sunnuntai 16. joulukuuta 2018

Kipua ja toistoa - Raisa Jäntti: Grand plié


Pienet tytöt vaaleanpunaisissa tutuissaan. Jokainen heistä primadonna, jolla on korkein hyppy ja pyörivin piruetti. Pienet tytöt ja pömpöttävät pienten tyttöjen vatsat. Kainalossa likainen pehmolelu. Ei saa pestä tai menee pilalle.

Raisa Jäntin Grand plié on kuvaus baletin maailmasta. Vaatimuksista, käskyistä, kieltäytymisistä. "Nivelmurskasta" ja "varpaankynsijauhosta." Kivusta, joka kasvaa tukirangaksi, jonka ulkopuolella ei ole mitään.

Grand plié on balettitanssijan maksama hinta. Loputon toiston osamaksu.  Nämä runot kertovat itsen antamisesta baletille joka harjoituskerta uudestaan. Itsen luovuttamisesta ja luovuttamisen toistamisesta kunnes itsen ja baletin välillä ei enää ole eroa. Kunnes vapaus on lakannut olemasta edes mahdollisuutena.

Vapauteen kaipaavat osat joita meissä kaikissa on ennen kuin ne tapetaan: täällä ne tapetaan.

Jäntin kuvaama maailma on julma ja kivulias. Ruumiista hallitsee kipu. Lihakset, luut ja jänteet - ne kaikki kivun koteja. Kivun kovettamia ja venyttämiä.

Kipu kuin sadun kuningas. Kipu ja ruumis saavat toisensa yhä uudestaan, joka päivä niiden liitto syvenee. Niiden lapset mustelmia iholla. Niiden lapset verta vuotavia varpaita. Niiden lapset kramppaavia pohjelihaksia ja lonkkia, jotka eivät pysy kuopassaan.

Meitä ei säälitä kun meitä sattuu, meitä ei puristella kokoon kun hajoamme,olemme nuoria ja hajoamme joka viikko eri tavalla. Joskus pystyn liikkumaan ainoastaan kontaten 

Mikään ei ole eikä voi olla tarpeeksi. Tanssija ei ole olemassa niin kuin on joku, josta sanotaan hän. Johon viitataan käyttämällä ensin subjektia ja sen jälkeen predikaattia. Tanssija on itsensä objekti, joka muodostuu tekemiensä liikkeiden kautta. Liike tanssii hänet.

ajatella häntä on ajatella liikettä joka suorittaa hänet

Jäntin runot saavat pohtimaan baletin estetiikkaa ja sitä, mille se perustuu. Lukiessani kysyn myös, miksi niin monet vanhemmat haluavat kuskata tyttärensä juuri balettitunneille. En voi uskoa, että he haluavat lapsilleen kaikkea sitä, mitä Jäntti tässä kokoelmassa kuvaa. Ehkä he ajattelevat, että balettitunnit ovat välttämätön tyttöyden vaihe, josta eivät halua oman jälkikasvunsa jäävän paitsi.

Oma suhteeni balettiin on ristiriitainen. Ihailen balettitanssijoiden taitoa, liikkeiden ilmavuutta ja täydellistä hallintaa. Siitä huolimatta balettiesityksiä katsoessani minusta tuntuu, että tanssijat tanssivat lasimurskalla, joka esityksen kuluessa tunkeutuu balettitossujen läpi.

Grand plié on kirjoitettu vahvasti baletin maailman sisältä. Sanat muuttuvat siinä nikamiksi. Törröttäviksi ja hiertyneiksi. Outo viehätys itsensä alistamiseen synnyttää myös kauneutta niin ristiriitaista kuin se onkin. Tässä kokoelmassa kaikki tulee armottoman lähelle.


Raisa Jäntti: Grand plié
104 sivua
Puru-kollektiivi 2018



keskiviikko 12. joulukuuta 2018

"Emotionaalisia lähikosketuksia" - Sinikka Vuola & Tommi Melender: Maailmojen loput

Maailmojen loput on aivan liian kiinnostava teos, jotta pystyisin pelkästään lukemaan sen ja kirjoittamaan lukemastani niin sanotun arvion.

Olen noin ylipäänsäkin hämmentynyt siitä, että blogikirjoituksia kutsutaan usein arvioiksi, toisinaan jopa kritiikeiksi, vaikka usein ne ovat jotain ihan muuta. Ei nyt kuitenkaan mennä tähän, vaan mennään Maailmojen loppuun, joka saa minut muistamaan Norjassa olevan, samannimisen paikan (tosin yksikkömuodossa) ja jossa on kahvila, jossa on pirun kallista ja jossa olin kerran rakastettuni kanssa.

Jep, sivuraide kolisee jo. Pitää vääntää kiskoa toiseen suuntaan.

Vuola ja Melender kirjoittavat teoksessaan kirjoittamisesta, lukemisesta ja teosten lopettamiseen liittyvästä problematiikasta. Sen sijaan, että lähtisin nyt koostamaan yhteenvetoa siitä, mitä he kirjoittavat nostan tästä teoksesta esiin muutamia alleviivaamiani kohtia ja kommentoin niitä omasta lukijan näkökulmastani. Lopuksi valitsen kiinnostavimman teoksessa esitetyn kirjallisen lopun sekä kerron, mikä kirjojen loppuja kuvaava teksti oli minulle erityisen avaava ja mitkä Maailmojen lopuissa esitellyistä kirjoista kohensivat asemaansa lukulistallani.

*

TM: Sanalliselle ilmaisulle erityisherkkä ihminen suhtautuu kaunokirjalliseen tekstiin epäluuloisesti. (s. 14)
SV: Romaanin aloittaminen muistuttaa matkalle lähtöä tai rakastumista. (s. 16)

Uuden kirjan aloittaminen on kihelmöivää. Ja pelottavaa. Välillä jätän kirjan toisensa jälkeen kesken jo ensimmäisillä kymmenillä sivuilla, koska minulla on niin vahva tunne siitä, että emme puhu ollenkaan samaa kieltä. Tuntuu, että suhteemme on tuhoon tuomittu ennen kuin sitä on edes kunnolla muodostunut. Joskus kesken jäämisen syynä saattaa olla, että kirja on niin paljon fiksumpi kuin minä, että on parempi luovuttaa suosiolla, jotta voi välttää siitä bloggaamisen ja säilyttää edes illuusion siitä, että ymmärtää jotain kirjallisuudesta. Terveisiä Painovoiman sateenkaaren sivulle 444, josta en ole edennyt puoleentoista vuoteen.

Rehellisyyden vuoksi on myönnettävänä, että osasyynä jumittumiseeni Painovoiman sateenkaaren kanssa on se, että olen tullut lähes täysin kykenemättömäksi lukemaan monisatasivuisia kirjoja. "Koen tiiliskiviromaanien lukemisen uuvuttavana ja niiden volyymin usein perustelemattomana," kirjoittaa Vuola. Touché ja amen. Ainoa myönteinen tiiliskivipoikkeus, joka tällä hetkellä tulee mieleeni on Roberto Bolañon 2666, jonka kohdalla pituus (985 sivua) on täysin perusteltua. Sen sijaan minulla jäi useammista hyvistä yrityksistä huolimatta kesken jopa muutoin suuresti ihailemani Don DeLillon romaani Alamaailma. Toki keskenjättämisen syynä ei ollut se, että tämä romaani olisi huono. Päinvastoin.


TM: "Vladimir Nabokov sanoi, että kirjoja ei kuulu lukea vaan lukea uudestaan" (s. 29)
TM: Kirjallisen arvonmäärityksen tärkein kysymys [...]: "Kestääkö tämä uudelleenlukemisia?" (s. 31)
SV: Eri lukukertojen hienous on siinä, että vaikka palaat samaan kirjaan, se ei ole samanlainen." (s. 36)

Samaan (kirja)virtaan astumme emmekä astu. Edellä olevat sitaatit osoittavat, että kirjoista bloggaamisessa ei ole juurikaan järkeä. Tämä on asia, josta olen ollut piinallisen tietoinen viime aikoina - jopa niin, että bloggaamiseen liittyvä implisiittinen mielettömyys on ollut ottamassa vallan kirjoittamiseltani ihan kokonaan.

Ei mitenkään riitä, että kirjan lukee kerran ja kirjoittaa siitä ... jotain. Se on paitsi kirjallisuuden väärinkäyttöä myös väkivaltaa sitä kohtaan. Kirjabloggaajana taas ei ole aikaa lukea teoksia niin moneen kertaan kuin ne pitäisi lukea, jotta ne olisi oikeasti lukenut. Tämä ristiriita on kirjabloggaajan kohdalla huonosti ratkaistavissa. On pakko vaan kärsiä ellei halua luovuttaa kokonaan.


TM: Ei liene kohtuuton yleistys väittää, että mitä enemmän prosaistilla on taiteellista kunnianhimoa, sitä ponnekkaammin hän suuntautuu juonenkehittelystä kielellisten maailmojen luomiseen. (s. 24)
SV: Juonen ja henkilöhahmojen kehittelyä syvemmin minua kiinnostaa sanataideteoksessa rytmi eli kokonaisuuden jakautuminen osiin, sanavalinnat eli maailmankuva, valittu tyyli [...] , kulttuuriviittaukset ja muu intertekstuaalisuus sekä kertojan perusominaisuuksien [...] valtava spektri. (s. 27)

Kärjistäen voisi sanoa, että Melenderin ja Vuolan mukaan juoneen perustuvat romaanit eivät ole taiteellisesti suurta kirjallisuutta ja siinä he ovat tietenkin ihan oikeassa. Asian ääneen sanominen ei kuitenkaan ole suotavaa, koska jos niin tekee sinua pidetään norsunluutornisena elitistinä. Itse en ole koskaan kieltänyt asemaani elitistisenä lukijana, joten voin hyvin nostaa juuri tämän yksityiskohdan esiin. Toivon, että se herättää paheksuntaa.


SV: [u]skon, että samastumisen kohde voi olla hyvin kompleksinen asia - usein paljon muuta (ja omalla kohdallani kaikkea muuta) kuin "kehittyvä henkilöhahmo." (s. 37)
TM: [Nabokovia siteeraten] Sivistymätön lukija samastuu henkilöhahmoihin, mutta sivistynyt kirjailijaan. (s. 39)

Kun muut lukijat puhuvat samastumisesta olen usein ymmälläni. En tunnista henkilöhahmoihin samastumista omalla kohdallani. Toisaalta en rohkene väittää olevani niin sivistynyt, että samastuisin kirjailijaan. Hyvän esimerkin tarjoaa Don DeLillon kirjat, joita lukiessani olen kokenut vahvoja samastumisen tunteita. Kyse ei ole ollut henkilöhahmoihin tai kirjailijaan samastumisesta, vaan pikemminkin kirjailijan esittämän ajatusmaailman ja sen esittämisen tapaan samastumisesta. Ehkä ei olisi väärin sanoa, että samastun kirjan sisäistekijään, hänen tapaansa tuoda julki näkemyksiään siitä, millainen maailma DeLillon kirjoissa on ja miten se toimii.


TM: [j]os spoilerit pystyvät pilaamaan kirjan, sen lukuarvo on jo valmiiksi kyseenalainen. 
(s. 33)


Tämä on väite, jonka saattaisin kuvitella herättävän närkästystä. Blogimaailmassa on suorastaan kunnia-asia, että kirjan juonta ei spoilata. Tämä tietysti on ihan järkevää sellaisten kirjojen kohdalla, jotka rakentuvat kaarelle, jonka loppupäässä kerrotaan jokin sellainen asia, jonka salaaminen on toiminut kirjan lukemisen motivaattorina.

Edellä mainitun kaltaiset teokset ovat harvoin - jos koskaan - lempikirjojani. Haluaisinpa nähdä, miten joku spoilaisi vaikkapa Rachel Cuskin Ääriviivat. Kirjat, jotka ovat spoilattavissa ovat voittopuolisesti kertalukukirjallisuutta, ie. jotain ihan muuta kuin hyvää kirjallisuutta.


TM: Suomalaiset lukijat vaativat kirjallisuudelta faktuaalista tarkkuutta ja arkiymmärrystä vastaavaa miljöön ja henkilöiden kuvausta. (s. 104) 
Suomalaiset eivät halua saada muistutuksia siitä, että ovat romaania lukiessaan tekemisissä kirjallisen konstruktion, eivät puhtaan kokemisen kanssa. (s. 106)
SV: Tunnistan tuon, mitä sanot kansalliseen kulttuuriimme juurtuneesta totuuspohjaisesta kaipuusta tai vaatimuksesta. (s. 113)

Olen usein ihmetellyt, miten lukijat saattavat närkästyä siitä, että jokin kirjassa kuvattu yksityiskohta ei vastaa yksi yhteen todellisuutta. Siis vaikka niin, että jos kirjassa lukee, että Mannernheimintie 7:ssä on sininen talo tästä seuraa paheksunnan vyöry, jossa yksi toisensa jälkeen todistaa, että kyseinen yksityiskohta ei pidä paikkaansa. Joskus tuntuu, että osa lukijaporukasta saa kiksinsä nimenomaan siitä, että he löytävät kirjasta kohdan, joka ei pidä yhtä reaalitodellisuuden kanssa.

Yksi kirjallisuuden tyyppi, josta olen erityisen kiinnostunut on metafiktio, jossa lukijaa muistutetaan vähän väliä, että "kuule hei tämä on kirjallisuutta, ei todellisuutta". Metafiktion ja todellisuuden välinen törmääminen synnyttää parhaimmillaan jotakin sellaista, joka rikastaa sekä fiktiota että todellisuutta. Tästä johtuen ei lienekään yllättävää, että yksi suomalaisista lempiklassikoistani on Elmer Diktoniuksen Janne Kuutio.

