sunnuntai 30. elokuuta 2020

Patti Smith: Year of the Monkey - Antti Nylén: Mikä sua vaivaa, Patricia Lee?



Nyt ei tunnu hyvältä ollenkaan. Olen joutunut kriisiin Patti Smithin fanittamisen suhteen. Hyväksi tai pahaksi onneksi - valitse näkökulma - tähän samaan syssyyn luin Antti Nylénin eseeen Mikä sua vaivaa, Patricia Lee?

Luultavasti, kuka voisi varmaksi tietää, sain juuri Nylénin tekstistä rohkeutta sanoa ääneen, että Year of the Monkey ei ollut minulle mitenkään erityinen teos. Tämä on todella outoa, sillä olin aivan sfääreissä Smithin kirjasta M Train (todistuskappale).

Tämä ei ole pelkästään outoa, vaan myös surullista. Innostuisin niin kovin mielelläni Pattin kirjoituksista. Ja miten se voi mennä niin, että aiemmin koin, että voisin lukea sivutolkulla siitä, miten Patti kertoo juovansa mustaa kahvia, mutta nyt yhtäkkiä kahvi on pohjaanpalanutta ja väljähtänyttä ja kahvilan nurkkapöytä näyttää kumman väsähtäneeltä.

Asioita kimurantistaa se, että olen itsestäänselvästi olettanut, että Pattin tekstit ovat totta. Year of the Monkeyn seurassa aloin kuitenkin epäillä, että näin ei ehkä olekaan. Tuntuu liian suurelta sattumalta, että Patti esimerkiksi tuosta noin vaan törmää mieheen, joka hänen itsensä tavoin ihan sattumoisin on suuri Bolaño-fani ja että hän törmää tähän mieheen yhtä lailla sattumalta pari kertaa vielä uudestaankin. 

Epäilyistäni huolimatta kerrottu lienee kuitenkin totta. Nylén muistuttaa esseessään, että Patti ei ole koskaan väittänyt, että hänen tekstiensä kertoja olisi kukaan muu kuin hän itse ja jatkaa, että autofiktio olisi Pattille "mahdoton genre."


Jos on tosielämässäkin tarunomainen hahmo, ei oman elämän lisävärittäminen fiktion keinoin ole hyvä idea. Vain suhteellisen tuntematon ihminen voi tehdä autofiktiota.

Olisin voinut jättää tuon jälkimmäisen lauseen siteeraamatta niin olisin välttänyt siihen tarttumisen. Kun nyt kuitenkin päätin sen siteerata tein toisen päätöksen ja päätin sen antaa olla ja jättää sen pohdiskelun johonkin myöhempään tekstiin. Tässä kohtaa nimittäin ei nyt ainakaan kaivata Karl-Ove Knausgaardia ja Peter Sandströmistä taas olen jo muutoinkin kirjoittanut varsin usein.

Oli miten oli on viattomuuden aikani ohi. Ja jos voisin, palaisin siihen takaisin. Tervehtisin ilolla omaa naiivia fanitustani.




Patti Smithin teokset saavat voimansa hänen läsnäolostaan tekstissä. Tuskin lukisin niitä, jos ne olisivat jonkun muun kirjoittamia. Viehätys on syntynyt Smithin loputtomasta uteliaisuudesta ja huomion kiinnittämisestä yksityiskohtiin sekä hänen syleilevästä humanismistaan. Smithiä lukiessa on tuntunut, että maailmassa on tolkkua. Hänen bootseistaan on lähtenyt lohdun ääni.

Year of the Monkeyn lukeminen paljasti minulle, että en ole oikeastaan koskaan pitänyt Patti Smithiä kirjailijana. Hänen tekstinsä ovat olleet minulle enemmän kuin hänen itsensä omanlaisensa autenttisen kulttuuri-ikonin hengentuotteita.

Voiko ikoni olla autenttinen? Jos voi, mitä se tarkoittaa?

Nylénin mukaan Patti on halunnut olla "kertomusten ja myyttien hahmo, merkitysten, fantasioiden, kuvien keskittymä ja personifikaatio." Tämänkaltainen tietoinen haluaminen on ristiriidassa sen käsityksen kanssa, joka minulla on Pattista ollut. Enemmänkin ajattelisin, että Pattista on kerrostunut myyttinen hänen elämänsä elämän myötä. Kuitenkin on otettava huomioon, että mainitussa kohtaa Nylén puhuu nimenomaan Pattista musiikkiartistina ja tuskin kukaan alkaisi väittää, etteikö Horsesin merkitys Pattin myyttisyyden luojana ole kiistaton. 

