Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2014.

Musiikillinen katsaus vuoden 2014 luettuihin

Vuosi 2014 oli kaiken kaikkiaan erinomainen lukuvuosi. Tavoitteenani oli lukea 100 kirjaa, mutta jäin siitä muutaman kirjan verran. Tavoite tosin olisi tullut täyteen, jos olisin muutaman tiiliskiven sijasta lukenut useamman lyhyemmän kirjan. Määrää tärkeämpää on kuitenkin tietysti laatu, enkä muutoinkaan suhtaudu turhan vakavasti itselleni asettamiini lukutavoitteisiin. Tärkeintä on matka, ei perilläolo. Blogini ylivoimaisesti luetuin teksti on ollut Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia. Tästä olen erityisen iloinen, sillä Kissa on kerrassaan mainio teos, jota voi lukea monella eri tasolla. Kissan häntää tavoittelivat: Kinnusen Neljäntienristeys, Raevaaran Laukaisu ja Melenderin Kylmä sota. Pidin tilastoa lukemistani kirjoista, niiden sivumääristä ja julkaisuvuosista. Vaan kuinkas sitten kävikään? Läppäri hajosi ja kuka nyt ottaisi varmuuskopioita. Tyydyn tämän vuoksi vain nostamaan esiin muutamia teoksia, jotka olivat tärkeitä erinäisistä syistä, joista voi lukea tarkemmin

Karin Fossum: Varoitus

Suomalainen kesämaisema Teuvo Tulion elokuvassa. Aurinko ja väreilevä kuumuus. Pitkä kamerajo, joka kuvaa, miten synkät pilvet kohoavat raskaina taivaalle, yhä raskaampina, yhä roikkuvampina, yhä maiseman pimentävimpinä. Kohta tapahtuu. Tunnelma on samantapainen Karin Fossumin Varoituksen ensi sivuilla. On täydellistä. Liian kipeän täydellistä. Saippuakupla kasvaa, kunnes koukku iskee lukijaan, eikä enää päästä vapaaksi. Ei edes teoksen lopussa, vaan lukija joutuu tekemään kivuliaan irrottautumisen itse. Norjalainen Karin Fossum on ehdottomia dekkarikirjailijasuosikeitani. Itse asiassa en ole niin kovin kiinnostunut hänen teostensa varsinaisesta dekkaripuolesta, vaan siitä, miten hän käyttää tätä genreä hyväksi kuvatakseen yhteiskunnallisia epäkohtia ja aikamme ilmiöitä. Asiaan tietysti kuuluu, että olen rakastanut Konrad Sejeriin, tuohon kookkaaseen surumieliseen mieheen, joka Fossumin rakentamia rikoksia selvittelee. Sejer kantaa harteillaan maailmaa, hän on nähnyt paljon ja m

Karen Joy Fowler: We are all completely beside ourselves (Olimme ihan suunniltamme)

Olin törmännyt kehuviin ilmaisuihin Karen Joy Fowlerin uusimmasta teoksesta ympäri internettiä. Awesome. Unforgettable. Gripping. Se valittiin myös Man Booker -palkinnon vuoden 2014 lyhytlistalle. Lisäksi kirjan nimi, We are all completely beside ourselves, on varsin houkutteleva. Itse tarinasta en kuitenkaan tiennyt ennakolta yhtään mitään ja sain siksi lukea tämän todella ns. puhtaalta pöydältä. Se on asia, jota arvostan kovasti. On aina hienoa, kun voi aloittaa lukemisen ilmaan mitään ennakkoajatuksia tai -odotuksia. Ne, jotka tätä teosta ovat suurilla sanoilla mainostaneet, eivät todellakaan ole olleet väärässä. Kysymys on perheestä (isä, äiti, 2 tytärtä ja 1 poika), tutkimusetiikasta ja muistoista. Aivan erityinen tapaus on perheen toinen tytär Fern. Heti tämän sanottuani tuleekin vastaan kirjoituksellinen ongelma. Fern on nimittäin erittäin erityinen - niin erityinen, että kirjoitukseni suhteen on suuri merkitys sillä paljastanko hänen erityisyytensä vai jätänkö sen sala