En voi olla ajattelematta, että realistinen kirjallisuus vastaa tarpeisiin (mitä ne sitten ovatkin), joita minulla on lukijana tavanomaista vähemmän. Minulle tärkeimpiä ovat kirjat, jotka ovat tärkeitä itse kirjallisuuden kannalta. Kirjat, jotka avaavat uusia väyliä ja liikuttavat maailman olemusta niin tekemällä. Yleisesti ottaen en koe mielekkääksi lukea kirjoja, jotka tarjoavat pakopaikan omasta elämästä, vaikka toki joskus sellaisiakin hetkiä on. Pääsääntöisesti kuitenkin haluan kirjallisuuden toimivan kuin filosofia - avaavan näkymiä, johon ilman kyseisen kirjan lukemista en olisi päässyt käsiksi.

*

SV: Kiinnostavat lopetukset herättävät tunteen, että ne johtavat samaan aikaan sekä romaaniin itseensä että siitä poispäin. (s. 20)
SV: Viimeisen lauseen sijaintipaikka romaanissa on erityinen. Uskon, että lukija painottaa päätöskappaleita ja -lauseita eri tavalla kuin keskellä teosta olevia tekstiosia (s. 135)

Maailmojen lopuissa esitellään erilaisia lopputyyppejä sekä pohditaan, minkälainen loppu on teokselle kunniaksi. Sekä Vuola että Melender korostavat, että hyvä loppu ei alleviivaa tai sulje. Melenderin mukaan "loppu ei voi olla täysin mielivaltainen" (s.17). Tämä on niitä Maailmojen lopun harvoja kohtia, joissa tunnen suurta kiusausta väittää vastaan, vaikka jo niin ajatellessani tiedän, että Melender on tässä(kin) asiassa oikeassa. Tunnen kiusausta ajatella, että hyvä lukija saisi minkälaisen lopun tahansa sovittumaan sitä edeltävän tekstimassan kanssa, mutta niin ei ole. On melko vaikea kuvitella, että Linnan Tuntematon sotilas päättyisi sanoihin: Ja sitten he söivät Berliininmunkit.

Vuolan huomio siitä, että teoksen viimeisistä lauseista tulee väkisinkin painavia niiden sijaintipaikasta johtuen pitää omankin näkemykseni mukaan paikkaansa. Toisinaan huomaan, että arastelen lukea kirjaa loppuun. Tätä ei voi (käsittääkseni) selittää sillä, että en haluaisi luopua kirjan maailmasta ja siksi välttelisin lopun lukemista. Luulen, että haluan varustautua potentiaalisia loppuratkaisuja varten etukäteen tai yksinkertaisesti antaa itselleni aikaa käydä läpi, minkälaiset teoksen loput saattaisivat tulla kyseeseen ja hieman myös kaiken varalta panssaroida itseäni sen varalta, että hieno teos ei saakaan ansaitsemaansa loppua. Tämä on outo ilmiö, jota en itsekään väitä täysin ymmärtäväni.

Pidän lopuista, jotka haluan lukea yhä uudestaan siitä yksinkertaisesta syystä, että ne eivät antaudu kerralla, jos toisella tai kolmannellakaan. Erinomaisia ovat myös loput, jotka keikauttavat aiemmin luetun päälaelleen, kuten tekee Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi. Tämäntyyppinen loppu synnyttää usein halun lukea kirja heti uudestaan nimenomaan siitä näkökulmasta, että jo tietää, miten se tulee päättymään. Barnesin romaanin kohdalla on kiinnostavaa jäljittää kohtaa, jossa lukiessa astui harhaan ja jonka vuoksi loppu onnistui tarjoamaan täydellisen yllätyksen.

Kotimaisessa kirjallisuudessa yksi suosikkilopuistani löytyy Eeva Kilven romaanista Tamara.

Mutta juuri kun me olimme murskautumaisillamme siellä missä kaikki loppuu ja minä tunsin ensimmäisen kerran elämässäni olevani valmis kuolemaan, hän hidasti ja sanoi: - Minä haluan olla tässä vielä.
Vai kuvittelinko vain? Niin kuin kaiken muunkin.

Tamaran lopetus tekee kaikesta aiemmin luetusta epävarmaa.

*

Maailmojen loput -teoksessa esitellään 30 kirjaa, joita Vuola ja Melender tarkastelevat erityisesti niiden lopun näkökulmasta. Olen lukenut näistä kirjoista 16 - tosin useimmat jo melko kauan aikaa sitten.

Onko lukijalle merkitystä sille, onko analysoitava kirja hänelle tuttu vai ei? Vastaisin, että sekä on että ei ole. On jo sinänsä kiinnostavaa lukea Vuolan ja Melenderin kuvauksia valitsemistaan kirjoista sekä heidän pohdintaansa siitä, miten hyvin tai vähemmän hyvin kirjojen loput toimivat. Itse kuitenkin nautin erityisesti niistä teksteistä, joissa käsiteltiin kirjoja, jotka olen itsekin lukenut.

Avaavin teksti minulle oli Melenderin kirjoitus Han Kangin Vegetaristista. Se on kirja, joka teki minuun suuren vaikutuksen ja jonka uudelleen lukemista olen haikaillut siitä asti, kun luin sen ensimmäisen kerran. Romaanin päähenkilö Yeong-hye päättää lopettaa lihansyönnin ja pikku hiljaa hän kokee muuttuvansa ihmisestä puuksi. Vasta luettuani Melenderin tekstin osasin panna merkille, että teoksen loppu, joka kuvaa ambulanssin ikkunoiden ohi viistävää maisemaa yhtyy Yeong-hyen toiveeseen puuksi muuttumisesta. Jos Yeong-he olisi puu hän olisi osa maisemaa ja isompaa joukkoa. Puuna hänen elämänsä voisi jatkua reaalimaailmassa huomattavasti pidempään kuin mikä ihmiselle on mahdollista. Hänestä tulisi myöhemmin ehkä tuoli tai pöytä ja hän kietoutuisi osaksi lukemattomien ihmisten elämäntarinaa.

Maailmojen lopun parhaan lopun palkinnon ojennan Annika Idströmin romaanin Veljeni Sebastian lopulle. Se on myös yksi niistä kirjan lopetuksista, jotka ovat jääneet minulle erityisen vahvasti mieleen. Vuola kirjoittaa, että Idströmin romaanin loppu "irtautuu uudelle tasolle ja mahdollistaa monia tulkintalinjoja" sekä on "symbolisesti latautunut" (s. 227). Idströmin romaani pitää tiukasti salaisuuksistaan kiinni ja lukijan on mahdotonta saada varmaa tietoa edes siitä, kuka veljeksi kutsuttu Sebastian on ja onko häntä edes olemassa muuten kuin teoksen päähenkilön mielikuvituksessa.

Maailmojen lopuissa esitellyistä teoksista nostan lukulistallani ylemmäs erityisesti Linda Boström Knausgårdin Helioskatastrofin sekä Manuel Puigin Hämähäkkinaisen suudelman.

Maailmojen loput antaa paljon aineksia niin kirjallisuuden lukijoille kuin sen kirjoittajillekin. Melender kertoo hakevansa romaaneista "emotionaalisia lähikosketuksia". Niitä Maailmojen loput tarjoaa runsain määrin. Luettuani tämän kirjan loppuun olen lukenut sitä uudelleen sieltä täältä ja joka kerta mainittuja lähikosketuksia löytyy lisää. Tämä on kirja, joka tulee kulumaan käsissäni. Kirja, jonka kanssa keskustelen ja joka valaisee polkuja, joille ilman tätä teosta en kenties olisi tullut lähteneeksi.

Maailmojen loput on maailmojen alku.



Sinikka Vuola ja Tommi Melender: Maailmojen loput - Kirjoituksia romaanitaiteesta
296 sivua
WSOY 2018









sunnuntai 9. joulukuuta 2018

I love Chris - Chris Kraus: Torpor

Chris Krausin kirjoja ei ole tarkoitettu vain luettaviksi, vaan koko elämän ja kaiken koetun läpi pohdittaviksi.

Harvaa kirjailijaa luen yhtä suurella antaumuksella kuin Krausia. Tämän vuoksi luen häntä hurjan paljon hitaammin kuin monia muita. En haluaa minkään (!) hänen kirjoittamansa menevän ohi ja siksi voin lukea Krausia vain silloin, kun olen mielentilassa, joka mahdollistaa täyden keskittymisen. Valitettavan usein en ole.

Ennen Torporia olin lukenut I love Dickin ja siksi harkitsin pitkään, uskallanko alkaa lukea Torporia, sillä tiesin jo etukäteen, että kyseessä tulee olemaan luenta, joka vetää minut mukaansa sellaisella intensiteetillä, että niin täydellinen omistautuminen herättää minussa hermostusta. Mitä jos en kykenekään antamaan Torporille kaikkea sitä, mitä se minulta pyytää ja mitä sille haluan antaa?

Torporin luettuani katson jännityksen sekaisin tuntein Krausin kirjaa Aliens & Anorexia, jonka ostin muutama viikko sitten. En totu niihin vaatimuksiin, joita koen Krausin kirjojen minulle esittävän. Jokainen hänen teoksensa on uusi ihmissuhde, jonka edessä vapisen ja johon tunnen järjetöntä halua heittäytyä ja samaan aikaan paeta.

Miksi Kraus on niin erityinen? Jaa-a. Sanopa se!

Torpor kertoo enimmäkseen Sylvien ja Jeromen matkoista Euroopassa ja tutuiksi tulevat niin Berliinin kulttuuri-illanvietot kuin romanialainen ankeuskin. En silti nimittäisi Torporia matkakirjaksi, vaan enemmänkin on kyse kohtaamisista erilaisten ympäristöjen kanssa ja näiden kokemusten välittämisestä lukijalle.

Krausilla on uskomaton kyky kirjoittaessaan ikään kuin viattoman oloisesti lörpötellä. Kertoja kuvaa Sylvien ja Jeromen matkoja, mutta yhtäkkiä vastaan tulee joku aivan timanttinen lause. Torporin jälkisanoissa Mckenzie Wark kirjoittaa: "Somewhere beneath the surface of the text are some rich fossil layers."

En tiedä, viittaako Wark "fossiilisilla kerroksilla" samaan asiaan kuin mistä edellä käytin ilmausta "timanttinen lause." Joka tapauksessa kyse on yllättävistä, muun tekstivirran katkaisevista huomioista, joiden myötä uppoan yhä syvemmälle Krausiin tekstiin ja siinä hetkessä ymmärrän, että mitään muuta en tuolla hetkellä mieluummin tekisi. 

Each fragment of reality contains a little bit of poison.  

Torporissa liikutaan ajassa. Esimerkiksi matka Romaniaan pilkkoutuu useaksi eri kuvaukseksi ikään kuin Romania olisi pallo, josta kertoja pyörittää esiin joka kerta hieman eri puolia. Kuvat tarkentuvat, mutta niitä ei välttämättä katsella suoraan kohti, vaan jonkin toisen kokemuksen läpi. Menneestä noustaan kohti teoksen nykyhetkeä kuin se olisi veden pinta, jonka yläpuolella sukeltaja käy vetämässä keuhkot täyteen.

Torpor on kirjoittamisen "laeista" tietoista kirjallisuutta. Aikamuotojen avulla Kraus muuttaa kertojan ja kerrotun välistä etäisyyttä ja paikoin sekä mennyttä että tulevaa hallitsee konditionaalin kaltainen jos-narratiivi.

There is a tense of longing and regret, in which every step you take becomes delayed, revised, held back a little bit. The past and future are hypothesized, an ideal world existing in the shadow of an if. It would have been.

Torpor ei (onneksi) etene tarinallinen juohevasti, vaan kerronnan huomion kohde vaihtuu yllättäen ja peilaa näin ihmisen tapaa ajatella. Siirtymät eivät ole sujuvia, eikä Kraus rakenna niiden välille siltaa. Jo kirjoitettua saattaa seuraata mikä tahansa aihe ja näin esimerkiksi holokaustiin liittyvien merkintöjen jälkeen siirryttään suoraan ranskalaiseen "uuteen romaaniin".

Krausin teoksen päänäyttämöllä on Sylvien ja Jeromen suhde sekä siihen liittyvät vaikeudet. Jerome on korostuneen kiinnostunut kuolemasta ja holokaustista. Hän on jatkuvasti kirjoittamassa kirjaa natsivainoista, mutta teksti ei juurikaan etene. Usein Sylvie haamukirjoittaa Jeromen esseet.

Jerome on parrasvaloissa. Hän tuntee kaikki. Hänen ystäviään ovat Natalie Sarraute, Felix Guattari, Geoerge Perec ja William Burroughs. Sylvien osaksi on jäädä varjoon - siihen samaan ikiaikaiseen varjoon, joka on naisille tullut niin tutuksi vuosisatojen kuluessa.

Sylvie ja Jerome kokevat vieraantuneensa maailmasta. Miten se tapahtui?

Jerome and Sylvie have become a parody of themselves, a pair of clowns. They are Bouvard & Pecuchet, Burns & Allen, Mercier & Camier. But where they always? And if not, how did they become this way?

Kuvaavaa on, että siitä mitä Sylvie ja Jerome kokevat tulee tarinoita, jotka kerrotaan päivällispöydässä. Samalla koettu irtoaa todellisista kokemuksista ja sitä alkaa määrittää muille ihmisille kertomisen säännöt.

