siihen, että näyttääkö hän edelleen kauniilta.

Toisaalta My year:tä voi lukea narsistisena ja yltiöindividualistisena henkilökuvana, jossa Moshfegh överikerronnan kautta kyseenalaistaa oman navan ympärillä pyörimisen viemällä itsensäetsimisproblematiikan äärimmäisyyksiin.

Voisi kuvitella, että romaani, joka koostuu lähinnä lääkkeiden syömisestä ja nukkumisesta olisi tylsää luettavaa. Moshfeghin sähköä rätisevä kirjoitustyyli pitää kuitenkin huolen siitä, että näin ei ole. Moshfegh on altis ylittämään kohtuuden rajat ja niin - onneksi - tapahtuu myös tässä romaanissa.

Teos herättää huomattavasti enemmän kysymyksiä kuin mihin se vastaa. Mitä esimerkiksi pitäisi päätellä siitä, että naisen talviunivuoden toteutumisen kannalta avainasemassa on hänen inhoamansa Ping Xi?

Ennakkoluulottomalle lukijalle Moshfeghillä on paljon annettavaa, mutta perinteisistä naisromaanihenkilöistä pitävien kannattaa kiertää hänen teoksensa kaukaa.






Ottessa Moshfegh: My year of rest and relaxation (2018)
289 sivua
Kustantaja: Penguin Random House

keskiviikko 3. lokakuuta 2018

Amerikkalaisen unelman takapiha - Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin

Lähes kyllästymiseen asti on saatu viisailta ja tietäviltä kuulla, että kirjallisuuden pitää olla yhteiskunnallista. No, tässä sitä yhteiskunnallista kirjallisuutta nyt olisi.

Amerikkalais-meksikolainen Jennifer Clement (s. 1960) on suorastaan yhteiskunnan epäkohtien kuvaamiseen erikoistunut kirjailija. Hän on myös ensimmäinen nainen, joka on valittu kansainvälisen sananvapausjärjestön, PENin, presidentiksi.

Esikoisromaanissaan Basquiatin leski (The Widow Basquiat, 2000) Clement nosti esiin 27-vuotiaana kuolleen mustan taiteilijan Jean-Michel Basquiatin sekä New Yorkin taidegallerioiden vähemmän päivänvaloa kestävät puolet. Clement kuvasi taidemaailmaan sisäänkirjoitettua valkoisuutta, jonka Basquiat onnistui haastamaan olemalla ensimmäinen musta taiteilija, jonka teokset pääsivät New Yorkin vaikutusvaltaisimpiin museoihin ja gallerioihin.

Suomeksi saatiin ensimmäisenä lukea Clementin romaani Varastettujen rukousten vuori (Prayers for the Stolen, 2014), joka on paitsi taidokas, myös varsin järkyttävä kuvaus meksikolaisesta tyttökaupasta.

Clement on tulossa Helsingin kirjamessuille kuun lopussa. Itse tapasin hänet muutama vuosi sitten Maailma kylässä -tapahtumassa osana Varastettujen rukousten vuoren markkinointikiertuetta ja aion ehdottomasti mennä kuuntelemaan häntä myös Messukeskukseen. Vaikuttava nainen, jolla on painavaa sanottavaa.

Romaanissaan Rakkaudesta aseisiin (Gun Love, 2018) Clement tarttuu amerikkalaiseen aseongelmaan ja kuvaa niiden viljelemää tuhoa yksilön kautta. BBC:n julkaiseman tutkimuksen mukaan noin 40 % amerikkalaisista joko omistaa aseen tai elää taloudessa, jossa on ase. Tilastoluku, joka kuvaa aseella tehtyjä murhia ja tappoja on Yhdysvalloissa ns. kehittyneiden maiden korkein. Aseongelmaa lisää se, että aseet ovat halpoja ja jo parilla sadalla dollarilla voi ostaa käsiaseen.*

Rakkaudesta aseisiin kertoo 14-vuotiaasta Pearlista, jonka äiti tuli raskaaksi 17-vuotiaana ja pakeni sen seurauksena kotoaan. Hän asettui asumaan väliaikaisesti asuntovaunualueelle, mutta väliaikaisuus on venähtänyt 14 vuodeksi eli Pearl on elänyt koko elämänsä asuntovaunussa kaatopaikan vieressä.

Pearlin äidin käymä koulu on rakkauden yliopisto, joka koostuu sellaisista biiseistä kuin "Slowly Walk Close to Me, Where Did You Sleep Last Night, Born under a Bad Sign ja kaikki tapan-jos-jätät-biisit." Ihmisenä hän on kaikin puolin hyvä ja avulias, ja äititytärsuhde on rakkautta täynnä toisinaan symbioosiksi asti.

Äiti oli niin hyvä, että oli liian hyvä.
[...]

Olen kuin kuppi sokeria, oli hänen lempisanontojaan.
Saat lainata milloin tahansa.


Kun asuntovaunualueelle astuu komea ja reteä Eli Redmond Pearlin elämä muuttuu kertaheitolla, sillä mies saa äidin unohtamaan kaiken muun paitsi itsensä. Kodissa eli tässä tapauksessa asuntoautossa ei enää tunnu olevan tilaa Pearlille ja niin hän alkaa tehdä läksynsä hylätyssä asuntoautossa ja ihan normaalia on, että  se on täynnä aseita.

Rähjäisyyden keskellä huohottavat unelmat ja kaipaus, toivo paremmasta elämästä.

Äiti sanoi aina: Uneksiminen on halpaa. Se ei maksa mitään. Unissa ei tarvitse maksaa laskuja eikä vuokraa. Unissa voi ostaa talon ja saada vastarakkautta.

Clementin ilmaviin lauseisiin mahtuu paljon ja hän kuvaa henkilöhahmojaan lämmöllä ja ymmärtävästi. Rakkaudesta aseisiin on paikoin kuin runoutta, jossa sanat kantavat huomattavasti enemmän kuin mitä suoraan ilmaistaan.

Pahin Pearlin elämässä tapahtuu vahingossa ja turhaan, koska sellaista elämä on ja sellaista se on erityisesti silloin, kun elinpiiri on täynnä aseita.

Tulevaisuus aukenee Pearlin edessä kirjoittamattomana sivuna, kun hän joutuu lähtemään asuntovaunualueelta, joka kuitenkaan ei lähde hänestä.  Äiti on ruokkinut Pearlia saduilla, unelmilla ja rakkauden yliopiston opeilla, mutta ne osoittautuvat keveiksi eväiksi, kun vastassa ovat elämän kovat realiteetit.

Amerikkalainen unelma irvistää rumasti. Pearlin kohtaloa ei ole kirjoitettu tähtiin, vaan käteen, joka aseeseen tarttuu.



Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin (2018)
279 sivua
Englanninkielinen alkuteos: Gun Love (2018)
Suomentanut: Terhi Kuusisto
Kustantaja: LIKE




*BBC News: America's gun culture in 10 charts (klik)

sunnuntai 30. syyskuuta 2018

"Vedä muoto yllesi, senkin idiootti" - Elmer Diktonius: Janne Kuutio * BAR Finland, 31


Nyt lähdetään Jannen matkaan!