    


Pattin läsnolo kirjoitetussa on värittänyt hänen tekstinsä tavalla, joka on tehnyt niistä loputtoman kiinnostavia aina Apinanvuoteen asti. Tai no, joitakin epäilyiksiä heräsi kyllä jo Omistautumisen yhteydessä, mutta silloin en vielä halunnut/rohjennut sanoa asiaa ääneen.

Pelottaa jo etukäteen, että Patti kirjoittaa vielä lisää. Että hänen seuraavan mahdollisen kirjansa lukemisen myötä joudun luopumaan hänestä taas vähän lisää. Voisin tietenkin jättää lukematta, mutta se ei ole vaihtoehto.



Pattiin tiivistyy merkitys ja yksinäisyys. Ehkä juuri siksi tuntuu niin kamalalta, että en innostunut Apinanvuodesta. Innostumattomuuteni myötä mieleeni nousi kauhu siitä, että olen menettämässä myös laajemmassa mielessä kokemuksen siitä, että elämällä voisi olla mitään merkitystä. Mitään suurempaa kuin raahautuminen päivästä toiseen. 

On järjetöntä asettaa merkityksen tunne toisen ihmisen kannettavaksi. Siitä huolimatta jotenkin sillä tapaa olen tainnut Pattin kohdalla tehdä. Niin kauan kuin hän matkustelee ympäriinsä, viettää öitä hotellissa, kuvaa polaroid-kamerallaan ja kirjoittelee muistikirjaansa maailma on jossain kuosissa ja mallissa. Siinä on jokin mieli ja tarkoitus.

Nylén kirjoittaa Pattin menetyksistä, hänen ystäviensä ja rakkaidensa kuolemasta, ja pohtii millä nimellä Pattin elämisen tapaa voisi kutsua. Hän löytää Smithin kirjoista "tummia pohjavirtoja" ja sovittelee niitä masennusta muistuttavien tunnetilojen yhteyteen.


Ei synkkää raskasmielisyyttä, vaan outoa matalataajuista melankoliaa, joka oireilee ennemmin puuskittaisena toimintana kuin lamaannuksena?

Ehkä se on Sisyfoksen kiven rahinaa.


Nylén kirjoittaa, miten suunnilleen kaikki rakastavat Patti Smithiä varsin kritiikittömästi. Patti on säästynyt somepillkalta ja muilta ikäviltä ilmiöiltä, joka tietenkin on sinänsä hyvä asia. Tästä huolimatta jotain kauhistuttavaa on siinä, että joku on ikään kuin kaiken kritiikin yläpuolella.

Apua!


Jo se, että tämän tekstin kirjoittaminen on tehnyt syyllisen olon.
Jo se, että olen roikottanut tätä tekstiä luonnoksissa useita viikkoja.

     *tässä välissä Year of the Monkey ehti jo ilmestyä suomeksikin nimellä Apinanvuosi (Siltala) Nylénin kääntämänä*

Jo se, että minua kauhistuttaa sanoa ääneen, että Year of the Monkey ei ollut kummoinenkaan lukukokemus.

Jo se kertoo siitä, kuinka tärkeä Patti on minulle ollut ja on edelleen.






Patti Smith: Year of the Monkey
172 sivua
Bloomsbury (2019

Antti Nylén: Mikä sua vaivaa, Patricia Lee?
essee
Bokeh (2020)

sunnuntai 23. elokuuta 2020

Judith Kiros: O



Nyt on se tilanne, että superlatiiviadjektiivit pyörivät repeat-nauhalla päässäni. 

Tekee mieli vaan kehua Judith Kirosin O:ta kaikin mahdollisin tavoin. Tekee mieli kirjoittaa, että jos pitäisi valita 10 parasta elämäni aikana lukemaani runokokoelmaa olisi O ehdottomasti yksi niistä. 


Edellinen lause on kuitenkin sellainen löperölause, joita inhoan ja kirjoitin sen vain siksi, että jokaiselle tekstini lukijalle kävisi ihan tuhatprosenttisen absoluuttisen selväksi, että O on järisyttävän hieno runokokoelma. 

