Reader, why did I marry him?

Suurteoksia-sarja on yksi innostavimmista jutuista, mitä suomalaisella kirjallisuuskentällä on viime vuosina tapahtunut. Konsepti on yksinkertainen ja nerokas. Naiskirjailijat kirjoittavat heihin vaikutuksen tehneen naiskirjailijan teoksesta. On aina yhtä jännää tutkia sisällysluetteloa. Keitä kirjailijoita on mukana ja mistä kirjoista he ovat kirjoittaneet. Vuonna 2021 julkaistussa Suurteoksia I -teoksessa Malin Kivelä kirjoitti Marlen Haushoferin romaanista Seinä (Der Wand, 1963). Tapahtui suurta ja ihmeellistä. Lukijat innostuivat Kivelän tekstin myötä Seinästä ihan urakalla ja kirjastovaraukset alkoivat kasvaa huimaa vauhtia. Tällä hetkellä Helmet-kirjastossa jonotusaika Seinään on pahimmillaan 17 vuotta.* Malttamattomana ihmisenä luin Seinän ruotsiksi ja kyllä, sitä todellakin kannattaa jonottaa. Suurteokset II ei synnyttänyt vastaavaa innostusta minkään yksittäisen teoksen kohdalla. Aineksia olisi ollut. Potentiaalisimpana äkkisuosioon nousevana teoksena pidän Leonora Carrington...

Pidin paljon, ja osin suunnattomastikin, Olga Palon novellikokoelmasta Aion kertoa nyt kaiken . Minulle tuossa kokoelmassa erityistä oli se, että muutamat Palon lauseet tiivistivät omia näkemyksiäni, joiden pukeminen sanoiksi oli ollut hankalaa. Tuntui siltä kuin olisin höpissyt sekavaa tajunnanvirtaa, jonka Palo olisi muokannut lauseiksi. Tämä sama tunne syntyi myös nyt, kun luin Palon esseeromaanin Keskusteluja lapseni ja Virginia Woolfin kanssa .  Äitiyden, kirjoittamisen ja vapauden teemat saavat Palon uutukaisessa jatkoa.  Teoksen kehyksenä on Palon matka hänen lapsensa kanssa Berliiniin. Teemat ovat osin Palon aiemmasta kokoelmasta tuttuja, mutta nyt sukelletaan vielä syvemmälle ja lähestytään äitiyttä useista eri näkökulmista. Aion kertoa nyt kaiken -teoksessa Palo kirjoittaa: "Lapsi voi pyyhkiä pois taiteilijuuden, uran, kiinnostavuuden, kulmikkuuden. Ainakin jos on nainen. Äitiys pyyhkii minut yli, maailma pyyhkii äitiydellä minut minusta, äitiys pyyhkii minulla pöytä...

Adichie on kustantamossa päätetty valita the tummaihoiseksi kirjailijaksi. Tämä tarkoittaa, että sillä, mitä hän kirjoittaa ei ole niinkään väliä, vaan oleellista on, että kirjan kannessa on hänen nimensä. Markkinointikoneisto hoitaa loput. En ehkä olisi ilmaissut asiaa yhtä jyrkästi kuin edellä tein, mutta koska tätä tekstiä aloitellessani olin juuri lukemassa Rebecca F. Kuangin menestysromaania Yellowface edellä esittämäni päätelmä vaikuttaa houkuttelevalta. Miksi juuri Adichie? Nigeria on täynnä kiinnostavia naiskirjailijoita, kuten vaikkapa Ayobami Adebayo, Sefi Atta,  Adaobi Tricia Nwaubani, Lola Shoneyin, Chika Unigwe - mainitakseni vain muutaman heistä, joita itse olen lukenut. Suhteeni Adichieen on ristiriitainen. Toisaalta hän on se, jonka romaanin Americanah myötä aloitin blogini. Toisaalta hän on kirjailija, joka on puolustanut J.K. Rawlingia ja esittänyt transfobisia mielipiteitä. Jo aiemmin olen ihmetellyt, miten Adichien pieni kirjanen Meidän kaikkien pitäisi olla f...