Edwidge Danticat: Claire of the sea light

Seison kirjahyllyn edessä miettimässä mitä lukisin seuraavaksi. Suru pitelee tiukasti kädestäni. Radiossa Jenni Vartiainen laulaa, että ihmisen silmät on itkua varten. Hätkähdän. Edwidge Danticat tarttuu vapaana olevaan käteeni. Nyökkää. Hymyilemme vähän. Edwidge Danticat on Haitissa syntynyt kirjailija, joka 12-vuotiaana muutti Yhdysvaltoihin. Siellä hän koki elämänsä vieraaksi ja etsi lohtua kirjallisuudesta. Hänen tuotannolleen tyypillisiä aihepiirejä ovat kansallinen identiteetti, äiti-tytär -suhde sekä diasporaan liittyvät poliittiset kysymykset. Claire of the sea light on toinen häneltä lukemani teos. Ensimmäinen oli osittain omaelämäkerrallinen teos Brother, I am dying (2007), joka jätti minuun vahvan halun lukea lisää Danticat'ta. COTSLin luettuani tiedän, että tulen lukemaan kaikki hänen kirjoittamansa teokset. Ostamaan ne omaan hyllyyni, voidakseni ohi kävellessäni silittää niiden selkämyksiä, pidelläkseni niitä käsissäni. Danticat'n kirjoitus on runoutta ja lo

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Mutta Jeesus sanoi: Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät. Nämä Jeesuksen ennen ristinkuolemaansa lausumat sanat toimivat eräänlaisena paratekstinä lukiessani Jussi Valtosen tämän vuoden Finlandia-palkinnolla palkittua teosta He eivät tiedä mitä tekevät. Keitä 'he' ovat Valtosen romaanissa? Tähän kysymykseen löytyy montakin vastausta, mutta useimmat kirjan henkilöt kyllä tietävät tai ainakin aavistavat, mitä he tekevät. Sen sijaan moni heistä haluaisi unohtaa, mitä heidän tekemistensä taustalla on. Mikä on niin sanotusti heidän tekemistensä hinta. Toisaalta jokainen meistä voi kysyä itseltään: tiedänkö mitä teen? Vastaukset ovat helppoja niin kaun kuin pysytään konkreettisissa asioissa. Tiedän keittäväni kahvia tai kirjoittavani tätä bloggausta. Sen sijaan en tiedä esimerkiksi sitä, miten kirjoittamani teksti vaikuttaa sen lukijaan. Aamulla hymyilin tuntemattomalle juna-asemalla, toista tuntematonta en katsonut päinkään. Mitä minä heille tein? M

Goliarda Sapienza: Elämän ilo

Elämän ilo on valtava niin sisältönsä kuin sivumääränsäkin puolesta. Oikeastaan on melkeinpä vähättelyä kutsua Elämän iloa romaaniksi. Se on niin paljon enemmän. Maailma ja elämän pulssi. 1900-luvun alkupuoliskon eurooppalaisen ihmisen sielunmaisema. Marssi halki ajan ja yhteiskunnallisten muutosten. Matka, jonka yksityiskohdat ja laajat kaaret vangitsevat. Sen luettua olo on kuin matkalta palatessa. Päässä käy kiihkeä kuhina, matkalaukku on täynnä pyykkiä ja jääkaapissa pelkkä valo. Elämän ilo on syvä syli, psykologisesti ja aatteellisesti hengästyttävän todenomainen yhden naisen elämäntarina. Se on uppoutumista taitavasti luotuun maailmaan, jossa omaelämäkerralliset elementit kohtaavat fiktion. Tässä suhteessa Elämän ilo on sukua Simone de Beauvoirin Mandariineille (Les Mandarins 1954). * Goliarda Sapienza (1924-1996) oli sisilialainen kirjailija ja näyttelijä, joka tuli tunnetuksi erityisesti rooleistaan italialaisen elokuvaohjaaja Luchino Viscontin elokuvissa. Hän kirj