Torporia lukiessani olen psykiatri, joka kuuntelee sohvalla makaavaa asiakasta. Kaikki mitä hän sanoo on tärkeää. Kaikki pitäisi muistaa, koska ei voi tietää, milloin jokin yksityiskohta muuttuu elintärkeäksi. Torpor on erityisen paljon kirja, jonka lukemisessa ei voi tulla valmiiksi, eikä sitä voi suositella kenellekään, joka haluaa kirjallisuuden parissa päästä helpolla.



Chris Kraus: Torpor
273 sivua
Tuskar Rock Press 2017


Helmet-haaste kohta 9: Kirjan kansi on yksivärinen

torstai 6. joulukuuta 2018

Riemukas runo lähti leikkiin - Stina Saari: Änimling

Tää laittais nyt tän ukkelin tähän ja sit tää tiputtais sen ja rämpyttäis

RÄMPYTIRÄMPYTIRÄMPYTIRYNTYKI

ja ku se ukkeli putois se huutais

JIHUU meizi on maailman paraZaZaZZ

Edellä olevat lihavoidut kohdat ovat suoria lainauksia Stina Saaren runokokoelmasta Änimling. Halusin nostaa ne heti tämän bloggauksen alkuun, sillä niihin tiivistyy jotakin hyvin olennaista Saaren runoista. Lapsen riemu.

Mä esitän nyt aikuista. Enks vedäkin aika hyvin?

Änimling pulppuaa ja on täynnä sen tyyppistä vilpittömän ihastuttavaa luovuutta, jota tavataan useimmiten henkilöillä, jotka ovat alle kouluikäisiä. Saaren runoja lukiessa tekee mieli piirrellä kirjan sivuille ja kaataa niille vaahtokarkkikaakaota ja nuolaista sivua sen jälkeen kuin rakkaudesta huohottava koira.

Jos oli Satu Mannisen Camouflage täynnä tylppiä ja hitaita ääniä, mätänemistä ja sen sellaista kuuluu Änimlingistä kirkaisuja ja kilahtelua. Sen sivuilla möyrii utelias tyyppi, joka törmäilee ja hihkuu. Ja se kaikki eli siis tämä kaikki on ihan parasta aseistariisuntaa. Tässä nyt olisi myyntivaltti rauhanneuvotteluihin ja muihin vakaviin ponnisteluihin.

Änimlingissä sanat röyhtäilevät, hilavitkuttavat, onomatopoetisoivat.

Jos on myrtsillä tuulella ja maailma on potkinut buutsilla persuuksiin jo hyvän aikaa kannattaa hankkia oma Änimling ja antaa sen terapoida. Se vastaa noin 1,500 kappaletta kirkasvalolamppuja. Ihan ite laskin ilman exceliä.

Kieli on kiva leikkikaveri, silloin kun se lähtee leikkiin mukaan ja tässä kokoelmassa se sen toden totta tekee ja panee parastaan paremmaksi. Se jakaa kieltä mullekin ja tackaan ja pockaan. Olen onnesta ympyränmuotoinen. Oho vähä lipsahti. Ei tullu ihan pyöree, tuli toho ylös yks elämänkolhuviiva.

Millaisista pöytäliinoista sä tykkäät?

Miten tämä kokoelma pysyy kasassa? No energialla tiätysti. Kaikkee sä kysytkin vain kysyinks mä?

Änimiling sulattaa sydämen, vaikka sydän ei oliskaan suklaata. Änimling saa hymyilemään yhtä dorkan näkösenä kuin olis rakastunut. Änimling avaa iloisen horisontin, jossa saa olla ilman lupaa. Änimling yllättää kuin kapitalistikauppiaan yllätyspussi, josta löytyy runokokoelma. Änimling pitäisi heti jakaa Suomen hallitukselle. Änimlingissä on paremmat poreet kun samppanjassa, jota nimitystä saa käyttää vain kuohujuomista, jotka on peräisin tietyltä alueelta. Änimling on kengät väärissä jaloissa, hame päässä ja napa siinä, missä ennen oli unirähmäinen silmä. Änimling maistuu niin hyvältä ettei sanotuksi saa. Änimling tappaa alakulon talossa ja puutarhassa.

Änimling on parempaa kun MM ysiviis.



Stina Saari: Änimling
71 sivua
Teos 2018



PS. Ei ole vahinko, että tämä teksti ilmestyy Suomen itsenäisyyspäivänä. Niin se tekee sen tähden, että olispa aika mahtavaa, jos Suomessa olisi enemmän Änimling-spirittiä! Juhli maltilla ja rakasta paljon - niitäkin, jotka ei sitä sun mielestä ansaitse! Hallitusta ei kuitenkaan tartte.


maanantai 3. joulukuuta 2018

Sielun sininen hermo - Roberto Arlt: Raivokas leikkikalu

"Arlt on Jeesus Kristus. Argentiina on tietenkin Israel ja Buenos Aires Jerusalem", toteaa Roberto Bolaño Arltin pienoisromaanin liepeessä.

En ole ihan varma, tiedänkö mitä sinä Roberto tarkoitat. Sen sijaan haluaisin kysyä sinulta, oletko samaa mieltä siitä, että Raivokkaan leikkikalun kaltaista kirjaa ei tänä päivänä enää voitaisi kirjoittaa?

Sinä et vastaa. Ymmärrettävistä syistä. Palatkaamme siis toisen Roberton seuraan.

Argentiinalainen Roberto Arlt (1900-1942) on minulle täysin uusi kirjailijatuttavuus. En muista edes kuulleeni hänestä aiemmin. Kirjan esipuheessa* mainitaan, että Arlt on kotimaassaan ollut erityisen kiistelty kirjailija, jota toiset ovat pitäneet ensimmäisenä argentiinalaisena modernistina, toiset taas haukkuneet hänen olevan lahjaton kynäilijä - "vasemmistolaiseen Boedo-leiriin kallellaan oleva militantti." Toisin kuin Borgesilla ja kumppaneilla ei Arltilla ollut tukenaan ylhäisösuvun kassavarantoja, vaan hän teki Raivokkaan leikkikalun päähenkilön Silvio Astierin tapaan hanttihommia jo varhaisesta iästä alkaen.

16-vuotias Silvio Astier elää köyhissä olosuhteissa ja yrittää selviytyä päivästä toiseen. Lain väärä puoli houkuttaa ja Silvio kavereineen tekee poliisin kiinnostuksen herättäviä tekoja. Romaanin aikana hänen luonteensa kuitenkin kehittyy ja niin elämä saa uudenlaiset moraaliset perustukset.

Se, mitä kirjassa tapahtuu on kuitenkin oikeastaan varsin toissijaista sen rinnalla, miten arvokkaasti Arlt kuvaa köyhyyttä olematta tippaakaan romanttinen tai sentimentaalinen. Vaikka Silvion  elinympäristö on karu, se pursuaa elämää. Liha- ja vihanneskauppiaat tyrkyttävät äänekkäästi tuotteitaan ja heidän ostokehotuksensa tulevat ulos kirjan sivuilta. Hajut ja maut synnyttävät voimakkaita aistimielikuvia.

Kirjan esipuheen mukaan täydellisiä lauseita tärkeämpää Arltille oli kirjoittaa niin, että hänen lauseensa olisivat kuin "isku leukaperiin." Minulle Arltin lauseet olivat kuitenkin usein ennen muuta juuri täydellisiä ja maistelin niiden lyyrisyyttä nautintoa tuntien.  Otetaanpas tähän muutama esimerkki niin käy paremmin ilmi, mitä tarkoitan.

"Tulet kärsimään..." Tulet kärsimään..."
"Tulet kärsimään..." Ja sanat tippuivat huuliltani.
Niin kypsyin koko sen helvetillisen talven.
[...]
Rakkaus, armo, kiitollisuus elämää, kirjoja ja maailmaa kohtaan galvanoi sieluni sinisen hermon.
[...]
ja rautakauppojen maalinhaju ja ruokakauppojen raakaöljyn haju sekoittuivat aisteissani kuin harvinaislaatuisen ilon tuoksuva aromi, kuin universaalit parfymoidut juhlat, joiden tuleva kertoja olisin minä.

Leukaperien sijasta nämä lauseet iskevät suoraan esteettiseen vastaanottokeskukseeni. Samalla tiedostan, että nykyisin ei voitaisi kirjoittaa enää siihen tapaan kuin Arlt tekee. Nykykirjailijan teoksessa monet Arltin holvikaarien korkeuksiin kohoavat lauseet vaikuttaisivat lähinnä tahattoman koomisilta ellei teos sitten sisältäisi esimerkiksi romaanihenkilöä, jonka kaipuu menneisyyteen peilautuisi hänen puhetavassaan.

Silvio Astierin näkemys maailmasta on pessimistinen. Useampaankin kertaan romaanissa toistuu alistunut huokaus: sellaista elämä on. Silvio jatkaa samaa kapeaa orjantappuraista polkua, jota hänen äitinsä on häntä ennen kulkenut. Yksi Arltin romaanin koskettavimpia kohtia onkin, kun Silvio pohtii sitä kaikkea työtä ja vaivannäköä, jota hänen äitinsä on poikansa vuoksi nähnyt.

Rakkaus kirjallisuuteen ja runouteen ja erityisesti Baudelaireen on Silvion ruokaa. Kirjoista hänelle kuiskivat laajemmat elämänalat ja vaikka köyhä Buenos Airesissa asuva poika on niin mentaalisesti kuin maantieteellisestikin kovin kaukana pariisilaisesta kaduilla kuljeskelijasta ja juhlien kimalluksesta voi hän runouden kautta päästä niistä osalliseksi ja unohtaa edes hetkeksi oman viheliäisen elämänsä.

Joskus öisin mietin sitä kauneutta, jolla runoilijat ovat vavisuttaneet maailmaa, ja koko sydämeni hukkui tuskaan kuin huutava maa.
Ajattelin juhlia, joihin he olivat osallistuneet, juhlia kaupungeissa, juhlia paikoissa, joissa oli puita ja auringonsäteet osuivat kukkapuutarhoihin, ja köyhyyteni valahti käsistäni.

En tiedä, missä määrin Silvio Astierissa on kirjailijaa itseään, mutta kun Silvio ilmaisee haluavansa olla "muiden ihailema, muiden ylistämä", eikä piittaa siitä, että on toisten silmissä "paheellinen boheemi" olen tuntevinani tämän puheen tulevan suoraan Arltin sydämestä. Halu elää niin, että tulisi muistetuksi myös kuolemansa jälkeen elää Silviossa sähkönä, joka antaa hänelle elämänvoimaa.

On erinomaisen hienoa, että Sammakko on saattanut tämän teoksen suomenkielisten lukijoiden ulottuville. Näin Robert Arlt on herännyt vuosikymmenien hämärästä ja saa osakseen vankkumattoman ihailuni.

Väitän, että vuonna 2018 Arltin romaani on parempi kuin ilmestyessään lähes sata vuotta sitten. Raivokkaasta leikkikalusta muodostuu silta pitkälle menneisyyteen. Se on liukas ja kulkijaltaan antautumista vaativa, mutta sitä on ah! niin ihanaa kulkea. Arltin lauseet huumaavat. Tämän köyhyydestä hiotun timantin myötä sieluni sininen hermo on tullut vakuuttavan galvanoiduksi.


Robert Arlt: Raivokas Leikkikalu
158 sivua
El Juguete Rabioso (1926)
Suomentanut Anna-Leea Häkli
Sammakko 2018


Kirjasta kiitos Sammakolle!


*Esipuheen kirjoittajaa ei mainita teoksessa

sunnuntai 2. joulukuuta 2018

Tuhansien lapsien hätä - Valeria Luiselli: Tell me how it ends

Tuhansittain lapsia Yhdysvaltojen rajalla.

Tuskin kenellekään tulee uutena tietona, että Meksikon ja USA:n välillä on menossa humanitäärinen kriisi. Uutiskuvia Yhdysvalloista turvaa hakevista lapsista on nähty myös suomalaisessa uutisoinnissa ja juuri vähän aikaa sitten saimme lukea, miten Yhdysvaltojen viranomaiset käyttivät kyynelkaasua ajaakseen maahan pyrkijöitä kauemmas rajanylityspisteeltä.

Tilastojen mukaan huhtikuun 2014 ja elokuun 2015 välillä yli 102 000 ilman aikuisen seuraa olevaa lasta pidätettiin Yhdysvaltojen rajalla. Jonkinlaista perspektiiviä asiaan voi hakea vaikka vertaamalla tätä lukua Helsingin asukaslukuun, joka huhtikuun 2018 lopussa oli 644 788.

Meksikolaisen kirjailijan Valeria Luisellin (s. 1983) teos Tell me how it ends kertoo lapsista, jotka ovat paenneet kotimaastaan etsiäkseen turvaa Yhdysvalloista. Luiselli käy kirjan pituisessa esseessään läpi USA:n maahanmuuttoviraisten pakolaisille laatiman 40 kysymyksen haastattelukaavakkeen.

Kirja ei tarjoa vastauksia siihen, miten tämä humanitäärinen kriisi voitaisiin ratkaista. Sen sijaan se tarjoaa näköaloja lasten tilanteen ymmärtämiseen.

Luiselli on minulle entuudestaan tuttu teoksestaan The Story of my Teeth, joka on erittäin kokeellinen ja kiinnostava teos. Tell me how it ends taas on pitkä essee, joka on kerrottu siltä ainutlaatuiselta näköalapaikalta, joka Luisellilla on ollut osana Yhdysvaltojen maahanmuuttoviraston koneistoa. Hän nimittäin on toiminut turvapaikkaa hakevien lasten tulkkina ja kohdannut lapset ja heidän elämäntarinansa käytännön tasolla.