En ollut lukenut Pronomineja pitkällekään, kun aloin maistaa suussani Perecin. George Perecin. Ja tarkemmin Elämä. Käyttöohjeen . Pronominit kertoo joukosta ihmisiä, jotka ovat lentokoneessa matkalla jonnekin. Mihin tarkalleen, siitä heillä ei ole tietoa. Siitä minullakaan ei ole tietoa, kuten ei siitäkään, mitä tapahtui, että he tälle oudolle matkalle lähtivät. Vieläpä ihan kilpailivat siitä, kuka mahtuisi lentokoneeseen mukaan. Myöskään heidän kansalaisuuksistaan ei anneta tietoa, mutta niitä on joka tapauksessa useita. Matkustajat ovat pelastusmatkalla tai ainakin toivovat niin. Toiveen ja todellisuuden välillä ei välttämättä ole yhteyttä. Weseliuksen romaanin alussa on lentokoneen kartta, jossa kerrotaan missä kukin matkustajista istuu. Ei heidän nimellään, vaan heidän istumapaikkansa mukaan. Siis tyyliin näin;: 21E Hybris, Hamartia ja Peripetia. 54E Kultakala. 9A Piispa tai taiteilija. Juuri tuo kartta toi mieleeni Perecin Elämä. Käyttöohjeen, jota en vieläkään ole lukenut, mutta...

Aiheiden kirja esittelee itsensä kirjoitusoppaana, mutta väitän, että Saxell on parhaimmillaan lukemisen innostajana.  Teos on jaettu teeman mukaan järjestettyihin osiin. Teemoja on seitsemän: - lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden siirtymäriitit - maagisrealistiset ja kauhufantastiset kasvukertomukset - omaishoito ja surutyö kirjallisuudessa - kirjallisuuden, tv-sarjojen ja elokuvien antisankarit  - työläiskirjallisuus - aikalais- ja sukupolvikuvaukset - rajamaita ja erilaisia jakolinjoja tarkasteleva kirjallisuus. Jutun juoni on, että ensin Saxell esittelee kuhunkin teemaan liittyvää kirjallisuutta ja tämän esityksen lopuksi hän tarjoaa lukijalle kysymyksiä, joiden pohjalta tämä voi lähteä työstämään omaa tekstiään.  Saxellin miniesittelyt ovat kielellisesti rikkaita ja hersyviä, ja synnyttävät halun päästä lukemaan juuri sitä kirjaa, joka kulloinkin on käsittelyn aiheena. Kiitän Helmet-järjestelmää siitä, että varauksia voi olla vain 100 kappaletta. Muussa tapauksessa ....

  "Mutta olisiko hän tehnyt toisin? Vai oliko jokainen ihminen ainoastaan astia, johon aika kumoaa vain sen, mitä milloinkin haluaa?"  Matkani Jenny Erpenbeckin kirjojen parissa on ollut melkoinen vuoristorata. Ensimmäisen kerran luin Erpenbeckiä vuonna 2015. Kyseessä oli hänen romaaninsa Vanhan lapsen tarina , johon tartuin siksi, että Berliini kiinnostaa ja inspiroi minua loputtomiin. Sen luettuani en olisi uskonut, että tulee päivä jos toinenkin, jolloin kirjoitan ylistäviä sanoja Erpenbeckin romaaneista.  Vanhan lapsen tarinan lukeminen oli vahvasti hankaavaa, sillä sen  päähenkilö oli niin kynnysmattoisen surkea tapaus, että häntä ei pystynyt edes säälimään. Taistelin lukeakseni tuon ohuen kirjan, joka toki oli sekin sinänsä taidokas, mutta jonka vastaanotto oli minulle lähes liikaa. Luettuani nyt Erpenbeckiltä romaanit Mennä meni mennyt ja Kairos olen alkanut pohtia, että voi hyvinkin olla, että en osannut lukea Vanhan lapsen tarinaa oikein. Ehkä se onki...