Kuultakoon pauhua, joka lähtee siitä, kun temppelien esiriput repeävät.



Ruotsissa Kirosin kokoelma on herättänyt paljon suitsutusta, jossa tietenkään ei ole mitään ihmeteltävää kenellekään, joka O:n on lukenut.

O viittaa Othelloon, joka kulkee läpi tämän teoksen ja transformoituu miehestä naiseksi. Pitkään Othelloa esittivät valkoiset näyttelijät black facessä. Ihonväri onkin keskeinen teema Kirosin runoissa. Sitä paitsi maalataan myös pestään niin, että se helottaa punaisena. 

Teoksessa vaihtelevat lyhyet runot ja proosarunot ja sen vahvikelankoina toimivat "oppitunnit".  

Snölektioner.

Sånglektioner.

Simlektioner.

Scenlektioner.

Språklektioner.


Kaikki oppitunnit alkavat s-kirjaimella. Se tuskin on sattumaa, vaikka en osakaan sanoa, miksi näin on. Mietin voisiko s viitata verbiin sluta, lopettaa.



Kiros käyttää proosarunoissa paljon om (jos)-rakennetta. Voisi ajatella, että Othelloon viittaava O valuu näin osaksi konditionaalia. Toisissa kohdin taas om toimii prepositiona (jostakin). 


Om huden gick att hänga av sig om morgnarna och dra på sig när det passade. (s. 85)

[...]

Om att göra rösten mer behaglig för att inte väcka oro eller missnöje. (s. 60)


Edellä olevat sitaatit ovat oivallisia esimerkkejä siitä, miten hienovaraisesti Kiros tuo esiin tummaihoisen ruotsalaisen kohtaamaa epätasa-arvoa ja tarvetta muuttaa itseään tullakseen hyväksytyksi. 


Kiros yhdistää runoihinsa hyvin erilaisia rekisterejä, joten runossa voi yhtäkkiä tulla vastaan yhtä lailla Kanye West kuin Franz Fanon. Huikeinta on, kun Kiros kirjoittaa Shakespearen lukevan Fanonia.


Myös kielellinen notkeus on O:ssa huomattavaa.


Om du inte hade virat håret runt långfingret som ett specialdesignat fuck you.  


O palauttaa mieleeni Athena Farrokhzadin runokokoelman Vitsvit, jonka luin reilu vuosi sitten. Nämä kaksi runoteosta häikäisevät kuin aurinko, jolta on turha yrittää suojautua. Suojaa ei ole. Kipu on. Ihoa hankaava juuriharja on.




Judith Kiros: O
110 sivua
Albert Bonniers Förlag (2019)


sunnuntai 16. elokuuta 2020

Toni Morrison: Jazz


Minun on usein vaikea päästä sisään Toni Morrisonin kirjoihin, eikä Jazz ole tässä suhteessa poikkeus.

Koska Jazz sisältää yhden kaikkien aikojen hienoimmista romaanialoituksista siteeraan sen tähän.

 
Sht, minä tunnen tuon naisen. Hän asui lintuparven kanssa Lenox Avenuella. Tunnen hänen miehensäkin. Mies rakastui kahdeksantoistavuotiaaseen tyttöön, lankesi sellaiseen syvään, kaameaan rakkauteen, joka teki hänet niin surulliseksi ja onnelliseksi, että hän ampui tytön vain pitääkseen tunnetta yllä. Kun nainen, nimeltään Violet, meni hautajaisiin katsomaan tyttöä ja viiltelemään tämän kuolleita kasvoja, hänet heitettiin lattiaan ja ulos kirkosta. Sen jälkeen hän juoksi sankan lumen halki asunnolleen, otti linnut häkeistä ja päästi ne ikkunoista ulos jäätymään tai lentämään, myös papukaijan joka sanoi: "Minä rakastan sinua."


Seppo Loposen suomennos tavoittaa hienosti englanninkielisen alkuperäistekstin, joka menee näin:


Sth, I know that woman. She used to live with a flock of birds on Lenox Avenue. Know her husband, too. He fell for an eighteen-year old girl with one of those deepdown, spooky loves that made him so sad and happy he shot her just to keep the feeling going. When the woman, her name is Violet, went to the funeral to see the girl and to cur her dead face they threw her to the floor and out of the church. She ran, then, through all that snow, and when se got back to her apartment se took the birds form their cages and set them out the windows to freeze of fly, including the parrot that said: "I love you."