Useimmat lapsista ovat Hondurasista, El Salvadorista ja Guatemalasta. Meksikolaislapset käännytetään takaisin kotimaahansa ilman sen enempiä proseduureja. Kirjan sisältämä inhimillisen hädän määrä on valtava. Niin valtava, että sitä on mahdoton Suomesta käsin edes täysin ymmärtää. Niin valtava, että ahdistun kesken lukemisen ja erityisesti tätä tekstiä kirjoittaessani. Tuntuu täysin turhalta sanoa yhtään mitään, mutta vielä kamalammalta tuntuisi olla hiljaa.

Moni turvaa hakevista lapsista on kotoisin äärimmäisen köyhistä oloista ja usein he ovat kokeneet kotimaassaan väkivaltaa ja vainoa ja joutuneet todistamaan läheisten ihmistensä kuoleman ampumisen tai muun väkivallan seurauksena. Myös pakomatka on vaaroja täynnä ja moni joutuu raiskatuksi tai ryöstetyksi ja osa ei pysy edes hengissä Yhdysvaltojen rajalle asti.

Children leave their homes with a coyote. They cross Mexico in the hands of this coyote, riding la Bestia. They try not to fall into the hands of rapists, corrupt policemen, murderous soldiers, and drug gans who might enslave them in poppy or marijuana fields, if they don't shoot them in the head and mass-bury them.*

Luiselli kuvaa turvapaikanhakuprosessiin liittyviä haastatteluja lasten kanssa, kun hän itse perheineen samaan aikaan odottaa tietoa green cardin myöntämisestä. Maahanmuuttoviranomaisten haastattelukysymykset ovat usein yhteismitattomia lasten tilanteen kanssa ja monet kysymyksistä ovat liian abstrakteja, jotta lapset edes osaisivat vastata niihin.

Työssään Luiselli kertoo ajautuneensa emotionaalisesti ristiriitaiseen tilanteeseen, jossa hän ei haluaisi kuulla lapsilta enää yhtäkään väkivallan täyttämää tarinaa, mutta samanaikaisesti hän haluaisi kuulla näiltä mitä järkyttävimpiä tarinoita, koska ne ovat lasten ainoa mahdollisuus saada turvapaikka Yhdysvalloista. Sitä ennen pitää kuitenkin löytää juristi, joka suostuu maksutta ottamaan lapsen tapauksen käsittelyyn.

Teoksessaan Luiselli nostaa esiin, miten Yhdysvallat on itse osa ongelmaa, vaikka se usein haluaakin pestä kätensä koko tilanteesta ja nähdä tämän kriisin "niiden muiden" ongelmana. Räikeimmin tämä tulee esiin siinä, miten USA:ssa Keski-Amerikan valtioita syytetään väkivallasta, kun samaan aikaan Yhdysvalloista niihin viedään rekkalasteittain aseita.

Toivo tilanteen helpottamiseksi lähtee ruohonjuuritason toiminnasta. Myös opettajana toimiva Luiselli kertoo, miten hänen oppilaansa ovat kyllästyneet "let's empower the migrants" -tyylisiin tyhjiin korulauseisiin ja perustavat järjestön nimeltä TIIA (Teenage Immigrant Integration Association. Nimi viittaa myös espanjan kielen sanaan tía, täti) auttamaan lasten ja nuorten integroitumisessa Yhdysvaltoihin. TIIA järjestää englanninkielen kursseja, lukioon valmistavaa opetusta, joukkueurheilua, radio-ohjelmaa sekä erilaisia keskusteluryhmiä.

Kaiken luetun jälkeen Jotain hyvin lohdullista on Luisellin opiskelijan sanoissa:

Prof, we gotta turn all our emotional shit into political capital, yo!

Otsikkonsa tämä teos lainaa Luisellin tyttären usein esittämältä kysymykseltä. Tytär on kuullut tarinoita Yhdysvalloista turvaa hakevista lapsista ja hän haluaa tietää, miten lasten tarina päättyy. Usein Luiselli joutuu vastaamaan, että hän ei tiedä.



Valeria Luiselli: Tell me how it ends - An essay in forty questions
119 sivua
4th Estate, 2017


*coyote=ihmissalakuljettaja, La Bestia=yhteisnimitys Meksikossa liikennöiville rahtijunille, joiden kyydissä lapset yrittävät paeta USA:n rajalle

perjantai 30. marraskuuta 2018

Nallekarkkeja ja filosofisia puita * Juhani Karila: Omenakrokotiilin kuolema - BAR Finland, 33


Kuukauden viimeisenä päivänä julkaistavassa BAR Finland -sarjassa olen kirjoittanut enimmäkseen suomalaisen kirjallisuuden vähän jo vanhemmista merkkiteoksista. Kokeellisempi kirjallisuus on jäänyt paitsioon ja tätä tilannetta nyt korjaan kutsumalla kirjalliseen baariini Juhani Karilan.

Kiinnostuin Juhani Karilan tavasta kirjoittaa, kun luin hänen runoanalyysejään Satu Grünthalin toimittamassa teoksessa Säkeilyvaara - Runouden käyttöopas (WSOY 2016). Välillä olin Karilan kanssa vahvasti eri mieltä. Toisinaan taas hänen ironiansa oli vastustamatonta. Erityisesti seuraava hänen Säkeilyvaaraan kirjoittamansa runokirjoihin liittyvä huomautus on jäänyt mieleeni:

Runokirjaan pitäisi suhtautua kuin käsiaseeseen. Uusien ohjeiden mukaan kirjakauppiaan olisi hyvä nojata molemmin käsin tiskiin ja luoda painokas silmäys asiakkaaseen, joka haluaa hankkia itselleen runokirjan.

Omenakrokotiilin kuolemalta en odottanut realismia, enkä sitä myöskään onneksi saanut. Teos sisältää 10 novellia/kertomusta, jotka ovat kallellaan etelä-amerikkalaisten kirjailijoiden harrastaman maagisen realismin suuntaan. Karilan kokoelmalle on ominaista, että siinä asiat lähtevät vyörymään hallitsemattomasti ja samalla niiden yhteydet reaalitodellisuuteen käyvät yhä ohuemmiksi ja monesti katkeavat kokonaan. Lopputuloksena on surrealistisesti kuplivia keitoksia, jotka valuvat yli arkimaailman rajojen.

Kokoelman tunnuslause voisi olla: Jos asioilla on mahdollisuus eskaloitua, niin myös tapahtuu. 

Omenakrokotiilin kuoleman mielenkiintoisimmat tekstit sijoittuvat sen alkupuolelle. Tämä vaikutelma saattaa tosin johtua myös siitä, että lukemisen alkuvaiheessa lukunystyräni eivät vielä olleet tottuneet omituisiin käänteisiin ja perinteisen kerronnan kahleita kolisteleviin tapahtumakulkuihin.

Ensimmäisessä tekstissä Persnetto, voittamaton kohtaavat Jumala ja persnetto. Kun Jumalalta erinäisten kuvioiden seurauksena irtoaa sormi se pääsee peruskoulun opetusohjelmaan. Jos on nähnyt Michelangelon Aatamin luomisen Sikstuksen kappelissa Vatikaanissa ei voi olla kuvittelematta, miten juuri tuo sormi ottaa hatkat ja päätyy peruskoulun opetusohjelmaan. Ehkä se viihtyy siellä paremmin, ehkä ei.

Järjestyksessä toinen teksti, Kilpailujen talo, yltyy hulvattomaksi kapitalismin ilojuhlaksi, jossa mellastavat tontut, maahiset, mörököllit, näkit ja keijut. Tekstin voisi kiteyttää toteamukseen: paljon ei ole tarpeeksi paljon.

Omaksi suosikikseni nousi Fysiikanopettaja, jossa matemaattisesti ja fysiikallisesti lahjaton oppilas saa fysiikanopettajalta tehtäväksi olla tekemättä fysiikan läksyjä ja keskittyä sen sijaan kirjoittamaan tarinoita. Opettaja puhuu kovin ikävään sävyyn oppilaalleen ja muistuttaa hänen olevan tomppeli, jonka olemattomille matikantaidoille nauraa koko koulu. 

Olet tomppeli. Nyt katsot minua tuo vähämielinen ilme ikävystyttävällä naamataulullasi. Etkö usko, mitä juuri sanoin? Ilmaisen asian toisin: olet imbesilli. Kirjoittamisella ei ole mitään tekemistä älykkyyden kanssa. Se on samanlainen taito kuin mikä tahansa, vaikka, sanotaan, automekaanikon kyky.

Parhaimmat naurut Karilan teoksessa kirvoittavat juuri muutamat kirjoittamiseen ja kirjailijan asemaan liittyvät kommentit. Samalla tulevat määritellyksi suuren kirjailijan speksit.

Suuren kirjailijan wikipedia-artikkelissa olisi ollut vähintään sisällysluettelo ja niin paljon tekstiä, että sivua olisi pitänyt vierittää alaspäin.

Näppärä määritelmä, jonka avulla on helppo tarkistaa, onko kirjailija suuri. Omenakrokotiilin kuolemassa osaansa eivät saa pelkästään kirjailijat, vaan taide yleisemminkin ja näin lukija saa hyödyllisen ohjekartan, jonka avulla voi ihan itse määritellä, onko taide hyvää vai ei. Tarinassa nimeltä Tämä sattui Marttiinin kaverin pojalle naureskellaan korkea- ja populaarikulttuurin väliselle rajanvedeolle. Tekstin päähenkilö Lasse ei tiedä pahempaa kohtaloa kuin joutua toteamaan, että hänestä on tullut Emmerdalen katsoja. Lassen näkemykset on jokaisen meistä hyvä pitää mielessä.

Lassen mukaan juonettomat elokuvat ja kirjat joissa on vähän pisteitä eli pitkiä virkkeitä on hyviä. Mitä horiskot ei tajua on se, ettei taiteilijoitten juttuja ees tartte tajuta.

Näppärästi Lasse antaa samalla minulle vapautuksen olla tajuamatta, mitä Karila Omenakrokotiilin kuolemalla syvimmältään haluaa sanoa. Kiitos Lasse!

Omenakrokotiilin kuolemasta löytyy niin puiden ihmistä suurempaa viisautta (Mihin puu kaatuu), pöytätennisyllätyksiä (Hän halusi vain lyödä palloa) kuin morsiamen ja sulhasen päätyminen Ähtärin eläinpuistoon varastamaan pandoja (Varastetaan pandoja). Kokoelman nimitarina kertoo oikeudenkäynnistä, jossa puolustusasianajaja Ukko Palikka oli "ainoa oikeudenkäynnin jäsen, joka ei ollut makeinen."

Karilan kokoelman tarinat piehtaroivat omassa absurdiudessaan, joka on sekä tämän kokoelman ansio, että paikoin myös rasite. Toisinaan huomaan lukiessani käyväni itseni kanssa seuraavan sanailun.

minä: Selvä.
minä: Mutta mitä sitten?

Yllätyksellisyys ja todellisuuden vääristely eivät ole ansioita sinänsä. Hyvältä kuulostava idea on joskus parhaimmillaan juuri ideana.

Omenakrokotiilin kuolema vakuuttaa, että siitä, että asiat menevät jollakin tavalla voidaan päätellä, että ne menevät kuten ne menevät, koska niille ei ole tullut mieleen mennä jollakin toisella tavalla. Sattuma soittaa tässä kokoelmassa äänekkäästi useampaakin instrumenttia. Periaatteessa tuttu vinksahtaa vinoon ja puraisee realismia kuin pehmeää nallehedelmäkarkkia, joka jää huutamaan kivusta ja odottamaan, että joku taitava karkkilääkäri korjaisi sen ehjäksi ja ehoksi.



Juhani Karila: Omenakrokotiilin kuolema
111 sivua
Siltala (2016)



Linkki aiempiin BAR Finland -teksteihin


tiistai 27. marraskuuta 2018

Nainen on miestä varten - Annastiina Heikkilä: Bibistä burkiniin - Totuuksia ranskatarmyytin takaa

Ranskattaret voivat syödä mitä vaan, eivätkä koskaan liho. Heillä on aina tukka seksikkäästi sekaisin ja he näyttävät tyylikkään tyrmääviltä. Bébénsä he kasvattavat rennon luontevasti ja kotityöt hoituvat ilman stressiä nousujohteisen uran ohella. Miestensä sivusuhteisiin he suhtautuvat lempeän ymmärtäväisesti.

Edellisen kappaleen myytteihin voi uskoa ken tahtoo, mutta jos lukee Annastiina Heikkilän Bibistä burkiniin - Totuuksia ranskatarmyytin takaa uskomukset saavat uuden ulottuvuuden.

Annastiina Heikkilä on Yleisradion Pariisissa asuva uutistoimittaja, joka on tarkastellut ranskalaista elämänmenoa aitiopaikalta useita vuosia. Hänen teoksensa sisältää monien ranskalaisten naisvaikuttajien haastatteluja ja kopina vaan kuuluu, kun ranskattariin liitetyt myytit putoilevat. Itselleni ainakin tuli moni kirjassa kuvattu asia melkoisena yllätyksenä.

Ranskaan ja ennen muuta Pariisiin liitetyt mielikuvat ovat viime vuosina alkaneet rakoilla keskenään hyvin erilaisista ilmiöistä johtuen. Tässä suhteessa erityisen merkittäviä tekijöitä ovat Heikkilän mukaan olleet terrori-iskut, Emmanuel Macronin valinta presidentiksi sekä #metoo-liike.

Heikkilä tutkii teoksessaan populaarikulttuurin luomaa ranskatarmyyttiä, jonka saamat ilmentymät osoittavat, miten keskeistä ranskalaiselle kulttuurille on vapaus ja sen osa-alueena seksuaalinen vapaus. Samalla myös paljastuu, että naisten kohdalla vapaus merkitsee usein itsensä vastakohtaa.