Angie Curizin romaanin päähenkilön Cara Romeron on löydettävä työpaikka.  Cara on 56-vuotias, kotoisin Domiikaanisesta tasavallasta, josta hän on muuttanut Yhdysvaltoihin ja ollut kaksi vuotta työttömänä, koska tehdas, jossa hän oli töissä, muutti toimintonsa El Obaman Yhdysvalloista ulkomaille. Ikänsä vuoksi Cara kuuluu Senior Workforce -ohjelmaan ja Cruzin romaani koostuu Caran 12 istunnosta työvoimaviranomaisen kanssa. Cara on vastustamaton hahmo ja yksi ikimuistoisimpia romaanihenkilöitä, joihin olen törmännyt. Hänen istunnoissaan tulee käsitellyksi niin hänen lapsuutensa, muutto Yhdysvaltoihin, ystävyyssuhteet kuin ystävien elämänvaiheet ja kipukohdat, kulttuurien väliset törmäykset ja Yhdysvaltojen ongelmat. Oman mausteensa tekstiin tuovat Caran espanjankieliset ilmaisut, hänen saamansa maksumuistutukset ja työvoimaviranomaisen dokumentit, joita Cara täyttää persoonalleen uskollisella tavalla. Muutamia sitaatteja, joiden toivon ilmentävän Cara Romeron henkilöä. ”What hours o...

"Jotta eläisin, minulla piti olla kertomus, eikä minulla enää ollut sellaista." Emmanuel Carrère on maaiman paras elävä kirjailija, toteaa Karl Ove Knausgård Joogan liepeessä. Nåjaa. Paljonkohan Knausgårdille tuosta lausunnosta maksettiin vai heittelikö hän lämpimikseen tuollaisen toteamuksen? Toki ei ole mahdotonta sekään, että Knausgård tarkoittaa, mitä hän sanoo. Jooga ei kuulu Carrèren tuotannon parhaiden kirjojen joukkoon. Itse asiassa minun on vaikea perustella edes itselleni, miksi ylipäätään luin tämän kirjan loppuun. Syynä saattaa olla se, että olen lukenut Carrèrea aiemminkin ja hänen romaaninsa Valhe ja Huviretki painajaisiin ovat olleet vallan kelpoja tapauksia. Mutta tämä Jooga. Tämä on rimanalitus Carrèren tuotannossa. Jooga jakautuu kolmeen osaa. Ensin Carrère kertoo joogaharrastuksestaan ja joogaretriitistä. Hän kuvaa melkoisen yksityiskohtaisesti meditaatiotuokioitaan ja niiden herättämiä ajatuksia. Carrère joutuu kuitenkin jättämään retriitin kesken Charl...

 "Minä olen mehiläisvahasta tehty lapsi. Olen kuin ihmisen kyynärvarren pituinen nukke. Minussa on hiuksia ja kynsiä siitä ihmisestä, jonka halutaan kärsivän." Näin alkaa Olga Ravnin romaani Vahalapsi (Kosmos 2025). Kiinnostukseni Olga Ravnin kirjoja kohtaan lisääntyi huimasti, kun sain tietää hänen tulevan Helsinki Lit - tapahtumaan vieraaksi. Suht lyhyessä ajassa olenkin nyt lukenut kolme Ravnin romaania. Vahalapsen lisäksi Alaiset ja Minun työni. Alaiset on suomentanut Sanna Manninen ja Minun työni Outi Menna. En niitä lukiessani kiinnittänyt erityisesti huomiota suomennokseen, mutta Vahalapsen kohdalla ihastelin Sanna Mannisen suomennosta useaan kertaan. Teksti virtaa suorastaan hypnoottisesti. Ravnin romaani kertoo noitavainoista 1600-luvulla ja niitä tarkastellaan viiden eri naisen kautta.  Vaikka Vahalapsi on fiktiota se perustuu todellisiin ihmisiin ja tapahtumiin. Kirjassa kuvattujen naisten todelliset henkilöllisyydet on mainittu teoksen lopussa ja sieltä löytyy myö...