Tämä teksti on osa 31. suomalaisen kirjallisuuden helmiä käsittelevää blogini BAR Finland -sarjaa. Aiempia tekstejä pääset lukemaan tästä.

On itsestään selvää ja kiistatonta ja kaikella tapaa vastaan väittämätöntä MOT MOT MOT, että Elmer Diktoniuksen romaani Janne Kuutio on yksi suomalaisen kirjallisuuden merkkiteoksia. Se ilmestyi ruotsiksi vuonna 1932  nimellä Janne Kubik ja lukemani painoksen alkulehden mukaan Diktonius muovaili (mitä ikinä tämä ilmaus käytännössä tarkoittaakin) sen itse suomeksi. Suomenkielinen painos saatiin markkinoille vuonna 1946. Teoksen alaotsikko on "puupiirros sanoin" ja puupiirroskuvat ovat Tapio Tapiovaaran käsialaa.

Nykytermein kuvattuna Janne Kuutiota voisi kutsua episodiromaaniksi, sillä se koostuu erillisistä suht itsenäisistä kappaleista, joita pitää koossa kirjan nimihenkilö. Jokainen kappale on myös ikään kuin tiivistetty puupiirroskuvaksi, joka tuo tähän teokseen hieman sarjakuvamaisen tunnun.

Romaanina Janne Kuutio on vahvasti sisällissotaan kytkeytyvä kansankuvaus, jossa teoksen päähenkilö opportunistisesti vaihtaa identiteettiään useampaan kertaan niin että käy mahdottomaksi sanoa, mikä tai kuka Janne varsinaisesti on miehiään.

*

Päätin tappaa kaksi kärpästä yhdellä huitaisulla ja ehdotin lukupiiriystävilleni, että ottaisimme käsittelyymme Janne Kuution ja kun olisimme siitä ensin keskustelleet voisin kirjoittaa keskusteluistamme myöhemmin postauksen.

Lukupiirimme on siitä erityinen, että hyvin harvoin tilanne on se, että me kaikki viisi olisimme lukeneet valitsemamme kirjan. Olemme kaikki opiskelleet yleistä kirjallisuustiedettä, mutta tapaamisissa pääpaino tuppaa olemaan kuulumisten vaihdossa. Janne Kuutio vaikutti oikein erinomaiselta idealta seuraavaksi lukupiirikirjaksi, kun kesällä tapasimme Lahdessa ja oli kaunis kesäpäivä ja olimme istuskelleet puutarhassa juomassa viiniä.

Vaan kuinkas sitten kävikään?

Minun lisäkseni vain SK oli lukenut Janne Kuution kokonaan ja HL siitä puolet. Keskustelua kirjasta syntyi kuitenkin enemmän kuin monella muulla kerralla. Ihailen SK:n tapaa analysoida Janne Kuutiota henkilöhahmona ja samalla tajusin entistä selvemmin, että itse en juurikaan ole romaanihenkilölähtöinen lukija. Janne Kuutiossakin olen eniten kiinnostunut sen rakenteesta.

Janne Kuutio koostuu kymmenestä kappaleesta, joissa kuvataan Jannea esimerkiksi lapsena, puna- ja valkokaartilaisena, pirtumyyjänä, puukkojunkkarina ja satamatyöläisenä. Tapahtumapaikat vaihtelevat mm. sodasta muilutusautoon ja vankileiriin. Tässä kirjassa kiinnostavaa ei mielestäni kuitenkaan ole ensisijaisesti Jannen tarina, vaan hänestä kertovien kappaleiden selitykset.

Teos alkaa Diktoniuksen alkusanoilla, jotka hän on nimennyt "peräkaneetiksi" ja joissa hän kertoo kirjoittaneensa Jannen hahmon päästäkseen tästä eroon. Diktonius komentaa Jannea sanomalla:

"Vedä muoto yllesi, senkin idiootti! [...] painu tiehesi äläkä häiritse minua enää."

Koska en osaa tehdä puupiirroksia otin valokuvan teoksen takakannesta, jossa Diktonius kuvaa teostaan:




"Vaatehtiessaan" teostaan suomeksi Diktonius on jo ollut tietoinen teoksensa asemasta ensimmäisenä suomalaisena modernistisena teoksena ja hän on aivan oikein arvellut kirjoittaneensa klassikon. Lisäksi hän vaikuttaa pitäneen romaaniaan ensisijaisesti työläiskirjallisuutena,  mutta hän oli väärässä siinä, etteikö myös "puuterinokkainen esteetikko" (kröhm! paikalla ollaan) voisi hänen romaanistaan kiinnostua.

Teoksen kieli on usein korostuneen kansanomaista ja selitysosissa Diktonius päästelee urku auki. Kun hän esimerkiksi ylistää suomalaista maaseutua "oodissaan" Nurmijärvelle on hänen sanankäyttönsä täynnä ironiaa, joka samanaikaisesti sekä alleviivaa sanottua että nauraa sille.

Nur-mi-jär-vi! - oi sinä korpiniloisen lapsuuteni kesäkirkas puustelli.

Janne Kuutio on metafiktiivinen teos, jossa Diktonius teoksen selitysosissa muistuttaa lukijaa siitä, että Janne on olemassa vain hänen luomuksenaan sanoina paperilla ja sellaisenaankin hän on suht halveksittava henkilö.

Naurettava otus, eikö totta? - marionettirumilus, joka korkeamman tai alemman voiman käskystä sätkyttelee koivillaan ja käsivarsillaan, ja sitäpaitsi heittäytyy suinpäin lätäkköön, jos mahdit niin tahtovat.

Janne Kuutiossa voi nähdä olevan jo idulla nykykirjallisuudessa niin muodikkaan autofiktion, jossa fiktioon yhdistetään elementtejä kirjailijan omasta elämästä. Esimerkiksi Jannen lapsuusmuistojen kohdalla Diktonius antaa ymmärtää, että kyse on hänen omista lapsuusmuistoistaan. Missä määrin teoksen pohjana ovat mahdollisesti Diktoniuksen omat kokemukset sisällissodasta jää arvoitukseksi.

Janne Kuutiossa on paljon leikkiä ja yleensä se tapahtuu Jannen kustannuksella. Diktonius yhdistää romaaniinsa niin suomalaisen historian synkimpiä hetkiä, kuten kuvauksia sisällissodan jälkeisiltä vankileireiltä että iloluontoista ja viinanhauskaa illanviettoa. Kotoiset murteet kohtaavat englanninkieliset sananparret ja niin ikkunat avautuvat kohti laajempaa maailmaa. 

Perisuomalaista mielenmaisemaa Diktonius lähestyy paitsi juopottelun myös aggressioiden kautta. Kun Jannella menee kuppi nurin hän tarttuu puukkoon. Vankileirikuvauksissa taas Diktonius kuvaa realistisesti vanginvartijoiden väkivaltaisuutta.  

Minkäänlaista sankaruutta tästä kirjasta on turha etsiä. Punaisten ja valkoisten julmat teot ovat tunnistettavissa kyseisen puolen tekemiksi vain käsivarsinauhojen värin kautta. 