Jazzin alku vie ihmeelliseen maailmaan, jossa rakkaus on kipua on rakkautta. Se luo maan, jossa vallitsee kyllä rakkaus, mutta kauhistuttava, epätoivoinen rakkaus, joka ei kaihda mitään. Morrisonin sanat iskevät ihmisen vietit lukijan kasvoille. Ne tekevät haavoja.

Morrisonin sanat ovat täynnä jotakin suurempaa. Kohtaloa ja tähtien asentoja.

Lenox Avenue on paikka, jossa mustat ovat "turvassa valkoisilta". Siellä on lähellä kaikki paitsi oppikoulut ja pankit.

Yhteiskuntakritiikki ei Morrisonin romaaneissa ole koskaan osoittelevaa, vaan se kulkee yhtenä äänenä muiden äänien joukossa - usein myös niin, että sen havaitsemiseen vaaditaan lukijan herpaantumatonta tarkkaavuutta.



Morrisonin kielen vahvuus, hänen alkukuvauksensa täydellinen säälimättömyys saa minut odottamaan jotain, jota romaanissa ei enää myöhemmin tule vastaan, vaikka paljon hienoa tuleekin. Vaikutelma on sama kuin jos olisin teini-ikäinen, joka elää siinä käsityksessä, että koko maailma ja sen mahdollisuudet ovat hänelle auki.



Jazzia ei Morrisonin romaanissa mainita kertaakaan, mutta siitä huolimatta se koostuu täysin jazzista. Hengittää sitä jokaisella sivullaan. Morrisonin sanojen sisällä loistaa jazz-musiikin syntyjuuristo.

Jazzin rakenne on musiikillisen kaimansa kaltainen. Romaanihenkilöiden elämissä liikutaan vapaasti. Mennään menneisyyteen ja ollaan nykyhetkessä. Poimitaan mukaan uusia henkilöitä, jotka tuovat mukanaan omat sävelkulkunsa. Elämä on toisinaan paksua savua, joskus taas sen ohuinta kiemuraa.

Romaanihenkilöt ovat soittimia, jotka pääsevät hetkeksi ääneen kuin muusikko, joka soittaa oman soolonsa kapakkahuoneen ilmaan. Isommassa kuviossa tämä vertautuu ihmisen hetkelliseen piipahdukseen maailmassa. Syntyä. Kuolla. Siinä välissä vähän jotakin. 



Mustien olemassaolo on Morrisonin romaanissa katseen varassa. Toisen katse tekee näkyväksi.

Sinä olet olemassa, he sanovat, koska minä katson sinua.

Tärkeä ei ole se, jota katsotaan, vaan se, joka katsoo. Kun valkoinen kääntää katseensa pois mustat lakkaavat olemasta.



Jazz on ylistys kaupungille. Kaupungissa mustat voivat sulautua, olla olematta huutomerkkejä julkisilla paikoilla.

Kaupunki antaa romaanissa mustille uusia mahdollisuuksia. Se muuttaa heidät ja tekee heistä erilaisia kuin mitä he ovat olleet ennen. Kaupungin henki "kohahtaa" ihmisen läpi "kuin ilokaasu". Kaupunki antaa ihmiselle takaisin heidän unelmansa omasta itsestään.

Tuo [kaupungin] lumo, pysyvä ja pitelemätön, valtaa lapset, nuoret tytöt, kaikenkarvaiset miehet, äidit, morsiamet ja kapakkanaiset, ja jos he pitävät päänsä ja tulevat Kaupunkiin, he tuntevat olevansa enemmän oma itsensä, enemmän sellaisia kuin aina uskoivat olevansa.


Morrisonin kielen täyteläisyys on paksua vartalovoidetta, joka parantaa rikkoutuneen ihon kirvelyn kautta.

Jazzin nykytasolla eletään vuotta 1926. Valkoisten amerikkalaispoliisien toiminta oli tuolloin ongelma. Valkoisten amerikkalaispoliisien toiminta on ongelma edelleen. Sata vuotta ei ole muuttanut tilannetta juuri mitenkään.




Jazzin kerronnallinen vaihtelu henkilöstä toiseen tekee sen lukemisesta haastavaa. Putoilen välillä kärryiltä sen suhteen, kenestä milloinkin on kysymys. En aina saa palasia sopimaan toisiinsa, vaan ne retkottavat edessäni uhmaavina pyrkimyksiäni vastustaen.