Kehitysromaani on pitkäaikaisin kirjallisin rakkauteni. Ei niinkään varsinaisen kehitystarinan vuoksi, vaan siksi, että kehitysromaanissa henkilö tulee ennen pitkää tilanteeseen, jossa hänen on tavalla tai toisella löydettävä paikkansa maailmassa.  Vy Tramin esikoisromaani Stigma tarkastelee juuri maailmaan kiinnittymistä, oman identiteetin ja paikan etsimistä. Teoksen päähenkilö Chi on 23-vuotias turkulainen, suomenvietnamilainen nainen, jonka opiskelut ovat jääneet kesken. Chi ajelehii, ei saa oikein mistään kiinni, etsii helpotusta huumeista ja ajautuu yhä hankalampaan tilanteeseen. Chi vihaa itseään, kokee olevansa epäonnistunut ja turha ihminen. Tilannetta hankaloittaa hänen vietnamilainen äitinsä, jonka odotuksia Chi ei onnistu täyttämään. Äidin mielestä Chi on samanlainen luuseri kuin isänsä, joka vuosia sitten jätti perheensä. Veli Teo sen sijaan on menestynyt silmälääkäri ja hänen äiti kokeekin tulleen itseensä. Varsinainen syöksykierre alkaa, kun Chi tapaa Zadan. Äkkiä h...

Joku: olet sanonut, että et erityisemmin pidä sukusaagoista Minä: en mitenkään erityisesti pidäkään Joku: Farväl till Panic Beachin luit vuorokaudessa ja siinä on sentään yli 400 sivua Minä: Se johtuu Stridsbergistä. Hänen kyvystään kirjoittaa tekstiä, joka on niin vastustamatonta, että sitä vaan lukee ja lukee, eikä oikein enää osaa tehdä rajaa sen välille, onko lukija vai yksi kirjan henkilöistä Joku: Ei siis liene väärin todeta: Farväl till Panic Beach 6 - sinä 0 Minä: Ei liene Farväl till Panic Beach kattaa useita sukupolvia ja henkilöitä on paljon. Romaanin alussa olikin haasteellista pysyä selvillä siitä, kuka olikaan kuka. Tehtävääni ei helpottanut se, että teoksen kertoja liikkuu ajassa vikkelästi ja hän, joka vielä äsken olikin poika, onkin jo hetken päästä isoisä. Kertoja toki tunnustaa ominaislaatunsa: "Jag backar fram och tillbaka i tiden i en oändlig loop och försöker hitta vindpunkter och utvägar." Kertoja löytää sukunsa vaiheista alkoholismia, avioeroja, itsemu...

Tästä Jacqueline Harpmanin alunperin vuonna 1995 julkaistusta romaanista I who have never known men on viime aikoina kohistu vähän siellä sun täällä. Käsitykseni mukaan Harpmanin romaani oli jo pitkälti vaipunut unohduksiin, kun syystä tai toisesta, joista en sen enempää tiedä, se koki uuden tulemisen.  Ja hyvä että koki. Oikein hyvä. IWHNKM kertoo 40 naisesta, jotka on lukittu maanpinnan alapuolella olevaan bunkkeriin. Vartijat seuraavat heitä jatkuvasti, eikä naisilla ole tietoa, miten he ovat vangiksi joutuneet tai missä maailman kolkassa tai planeetalla he ylipäätään ovat ja kuinka kauan he ovat vangittuina olleet. Ajan kulumista on mahdotonta seurata, koska kelloja ei ole.  Yksi naisista on vasta nuori tyttö, joka on päätynyt vangituksi niin nuorena, että hänellä ei ole mitään mielikuvia reaalimaailmasta. Tyttö on myös Harpmanin romaanin päähenkilö. Onnekkaan sattuman johdosta naiset onnistuvat pakenemaan, mutta vastassa on vain autio maisema. Kun he lähtevät matkaan he ...

"Where does all our effort go?" En tiennyt Kaveh Akbarin romaanista etukäteen muuta kuin sen, että se on saanut osakseen paljon kehuja ja valittu New York Timesin sekä Timen vuoden kirjaksi.  Oli hyvä, että en tiennyt. Siksi en kerro sinullekaan kaikkein oleellisimmasta etukäteen. Se, mikä tekee tästä kirjasta suuren, jääköön salaisuudeksi. Ripustuksia Koska tärkeintä ei voi kertoa, otan esiin muutamia ripustuksia, joiden kautta Martyr! etenee.  1.  Cyrus Shams Kirjan päähenkilö on Cyrus Shams, jolla on kattava huume- ja alkoholistitausta. Kirjan nykyajassa hän on onnistunut vapautumaan riippuvuuksistaan, mutta se ei kuitenkaan tarkoita, että Cyrusin elämällä olisi suunta.  Cyrusin äiti kuoli, kun USA:n ilmavoimat pudottivat alas lentokoneen, jolla hän oli matkustamassa Iranista Arabiemiraatteihin. Cyrus oli tuolloin vauva, eikä hänellä ole muistikuvia äidistään. Cyrusin isä päätyi pian vaimonsa kuoleman jälkeen muuttamaan poikansa kanssa Yhdysvaltoihin. 2. Iran Iran...