Teoksen kertoja tuntee erityisen hyvin Jannen luonteen huonot puolet ja pitää niistä meteliä, mutta tämän henkilökohtaiseen elämään kertojallakaan ei ole pääsyä ja sen hän myös tekee tiettäväksi. Kertoja ei esimerkiksi tiedä paljoakaan Jannen lapsista, mutta sen sijaan tämän vaimosta hän kyllä osaa mainita, että vaimo oli "hyvänahkainen, mutta vallan väritön sielu", jolla ei ollut sen suurempaa roolia Jannen elämässä. Auts!

Janne Kuution sivujen välistä pilkottaa Laurence Sternen Tristram Shandy (1759), mutta suomalaisessa kirjallisuudessa Diktoniuksen metafiktiivinen kerronta oli aikanaan uusinta uutta. Tekee mieleni sanoa, että kyseessä on suomalaisen modernismin airut ja sanonkin, kun Janne Kuutio siihen mahdollisuuden tarjoaa.

Janne Kuutiossa todentuu kirjailija Matti Pulkkisen lause siitä, että romaani on kuin sika, joka syö mitä tahansa. Janne Kuutiota ei voi nirsoudesta syyttää, sillä se pistelee poskeensa kaiken, mitä kirjailija sille keksii tarjota.




Elmer Diktonius: Janne Kuutio - Puupiirros sanoin (1996/1946)
191 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos: Janne Kubik - Ett träsnitt i ord (1932)
Suomentanut Elmer Diktonius
Kustantaja: Tammi


Helmet-lukuhaaste kohta 10: Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja (Janne Kuutio oli lukupiirikirja)

torstai 27. syyskuuta 2018

Sanoisin että: Bravo! - Teatteri Jurkka: Nora


Kuva: ©Marko Mäkinen
Kaksi naista seisoo liikkumatta selin yleisöön. Heillä on valkoiset puserot, mustat pitkät hameet ja hiukset nutturalla. Mitään ei tapahdu pitkään aikaan ja kun vihdoin näyttelijän käsi kohoaa ja hipaisee hiuksia korvan taakse, tunnen miten omakin päänahkani värisee.

Tunnelma on latautunut ja niin tiivis, että unohdan pelätä saavani yskänkohtauksen. En tiedä yhtään, mitä seuraavaksi tapahtuu ja Marina Abramovicin performanssien kuvat kulkevat mielessäni. Jopa niin, että hetken tuntuu aivan uskottavalta, että kun toinen naisista kääntyy käy ilmi, että hän on Abramovic.

Ajattelin alunperin pitää Jurkan Nora-nautinnon ihan vaan itselläni ja maiskutella sitä mielessäni, mutta mihinkäs sitä bloggari sanoistaan pääsisi eli pakko on laittaa muistiin muutama ajatus Norasta, koska se nyt vaan oli ihan jumaleissönin mahtava esitys ja juuri sellaista ihmistä monitasoisesti aktivoivaa teatteria, johon olen lääpälläni.

Alma Lehmuskallion ohjaamassa Norassa nimihenkilöä esittää kaksi naista: Rosanna Kemppi ja Kreeta Salminen. Esityksen lähtökohtana on Henrik Ibsenin Nukkekoti, jonka naispäähenkilö Nora on. Muun hyvän lisäksi Nukkekoti sattuu olemaan lempinäytelmiäni ja samalla myös yksi niistä näytelmäteksteistä, joita olen tarkimmin lukenut. On älyttömän kiinnostavaa, että Ibsen oli jo vuonna 1879 niin edistyksellinen, että hän halusi käyttää näytelmäkirjailijan lahjakkuuttaan naisten aseman problematisoimiseen ja edistämiseen. Sen sijaan on järkyttävää, että naiset painivat pitkälti samojen ongelmien kanssa vielä melkein 150 vuotta myöhemminkin.

Nukkekodin lopussa Nora julistaa olevansa ennen kaikkea ihminen ja jättää miehensä ja lapsensa.
Ajatus äidistä perheen hengettärenä ja itsensä perheen hyvinvoinnin eteen uhraavana elää tiukassa edelleenkin. Kukapa jaksaisi edes korvaansa lotkauttaa, jos mies jättää perheensä. Tämän vuoksi on edelleen erittäin tarpeellista tutkiskella, miksi äitiyteen liittyy niin paljon normatiivisia - ja usein yli-inhimillisiä - vaatimuksia. Tämän kysymyksen ympärillä pyörii myös Jurkan Nora mm. toksista miessankaruutta parodioimalla. Leikin kohteeksi on valittu Leonardo di Caprio ja hänen roolityönsä elokuvassa The Reverant.

Ei tarvitse kuin sanoa kyseisen elokuvan nimi niin heti alkaa pitkin verkkokalvoja vilistää kuvat miehestä, joka kaikkia mahdollisia vaaroja ja ankaria olosuhteita uhmaten nousee voittamattomaksi sankariksi. The Reverantia en ole nähnyt, joten mielikuvani siitä perustuvat muihin miessankaruuden kuvauksiin - joista sivumennen sanoen ei varsinaisesti ole puutetta - sekä Kempin ja Salmisen hulvattomaan versiointiin.

Siis kukaan ja mikäänhän ei ole niin sankarillinen kuin mies kostoretkellä. Hänen silmiinsä tulee Se ilme ja hänen askeliinsa Se käynti ja hänen lihaksiinsa Se voima ja hänen adrenaliiniinsa Se jyske. Tähän kuvastoon Kemppi ja Salminen iskevät kiinni ja paljastavat miessankarimyytin kliseet. Super nami-nami herkullista on, että Kempin ja Salmisen miessankariparodia osoittaa, että miessankaruus ei kestä sitä, että nainen astuu sankarin paikalle. Silloin nimittäin koko myytti poksahtaa kuin ilmapallo.

Kuva: ©Marko Mäkinen
En ole yhtään varma, voinko ottaa miessankareita enää senkään vertaa tosissani kuin ennen nähtyäni Kempin ja Salmisen parodian. Niin taitavavaa ja täysin hulvatonta.

Astetta vaikeampi, mutta ei yhtään vähemmän herkullinen  kuvio on, kun Kreetta Salminen manaa, että hän saa rooleja vain neljän tähden näytelmissä. Kiinnostavaa on, että juuri tämä kohtaus, joka on hyvin henkilökohtaisen oloinen on selkeimmin dramaturgisesti rakennettu. Näin fokus ei ole pelkästään Kreetta Salmisessa, vaan kaikissa naisnäyttelijöissä, jotka eivät saa ansaitsemiaan rooleja. Siinä sivussa tulee parodioitua myös takavuosilta tuttua "huutoteatteria", joka tietysti sekin parhaimmillaan oli miesten laji, koska tosihuutajat ovat tietysti valkoisia heteromiehiä.

*

Jurkan Nora sisältää kohtia, joissa näyttelijä lakkaa olemasta näyttelijä ja on näyttämöllä "pelkkänä"omana itsenään tai siltä ainakin hyvin vahvasti tuntuu, kun Kreetta Salminen kertoo kotiäitiarjestaan. Asian tekee entistä mielenkiintoisemmaksi se, että se mitä Salminen kertoo voisi yhtä hyvin olla Nukkekodin Noran kertomaa. Näin Salminen on samanaikaisesti sekä itsensä että Nora. Yhtä lailla voidaan kysyä, että kun Rosanna Kemppi syö Tutti frutti -karkkeja, onko se, joka niitä syö Rosanna Kemppi Rosanna Kemppinä vai Noraa esittävä Rosanna Kemppi.