Usein en tiedä, mitä jostakin Jazzissa kerrotusta pitäisi ajatella. Siinä kuvataan esimerkiksi Villiä, joka elää alastomana metsissä. Omassa luennassani Villi nostaa esiin Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanin Bertha Masonin, hullun naisen ullakolla. Villin hulluus ehkä representoi mustien naisten alistettua asemaa.

Villi on Joen äiti ja Joe taas on se mies, joka romaanin alussa tappaa 18-vuotiaan rakastettunsa Dorcasin. Millä tavoin Joen teko motivoituu tai ei motivoidu hänen äitinsä kykenemättömyydestä pitää hänestä huolta jää minulle mysteeriksi. Ehkä Joe Dorcasin tappaessaan tappaa symbolisella tasolla äitinsä.

Suomenkielisen romaanin kannessa Villi on edustettuna Henri Matissen "La Sieste" -teoksen kautta. Kansiratkaisu on outo ja rasistinenkin. Se korostaa Villin alastonta hulluutta ja "villiä" seksuaalisuutta ja tulee näin hyväksyneeksi mustien naisten alistamisen ja stereotyypittämisen.



Jazz on rikas moniin suuntiin. Sen kompleksisuus peilaa jo itsessään mustien elämäntilannetta. Morrisonin romaani luo kuvattujen asioiden ja ihmisten välille tyhjentymättömiä yhteyksiä ja tarjoaa mahdollisuuden tehdä yhä uusia löytöretkiä tämän romaanin parissa.



Toni Morrison: Jazz
223 sivua
Englanninkielinen alkuteos Jazz (1992)
Suomentanut Seppo Loponen
Tammi (1993)


sunnuntai 9. elokuuta 2020

Me ollaan Tomista huolissamme niin - Janne Saarakkala: Sen pituinen se



Me ollaan Tomista huolissamme niin.

Ai ketkä me? No siis ainakin minä. 

Me tuli siitä, kun Kasevalla on se biisi, jossa lauletaan, että me ollaan Penasta huolissamme niin. Aloin lauleskella sitä, kun luin Tomista, joka on Janne Saarakkalan esikoisromaanin Sen pituinen se yksi kolmesta päähenkilöstä ja mulle se tärkein päähenkilö.



Sen pituinen se on kerrottu Erikan, Valtterin ja Tomin näkökulmien kautta + bonuksena vielä epilogista löytyvä neljäs näkökulma, joka kuuluu Erikan pojalle Nerolle.

Kun tämäKÄÄN teksti ei ole mikään arvio niin voin rauhassa keskittyä siihen, mikä mua tässä romaanissa ihan kaikista eniten kiinnosti eli Tomiin. 

Tom on "kulkurimunkki", vapautta todeksi elävä homomies, joka jättää Suomen taakseen ja matkustelee Euroopassa laukussa leipää ja piimää vaan eikun siis partavettä ja vaihtovaatteita. Vaan.


Kun Tom oli pieni poika hänen nimensä oli Tomi ja häntä kiusattiin koulussa. Hänet pelasti Erika ja näiden kahden välinen ystävyys kestää kaiken niin myötä kuin vastamäessä. Tosin vastamäessä välillä ystävyyden langat pingottuvat ratkeamispisteeseen asti, mutta ne ovat jotain ihme ainesta ja kestävät kummiskin.



Tom on Tom of Finlandin miesten huonetta ja sukua, ja näen hänet myös kohtaamassa Jean Genet'n kuvaamia, tupakkaa suupielestään roikottavia homomiehiä. Noin ylipäänsä homoudesta puhutaan Saarakkalan kirjassa tavalla ja tarkkuudella, johon en ole ennen törmännyt.



Tom on traaginen sankari riippumatta siitä, miten hänelle tulee loppujen lopuksi käymään. Hänessä ruumiillistuu vapauden idea, joka joutuu puristuksiin reaalimaailman vaatimusten kanssa. Tom on irrottanut itsensä kaikesta omistamisesta ja hänen kotinsa on hetken siinä paikassa, mihin hän laukkunsa iskee.


Niin voi elää, kun on nuori.

Mutta me kaikki vanhenemme ja ajan kulku lisää Tomin traagisuutta. 