Heikkilän teosta lukiessa käy nopeasti ilmi, että sukupuolten välinen tasa-arvo on Ranskassa huomattavasti esimerkiksi pohjoismaita heikoimmissa kantimissa. Tästä hyvä esimerkki on #metoo-liikkeen Ranskassa saamat muodot.

#metoo-liikehdintä paljasti, että Ranskassa seksuaalinen häirintä on nähty lähinnä osana ranskalaisuutta ja ikään kuin luonnollisena osana naisten ja miesten välistä kanssakäymistä. Ranskalainen vastine #metoolle oli #balancetonporc eli käräytä sikasi. Seksuaalinen häirintä osoittautui olevan vielä yleisempää kuin ennen #metoo'ta oli tiedostettu. "Oikeastaan jokaisella tuntui olevan pomo, työkaveri tai kanssamatkustaja, joka ei kunnioittanut naisen koskemattomuuden rajoja."

#balancetonporc herätti kuitenkin myös runsaasti vastustusta ja monet ranskalaisnaiset näkivät sen olevan uhka ranskalaiselle kulttuurille ja seksuaaliselle vapaamielisyydelle. Seurauksena oli manifesti, jonka allekirjoitti myös kansainvälisesti tunnetuin ranskalainen naisnäyttelijä ja feministi Catherine Deneuve. Manifestissa naisia vaadittiin sietämään miesten harjoittamaa ahdistelua:

Miehillä on oltava oikeus häiriköidä - ja naisilla on keinoja käsitellä häirintää.

Ranskalaisen naisten tehtävä vaikuttaa pitkälti olevan olla viehättävä miestä varten.

Ranskassa naisen kuuluu näyttää elegantilta, sensuellilta ja sopivan seksikkäältä. Samalla hänen tulee näyttää siltä, että hän on kaikkea tätä täysin sisäsyntyisesti näkemättä ulkonäkönsä eteen liiemmin vaivaa.

Kuten Heikkilä huomauttaa emme puhu ruotsittarista tai saksattarista. Onneksi, tekee mieleni lisätä. Ranskatar sen sijaan on ikoninen käsite. On vaikea kuvitella, että Finnair tekisi samanlaisen mainoksen kuin Air France, jossa ranskalaisittain englantia murtavan lentoemännän ohjeistus kuuluu: "Kiinnitä merkkivalon palaessa turvavyö, sillä se korostaa elegantisti vyötärölinjaasi ja takaa turvallisuutesi."

Vaikka kyseinen video on huumoria ei se olisi mahdollinen ilman ranskattariin kohdistuvia tyylivaatimuksia.

Myös työmarkkinoilla ranskalaisten naisten ensisijainen valttikortti on seksikkyys. Lihavilla ja vähemmän kauniilla naisilla on huomattavasti kehnommat mahdollisuudet työllistyä. Lihavuus ei ylipäätään ole ranskalaisnaisille "sosiaalisesti hyväksyttävää" ja koko aihe on tabu, josta ei puhuta. Niitä lihavia naisia, jotka ovat onnistuneet ottamaan paikkansa työmarkkinoilla myös syrjitään avoimesti. Lihavuuden lisäksi naisen työmarkkina-arvoa vähentävät harmaat hiukset ja ikä. Kärjisteyneinen tilanne on naisnäyttelijöiden kohdalla, joiden asemaa käsittelevässä luvussa Heikkilä kirjoittaa, että naisnäyttelijän "kultakausi" kattaa ikävuodet 24-32.

Ranskassa vallitsee Heikkilän mukaan grossofobia, josta surullinen ja käsittämätön esimerkki on, kun gynekologi toteaa, että hän ei "pysty tutkimaan potilasta kaiken rasvan takia."  Gynekologin mukaan tutkimus olisi vaatinut häneltä "luolatutkijan pätevyyden". Myös ehkäisypilleriresepti saattaa jäädä lihavalta naiselta saamatta, koska lääkärin mukaan lihavilla ei ole seksielämää.

Bibistä burkiniin tuo kautta teoksen esiin, että monille ranskalaisille ranskalaisuus on jotakin erityistä, jota pitää ihan erikseen vaalia. Tämän erityisyyden ylläpitämisen kannalta ranskatarmyytti on olennainen. Ranskattariksi ei lasketa muualta Ranskaan muuttaneita ja erityisesti islaminuskoisiin naisiin suhtaudutaan nuivasti. Heikkilä viittaa eurooppalaisen rasismin vastaisen verkoston tekemään tutkimukseen, jonka mukaan vain 1 % huivia käyttävistä naisista saa Ranskassa töitä.

*

Bibistä burkiniin on sujuvasti kirjoitettu ja vetävä kuvaus ranskalaisuudesta ja ranskattaresta sen keulakuvana. Vaikka suuri osa ranskalaisnaisista ei enää nykypäivänä sovi ranskatarmyytin muottiin elää tämä myytti edelleen vahvana. Nainen on ennen kaikkea miestä varten ja tästä kertoo omaa tarinaansa myös se, että ranskalaisen yhteiskunnan perusyksikkö ei ole perhe, vaan naisen ja miehen välinen parisuhde. Tämä näkyy mm. siinä, että imettämiseen on Ranskassa pitkään suhtauduttu negatiivisesti.

Miten tämä kaikki on mahdollista? Miksi niin monet ranskalaisnaiset ovat suostuneet ja edelleenkin suostuvat elämään ranskatarmyyttiä pönkittävästi?

Lukiessani Heikkilän teosta olin monesti vihainen. Teki mieli huutaa ranskattarille: pukeutukaa välillä tuulipukuun ja linttaan astuttuihin lenkkareihin. Mietin niitä monia tuttaviani, jotka ovat armottomia Ranska-faneja. Mietin myös omia ranskalaisuuteen liittämiäni käsityksiä ja Pariisissa kokemiani tunnekuohuja. Tämän kirjan luettuani on pakko kysyä: mitä oikeastaan fanitamme, kun fanitamme Ranskaa ja Pariisia? Onko kyse pelkistä mielikuvista, jotka eivät kestä kohtaamista todellisuuden kanssa?

Kulttuuriset sidokset murtuvat hitaasti ja ranskalainen kulttuuri vaikuttaisi pitävän kiinni omistaan varsin vahvasti moniin muihin Euroopan maihin verrattuna. Ranskatarmyytti on kietoutunut niin vahvasti ranskalaisen yhteiskunnan rakenteisiin, että sen murtaminen on erityisen haasteellista. Ranskalainen vapaus on miesten vapautta.



Annastiina Heikkilä: Bibistä burkiniin - Totuuksia ranskatarmyytin takaa
224 sivua
Kustantamo S&S

Kirjamessuilta saatu arvostelukappale

sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Visvan paso doble - Satu Manninen: Camouflage

Tämä talo mätänee. Ja tämä olohuone. Läppärini kirjaimet kasvavat hometta. Hajottajaitiöt vinkuvat ja kärpäset surisevat yhä vaativammin.

Satu Mannisen Camouflage on voimakas kokoelma, jota hallitsee marras. Se litisee, lätisee, rouskuttaa. Se vie kohti peruuttamatonta. Ihan vielä siellä ei olla. Juuri nyt ollaan siinä kohtaa, missä lihaa huomaamattomasti alkaa irrota luista.

Ollaan oksennuksen kirjomalla pihamaalla, jolla valtaa pitävät lihansyöjäkasvit. Niiden leuoista lähtee ikävänoloinen ääni. Ollaan sen talon edessä,  josta Sirkka Turkka kirjoitti: talo tulvi verta, sen edessä veri tulvi verta.

Camouflage on dystooppista runoutta, joka kertoo maailmasta, jossa ilmastonmuutos on ohittanut pisteen, jossa siihen voisi vielä vaikuttaa.

*

Me ja meidän mukanamme kaikki, joka on ympärillämme, lahoamme päivä päivältä yö yöltä enemmän. Luonto on ottanut ihmisestä vallan. Sen agentit riehuvat. Ne tykkäävät pyydystää.

Ne tykkäävät pyydystää sellaisia kuin sinä ja minä. Niiden ote muistuttaa aluksi muinaisen rakastajan hyväilyä. Niiden ote ja niiden käärmeen voimat ja miten niiden käsivarret kiertyvät ja se ääni, joka lähtee rusahtavista luista. Niiden ote, joka katkaisee kahtia.

Liaanin nihkeys, kun se törmää ihmisen kasvoihin ja tartuttaa oman tautinsa. Me ollaan saastuneita kaikki. Me ollaan hukassa ja muututaan osaksi luontoa, jota luulimme hallitsevamme. Me haisemme mullalta, eikä kevät enää tule.

Meidän hiuksemme "vihreitä läiskiä rihmastoja ja maalin tahroja". Meidän päähämme kasvaa sammal, joka leviää. Meidän korvalehdistämme roikkuu bakteerisateen pisaroita. Se kastelee meitä tappavaan tahtiin. Me typistymme. Me lakkaamme olemasta. Me valumme pois. Ei jää ketään, jolle tulisi meitä ikävä.

toisiinsa sekoittuvia värejä valuvia kerroksia kosteutta 
sähköisyyttä märkä undulaatti kusenkeltainen tukka 
tuhoutuvan luonnon epätodellisia heijastuksia
tussilla töhrittyjä rivouksia

Jää sanoja nykyajan luolien seiniin. Betoniin salaa pimeässä kirjoitettuja. Sen enempää meistä ei jää, kun luonto likistää meidät myllynsä läpi kuin olisimme lihaa matkalla jauhelihaksi.

Surina ei lakkaa ja käy mahdottomaksi uskoa, että se olisi hyväntahtoinen kehtolaulu. Sinussa minussa kaikkialla: ammottavia haavoja, bakteerien eteisiä. Visvan paso doble kynsien alla. "Ruumiin haju kuin mätä meloni."

Sairas vuoteessaan ja jalkojen paikalla öljyvärejä hehkuva merenihmisen pyrstö. Sen kuolettavat kuvioinnit ja ilmaan erittyvä myrkyllinen hajuton kaasu. Sairashuoneen pöydältä varastettujen liljojen makean tympeä tuoksu.

Kengissä ihonohuet pohjat, niiden läpi homesienet astuvat rakennukseen, joka olet sinä ja minä.

Sitä mitä tapahtuu, ei voi pysäyttää. Lahonneella palkintokorokkeella kärpäset nostavat kädet pystyyn voiton merkiksi. Niiden leuoista roikkuu tahmeaa. K-18 mesivettä. Rakkautta on, kun ruumiimme hajoavat yhdessä, muuttuvat osaksi luonnon kiertoa, joka pitää huolen siitä, että mitään ei meistä jää.

Taivas on maalattu pensselillä. Paksu öljyväri valuu maan päälle ja huputtaa kerrostalon toisensa jälkeen. Yhdessä niistä huone, johon astuu nainen naapurista. Ihailee tapetin luonnollista väriä, eikä ole ketään joka kertoisi, että tapetti on ihmisen lihasta tehty. Prässätty ja liisteröity seinälle tapettimestarin taidokkain käsin.

Tapetti alkaa liikkua, muuttuu köynnösten vaihteleviksi rytmeiksi,  
kasvuston sisältä kuuluu huokauksia kuiskauksia

Liskonkielinen häpeä, jota on liian myöhäistä hävetä. Tässä maailmassa painajaisuni on paratiisin kaltainen helpotus. Drinkkien sateenvarjot kuin "liköörihedelmä liekitetyssä yössä".

Lopussa on tulva, raskas kuin öljyvärimaalaus. Sitkeä vulvanvärinen tulva, joka syövyttää sen, mitä jäljellä on. Viimeinen kuva.

Vahattuja lattioita peitettyjä patsaita, olemme 
yksin ja kuolleita verta pulppuavissa saleissa.


Loppulause on jo kirjoitettu.
Ei paperille.
Ei seinään.





Satu Manninen: Camouflage
52 sivua
Gummerus (2018)

perjantai 23. marraskuuta 2018

Eat shit and die - KOM-teatteri: Ateria

Kuva: Patrik Pesonius

Mitäköhän juuri näin? Olo KOM-teatterin Aterian jälkeen on sanotaanko nyt vaikka. Juu sanotaan. Olo on mielenkiintoinen. Sen kuitenkin tiesin tulivuoren varmasti, että tämän esityksen jälkeen en suuntaisi mihinkään hampurilaispaikkaan.

Ai miks?
No malta hetki.

Jutun juju on se, että Aterian päähäiskät Meke (Niko Saarela) ja Koistinen (Juho Milonoff) ovat töissä hampurilaispaikassa ja puhuvat paljon paskasta, koska sitähän kaikki on - mukaan lukien ennen muuta myös heidän elämänsä.

Jäbät innottaa mua ja siks laulan nyt: Me ollaan paskantajii kaikki / Kun oikein silmiin katsotaan / Paskantajii elämän / Ihan jokainen

tral-lal-lal-lal-laa

Se, että puhutaan paskasta ei tarkoita, että puhuttaisiin paskaa. Siinä on sellanen vissi ero.

Joka tapauksessa Ateria ei ole fine diningista kuullutkaan. Se on pinnalta kreisikomedia miehistä, joiden elämä on (epä)järjestynyt hampurilaisten ympärille. Meke ja Koistinen ovat nykyajan Ohukainen ja Paksukainen ilman kyseisten kaverusten ruumiinrakennetta. Sen sijaan, että heiteltäisiin kermakakkuja kaverin naamaan hierotaan siihen "sitä itseään" ja tehostetaan vaikutelmaa sylkemällä hampurilaisiin.