Kirjabloggaajien joulukalenteri, luukku 7

Joulu. Niin odotuksilla täytetty. Jouluna vaan ollaan pehmeät sukat jalassa. Ulkona on pelkkää valkoista lunta ja sitä ripottelee hiljalleen lisää. Puut ovat postikorttimaisemia. Kaikessa rauhassa hämyisessä kynttilän valossa istuskellaan ja taivaalta sataa suklaakonvehteja suuhun. Jouluna kirjan sivut kääntyvät kuin niissä olisi taikaa. Tavaratalo. Jouluvalot häikäisevät silmiä. Joulumusiikki pahoinpitelee korvia. Hiki. Jaksaa jaksaa painaa painaa. Elämä on lyhyt ja kohta oot vainaa. Helvetin ääliö, et vie sitä viimeistä hittilahjaa mun nenän edestä. Lompakko tippuu käsistä. Kolikot putoilevat ympäriinsä. Tilanne päällä. Pitää kuvata Instaan. Perkele. Voisit nyt vähän kattoo, ettet päin tule. Kyynärpää puhuu. Lahjalista. Seitsemän checkiä. 23 jäljellä. Ai niin, ja sitten vielä Ingrid-täti. Mitä sillekin ostaa, kun sille ei mikään kelpaa. Ai hei Kristel, voi miten mukava nähdä. Tässä leppoisilla jouluostoksilla olen, kuten näemmä sinäkin. Kiitos kiitos ja oikein ihanaa rauhall

Synttäriarvonnan voittajat

Blogini on viettänyt 1-vuotissynttäreitä ja asiaa juhlistaakseni järjestin arvonnan. Onnettarena toimi  tyttäreni. Rumpumusiikkia. Lisää rumpumusiikkia. Painostavaa hiljaisuutta. Ta-daa. 1. palkinto eli Paris. Finnkinon leffaliput voitti: Marjatta Mentula 2. palkinto eli London. Kalenterikirjanmerkit voitti: Pihi nainen 3. palkinto eli New York. Yllätyspalkinnon voitti: Mai Laakso Onnea voittajille ja kiitos vielä kaikista onnitteluista, jotka ilahduttivat minua kovasti. Te, joita arpa suosi, laittakaahan yhteystietonne osoitteeseen: omppuapple@gmail.com niin pääsen lähettämään voitot.

Blogi täyttää vuoden

3. joulukuuta tulee kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun julkaisin ensimmäisen blogikirjoitukseni. Kyseessä oli bloggaus zimbabwelaisen NoViolet Bulawayon romaanista We need new names . Suhtauduin melko kriittisesti Bulawayon teokseen ja löysin siitä kosolti ns. kurjuuden estetiikkaa.  Luettuani niinikään zimbabwelaisen Tendai Huchun romaanin The Hairdresser of Harare , innostuin tästä teoksesta niin, että lähetin kiitosmeilin Huchulle. Saamani vastaus oli mainio ja kaiken kukkuraksi Huchu kirjoitti, että jos haluan lukea lisää zimbabwelaista kirjallisuutta, hän suosittelee lämpimästi Bulawayon We need new names -romaania. Mitäköhän  tästä nyt pitäisi ajatella? Oma ehdotukseni on, että ajatellaan niin, että ei kannata uskoa, mitä joku toinen kirjasta kirjoittaa tai mitä mieltä hän siitä on. Ei, vaikka tämä toinen olisi suuren suomalaisen sanomalehden pääkriitikko.   Lukeminen itse kannattaa aina! Kaikki mielipiteet ja analyysit kirjallisuudesta ovat yhtä hyviä, kunhan ne ov

Mia Couto: Plumeriaveranta

Kotikirjastossani oli esittelypöytä, jolle oli asetettu näkyville afrikkalaista kirjallisuutta. Sitä tutkittuani päätin lainata Mia Couton romaanin Plumeriaveranta tutustuakseni itselleni ennalta tuntemattomaan afrikkalaiseen naiskirjailijaan. Vaan kuinkas kävikään? Kotiin päästyäni avasin Couton kirjan ja huomasin hämmästyksekseni kirjailijan olevankin mies. Olin kuin Osgood (Joe E. Brown) Billy Wilderin komedian Piukat paikat (Some like it hot, 1959) loppukohtauksessa. Kun Osgoodille selviää, että hänen suuri rakkautensa Daphne (Jack Lemmon) onkin mies, hän toteaa ikimuistoisesti: Nobody's perfect. Kaikissa asioissa sukupuolella ei ole väliä. Rakkaus jos mikä on tällainen asia. Mosambikilainen Mia Couto (s. 1955), niin tuntematon kuin hän minulle olikin, on itseasiassa kansainvälisesti varsin tunnettu kirjailija, jota pidetään portugalinkielisen Afrikan yhtenä merkittävimmistä kirjailijoista. Couton teoksille on ominaista, että hän ei todellakaan kirjoita perinteisistä