Kuten joku on joskus osuvasti sanonut. Nothing fucks you harder than time.

Jo hyvissä ajoin Tomin tarinaa alan jännittää, mitä tapahtuu sitten, kun Tomista tulee vanhempi. Kun rintalihakset veltostuvat ja pakarat menettävät kiinteytensä. Hänen voimansa on hänen ruumiinsa. Ottava ja alistuva, miten kukin milloinkin hänet haluaa. 



Sen pituinen se pursuaa musiikki- ja kulttuurikuvastoa. Se kantaa mukanaan Madonnaa, Sielun veljiä, Ylioppilasteatteria ja Jouko Turkan vaikutuksia. Muun muassa. Sen sivuilla halutaan sinut Freestylen tutuksi tekemällä tyylillä.

Voitaisiinkin tässä kohtaa laulaa yhdessä:

"Vill ha dig i mörkret hos mig
Tiden den stannar när vi rör vid varann
Åh, jag lättar, jag flyger, jag svävar fram
Låt det aldrig ta slut"



Jos on Tomista huolissaan niin kuin minä kaikki peittyy hänen nahkatakistaan lähtevään ääneen. Se on tarkkaa kohinaa niin keskiössä kuin taustalla. Muualla. Se tyrkkii Tomia kohti uusia kaupunkeja. 

Tom on Nuoruustango, jolla pääasiallisesti ei ole muuta antaa kuin nuoruutensa ja nuoren ihmisen nautintoa tarjoava ruumiinsa. Tomin Descartes-muunnelma kuuluu: "Nauti, niin olet."

Jos on rakentanut elämänsä kuten Tom, ei vanheneminen sovi suunnitelmiin. Iän ja seksuaalisten kulkurikilometrien karttuessa Tomin on yhä vaikeampi pitää itseään edustuskunnossa.

"[...] Tomin on tehtävä hartiavoimin töitä hurmatakseen itselleen yöpaikka. On harjattava entistä ahkerammin hampaita, jotka eivät ole nähneet lääkäriä vuosiin, on ajettava parta aina vain huolellisemmin, oiottava vaatteita ja käytettävä enemmän hajuvettä, että kymmenen vuotta tien päällä ei paistaisi olemuksesta. On vaikea peittää sitä, että joutuu yhä useammin peseytymään julkisissa vessoissa kosteuspyyhkeillä."

Kyse ei ole pelkästään Tomin henkilökohtaisesta tragedista, vaan hänen kauttaan ihmisen osasta laajemminkin. Miten me vähitellen hiivumme. Miten voimanhetkistä tulee pelkkiä muistoja, kunnes aika peittää ne alleen ja käy vaikeaksi uskoa, mitä kerran tapahtui ja minkälainen ihminen sitä silloin olikaan. Miten itkunsekaisesti naurattaa omat unelmat ja naiivi usko siihen, mitä kaikkea odotti elämän tarjoavan. 

Vaan kuinkas sitten kävikään? Jää vain kolme sanaa. Sen pituinen se.




Janne Saarakkala: Sen pituinen se
405 sivua
LIKE (2020)


sunnuntai 2. elokuuta 2020

Kaarina Valoaalto: Banana Split

Banana Splitin "perusvirityksenä" on "paasaus, jankutus, jaarittelu ja höpötys."

Edellä oleva luonnehdinta ei ole minun näppäimistöltäni, vaan se on lainaus Kaarina Valoaallon teoksen sisäkannesta, jossa on leikkisästi todettu, että kyseisillä ilmaisuilla Valoaallon kokoelmaa on luonnehdittu lehdessä nimeltä Daily Express. Tämä on totta tai sitten ei.

Paasausta, jankutusta, jaarittelua ja höpötystä kutsutaan "kirjoittajan perisynneiksi", joista hän "kutoo karnevaaliasuisen, huppuunsa viritetyn tekstitykityksen." Kuuluuko olla huppuunsa vai pitäisikö olla huippuunsa? En tiedä. Jos kyse on painovirheestä, on se oivallinen. 

Kuten sisännesta löytyvä kuvaus jo vihjaa tuleman pitää riemukasta menoa. Tämä ei tarkoita ollenkaan sitä, etteikö teoksesta löytyisi myös räsymaton synkempiä raitoja. Erityisesti näin on silloin, kun matonkude on peräisin vanhenemisen vaatekappaleista. 