Meke ja Koistinen ovat itsensä, työnsä ja elämäntilanteensa vankeja. Työ on paskaa, eikä parempaa ole odotettavissa. Parempiin hommiin harvoin palkataan ihmisiä, joiden cv haisee eilisen ranskalaisilta. Miesten roisi kielenkäyttö kertoo elämän jumittautumisesta pisteeseen, jossa millään ei enää ole väliä. Paitsi tietysti sillä, että ehtii valmistaa hampurilaisen 38 sekunnissa.

Ateriassa miesten kokema turhautuminen on kärrätty heidän sisältään ulos meidän kaikkien nähtäväksi. Laajemmassa kontekstissa Ateria liittyy osaksi duunarinäytelmien ketjua. Tehtaan paikalla on hampurilaismesta, jossa työ on yhtä lailla monotonista kuin tehtaassakin. Tätä näkökulmaa Janne Vasaman lavastus tukee oivallisesti ja vauhtia otetaan myös kuvaruuduista, joissa jäätiköt sulavat, ja jotka toimivat myös hampurilaispaikan informaatiotauluina.

Lavastus jättää näyttämölle paljon tilaa, joka on myös ongelmallista, koska välillä Meke ja Koistinen ovat turhan kaukana yleisöstä ja dialogi meni tarpeettoman tuntuisesti huutopinnistykseksi. Samaan hengenvetoon on todettava, että tyhjä näyttämötila tulee tarpeeseen tiettyjen kohtausten kannalta, joten ratkaisulla on käytännölliset perusteet.

Kuva: Patrik Pesonius
Ateria liikkuu hyvän maun rajoilla ja makuhan hei on mielipide. Jollakin ovelalla tavalla se pakotti minut nauramaan asioille, jotka oikeastaan eivät naurattaneet ollenkaan.

En usko, että tämä esitys toimisi niin hyvin kuin se toimii ilman Juho Milonoffin lavakarismaa ja vahvaa roolisuoritusta. Hänen Koistisensa hallitsee näyttämöä ja valuttaa äärimmäisen vittuuntuneisuutensa ja totaalisen ihmisistä pitämättömyytensä niin meidän katsojien kuin Mekenkin päälle.

Meke ei kuitenkaan suostu jäämään Koistisen varjoon, vaikka tämä aluksi heittääkin ranskalaiset rasvaan tykimmin. Niko Saarela punnertaa roolihahmonsa vuoropäällikkyyden kautta Koistisen rinnalle.

Kovaksi ei synnytä. Kovaksi kasvetaan. Sen todistavat Koistinen, jolla on hellä suhde pehmiskoneeseen ja Meke, joka kasvattaa rottaa.

Musiikki liimantuu esitykseen hylvattomasti ja sekä korostaa näyttämötapahtumia, että luo niihin ristiriitaisuutta. Kun Scorpions kohtaa Richard Straussin Ateria värisee kuin onnistunut hyytelö.

En edelleenkään tiedä, mitä mieltä Ateriasta loppu viimeksi olen ja juuri se on minulle tämän esityksen suurin vahvuus. Ateria välttää luokitteluja, eikä suostu asettumaan. Mika Leskisen ohjaus onnistuu luomaan Okko Leon tekstistä niin monia keskenään ristiriitaisia tunnetiloja ja useaan suuntaan sojottavia särmiä, että Ateriaa on mahdotonta kääriä siistiin pakettiin.

Mitä tahansa Aterialta etukäteen odotatkin saat erittäin luultavasti jotakin ihan muuta.



KOM-teatteri: Ateria
Rooleissa: Juho Milonoff ja Niko Saarela
Teksti: Okko Leo
Ohjaus: Mika Leskinen
Lavastus: Janne Vasama
Pukusuunnittelu: Sanna Levo
Valot ja videot: Tomi Suovankoski
Äänisuunnittelu ja musiikki: Jani Rapo
Kiitos teatterilipusta

tiistai 20. marraskuuta 2018

Nimensä mukainen - Niina Repo: Vyöry

Vyöry kirjaimellisesti vyöryi kotiini. Ponnisti tiensä postiluukun läpi monenkirjavien mainosten pehmustamana. Ihmetteli hetken, mikä on tämä uusi ympäristö. Venytteli ja alkoi kuiskia houkutuksen sanoja.

Myönnän. Annoin sille periksi heti kättelyssä ja niin aloitimme yhteisen matkamme. Vyöry ja minä.

En tiennyt Niina Revon romaanin sisällöstä ennakolta mitään. Olin toki nähnyt sen esiintyvän someissa, mutta siitä, mistä kirjassa on kysymys minulla ei ollut aavistustakaan, joka osoittautuikin varsin otolliseksi lähtökohdaksi.

Vyöryn alku on humahdus. Tuntuu siltä kuin lyötäisiin tiilellä päähän.

Edellinen lause on tiilihuumoria, jonka ymmärtämiseksi on tarpeen kertoa, että Vyöry alkaa niin, että heti sen ensimmäisellä sivulla Sylvia panee merkille, että vastapäisen talon edessä on veritahra ja tiili. Kun hän vielä kertoo tyttärelleen Minnille, että "äiti on päättänyt lopettaa työt ja alkaa viettää aikaansa kävelemällä" olen saanut vahvan vihjeen siitä, että kyseessä on romaani, jossa voi tapahtua outoja asioita ja joissa todellisuus on kiepsahtanut vinkeään vinkkeliin.

Onko Vyöry dekkari vai kenties suomikummaa? Onko se maagisella realismilla maustettua viihdekirjallisuutta? Vai onko kyse siitä, että päähenkilö Sylvian mieli lainehtii ja saa maailman hänen ympärillään näyttämään vääristyneeltä?

Miksi miettiä lajityyppejä, kun voi astua Vyöryn silmään ja antaa sen viedä mukanaan.

Sylvia paljastaa lukijalle unelmansa. Ne ovat omakotitalo, vanhemman tyttären Rebeccan vaihto-oppilasvuosi sekä takka. Ne kaikki myös toteutuvat - jollakin tavalla - ja siitä seuraa monia yllättäviä tilanteita.

Vyöry on nimensä mukainen. Se on virtaus, joka saa kääntämään sivuja sukkelaan. Se etenee kahdella aikatasolla, joista toinen kuvaa Sylvian elämää ennen veritahraa ja toinen sen jälkeen. Veritahra on kuin ajanlaskun alku. On aika ennen veritahraa ja aika jälkeen veritahran. EV ja JV.

Vyöryn tukiranka on Sylvian perhe, johon alakouluikäisen Minnin ja Chilessä vaihto-oppilasvuotta viettävän Rebeccan lisäksi kuuluu kalakaupalla elantonsa tienaava aviomies Rurik. Melkein perheenjäsen on myös takkamestari, joka on palkattu todentamaan Sylvian unelmaa numero 3.  Ihan omanlaisensa vyöryn puolestaan käynnistää perheeseen muuttava chileläinen vaihto-oppilas Karla.

Asiat riistäytyvät Sylvian käsistä yhä pahemmin ja hän joutuu jäämään sairaslomalle arkistonhoitajan työstään. Kotielämää häiritsee naapuri, joka pitää kirosanojen täyttämää huutomekkalaa päivästä toiseen. Sylvian valitukset eivät auta. Mitään ei ole tehtävissä.  Sosiaalitoimi, isännöitsijä, asumisneuvoja, hätänumero, psykiatri - Sylvia näkee paljon vaivaa saadakseen apua naapurilleen, mutta häntä kuunnellaan vain vastentahtoisesti. Sylvian huolet eivät tunnu kuuluvan kenenkään toimialaan.

Parasta Vyöryssä on sen vihjailevuus. Lukiessani alan aavistella ja seurata merkkejä. Sylvia kirjoittaa kirjettä arkistojen kätköistä löytyneelle Emmalle. Luo hänelle elämän, jota Emma ei koskaan saanut elää. Emman tarinan rinnalle kasvaa tummasävyinen kertomus Tikusta, joka etsii lohtua legoukkelista.

Menneisyys on Vyöryssä vahva voima. Vaikka sitä ei ravitsisi, se työntää kitkerät versonsa nykyhetkeen. Vyöry herättää odotuksia, joihin se vastaa arvaamattomilla tavoilla. Se muistuttaa niitylle karannutta varsaa, joka ei anna ottaa itseään kiinni. Revon tekstiä asuttaa ambivalenssi, jossa terve ja sairastunut mieli kohtaavat, ja joka estää pitkään varmat tulkinnat suuntaan jos toiseenkin. Kaikki on hyvin aina melkein viimeiselle sivulle asti,  jolloin kertoja paljastaa asian, jota olen arvaillut jo hyvän aikaa.

Tässä kohdin mieleeni palaavat Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin keskustelut kirjassa Maailmojen loput ja heidän näkemyksensä alleviivaavan lopun ongelmallisuuksista. Vuolan mukaan tällainen loppu osoittaa, että "kirjailija ei ole arvostanut lukijaa". Melender puolestaan toteaa, että alleviivaavat loput kertovat tekijän halusta hallita teostaan ja pitää se vahvemmin kontrollissaan.

Auts ja touché. Vuolan ja Melenderin sanat kuvaavat erinomaisen hyvin niitä tunteita, joita pari Vyöryn loppupuolelta löytyvää selittävää lausetta minussa herätti. Voi miksi en saanut pitää aavistelujani? Miksi se ihana kutina, jota tunsin, kun en voinut olla täysin varma, piti ampua alas? Eikö kirjailija uskonut, että keksisin kyseisen jutun ihan itse?

Tilanne ei kuitenkaan ole menetetty ja kirjan sisältämän paljastuksen voi hyvällä tahdolla tulkita kauneusvirheeksi - varsinkin kun sen jälkeen vyöry vyöryy edelleen. Teoksen loppu ei muutamista selityksistä huolimatta onneksi kokonaan sulkeudu, vaan jättää mahdollisuuksia useammille tulkinnoille.

Raja tapahtuneen ja tapahtuneeksi kuvitellun välillä on ohut, joskus näkymätön. Vyöryssä mielen järkkymistä ja sen vaikutuksia niin ihmiselle itselleen kuin hänen lähiympäristölleenkin on käsitelty harvinaisen kiinnostavalla tavalla, joka saa lukijan epäilemään lukemaansa ja löytämään itsensä samasta veneestä Sylvian kanssa. Kummallakaan ei tietenkään ole pelastusliivejä ja rannalta kuuluu kamala huuto. Vai lähteekö se sittenkin veneessä olijoista?




Niina Repo: Vyöry
241 sivua
Kustantaja: Siltala (2018)

Arvostelukappale





lauantai 17. marraskuuta 2018

Yhä uudelleen kohti kipeää - Terese Marie Mailhot: Heart Berries - A Memoir

Ehkä minun ei pitäisi kirjoittaa tästä kirjasta mitään. Ehkä olisi parempi tallettaa Terese Marie Mailhotin teoksen synnyttämät kuvat ja ajatukset syvälle sydämeen ja tutkia niitä itsekseen. Ehkä pitäisi luovuttaa ja antaa olla. Jättää paikalleen niin kuin jätetään marja pensaaseen tai mustikka varpujensa suojaan.

Some things are too large

kirjoittaa Mailhot ja juuri niin tunnen asioiden olevan tätä kirjaa ajatellessani. Liian iso minulle, vaikka fyysisesti taskukokoinen.

Vaan yritän silti. Yritän, jotta joku - kuten sinä - kuulisit tästä kirjasta.

Terese Marie Mailhot on kanadalainen kirjailija. Heart Berries - A Memoir syntyi kun hän kirjoitutti itsensä sisään sairaalaan ja hänelle annettiin kynä ja kasa tyhjää paperia.

Mailhot syntyi alkuperäiskansojen reservaatissa Brittiläisessä Kolumbiassa, josta perhe muutti myöhemmin Yhdysvaltoihin. Hänen lapsuutensa oli täynnä niin aineellista kuin henkistäkin köyhyyttä. Mailhotin äiti oli sosiaalityöntekijä, mutta äitinä poissaoleva. Isä taas oli alkoholisti ja käytti tytärtään seksuaalisesti hyväksi. Mailhotin ensimmäinen lapsi otettiin huostaan samaan aikaan, kun hän valmistautui synnyttämään toista lastaan.

Ei. Tämä ei ole yksi niitä tarinoita, joissa kurja lapsuus parsitaan kasaan. Tai on, mutta myös paljon enemmän, sillä Mailhotin tapa kirjoittaa on niin alastoman raaka, että se riisuu kaiken tekijäänsä säästämättä. Teoksen nimessä olevat marjat valuvat sydänverta.

I was the third generation of the things we didn't talk about.

Heart Berries on yritys päästä selville omasta elämästään ja tehdä sovinto menneisyyden kanssa. Kuulostaa ehkä kliseiseltä, mutta itse kirja on jotain ihan muuta. Meren lailla Mailhot huuhtoo itseään yhä uudelleen kohti kipeää. Hänen sinnikkyytensä on hauraudesta tehty. Se on lannistumatonta. Se ei anna periksi, ei suostu jättämään kesken tai tyytymään siihen, että asioiden ydin melkein saavutetaan.

Olen viime aikoina ollut erityisen kiinnostunut kirjallisuudesta, jossa kirjoitetaan enempi vähempi oman elämän läpi. Tähän joukkoon kuuluvat mm. Chris Kraus, Deborah Levy, Roxane Gay, Rachel Cusk ja Maggie Nelson, ja tähän porukkaan liitän nyt myös Marie Therese Mailhotin. Eroistaan huolimatta näitä kirjailijoita yhdistää se, että he pyrkivät kuvaamaan elämää ja itseään sen osana ilman filttereitä.