Insipiraatiohaaste - 3 inspiroivaa blogia

Michel Foucault: Herculine Barbin *** Sain Leena Lumilta inspiraatiohaasteen . Inspiraatiohaasteessa valitaan kolme itseä inspiroivaa blogia, kerrotaan miksi ne on valittu ja haastetaan ne mukaan viemään haastetta eteen päin. Yllätykseni oli valtaisa, kun luin Leenan valinneen blogini häntä insipiroivien blogien joukkoon. Elämä on viime aikoina ollut tosi kiireistä ja bloggaamiselle on ollut haastavaa tiristää aikaa. Ilahduin niin paljon Leenan maininnasta, että sain siitä energiaa pitkäksi aikaa. Kiitos Leena!  En ole ihan selvillä, kuinka paljon inspiraatiohaaste on jo kiertänyt täällä blogimaailmassa. Joka tapauksessa minun pitäisi nyt valita kolme minua inspiroivaa blogia. Kolme. Mikä vääryys. Haluaisin valita niin monta blogia enemmän. Tein nyt sellaisen rajauksen, että en valitse mitään niistä blogeista, jotka Leena valitsi. Toiseksi keskityn valinnassani niihin blogeihin, joilla on alle 200 lukijaa. That's me. Aina pienemmän puolella. Tässä valitsema

Varjoisien kujien Finlandia

Finlandia-palkinto sitä ja tätä. Finlandia-ehdokkaat ja pälä pälä. En veikkaa F-kilpailun voittajaa, enkä edes kommentoi ehdokasasettelua. Haluan kertoa, ketkä kaksi kirjailijaa olisi mielestäni pitänyt valita ehdokkaaksi ja miksi. Tämä kirjoitus on siis oma henkilökohtainen varjoisien kuvien marginaalipostaukseni ison F:n ympärillä. En ole lukenut ollenkaan kaikkia tänä vuonna ilmestyneitä kotimaisia romaaneja. Miten olisinkaan voinut ehtiä. Miten olisinkaan edes voinut kiinnostua kaikista suomalaisista vuoden 2014 uutuuskirjoista. Kenties useampikin mehukas tapaus on mennyt sivu suun, eikä tässä postauksessa siten ole kovinkaan kummoista objektiivisuuden leimaa. Eipä sitä usein kyllä ole hienommissakaan pippaloissa, vaikka usein asia saadaan puettua niin kuin tuollainen leima löytyisi. Minä en pue, enkä riisu, vaikka roolivaatteet ihan hauska juttu ovatkin. Asiasta ehdokkaisiin. Tommi Melender: Kylmä sota En tunne Tommi Melenderiä henkilökohtaisesti, eikä minulla o

Paolo Giordano: Ihmisruumis

Italialaisen Paolo Giordanon (synt. 1982) esikoisromaani Alkulukujen yksinäisyys (La solitudine dei numeri primi, 2008) oli huikea kansainvälinen menestys. Itsekin nautin sen lukemisesta suuresti, joten odotukseni Giordanon uutukaista, Ihmisruumista, kohtaan olivat korkealla. Olin kuuntelemassa Helsingin kirjamessuilla Giordanoa, joka osoittautui vangitsevaksi puhujaksi. Hän kertoi, että Ihmisruumiin pohjalla ovat hänen omat kokemuksensa kahdelta reportaasimatkalta Afganistaniin. Kuten arvata saattaa, se mitä Giordano Afganistanissa näki ja koki teki häneen lähtemättömän vaikutuksen. Omien sanojensa mukaan hän oli Afganistanissa enemmän elossa kuin koskaan aiemmin. Ihmisruumiissa Giordano kuvaa italialaisia sotilaita, jotka lähtevät komennukselle Afganistaniin. Aluksi ajatus sotimisesta vaikuttaa lähinnä seikkailuretkeltä ja sotilaiden mielessä kuumottavat kuvat amerikkalaisista naisista, joiden runsaasta läsnäolosta Afganistanissa he ovat kuulleet värikkäitä juttuja. Amerikkala