Mistä näytteleminen ja rooli oikeastaan alkavat?

Nora on monikerroksellinen ja intensiivinen esitys, joka ei ruumiillista pelkästään Noraa vaan jokaisen äiti-ihmisen, joka on kokenut, että haluaisi elämältä enemmän kuin kotiarkea. Jos joku nyt väittää, että hän ei ole pienten lasten kanssa kotona ollessaan kertaakaan kaivannut isompiin ympyröihin, niin hän luultavasti valehtelee tai ei halua tunnustaa totuutta edes itselleen.

Nora käsittelee äitiyden kipupisteitä tavalla, joka saa miettimään niitä uusista näkökulmista. Tässä esityksessä sekä Kemppi että Salminen pistävät itsensä likoon täysillä. Erityisen hienoa ja puhuttelevaa oli myös se, että esitys sisälsi osia, jotka eivät perustuneet puheelle, vaan pelkästään näyttelijöiden läsnäololle. Ilmeille, eleille, ruumiinkielelle. Näin katsoja saattoi tehdä tulkintoja oman itsensä kautta ja lisätä mielessään kokemaansa henkilökohtaisen tämänsä.

Sanoisin että: Bravo!



Teatteri Jurkka: Nora
Ohjaus: Alma Lehmuskallio
Rooleissa: Rosanna Kemppi ja Kreeta Salminen
Teksti: Marie Kajava, Henrik Ibsen ja työryhmä
Dramaturgia: Marie Kajava ja Alma Lehmuskallio
Äänisuunnittelu ja musiikki: Viljami Lehtonen
Skenografia: Veera-Maija Murtola
Valot: Viljami Lehtonen, Veera-Maija Murtola ja Saku Kaukiainen

tiistai 25. syyskuuta 2018

Kohti parempaa maailmaa - Sherin Khankan: Nainen on islamin tulevaisuus

Onko nainen islamin tulevaisuus?

Tähän kysymykseen voi etsiä vastausta lukemalla Sherin Khankanin kirjan. Lähtökohdat teoksen lukemiselle ovat mielenkiintoiset paitsi sen nimen esittämän voimakkaan väitteen vuoksi myös siksi, että Khankanin äiti on suomalainen, isä syyrialainen. Ei ihan voida väittää, että Khankan on ensimmäinen suomalainen naisimaami, joka on perustanut moskeijan Pohjoismaihin, mutta kovin kaukana tästä ei olla.

Erilaiset kulttuuritaustat ovat lapsesta asti vaikuttaneet Khankaniin niin, että hän on ikään kuin automaattisesti alkanut tarkastella asioita useammasta näkökulmasta. Oman kontekstinsä tarjoavat niin lapsuudenkesät Suomessa kuin vierailut syyrialaisten sukulaisten luona Damaskoksessa. Näitä kahta eri puolta liimaa yhteen tanskalaisuus.

Khankan on vahvasti moniäänisyyden kannattaja ja tärkeimpiä syitä moskeijan perustamiselle olikin hänen mukaansa halu saada naisten ääni kuulumaan peripatriarkaalisen islamin piirissä. Khankan haluaa tuoda koraanin tulkinnan nykypäivään ja edistää islamilaista feminismiä sekä korostaa naisen oikeuksia kyseenalaistamalla islamin patriarkaattiset rakenteet. Käytännössä tämä näkyy mm. siten, että hänen perustamansa Mariam-moskeijan avioliittosopimuksessa määritellään, että naisella on oikeus avioeroon ja moniavioisuus on kiellettyä. Sopimuksen mukaan avioliitto kumoutuu, jos siinä on henkistä tai fyysistä väkivaltaa ja avioeron sattuessa naisella on yhtäläinen oikeus lapsiin kuin miehelläkin. Myös eri uskontokuntiin kuuluvien väliset avioliitot ovat sallittuja. Lyhyesti sanottuna: Khankan haluaa tehdä islamista rauhanuskonnon.

Jos edellä mainittuja asioita vertaa siihen, minkälainen kuva islamista välittyy tiedotusvälineiden kautta on ero melkoinen. Khankanin kirjan edistyksellisyydestä huolimatta tunsin sitä lukiessani paikoin huomattavaa epämukavuutta, joka käsittääkseni johtuu siitä, että vaikka järjellä ajattelen, että muslimien enemmistö on maltillisia ja rauhaa rakastavia ihmisiä jatkuva islamiin liittyvä kielteinen uutisointi on kuitenkin saanut aikaan sen, että islam tuntuu pelottavalta. Tämän vuoksi Khankanin teoksen lukeminen oli minulle erittäin tervetullutta ja hyödyllistä.

Uskontoja voidaan tulkita monella tavalla, eikä islam ole tästä poikkeus. Khankan itse edustaa suufilaista suuntausta, jonka tärkeimpiä opettajia on Ibn Arabi (1165-1240), joka on varsin feministisesti todennut, että "Täydellinen ihminen on nainen." Khankanille islam ei ole kiveenhakattuja lakitauluja, vaan hän tulkitsee koraania metaforisesti nykypäivään soveltaen. Erityisen avaavaa oli lukea hänen näkemyksensä pahamaineiseksi leimatusta sharia-laista, jota hänen mukaansa tulkitaan monissa maissa aivan toisin kuin mikä on tämän lain tarkoitus. Koraanissa esimerkiksi ei mainita lainkaan, että aviorikoksesta tulisi rangaista kuoliaaksi kivittämällä, kuten uutisista on usein saatu lukea. Khankan korostaakin, että koraania on tulkittava "tietoisen kriittisesti."

Oli kiinnostavaa ja yllättävääkin huomata, kuinka monissa asioissa jaan Khankanin näkemykset. Hyvä esimerkki tästä on tanskalainen ns. pilapiirrosjupakka, jota moni tulkitsi niin, että länsimaiseen sananvapauteen kuuluu, että mitä tahansa voidaan pilkata. Itse edustin näkemystä, että miksi pitäisi ihan erityisesti pyrkiä loukkaamaan ison osan ihmisiä tunteita, koska sitä ei ole erikseen kielletty. Näkemykseni ei aina saanut kovinkaan suopeaa vastaanottoa tuttavapiirissäni. Khankan toteaa, että "sananvapaus ei ole mikään ehdoton oikeus sanoa kaikkea, mitä mieli tekee, se ei ole oikeus oksentaa vihamielistä propagandaa." I feel yous sis.

Islamilainen feminismi rakentuu käsitykselle ihmisten ehdottomasta tasa-arvosta niin sukupuolten välillä kuin yhteiskunnallisestikin. Nainen on islamin tulevaisuus avaa islamia tervetulleella tavalla ja osoittaa, että se ei ole mikään kiveen kirjoitettu lakitaulujen kokoelma, jota pitäisi vuosisadasta toiseen tulkita yhdellä ja samalla miesten etuja edistävällä tavalla. Khankanin teos puhuu myös sen puolesta, että sortavaa järjestelmää pitäisi pyrkiä muuttamaan sen sisältä käsin.