Mailhotia lukiessa tiedän, että tämä kirja ei ole varsinaisesti minulle. Minulla ei ole pääsyä Mailhotin natiiviamerikkalaisen positioon, joka yksittäisistä tekijöistä määrittää hänen elämäänsä vahvimmin. Puhuessaan miehestään Caseystä Mailhot lyö myös minua vasten kasvoja.

White people are brutally akward.

Suhde Caseyyn on solmuinen. Mailhot kirjoittaa ikään kuin monesta suunnasta ja hänen näkemykseensä maailmasta vaikuttaa vahvasti oma suku ja esi-äitien ja -isien tarinaperintö. Koko tätä valtavaa ja Mailhotille elintärkeää kuvastoa Caseyn on mahdoton ymmärtää.

Heart Berries kertoo häpeästä ja syrjityksi tulemisesta. Kun Mailhot oli lapsi hän joutui usein tilanteisiin, joissa esimerkiksi hän äitinsä kanssa joutui odottamaan palvelua pienen ikuisuuden, koska valkoisia palveltiin aina ensin. Miten välittää nämä kokemukset valkoiselle? Miten elää niiden tunteiden kanssa, jotka syntyvät siitä, että on olemasa maailma, joka on kaikin tavoin itseltä pääsemättömissä?

Paljon pimeyttä. Eksyksissä oloa. Mailhotin lukeminen tuntuu siltä, miltä tuntuu kun on pukenut vaatteet asfaltti-ihottumaiselle iholle ja tietää, että ennen pitkää ne on riisuttava ja niiden mukana paloja ihosta. Kuinka paljon helpompaa olisi vaan antaa lopullisesti periksi.

Sometimes suicidality doesn't seem dark; it seems fair.


Sairaala. Muiden tekemät diagnoosit: posttraumaattinen stressioireyhtymä, syömishäiriö, tyypin II bipolaarisuus.

They tell me I don't fit the criteria of histrionic, but I thought I did [...]. I fit the criteria of an adult child of an alcoholic and the victim of sexual abuse.


Heart Berries on sielukirja. Teos, joka on tärkeää omistaa, jotta sen voi ottaa käsiinsä milloin haluaa. Lukea sitä sieltä täältä ja antaa sen jännitteisen kirkkauden tulla osaksi omaa elämää. Antaa sen muistuttaa siitä voimasta, joka sanoilla on.



Terese Marie Mailhot: Heart Berries - A Memoir
126 sivua
Kustantaja: Bloomsbury (2018)

torstai 15. marraskuuta 2018

Sayaka Murata: Convenience Store Woman

Sayaka Muratan Convenience Store Woman on paitsi Japanin Sivuhenkilö aika lailla täydellinen paketti, jossa ei ole mitään liikaa eikä mitään liian vähän.

Kertomus Keikosta, ruokakaupan myyjästä,  on loppuunsa asti hallittu ja ovela kokonaisuus, joka avautuu puheenvuoroksi ihan jostakin muusta kuin mitä se pintatasollaan tuo esiin.

Sayaka Murata (s. 1979) on kotimaassaan Japanissa palkittu kirjailija, joka on saanut Mishima Yukio -palkinnon peräti neljä kertaa. Convenience Store Woman on hänen kymmenes teoksensa ja ilokseni Wikipedia tietää kertoa, että myös useat muut Muratan teokset on käännetty englanniksi. Ihastuin nimittäin Muratan kirjoitustapaan siinä määrin, että haluan ehdottomasti lukea häntä lisää. (Edit. 15.11.2018 11.06 The Convenience Store Woman on toistaiseksi ainoa Murakalta englanniksi käännetty romaani).

Teoksen päähenkilö Keiko oli jo lapsena erilainen. Sosiaaliset säännöt ja koodistot eivät soittaneet hänessä kellon kelloa ja niinpä esimerkiksi kun puistosta löytyi kuollut lintu Keiko esitti, että siitä olisi tehty päivällisruokaa. Hänen oli mahdoton ymmärtää, miksi hänen ideansa ei saanut kannatusta, vaan sen sijaan linnulle järjestettiin hautajaiset.

Asiat Keikon elämässä olisivat voineet mennä todella huonosti ja umpisolmuun, jos päivittäistavarakauppa ei olisi koitunut hänen pelastuksekseen. Kaupanmyyjänä Keiko syntyi uudestaan ja liittyi osaksi yhteiskuntaa.

At that moment, for the first time ever, I felt I'd become a part in the machine of society. I've been reborn, I thought. That day, I actually became a normal cog in society. (kursivointi Muratan)

Muratan romaanin ytimessä ovat odotukset ja vaatimukset, joita yhteiskunta ihmiselle asettaa ja tämä on se kulma, jossa Convenience Store Woman tapaa Saara Turusen Sivuhenkilön. Elämän käsikirjoitus on valmiiksi tehty yksilöltä lupaa kysymättä ja normaalin ihmisen tehtävä on ottaa siitä oma roolinsa. Naisen kohdalla tämä tarkoittaa ensisijaisesti perheen perustamista ja toissijaisesti uran luomista. Tässä kuviossa Keikolle, joka on ollut 18 vuotta ruokakaupan myyjänä, ei jaeta onnistumispisteitä.

Murata kuvaa loisteliaan hilpeästi, mikä ilo Keikon tuttavapiirissä syntyy, kun he kuulevat Keikon seurustelevan. Mikä valtava kollektiivinen helpotus, että Keiko osoittautuu sittenkin normaaliksi. Ystävien ilo osoittautuu kuitenkin ennen aikaiseksi.

Keikon sosiaalisen kömpelyyden kautta Murata näyttää, miten kahlitsevia yhteiskunnan (sukupuolirooleihin liittyvät) odotukset ovat. Joko teet niin kuin sinun odotetaan tekevän tai tyydyt osaasi yhteiskunnan ulkopuolisena hylkiönä. Keikolle itselleen ulkopuolisen rooli sopisi mainiosti, mutta muut ihmiset ovat kovin toista mieltä.

Keiko elää ja hengittää työnsä kautta. Koko hänen elämänsä vapaa-aikaa myöten on sidoksissa siihen, että hän pystyy tekemään myyjän työnsä mahdollisimman moitteettomasti. Kun hän toivottaa asiakkaille irasshaimasé (hyvää huomenta) on sen kuulostettava joka kerta moitteettoman täydelliseltä.

Keiko on oppinut matkimaan muiden puhetapoja, jotta hän välttyisi kiusallisilta tilanteilta ja hyvin pitkälti hän onnistuukin huijaamaan kanssaihmisiään - varsinkin, kun hänen sisarensa antaa korvaamaattomia neuvoja, miten erinäisiin muiden esittämiin kysymyksiin tulee vastata.

Kun Keiko ajautuu yhteen Shirahan kanssa asiat saavat käänteen, joka uhkaa suistaa hänen elämänsä raiteiltaan. Shirahan mukaan elämän oikein elämistä hallitsevat edelleen samat säännöt kuin kivikaudella.

As long as you wear the skin of what's considered an ordinary person and follow the manual, you won't be driven out of the village or treated as a burden.

Convenience Store Woman on kevyt kuin höyhen, joka painaa kuin kivi.  Se puolustaa ihmisen oikeutta omannäköiseen elämään, vaikka se merkitsisikin yhteiskuntakylän ulkopuolelle sijoittumista.  Samalla se kyseenalaistaa normaaliuden mittapuut ja niitä ylläpitävät mekanismit.

Erinomaisen terävä ja kirpeän hauska romaani, jota on vaikea vastustaa.



Sayaka Murata: Convenience Store Woman
163 sivua
Japaninkielinen alkuteos: Konbini ningen (2016)
Englanniksi kääntänyt Ginny Tapley Takemori
Kustantaja: Portobello (2018)


maanantai 12. marraskuuta 2018

"Kun laukesin olin olemassa" - Kathy Acker: Tunnottomien valtakunta

Tunnottomien valtakunnassa ei ole pinkkiä, eikä glitteriä. Sen temaattiseti hallitsevin väri on sisälmystenpunainen ja tuoksu spermanhajuinen. Kirjan kannessa ei turhaan lue: Hard core.

Kathy Acker (1944/1948-1997)* oli amerikkalainen kirjailija, jonka teokset ovat provokatiivisia ja vahvasti seksuaalisuuden maaperää kyntäviä. USA:ssa hänen teostensa ympärillä on käyty metakka jos toinenkin ja Ackerin kuolema kirvoitti valtaisan määrän sekä häntä kehuvia että haukkuvia kirjoituksia.**

Tunnottomien valtakunnan (Empire of the Senseless, 1988) lisäksi suomeksi on käännetty myös Pussy, merirosvokuningatar (Pussy, King of the Pirates, 1996). Miksiköhän muuten kuningas on suomennettu kuningattareksi? Outoa.

Jos väitän, että Kathy Acker on kautta aikojen vimmaisin amerikkalainen naiskirjailija on hyvin mahdollista, että olen täysin oikeassa. Omassa lukuhistoriassani hänen räävittömyyttään lähimmäksi pääsee ranskalainen Virginie Despentes, mutta Ackerin rinnalla hänkin saattaa usein vaikuttaa suorastaan tunteelliselta. Voisin tietysti mainita tässä myös muutaman mieskirjailijan, mutta enpä nyt taida niin tehdä.

Tunnottomien valtakunta on kulttiklassikko, joka on kauimpana hyvän mielen kirjasta, eikä sen lukeminen ole erityisen miellyttävää. Kestää esimerkiksi aikansa tottua siihen, että naisiin viitataan usein yleisnimityksellä pillu. Kannattaa kuitenkin muistaa, että koska nimi ei pahenna miestä siitä loogisesti seuraa, että nimi ei pahenna myöskään naista.

Joku saattaa hädissään lukea Ackerin romaanin huumorina ja se hänelle tottakai suotakoon. Omapahan on menetyksensä. Muistutan kuitenkin, että teoksen on kääntänyt Silja Hiidenheimo, joka on asia, joka jo itsessään takaa sen, että kyse ei ole mistään turhasta kirjallisuudesta. Voisin kuvitella, että Tunnottomien valtakunnan kääntäminen on ollut yhtä helvettiä, mutta niin vain Hiidenheimo on tehtävässä hienosti onnistunut.

Tunnottomien valtakunnan kohdalla on turha puhua juonesta tai henkilöhahmoista. Edellistä ei tässä teoksessa ole ja jälkimmäiset ovat lähinnä merkkejä paperilla. On helpompi kirjoittaa, kun sillä, joka tekee jotain on nimi.

Ackerin romaani murskaa moraalin sen kiinnikkeitä myöten. Naps! Naps! Naps! Se pyyhkii sanavarastosta niin armon, pyhän kuin tunteetkin. Se on kavahtamaton ja kylmä. Se ei ainoastaan kaada tabuja, vaan tekee niistä murskaa. Sen seksuaalinen estottomuus on luokatonta ja sen maailmassa on ihan ok, että kuka tahansa nussii kenen tahansa kanssa lähisukulaiset mukaan lukien.

Tunnottomien valtakunta on suunnilleen kaiken kritiikkiä. Se ratkaisee maailman köyhyysongelman ja sanoo ääneen sen, mitä lihava kapitalisti ajattelee mielessään.

Köyhyys pois kaduilta sinne minne se kuuluu. Kuolemaan.

Ackerin räävitön vimma iskee suoraan länsimaisen yhteiskunnan rakenteisiin ja osansa saavat niin historia, kulttuuri kuin filosofiakin. Jos tämä teos pitäisi tiivistää yhteen sitaattiin huonomminkin voisi valita kuin nostamalla esiin Descartesille pyllistävän lauseen:

Kun laukesin olin olemassa.

Tunnottomien valtakunnasta löytyy myös roppakaupalla hard core -feminismiä ja erityisen suoraan se tulee esiin Arabinaisen ja Arabimiehen välisessä keskustelussa.

Arabinainen:
...minun vittuni on ruusu tai tuulten henki. Haisen kaikelta. Sinun kyrpäsi ei koskaan pääse tänne sisälle koska et saa minua kiinni etkä voi laittaa minua vankilaan. Minä en ole minkään miehen tekemän häkin kyyhkyläinen.

Edellinen teksti on kesyä, jos sitä vertaa Ackerin romaaniinsa sisällyttämään Sinbad merenkävijän tarinan uudelleenkirjoitukseen, joka on niin pornoa, että en ota tähän edes sitaattia. Jos kyseinen kohta kiinnostaa se löytyy teoksen sivuilta 189-190.

Acker vaikuttaa olevan erityisen kiintynyt merimiehiin ja heihin liittyvään kuvastoon. Minulle merimiehistä tulee ensimmäisenä mieleen Jean Genet'n romaani Querelle (1947) ja Fassbinderin sen pohjalta ohjaama samanniminen elokuva, joka valmistui vuonna 1982. Sitä, miten relevantti tämä mielleyhtymä on Ackerin romaanin kannalta voin vain arvailla, mutta Querellen tapaan Ackerin romaanissa melskaavat seksuaalisuuden kiihkeät ilmentymät ja sakeat intohimot.

Tunnottomien valtakunnassa Kathy Acker on luonut puhdasverisen kulttikirjan, joka ei säästä mitään eikä ketään kirjalliset konventiot mukaan lukien. Tämä teos tarjoaa kulttikirjoille ominaisesti vaihtoehtoisen maailmanjärjestyksen, jota monikaan meistä ei olisi valmis toivottamaan tervetulleeksi.