  "Hymyile alkuperäiskansalainen, sinua esineellistetään." Helga Westin esseeteoksen Puhu nukke kansikuva yhdistettynä teoksen nimeen sisältää valtavasti merkityskerrostumia. Pitkälti juuri niiden kautta ja niitä vasten luin näitä esseitä. West kirjoittaa, miten hän jo lapsena sisäisti ajatuksen, että "hienot asiat kirjoitetaan suomeksi". Siemenet vähemmistöön kuulumisesta, huonommuuden kokemuksista ja ulkopuolisuuden tunteista ovat läsnä jo saamelaisen lapsen elämässä.  Istu kanssani hyllylle   Saamelaisia jäljittelevät nuket lienevät useimmille tuttuja. Turistikrääsäkaupoissa ja kirpputoreilla ne odottelevat ostajiaan. West tuo esiin, miten nukkejen edustama saamelaisuus on irvokas, erilaisten saamelaisiin liittyvien elementtien sekasortoinen yhdistelmä, joka "häivyttää kantajansa sukupuolen, suvun ja yhteisön." Nuket ovat feikkejä, joilla ei ole paljonkaan tekemistä oikean saamelaisuuden kanssa. Nukke laajenee Westin esseissä vahvaksi kuvaksi, joka kan...

Olen aiemmin lukenut Maria Stepanovalta teoksen Muistin muistolle (Памяти памяти, suom. Mika Pylsy, Siltala 2019). Siinä missä Muistin muistolle on rönsyilevä ja runsas (niin sivujensa kuin käsittelemiensä teemojenkin suhteen) esseemäinen teos, on Kadoksiin tiukkaan puristettu timantti. Olin varannut Stepanovan pienoisromaanin jo heti siitä kuultuani, mutta olin pitänyt varausta jäädytettynä. Kun huomasin, että tähän teokseen on Helmet-kirjastossa yli 1200 varausta päätin vapauttaa varauksen ja ottaa selvää, miksi tämä kirja on niin suosittu. Etenkin, kun erinomaisen hieno Muistin muistolle ei muistaakseni (sic!) saanut kummoisiakaan lukujoukkoja liikkeelle. Kadoksiin-romaanin alkupuolella en ollut siihen erityisen ihastunut. Mielessä kävi, että tässäpä taas yksi romaani, jota suunnilleen kaikki kehuvat, mutta minun tehtäväni on olla se kylmä lukija, joka ei teokselle lämpene. Jatkoin lukemista ja vähitellen Stepanovan teoksen lumous alkoi kietoutua ympärilleni.  Kadoksiin on sam...

MITÄ TONY TARKOITTAA? Tony Tulathimutten Rejection on mahtava kirja, mutta en ole ollenkaan varma, että ymmärsin, mistä tässä romaanissa on varsinaisesti kysymys ja mitä Tulathimutte tämän avulla haluaa sanoa. HENKILÖT Rejection koostuu useamman eri henkilön näkökulmasta kerrotuista tarinoista ja eri kappaleissa kuvatut henkilöt kytkeytyvät toisiinsa enemmän tai vähemmän löyhästi samalla kun heissä vaikuttaisi olevan piirteitä myös kirjailijasta itsestään. On valkoinen cis-heteromies, joka nimittää itseään feministiksi. On nainen, joka ei osaa päästää irti yhden yön suhteeksi muuttuneesta ystävyydestä. On thai-amerikkalainen homomies, jonka seksuaalifantasiat saavat hurjia ja yhä sadistisempia muotoja. On mies, joka pakottaa tyttöystäväänsä ja jonka pyrkimyksensä on jonkinlainen maailman hallinta oman tulevan lukuisan jälkikasvunsa avulla.