Khankan onnistuu erinomaisen hyvin kuvaamaan, miten se, että hän on muslimi ei ole tekijä, joka erottaisi hänet ei-muslimeista. Jäin lukiessani kiinni epäluulosta, jos toisestakin. Kun Khankan kirjoittaa IKEA-huonekaluilla sisustetusta kodistaan, jonka lattioilla vellovat legokasat huomaan väliseinän hänen ja itseni välillä romahtavan ja mieleeni palaavat Dubain matkani musliminaiset, jotka paikallisessa metrossa päivittivät facebook-tilejään. Sama hämmästys siitä, että yhteistä on sittenkin paljon enemmän kuin eroja.

Khankanin femisnimi on käytännön feminismiä ja ennen muuta tekoja. Tosin mitä muutakaan voisi odottaa naiselta, joka on lainannut elämänsä johtolauseen Peppi Pitkätossulta. "En ole tehnyt aiemmin, osaan siis varmasti." Taidanpa tallentaa itsekin tämän lauseen muistiini rohkeutta vaativien tilanteiden varalta. Mitä tulee naisen rooliin islamin tulevaisuuden suhteen vaikuttaa siltä, että toivo tasa-arvoisemmasta islamista ja maailmasta ylipäänsä on pitkälti Khankanin kaltaisissa naisissa, jotka omalla sitkeällä työllään ovat valmiita taistelemaan yhdenvertaisemman tulevaisuuden puolesta.



Sherin Khankan: Nainen on islamin tulevaisuus. Minun tarinani
286 sivua
Ranskankielinen alkuteos: La femme est l'avenir de l'islam. Le combat d'une femme
Suomentanut Taina Helkamo
Kustantaja: S&S


sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Aivo-orgasmi - Veera Antsalo: Imago

Ai että mitä olen tehnyt viime aikoina?

Olen lukenut Veera Antsalon runoelmaa Imago. Olen aloittanut alusta ja lukenut loppuun ja aloittanut alusta ja lukenut loppuun ja aina välillä olen lukenut keskeltä ja sieltä täältä ja tätä olen toistellut nyt viimeiset kolmisen viikkoa.

Sillä olen ihastunut. Kenties jopa rakastunut. Minussa loksahtelee. Tuntuu siltä, että aika avautuu äärettömäksi ja yhdessä hetkessä tulee kokeneeksi 5 miljardia vuotta. Tuntuu siltä, että alkutuuli ja myöhempien aikojen tuleva tuuli yhdistyvät siinä kohdassa, jossa istun ja luen ja hämmästelen. Se on mahtavaa. Imago on mahtava.

Tässä kohdassa on kuolaa.

Puhun Imagosta kaikille, joiden voisin uskoa olevan siitä kiinnostunut. Puhun myös niille, jotka eivät yleensä lue runoja. Imago kulkee taskussani. Siinä, jossa on reikä ja siinä, joka sijaitsee muualla kuin maailman konkretiassa.

Säilön aikaa ja tuijotan hypnoottisesti (menihän se niin?) miten aika laajenee tämän kirjoittamani sivun yli ja tämän huoneen ja tämän talon ja tämän kadun ja tämän kaupungin ja tämän maan ja tämän maanosan ja tämän maailman ja tämän maapallon ja tämän galaksijonon ja sen tämän, joka on tunnetun ulkopuolella ja jonka koordinaatit löytyvät ajasta, jolloin ei vielä laskettu aikaa.

Tyttö on Imagossa lainausmerkeissä, mutta minä riisun ne. Kuulitko kopsahduksen? Se oli lattialle pudonneista lainausmerkeistä lähtenyt ääni. Eikä vain lattialle, vaan lattian läpi ja talon perustusten ja maa-aineksen käytäviin, joita kaivamalla pääsee Kiinaan, kuten lapsena uskottiin.

Toistuvat ja järjestyvät. Toistuvat ja menevät epäjärjestyksen kautta järjestykseen. Siis nämä: huoneet, ikkunat, peilit, lasi, heinä, kulma, hihasta ulos tuleminen, uni, vakava aines, seinää vasten nojaava luuta, kengät, tektoniset syyt, kvintesenssi. Muun muassa.

Tämä kokoelma menee DNA:ni kaksoiskierteeseen ja se tapahtuu tietenkin "tektonisista syistä." Se tapahtuu "nochalantisti ja barokkisen rennosti". Nämä sanat tanssivat paso doblea proteiinisynteesini linjastoilla, eivätkä tumani enää ole entisellään. Niistä on tullut lasia ja heinää. Niistä on tullut hesiä ja lainaa.

Imagossa maistan Henriikka Tavin Esim. Esan ja Eeva Turusen Neiti U:n, joka muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa, joka Imagon läpi nähtynä on visii miljardia vuotta pitkä. On siinä muistelemista. Sen tarkemmin sitä ei voi sanoa, sillä herkkua haluava kieli vetää kaiken huomion itseensä kuin lapsi, jonka keltaisen lapion toinen tuhma lapsi vei lupaa kysymättä. Kielen poreilevat nystyt kvintesenssiä täynnä. Kyllä todellakin näissä kuohuviinilaseissa on Samarinia ja puolukoita.

Näiden runoja eteneminen on jännittävää ja mieluista. Ei kuljeta polkua vaan tehdään se kulkemalla ja peitetään kohteliaasti seuraavaa kulkijaa varten. Käytössäännöt ja etiketti. Dervissien kvintesenssi. Sanat, jotka hulmuavat kuin hameesta karkuun lähteneet helmat, jotka ovat lasia ja heinää. Imagon toisella laidalla nainen, joka kulkee sipulinvarsihameessa. Hän on tietysti kukas muukaan kuin Lassi Hyvärisen Tuulesta ja kissasta karannut nainen.

Joo. Niin ne naiset vaan lähtevät. Muuttuvat filmitähdiksi ja kuningattariksi, eivätkä enää muista, että lapsena ne olivat pelkkiä tyttöjä lainausmerkeissä. Ne ovat jättäneet menneisyytensä taakseen, eikä siitä sen enempää. Ei nyt tehdä niistä mitään roolimalleja, sillä mitä siitäkin tulisi jos

Jätetään roikkumaan ilmaan. Pää alaspäin tai jalat tai hermosto. "Sen tarkemmin sitä ei voi kuvailla."









Tuossa yläpuolella on "planetaarista sumua."
Tuossa yläpuolella on "planetaarisen sumun" olemus.
Tuossa yläpuolella on "planetaarista sumua" viiden miljardin vuoden takaa.

Tai ehkä kuitenkin "hevosenpääsumua" tai mahdollisesti kenties sekin mahdollisuus on otettava huomioon, että tuossa yläpuolella on kuvattu aikaa. Aina ei voi tietää, jos ei ole tietäjä, joka on paennut sadusta ennen onnellista loppua.

Imago hivelee edestä takaa ylhäältä alhaalta tulevasta menneestä. Se on kokonaisvaltainen aivo-orgasmi, jota lukiessa noin suunnilleen kaikki hajoaa, mutta hajotessaan kokoontuu, kunnes taas hajoaa niin, että hajonneen ja hajoamattoman välille voi laittaa =-merkin. Josta tulee !-merkki, josta tulee en kerrokaan.