Kathy Acker: Tunnottomien valtakunta
267 sivua
Englanninkielinen alkuteos: Empire of the Senseless (1988)
Suomentanut Silja Hiidenheimo
Kustantaja: Like (1996)



Osallistun Tunnottomien valtakunnalla Mitä luimme kerran -blogin Joka päivä on naisten päivä -haasteeseen (klik)

*Kathy Ackerin syntymävuodesta on ristiriitaista tietoa ja oikea vuosi sijoittuu vuosien 1944-1948 väliin

**Andrew Calcutt & Richard Shephard: Cult Fiction - A Reader's guide, Prion 1988



Helmet-lukuhaaste, kohta 34 Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta



lauantai 10. marraskuuta 2018

Äitiysväsymysnarratiivi - Homoäiti Kansallisteatterissa

©Mitro Härkönen

Tämä kirjoitus ei ole arvio Kansallisteatterin Homoäidistä, vaan yhden sellaisen kysymyksen käsittelyä, joka alkoi vaivata minua entistä enemmän Homoäitiä katsellessa.

Tähän alkuun otan kuitenkin ensin faktat.

FAKTAT:

Homoäiti perustuu sen ohjanneen Heini Junkkaalan alunperin noin 1000-sivuiseen omaelämäkerralliseen käsikirjoitukseen, josta on tiristetty ja tiivistetty esitys Omapohja-näyttämölle. Homoäitiä esittää Katja Küttner ja vallan hyvin esittääkin.

Esityksessä pureudutaan äitiyden kipupisteisiin ja vaikka kyseessä on homoäiti ovat nämä kysymykset ihan samoja, joita kokee myös heteroäiti. Edellinen lienee itsestään selvää, mutta halusin sanoa sen kuitenkin ääneen siltä varalta, että joku miettii, voiko mennä katsomaan esitystä, jonka nimi on Homoäiti. Epäröijää voin rauhoitella iskemällä silmää ja toteamalla, että ei se homous varsinaisesti siinä äitiydessä ole. 

Homoäitiä esitetään toisen näytelmän, Listan, lavasteissa. Toki mm. äänitekniikkaa on tuotu lavalle lisää, mutta noin muutoin Homoäiti "lainaa" listan lavasteita. Se, että esitys tapahtuu "muiden määrittelemässä tilassa", kuten Junkkaala mainitsi, on kiinnostavaa. Esitys on ikään kuin kylässä. Se on tehnyt kotinsa toisen omistamaan paikkaan. Se on vieras, joka tekee tilaa omakseen. Se on haltuunottaja.

Esityksen äänimaailma on taitavasti luotu ja Katja Küttner pääsee näyttämään osaamistaan kokonaisvaltaisesti. Homoäiti käyttää hyväkseen myös pimeyttä, joka on oivallinen ratkaisu ja osoittaa, että kun valot sammutetaan myös katsoja humahtaa yhteiseen pimeyteen. Ehkä äitiys on mustimmillaan juuri sitä, että ei jaksa nähdä omaa tilannettaan laajemmin.

Minulle kaikkein kiinnostavinta oli kuitenkin se, että Homoäiti murtaa näyttelijän ja ohjaajan välisen rajan. Ohjaaja on osa näytelmää. Asian kiinnostavuutta lisää vielä se, että teksti pohjautuu tosiaan Junkkaalan omiin kokemuksiin.

Fokuksessa on kotiäidin väsymys ja turhautuminen, johon puoliso ei aina jaksa suhtautua kovin empaattisesti, vaan tyytyy hokemaan: boring boring boring. Esityksessä käsitelläänkin myös parisuhteen kriisiytymistä sekä huolenpitoa vanhemmista sukulaisista.

Homoäiti vaihtaa tempoa paikoin lähes lennossa ja esitys on erittäin intiimi ja lämmin. Sanoinko jo, että Katja Küttner on loistava? Sanoin tai en, niin sanon sen vielä tässä: Katja Küttner on loistava.

Yleisön reaktioista päätelleen moni koki esityksen erittäin hauskaksi ja tässä kohdassa alkavat ongelmani ja siirryn faktoista pohdintaan.


©Mitro Härkönen


POHDINTA:

Tiedän, että en ole Homoäidin ihannekatsoja. En ole ylipäätään oikein minkään äitiysteemaisten esitysten ihannekatsoja.  Ja vielä varmuudeksi: tämä sitten on ihan eri asia kuin se, että onko Homoäiti hyvä vai ei. Tämä on henkilökohtainen ongelmani, jos se nyt ongelma on.

Esityksen ihan alussa Küttner puhuu kihomato- ja täihuolista ja olen ihan että apua apua - ei tätä. Vaikka en olekaan unohtanut lapseni päiväkodin ovessa olleita varoituslappuja kyseisistä loisista niistä puhuminen ei naurata minua yhtään.

Minua ei naurata, kun huumorin kautta esitetään äitiyden kipupisteitä. Tiedän tai ainakin luulen, että monelle muulle on vertaistuellisesti tärkeää saada kuulla, että muissakin perheissä on ihan samanlaisia huolia, epävarmuutta, väsymystä ja tyytymättömyyttä kuin mitä itsekin kokee. 

On tietenkin hyvä, että äidit puhuvat myös äitiyden rankemmista puolista, mutta tämä puhe on muuttunut viime vuosina kertomukseksi, joka on jäänyut repeatille. Onko äitiys niin kamalaa? Sitäkin, mutta huomaan olevani kyllästynyt äitiysväsymysnarratiiviin.

Homoäidissä on kohta, jossa homoäiti toteaa, että hänellä on viikon aikana ollut 40 minuuttia omaa aikaa. Yksinhuoltajana minulta voisi löytyä edelliseen kommentti jos toinenkin, mutta tyydyn toteamaan, että moni voi varmasti samaistua oman ajan puutteeseen ja kun Küttner on roolityössään niin mainio kuin hän on, voimme yleisönä nauraa tälle asialle yhdessä samaan tapaan kuin nauretaan vaikka sille, että äiti huomaa Alepa-reissulla, että hänellä on jalassa eriparikengät ja puuroa tukassa. 

Minua kiinnostaa tämä nauru. Miksi me näille asioille nauramme (jos nauramme)? Syntyykö nauru siitä, että on kokenut vastaavaa ja onko se iloa siitä, että joku toinen sanoittaa kokemuksemme? Jonkinlainen justkunminä-juttu.

Entä jos ei naurata? Entä jos ei naurata siitä huolimatta, että muistaa olleen hetkiä, että tuntui siltä, että hajoaa prikulleen siihen paikkaan, jos lapsi ei suostu päiväunille? Entä jos tuntuu siltä, että äitiysväsymysnarratiivista on tullut niin hallitseva äitiyden kertomus, että jos sen tuottamiseen ei osallistu on tuskin äiti ollenkaan?

Edellä olevista kysymyksistä johtuen kysyn: olisiko mahdollista käsitellä niitä moninaisia tunteita, joita pikkulapsiaika useimmissa äideissä herättää jotenkin muutoin kuin komediallisen äitiysväsymysnarratiivin kautta? Vai onko kenties niin, että leikkisästi ilmaisten "paskamutsisuus" on uusi äitiys? 

YHTEENVETO:

Homoäiti sekä esittää yhden äitiysväsymysnarratiivin, että lyö siihen samanaikaisesti kiilaa. Se on esitys, josta moni voi tunnistaa itsensä, mutta joka saa myös ajattelemaan äitiyttä ja siitä kerrottavia tarinoita uudesta näkökulmasta. Sen voi kokea voimaannuttavana vertaistukena ja nauru pidentää ikää -esityksenä, mutta yhtä lailla se antaa aihetta miettiä, mille me oikeastaan nauramme, kun nauramme äidin väsymykselle.




Homoäiti
Teksti ja ohjaus Heini Junkkaala
Esiintyjä Katja Küttner
Dramaturgi Elina Snicker
Valot Titus Torniainen
Äänisuunnittelu Harri Kejonen




torstai 8. marraskuuta 2018

Oman elämänsä Pridget Jones - Henriikka Tavi: Tellervo

Olin Helsingin kirjamessuilla Teoksen järjestämässä tilaisuudessa, jossa Henriikka Tavi puhui lyhyesti uutuusromaanistaan Tellervo. Kun hän totesi, että kyseessä on chick litin ruumiinavaus, tunsin miten tuskanhiki alkoi valua pitkin selkärankaa. Apua!

Apua siksi, että Tavin runokokoelma Esim. Esa on ollut minulle big thing ja siitä johtuen odotukseni Tavin romaania kohtaan olivat nousseet kuin villiintyneet pörssikurssit.

Apua siksi, että chick lit taas ei ole ollenkaan juttuni ja omakohtainen kokemukseni tästä genrestä rajoittuu suurin piirtein Riikka Pulkkisen romaaniin Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän, jonka kuuntelin aiemmin tänä vuonna ja havaitsin varsin ihastuttavaksi, mutta sen jälkeen en ole kuitenkaan tuntenut halua lukea lisää chick litiä. Voi siis sanoa, että  tietoni tästä genrestä perustuvat lähinnä omiin ennakkoluuloihini.

Tellervo paljastaa, mistä chick lit -kirjallisuus on tehty. Samanaikaisesti se on myös hyvin ranskalaisen oloinen romaani, jossa pinnan kevyt humala pitää aisoissa sitä tuskaa, joka aiheutuu siitä, kun nimihenkilö Tellervo ei meinaa löytää puuttuvaa palastaan. Lukiessani usein mietinkin, että kuka tässä on huppelissa. Tämä romaani vai minä?

Jos Muriel Sparkin romaanin The Prime of Miss Jean Brodie nimihenkilöltä kysyttäisiin hän toteaisi silmää räpäyttämättä, että Tellervo elää elämänsä parasta aikaa, ns prime-vuosiaan, joita ei pidä - herran jestas sentään - sekoittaa ruuhkavuosiin.

Tellervo opiskelee kolmatta tutkintoa ja on töissä kioskissa. Nämä faktat ovat kuitenkin hänen elämässään sivuseikkoja, sillä kun Se Ainoa Oikea puuttuu, puuttuu kaikki. Oh no! Tellervon vaatteetkin ovat vielä kamalia.

Vaan tsadam! Tellervo tutustuu rakkausvalmentaja Rori Rayen opetuksiin ja johan alkaa tulla elämään ja alapäähän vipinää. Yhdessä Hennin kanssa Tellervo alkaa Rayen opetusten pohjalta muokata itsestään magneettista naista. Henni on Tellervon ystävä.

Ei hän erityisesti ystävästä pitänyt, mutta ystävä oli hyvä olla olemassa. Ystävä tarjosi vertailupintaa.

Erityisen hersyvää on, että Rori Raye ei ole romaanihenkilö, vaan kirjailija myös IRL. Luultavasti hän on käärinyt huisit massit teoksellaan Make him fall for you. Have the Relationship You Want.

Tellervon lähdeluetteloon kannattaa muutenkin ehdottomasti tutusta, sillä siellä toisensa kohtaavat kirjoittajat ja teokset, joita ei yleensä yhdessä näe. Kippis! Mainion poreileva veto kirjailijalta. Kippis myös Tekstiluolan Tuomas, joka on kiinnittänyt huomiota samaan asiaan.

Henriikka Tavin teksti on niin soljuvaa ja imuisaa, että kirjan viime sivut tulevat vastaan tuossa tuokiossa ja ennen kuin ehdin edes huomata. Niin myös kaltaiseni chick litistä tuskin mitään tietävä tulee vedetyksi mukaan Tellervon virtaan. Näin magneettista vetovoimaa omaavan teoksen edessä sitä putoaa mielihyvästä polvilleen. 

Raikasta tässä romaanissa on myös se, että yksi Tellervon keskeisistä tapahtumapaikoista on kirkkokuoro, jossa hän tapaa Jarkon, joka on "kärpäspaperia". Kärpäspaperi on paperia, joka ripustetaan katosta roikkumaan ja johon kärpästen toivotaan jäävän kiinni sen sijaan, että ne lentelevät hallitsemattomasti ympäriinsä. Jos käy niin, että jää hiuksistaan kiinni kärpäspaperiin sen irroittaminen hiuksista on vaivalloista.

Jarkon myötä Tellervon opiskelemat rakkaustekniikat pääsevät käytännön testiin. Juonipaljastuksena voin kertoa, että ihan Strömsön malliin Tellervon ja Jarkon suhde ei kaikin kohdin mene.

Tellervo pursuaa ihmissuhdekliseitä, mutta teoksena se on kliseistä kaukana. Yksi tämän romaanin kumakarvojani ylöspäin hilaavia piirteitä on, että kertoja selittelee asioita. Kun esimerkiksi on puhe Helsinki-Vantaan lentokentästä kertoja selventää

Lentokentän nimi oli Helsinki-Vantaa, koska se ei sijainnut Helsingissä vaan Vantaalla. Kun sanottiin "Helsinki-Vantaa" tarkoitettiin siis lentokenttää. Pelkkä Vantaa oli kaupunki, niin kuin Helsinkikin, joskin Vantaa ei muistuttanut kovin paljon kaupunkia, kuten ei kovin moni muukaan Suomen kaupunki.


Minussa nämä selitykset herättivät ajatuksen, että niiden kautta Tavi varmistaa sen, että lukija ymmärtää kyseessä olevan chick lit -parodia. En kuitenkaan löydä Tellervosta parodialle tyypillistä kärkevyyttä, joka tekee mahdolliseksi sen lukemisen myös pastissina.

Olkoon tyylilaji mikä tahansa, on Tellervo oman elämänsä Pridget Jones, joka jakaa lukijalle auliisti rakkausself-helpeistä oppimansa neuvot. Niinhän se on, että tärkeintä on seurata tunteitaan ja pukea ne sanoiksi.

Tellervo on rocky roadia, joka maistuis varmaan sullekin.



Henriikka Tavi: Tellervo (2018)
233 sivua
Kustantaja: Teos

Kirjamessuilta saatu arvostelukappale