 Runon puhuja vertaa päänsisäistä kaaosta viisisuuntaiseen mielialahäiriöön ja luokittelee itsensä "kaistapääksi." Jokainen kaista on saanut  oman lukunsa kokoelmassa, joka jakautuu viiteen osaa aka kaistaan aka splitiin. Hallitseva tyyli on proosaruno, mutta osassa kokoelmaa runojen sisältä löytyy aforisminomaisia tiivistymiä.

hiljaisuus on melun esiintymiskammo
 [...{

Älkää hautoko murheitanne: ennenaikaiset ilot ovat surujen keskenmenoja.




Runominä asemoi runonsa ikään kuin jo ennalta virallisesti hyväksytyn runoskenen ulkopuolelle. Hän kutsuu runouttaan "käyrätorvifilosofiaksi, jonka törähdykset ovat valmiiksi salonkikelvottomia."

Tunnen erityistä syvää ja hyvää tyytyväisyyttä silloin, kun runous saa minut ajattelemaan jotakin, jota en ennen ole osannut ollenkaan tulla ajatelleeksi. Jotain, joka ei ole löytänyt tietään lähellekään pientä mieleäni. Näin käy Banana Splitissä, kun puhe kääntyy vainajien tuhkaukseen ja synnyttää kysymyksen siitä, "miten tulevaisuuden antropologi voisi loihtia ruukullisesta tuhkaa tutkittavia luita ja kalloja?"

Vastauksia em. kysymykseen voi laittaa tämän postauksen kommentteihin.






Elämä tappaa jokaisen. Toiset nopeasti, toiset hitaasti hiuduttamalla. Banana Splitin koskettavimmat osat liittyvät vanhenemiseen, kuten tämä kohta:


Ajan rampauttamia vanhuksia ruokaliinat leuan alle ripustettuina, markkinahakuisesti hoidettuina, kuivettuneiden köynnöskasvien tavoin enää pikku kärhöillään kiinni elämässä. Aluslakanoita tiukentamalla heidät saatiin sointumaan oman uurnansa tuhkaan. (s. 17)


En pääse tästä sitaatista yli. 
Kärhöt ojentautuvat, hipaisevat. 
Niitä ei pääse pakoon.




Banana Splitin kolmannessa splitissä 'Muotokuvia' Valoaalto tuo esiin kirjailijoita, jotka ovat inspiroineet häntä. Leduc, Mistral, Bukowski, Pessoa. Muun muassa. Ja Sirkka. Sirkka, joka niin monille runouden ystäville on rakas ja tärkeä. Sirkka, joka on syypää siihen, että minäkin joskus muinoin runoudesta innostuin.

Luen, että Sirkka sairastaa alzheimeria. Luen nopeasti. En halua, että asiat ovat nyt näin. Kärhöt puristuvat ympärilleni. 

Luettuani Sirkasta en oikein pysty enää keskittymään kokoelman loppuosaan, vaikka yritän monta kertaa. Sirkka on nyt kaikilla sivuilla. Toledossa oleva pitkä mies heittää varjonsa Banana Splitin sivuille ja ruumis leipoo piparkakkuja, yhä lisää piparkakkuja. Kehottaa maistamaan.




Banana Splitissä elämä vertautuu teatteriesitysten väliaikaan. Kokoelman loppupuolella tuntuu, että  kasvi- ja eläinmaailma alkaa peittää ihmiselämää alleen. Ilmassa on luopumisen sävyjä. Väliajan päättävä kello saattaa kilahtaa koska tahansa. 

vanhetessaan
ihminen laimenee käyttöasteeltaan lähes nollapisteeseen
lopullinen energia-arvo  mitataan ruumiin mätänemisestä syntyvien kaasujen 
potenssilla




Banana Splitissä lusikoi alati utelias ja maailmaa ihmettelevä subjekti. Runoissa esiintyy paikoin lapsille tyypillistä kirkasta ihmettelyä, joka puskee lukijaa kohti uusi horisontteja.

Nähdä unta - miten unta voi nähdä?

Valoaallon runojen synnyttämiä tunnelmia vasten sen nimi tuntuu sekä irvokkaalta että mitä mainioimmin elämän sirkusluonteen itseensä tiivistävältä. Sitähän se kaikki on ja joskus muutama nonparelli.



Kaarina Valoaalto: Banana Split
102 sivua
Poesia (2020)