Imagon liikkeet ovat arvaamattomia ja toistuvia ja siihen kiintyy kuin johonkin lämpimään ja hengittävään. Se tuo tullessaan ja vie mennessään. Se jää.





Veera Antsalo: Imago (2018)
103 sivua
Kustantaja: Teos






Helmet-lukuhaaste, kohta 29: Kirjassa on lohikäärme

torstai 20. syyskuuta 2018

Antigone astuu nykypäivään - Kamila Shamsie: Joka veljeään vihaa

Johan oli jo aikakin!

Kamila Shamsie on kirjailija, jonka kirjoista haluaisin pitää ja suorastaan innostua, sillä hänen teoksensa ovat hyviä, kenties jopa loistokkaita. Silti olen joutunut jo useamman kerran toteamaan, että en vaan pääse niihin sisään. Viimeisin pettymykseni oli Jumala joka kivessä, jonka kanssa kompastuin sen runsaisiin historiallisten tapahtumien kuvaukseen.  Tunnistin toki taidokkuuden ja siksi aloin jo epäillä, että minulta puuttuu Shamsien teoksista hurmaantumisen geeni.

Mutta sitten tuli Shamsien uutuusromaani: Joka veljeään vihaa. Suomennoksen nimi on osin - ja tavallaan nerokkaastikin - harhaanjohtava ja kaukana teoksen alkuperäisestä nimestä Home Fire, jonka suora kääntäminen toki olisi ollut kankeaa ellei mahdotonta. Jotta suomennoksen nimi toimisi se on ymärrettävä laajemman veljeyden konseptin kautta. Home Fire taas viittaa paitsi romaanin henkilöiden kotiin esittää myös kysymyksen siitä, mikä on koti ja ja missä se on.

Joka tapauksessa. Vihdoin se tapahtui. Vihdoin saatan sanoa: kylmäävää menoa.

Joka veljeään vihaa on kerrottu useamman näkökulman kautta ja näkökulmat ovat orgaaninen osa tarinan voimaa. Viime aikoina on turhan usein tuntunut siltä, että näkökulmatekniikkaa on käytetty vähän niin kuin nonparelleja kakussa. Laitetaan niitä nyt kakun päälle niin näyttää kivemmalta. Shamsie sen sijaan ottaa näkökulmista kaiken irti ja luo niiden kautta kokonaisuuden, jossa jokaisen kirjan henkilön toimintaa on mahdollista ymmärtää hänen omasta näkökulmastaan käsin, vaikka heidän tekemisiään ei hyväksyisikään. Näkökulmat vievät lukijan eri nahkoihin ja saavat kokemaan välillä huomattavaakin ja samalla tervetullutta epämukavuutta.

Joka veljeään vihaa kertoo radikalisoitumisesta, ennakkoluuloista ja ihmisten välisistä lojaliteeteista sekä niiden joutumisesta koetukselle. Sisaruksia on kolme: Isosisko Isma sekä kaksoset Aneeka ja Parvaiz. Äidin kuoltua kaksosia huomattavasti vanhempi Isma on ollut sisaruksilleen myös äiti. Musta pilvi perheen yllä on sisarusten isä, joka vaihtoi perheensä jihadismiin ja jonka elämästä sisaruksilla on pitkään vain hataraa tietoa.

Miten veljeään vihaa kuvaa harvinaisen selkeästi, miten rasismi asuu yhteiskunnan rakenteissa. Heti teoksen alussa Isma joutuu lentokentällä etnisen profiloinnin kohteeksi ja häntä tentataan niin perusteellisesti, että hän myöhästyy lennoltaan. Asiaa ei auta, vaikka hänen Amerikan matkansa syynä on väitöskirjan teko. Muslimilta näyttävä on automaattisesti potentiaalinen vihollinen. Tämä asetelma kasvaa romaanissa laajemmaksi tarkasteluksi siitä, miten ihmiseen vaikuttaa se, että häntä pidetään jatkuvasti epäilyksenalaisena.

Isma on huolehtija, Aneeka päättäväinen ja kapinallinen, Parvaiz eksyksissä. Tarinan kuluessa heidän välisensä suhteet kriisiytyvät ja tätä lisää vielä se, että Aneeka alkaa seurustella Eamonnin kanssa, joka on Britannian sisäministerin poika. Shamsie vetää mukaan päivänpolitiikan ja lähietäisyydeltä päätöksenteon vaikeutta ja perusteita päästään näkemään sisäministerin näkökulman kautta. Myös Eamonn pääsee kertomaan oman tarinansa.

Tarina tiivistyy trillerin tavoin loppua kohti ja vaikka sekä Aneekan että Parvaizin osuuksiin liittyy ensi alkuun uskomattomalta tuntuvia käänteitä ovat ne kuitenkin kumman todentuntuisia, eikä niitä voida selittää pois ajatuksella, että romaanin tapahtumat eivät olisi mahdollisia.

Romaaninsa loppukiitoksissa Shamsie kertoo, että Joka veljeään vihaa on nykyversio Sofokleen Antigonesta. Romaani saakin ihan uutta syvyyttä vielä siitä, kun sen henkilöitä alkaa sovitella Sofokleen näytelmään. Aneekan esikuva on tietysti itse Antigone, mutta toisin kuin Sofokleella hän on Shamsiella Ismaa (Ismeneä) nuorempi.

Erityisesti Shamsien romaanin loppuosan kannalta Sofokleen näytelmän tunteminen avaa kiinnostavia ulottuvuuksia, mutta mitenkään välttämätöntä se ei ole. Petturuus ja uskollisuus sekä niitä määrittävät lait ja normit ovat ikuisia teemoja, joita Shamsie kuvaa kristallin kirkkaasti. Kysymyksiä on loppujen lopuksi huomattavasti enemmän kuin vastauksia ja tämänkin tilanteen kanssa on vaan tavalla tai toisella elettävä.





Kamila Shamsie: Joka veljeään vihaa (2018)
302 sivua
Englanninkielinen alkuteos: Home Fire (2018)
Suomentanut: Kristiina Drews
Kustantaja: Gummerus



Joka veljeään vihaa voitti vuoden 2018  Women's Prize for fiction -palkinnon



tiistai 18. syyskuuta 2018

Back to 80's - Noora Vallinkoski: Perno Mega City

Nyt jyllää 80-luku.

Tälle vuosikymmenelle johdattaa jo Noora Vallinkosken esikoisteoksen Perno Mega City kansi. Ihan hirvittävän rumahan se on,  mutta samalla itseensä oleellisesti 80-lukua kiteyttävä. Muistan omastakin maaseutunuoruudestani, että paikkakunnan perään oli tapana laittaa juuri Mega Cityn kaltaisia yltiöironisia lisäkkeitä, jotka ylläpitivät toivoa siitä, että jonain päivänä avautuisivat ovet isompaan maailmaan.