 JOHANNES EKHOLM POTENSSIIN JOTAIN. EHKÄ. Romaanissa on lisäksi 16 metaforan luettelo, joka kaiketi kommunikoi romaanissa aiemmin kerrotun kanssa....

Oksana Vasjakina (s. 1989) on nyky-Venäjällä kielletty kirjailija, joka jo osaltaan on tae siitä, että hänen kirjoihinsa kannattaa tutustua.  Aro (Степь 2022,) on toinen osa Vasjakinan autofiktiivistä romaanitrilogiaa, jonka aloitti teos Haava (Рана 2021). Kummatkin teokset on suomentanut Riku Toivola ja julkaissut Otava. Nippelitietona mainittakoon, että suomi oli ensimmäinen kieli, jolle Haava käännettiin. Trilogian päättäävä kolmas osa on nimeltään Ruusu (Роза), mutta sitä ei ole ainakaan vielä toistaiseksi suomennettu.  Etsin taannoin Haavaa ja Aroa Goodreadsista ja ne toki sieltä löytyivät, mutta niitä kuvaavat sivut eivät avautuneet. Äsken kokeillessani Haavan ja Aron sivuille pääsi. Jännää tai sitten ei. Kuuntelin Haavan parisen vuotta sitten ja jo sitä kuunnellessani tiesin, että menetin paljon, kun lukemisen sijasta päädyin kirjan kuunteluun. Olen ottanut opikseni ja luopunut äänikirjojen kuuntelusta. Haavassa Vasjakina kertoo vaikeasta äitisuhteestaan, homosek...

Luin vuosi sitten ruotsalaisen toimittajan Diamant Salihun kirjan Tills alla dör (suom. Kunnes kaikki kuolevat , suom. Tarja Lipponen, Johnny Kniga 2023), jossa Salihu pyrkii selvittämään, miksi erityisesti Rinkebyn, Tenstan ja Husbyn alueella niin monet nuoret ovat liittyneet katujengeihin. Kantolan, Mantsisen ja Okohin teosta voi pitää suomalaisena vastineena Salihun teokselle. Kantola on Helsingin Sanomien rikostoimittaja, Mantsinen STT:n rikos- ja oikeustoimittaja ja Okoh entinen rikollinen ja huumekauppias, nykyinen luovan työn tekijä. Teoksen toimittajat ovat haastatelleet sekä jengirikollisia että jengeihin löyhemmin liittyviä henkilöitä, heidän läheisiään ja viranomaisia. Ruotsissa moni kieltäytyi haastattelusta, koska he pelkäsivät, että haastattelun antamisesta saattaisi seurata jengin kosto. Kaikki suomalaisetkaan rikoksia tehneet nuoret eivät olleet valmiita antamaan haastattelua, mutta Kantola et al. löysivät kuitenkin parisenkymmentä haastateltavaa nuorta. Pari huomiota ...

Nyt ollaan tämän päivän ilmiöissä niin että narskuu. Esikoisromaanissaan Yhden puun tuho  (WSOY 2021) Katri Naukari käsitteli nautinnonhalua ja ilmastoahdistusta. Samat teemat osin muuntuneina ovat läsnä myös Naukarin Hienon elämän illuusiossa  (WSOY 2025), jossa päänäyttämöä hallitsevat viihdebisnes, somen valta sekä ihmisen halu ostaa ja saavuttaa yhä enemmän. TV-taikuri Scott Demon (kiva sukunimi by the way) on jo vuosia ollut kuuluisa katoamistempuistaan, mutta hänen lumokäyränsä on pahasti laskusuunnassa. Demonin ympärillä toimiva valtava koneisto ja ennen muuta hänen vaimonsa Rafaela yrittävät keksiä, miten Demonin brändiä voisi muuttaa niin, että yleisö löytäisi hänet jälleen.  Yllättäen Demon alkaa tuntea kiinnostusta ilmastonmuutosta ja sen ehkäisemistä kohtaan ja show:n pyörät naksahtavat uuteen asentoon. Voisiko ilmastonmuutos olla se pelastava enkeli, josta puhumalla Demon yltäisi uuteen kiitoon? Doris (entinen TIS-Jennica) on muuttanut New Yorkiin tullakseen ...