Lukemani ennakkokappaleen sisäkannessa on Noora Vallinkosken viesti lukijalle. Siinä hän kirjoittaa, että Perno Mega City sai alkunsa, kun hän vieraili vanhempiensa luona Turussa ja vierailu oli taas kerran täynnä ahdistusta. "Illalla katsoimme Hauskoja kotivideoita. Kirjoitin muistivihkoon: televisiossa äitiä naurattaa minipossu, joka soittaa pianoa. Minua ei naurattanut. Tunsin katoavani kokonaan." (kursivointi Vallinkosken)

Tunnistan Vallinkosken kokeman ahdistuksen niin täysin, että suorastaan putoan siihen. Kuinka monta kertaa olenkaan kokenut samoin. Se tunne, kun entisen kotipaikkakunnan toivottomuus ja hapettomuus vetäisee mukaansa kuin petollinen suonsilmäke, josta joutuu joka kerta erikseen ponnistelemaan irti. Se lamauttaa ja tekee kipeää, ja tuntuu, että kotiseudulla käynnin jälkeen kaikki on rakennettava taas uudelleen alusta.

Alkusanoissa Vallinkoski kirjoittaa myös siitä, että tyttöjen kasvutarinoita ei ole pidetty tärkeinä, mutta samanaikaisesti hän on pannut merkille, että viime vuosina tyttöjen tarinat ovat alkaneet vaatia entistä pontevammin tulla kuulluiksi. Yhtäkkiä muisteltuna en itsekään onnistu saamaan mieleeni kuin Anja Kaurasen Sonja O:n, joka onkin vallan vimmainen kuvaus nimipäähenkilönsä kasvuvuosista.

*

Perno Mega City kertoo Hannasta sekä hänen perheestään. Äidistä, jolla on mielenterveysongelmia ja jonka sen vuoksi on vähän väliä paettava kylpyhuoneeseen halaamaan posliinia. Isästä, joka taistelee syövän kanssa. Hannan sisaruksista Hannusta, Laurista ja Emmasta, jotka kukin tavallaan yrittävät tulla toimeen perheen usein arvaamattomissa tunnelmissa. Kiinnostavaa on, että vaikka romaani on kerrottu Hannan kautta on kertojaote jatkuvasti kuvaava ja toteava ja muistuttaa dokumenttikameraa, joka näyttää, mutta jättää analyysien teon katsojalle.

Kerronta on tuoretta ja raikasta ja aikuisten mielipiteet, varoitukset ja puheenparret sekoittuvat herkullisesti lapsen näkökulmaan. Hannan kodissa hallitsee äidin sairaus, joka purkautuu odottamattomina mielentiloina ja tiivistyy äidin sairaalajaksoihin. Kutsumaton ja sitkeä vieras on köyhyys, joka tarttuu Hannaan kuin pistävä haju ja tekee hänestä merkityn. Koulussa rintamalinjat vedetään perheiden varallisuuden mukaan. Kerran sentään Hannankin perhe pääsee etelänmatkalle ja Hanna voi hetken olla se, jota moni luokkakaveri katsoo kateudesta painavalla katseella. Useimmiten kuitenkin Hanna on pohjakerroksen kanta-asiakas.

Minä kuuluin pohjakerrokseen. Minulla oli kirpputorivaatteet ja läski maha, eikä koskaan mitään uutta. Pohjakerroksen alla oli vielä yksi kerros. Kellari. Sinne kuuluivat sellaiset lapset, jotka tulivat pissat housuissa kouluun ja joiden pyörätuolissa istuvat isät pakottivat niitä leikkimään heppaa sylissään.

Kun kerrosjako on kerran tehty, ei sitä hevin murreta. Perno Mega City osoittaa, miten laaja-alaisesti perheen köyhyys vaikuttaa myös lasten elämään ja miten se kaventaa tulevaisuuden mahdollisuuksia. Hannan kohdalla tilannetta vaikeuttaa vielä vanhempien sairastelu ja niiden mukanaan tuoma elämän arvaamattomuus. Kaiken lisäksi äiti pitää Hannaa tiukasti napanuorassa, eikä salli tyttärelleen asioita, jotka ovat tavanomaisia hänen ikätovereilleen.

Äiti seurasi uutisia ja näki maailman pahenevan. Siksi meillä oli Emman kanssa niin paljon sääntöjä ja rangaistuksia. Ne olivat meidän parhaaksemme. Kaikkein parasta olisi, jos me vietettäisiin illat ja viikonloput isän ja äidin kanssa olohuoneessa ja kuunnteltaisiin mitä Karpolla oli asiaa.

Liiallisen kontrolloinnin seurauksena on Hannan kohdalla kapinaa ja pakenemista Turkuun, örvellystäkin. Koska äiti pitää kovaa kiinni, on riuhtaisunkin oltava rajumpi.

Luin juuri vähän aikaa sitten Eva Illoisen romaanin Iltapäivällä tuli levottomuus, joka sekin sijoittuu Turun lähistölle ja niin sen ja Perno Mega Cityn välille muodostui kiinnostava lenkki. Vaikka Illoinen kuvaa jo aikuisen naisen alkoholismia on näiden kahden romaanin tunnelmalle yhteistä tunne oikean elämän (mitä se sitten onkin) puuttumisesta. Ympäristö kietoutuu sekä Illoisen että Vallinkosken kirjassa teoksen päähenkilön ympärille kuin muuri, joka estää hengittämästä vapaampia tuulia. Jossakin muualla olisi paremmin. Toisenlaista ja iloisempaa. Turku on kummassakin teoksessa hengityspaikka, joka tarjoaa väljempiä näkymiä.

Perno Mega Cityssä lähiölapsi kantaa köyhyyden stigmaa, joka määrittää hänen olemistaan niiden silmissä, joiden taloudellinen tilanne on parempi. Hannan kaltaiset ovat häiriöitä, jotka haluttaisiin unohtaa lakaisemalla heidät jonnekin piiloon.

Perno Mega City on juohevasti kulkevaa tekstiä, jonka 80-lukulaiset maamerkit liittävät sen luontevaksi osaksi tätä vuosikymmentä. Kertoessaan Hannan tarinan Vallinkoski kertoo monen muunkin lähiössä kasvaneen tytön tarinan. Autenttisuuden tunne on tässä romaanissa korkea ja yksityinen kasvaa yleisemmäksi tarinaksi siitä, mitä on kasvaa perheessä, jonka liitokset natisevat ja joka jäsentyy köyhyyden kautta.



Noora Vallinkoski: Perno Mega City (2018)
359 sivua
Kustantaja: Atena

Kustantajan lähettämä ennakkokappale. Kiitos!



Helmet-lukuhaaste, kohta 47: Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta

lauantai 15. syyskuuta 2018

Kansallisteatterin Musta Saara - Häikäisevän kirkas päivän peili

Johan on Kansallisteatterin suurelle näyttämölle soppa keitetty. Kyseessä ei olekaan ihan mikä tahansa liemi, vaan master chef Saision luoma keitos, joka saa konfeteiksi naamioituneet Michelin-tähdet lentelemään pitkin lavaa. Ovatko ne ansaittuja vai kiilteleekö niissä kissaeläimen petollinen kulta?

Ei taivahassa kuolon vaaraa,
ei kyyneleitä, yötäkään
Näin lauloi kerran musta Saara ...

paitsi että Kansallisteatterin Musta Saara ei laula, eikä konteksteja kannata muutoinkaan hakea virsien maailmasta. Nimensä Musta Saara lainaa romanien suojeluspyhimykseltä Pyhältä Saaralta. Vaikka esitys kertoo juuri romaneista, eivät he ensimmäisessä näytöksessä ole juurikaan näyttämöllä, eikä heistä paljoa puhuta, joka peilaa suoraan sitä tilannetta, mikä romaneilla on läpi Euroopan. Heidän ohitsensa kuljetaan pysähtymättä. Heidät ajetaan pois ja heitä syytetään siitä, että he eivät pysy aloillaan. Heitä ei haluta nähdä, eikä kuulla. "Kuusi miljoonaa juutalaista ei voi olla alaviite, mutta miljoona romania voi."

Esitys käynnistyy näyttämökuvalla, jossa verhon takana palaa tuli ja mustalaismusiikki itkee tunteenpaloa. Raja on vedetty. Verhon takana ovat ne muut ja katsomossa ollaan me. Kaihoisat viulut vaihtuvat kuitenkin äkillisesti kabareetyylisen musiikin tarjoamaan riehaan. Nopeat vaihdokset ovat Musta Saaralle tyypillisiä, kuten myös se, että kohtaukset nostavat esiin keskenään ristiriitaisia tunteita.

Musta Saara kertoo Euroopan tilasta paitsi romanien myös Janne-Maria Teräväkynän (Juha Muje) ja hänen tyttärensä Marina Teräväkynän (Katariina Kaitue) johdolla. Isä ja tytär Teräväkynä käyvät keskinäistä valtataistelua ja kumpikin heistä mielii presidentiksi. Eipä taitaisi Jean-Marie Le Pen järin ihastua, jos näkisi Juha Mujen vanhan väsyneen miehen. Marine Le Pen sen sijaan saattaisi hyvinkin ottaa hyötykäyttööön Marina Teräväkynän populististia kansaan vetoamisen keinoja.

Yhdellä tasollaan Musta Saara onkin oppitunti populimista. Se näyttää, miten kansan tunteisiin vaikutetaan ja miten sitä huijataan uskomaan, että pelastus nykypäivän sekavuuteen löytyisi yksinkertaisia "totuuksia" tarjoavasta populismista. Kaitue on roolissaan kylmäävä. Seksikäs ja vallasta juopunut Laura Huhtasaaren ja  Jeanne D'Arcin sekoitus, joka ratsastaa Ranskalla sekä kuvaannollisesti että kirjaimellisesti. Hänen rinnallaan Mujeen isäpappa kalpenee elämän ehtoopuolen kehäraakiksi, joka viime voimillaan hamuaa vallankahvaa. Mihinkäs sitä populisti popcorneistaan pääsisi.

*

Musta Saara on vieraannutettua metateatteria, jossa katsojaa muistutetaan jatkuvasti siitä, että kyseessä on näytelmä ja näin estetään pako tarinallisuuden tarjoamaan valheelliseen suojaan. Usein meta kääntyy myös koomiseksi.

Musta Saara on tämän päivän polttava peili peili, joka sivulauseissaan nostaa esiin mm. niin kulttuuriseen omimiseen kuin dosenttien ja tutkijoiden asemaan sekä joka paikassa riehuviin feministeihin liittyvät viittaukset. Yksi syvimmistä peilauksista on Rooman perustajakaksosten Romuluksen ja Remuksen vertautuminen romaniäidin kaksospoikiin. Saisio on visionääri, mutta tuskin hän itsekään saattoi arvata, miten ajankohtaiseksi osoittautuisi lause romaneista esteettisenä haittana. Yhtäläisyys Riikka Moilasen ihmisroskakommenttiin on hätkähdyttävä.

Isompia ja pienempiä täkyjä on esityksessä yltäkylläisesti ja ehdottomasti enemmän kuin yhdellä katselukerralla pystyy vastaanottamaan. Paikoin viittausten runsaus onkin kyseenalainen vahvuus. Nykyaikaa kuvastetaan myös konkreettisen, lavan poikki liukuvan peilin muodossa. Nyt ei vaan kysytä, ken on maassa kaunehin, vaan tarkastellaan, näkyykö peilistä ylipäätään mitään.

Jussi Tuurnan säveltämä musiikki on monipuolista ja hurjaa. Mustalaismusiikin lisäksi löysin laarista vaikutteita mm. Agit Propilta, Hortto Kaalolta, Ultra Bra:lta ja 70-luvun euroviisuballadeista. Myös näytelmän vaikuttavin kohtaus rakentuu sekin vahvasti musiikille sekä Timo Tuomisen esittämän Vlad Seivästäjän aka Draculan esitykselle.

Erinomaisena Jacques Brelin musiikin tulkitsijana ansioitunut Tuominen on selkäpiitä karmivassa vedossa. Teatterista kotiin päästyäni pidinkin miniesitelmän siitä, mitä on todellinen läsnäolo näyttämöllä. Läsnäolo, joka menee katsojan luista ja sydämestä läpi ja kohottaa jonnekin, minne arkielämässä ei yleensä ole  pääsyä.

Vanhemmille naisille (joka nykyisin tarkoittaa suunnilleen 30+ -ikäisiä) ei aina tahdo teatterissa riittää rooleja, mutta Musta Saara antaa mahdollisuuden kolmelle kovalle: Ulla Tapaniselle, Sinikka Sokalle ja Tiina Weckströmille, jotka muuntuvat niin romanialaisista rouvista  husaareiksi, moottoripyöräileviksi valkyyrioiksi ja toimittaja/kuvaaja/äänittäjiksi kuin vapaudeksi/veljeydeksi ja tasa-arvoksikin.

Tyylilajit vaeltavat esityksessä kansojen tavoin. On farssia, satiiria, karnevalismia, absurdismia, lasten- ja kauhunäytelmää. Laura Jäntin ohjaus Tuurnan musiikin tukemana on jatkuvasti polyfoninen. Musta Saara ei tarjoa totuuden turvapaikkoja, vaan kyseenalaistaa ja piikittää.  Kaoottisuutta keittää vuotavalla kauhalla kokoon myös Jani Karvisen Sika kirves päässään ja Orwell käkättää haudassaan.

Musta Saara yltyy villiksi, suorastaan vauhtisokeaksi visuaaliseksi Baabelin torniksi. Toisaalta kaikki on liiankin liiallista, toisaalta taas tunnelmaltaan hätkähdyttävän samanlaista kuin todellisuus ympärillämme. Olemme tottuneet ajattelemaan, että ihminen on ihmiselle susi. Musta Saara näyttää, että se, että ihminen on ihmiselle ihminen on vielä hurjan paljon pelottavampaa.




Musta Saara, kantaesitys

Käsikirjoitus: Pirkko Saisio
Ohjaus: Laura Jäntti
Musiikki: Jussi Tuurna
Koreografia: Janne Marja-aho
Lavastus: Kati Lukka
Puvustus: Tarja Simone
Naamiointi: Jari Kettunen
Valot: Morten Reinan
Ääni: Jussi Matikainen ja Ville Leppilahti

Rooleissa: Juha Muje, Katariina Kaitue, Janne Marja-aho, Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen, Tiina Weckström, Erkki Saarela, Jani Karvinen, Timo Tuominen, Kristiina Halttu, Annika Poijärvi, Harri Nousiainen, Mikko Kauppila, Ville Mäkinen.




Teatterilipusta kiitos Bloggariklubille, jota järjestää Kansallisteatteri, Tammi, Wsoy ja Johnny Kniga