"Kaikki tapahtuu vain kerran, me kaikki olemme kertakäyttöisiä." Totean heti alkuun, jotta ei pääse unohtumaan. Anna Inin käännös on hurjan hienoa työtä. Vaikka kirjan scifi-tyyppinen genre ei edusta lajia, josta eniten innostuisin suomentaja Tapani Kärkkäinen herättää Tokarczukin lauseet virtaamaan tavalla, jonka edessä olen myyty heti alkumetreillä. Anna In on Inanna-myytin uudelleenkerronta. Tokarczuk kertoo teoksen jälkisanoissa, että Inanna-myytti on vanhin säilynyt  kertomus "jumalasta, joka säännöllisin väliajoin kuolee ja jonkin ajan kuluttua herää taas henkiin." Inanna on androgyyninen hahmo, parrakas nuori nainen, jonka nimi tarkoittaa Taivaan kuningatarta. Vaikka olen tutustunut suht laajasti mytologioihin ja niiden hahmoihin Inannasta kuulin vasta nyt ensimmäistä kertaa. Miksiköhän on näin? Luotan, että osaat arvata syyn. Romaani kertoo Anna Inin matkasta manalaan, jota hallitsee hänen sisarensa sekä hänen ystävästään Nina Šuburista ja tämän yrityksistä ...

Margaret Drabble (s. 1939) on palkittu englantilainen kirjailija, jonka teoksista nykyisin harvemmin ainakaan Suomessa puhutaan.  Pitäisikö hänen kirjoistaan puhua enemmän? Onko niillä mitään annettavaa nykylukijalle? Kyllä. Kyllä. Teatterirakkauden alku heittää lukijan keskelle avioriitaa. David Evans ja hänen vaimonsa Emma Evans käyvät kiivasta sananvaihtoa, jossa David pyrkii vakuuttamaan vaimonsa siitä, että heidän pitää muuttaa Lontoosta seitsemäksi kuukaudeksi Herefordiin Davidin työn takia. David on näyttelijä ja Herefordiin on perustettu uusi teatteri, johon kuuluisa ohjaaja Wyndham Farrar on ohjaamassa näytelmän, josta hän on varannut Davidille mehukkaan roolin. Emma ei tahdo jättää Lontoota, jonka syke on hänelle elintärkeää. Lisäksi Emma on ollut kotiäitinä kolme vuotta ja nyt ollaan tilanteessa, jolloin hän voisi aloittaa työt. Hänelle on tarjottu kiinnostavaa työtä televisiossa, jonka myötä hänelle avautuisi aivan uusi tulevaisuus. Avioliitto ja sen velvoitteet ovat k...

Lukemisen lähihistoriassani esineillä on ollut korostunut rooli mm. Ulrike Nielsenin runokokoelmassa Tingen ja Satu Erran niin ikään runokokoelmassa Tämä kaikki on liikaa sekä George Pereciltä vihdoin suomennetussa romaanissa Tavarat . "Esinelukemistoni" polveilevaan jatkumoon asettuu myös Kaisa Vahteriston esikoisteos Nieltyjä esineitä . Vahteriston romaanin esineisiin liittyvä kysymyksenasettelu on toki eri laatua kuin edellä mainituissa teoksissa. Nimettömäksi jäävän päähenkilön äidillä on nimittäin tapana niellä esineitä. Pahimmassa tapauksessa äiti nielee jopa veitsen. Onko Vahteriston kuvaus romaanin sisäisellä tasolla vertauskuvallista vai realistista?  Asia kiinnosti minua niin paljon, että aloin etsiä netistä tietoa ihmisistä, jotka syövät esineitä. Löysin Pica-oireyhtymän, joka on syömishäiriön muoto, jossa ihminen syö asioita, jotka eivät ole syötäväksi tarkoitettuja, kuten esimerkiksi hiekka, maali, hiukset, saippua ja paperi. Niellyissä esineissä veitset peilaav...