"Elämä on salainen tehtävä."
Passio ei ole kirjallisuutta. Se on huumetta, joka vaikuttaa vaikeasti nimettävillä tavoilla. Se sai minut kiemurtamaan itseni läpi, katoamaan ja eksymään, kunnes huomasin seisovani maa-alueella, jolle joku oli pystyttänyt kyltin "Löytöpaikka." Ehkä tosissaan, ehkä piloillaan. Koskaan ei voi tietää.
Passio ei valikoitunut klassikkohaastekirjakseni suorinta tietä, sillä alunperin tarkoituksenani oli lukea Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaari. Sen ilmeisistä ansioista huolimatta kävi kuitenkin niin, että jumituin sivulle 440 ja pitkäksi käyneen lukutauon jälkeen en enää saanut Pynchonin romaanista otetta. Suosittelen kyllä siihen tutustumaan, sillä se on ... melkoinen.
Minua pelotti alkaa lukea Passiota, koska aiemmin olen lukenut Lispectorilta teoksen Lähellä villiä sydäntä ja se ei mennyt tunnetasolla kovin hyvin. Lispectorin taitavuus jätti minut kylmäksi ja pitkästyin lukiessani. Se tuntui erityisen pahalta, koska olin etukäteen ajatellut, että Lispector olisi yksi niistä kirjailijoista, jotka saavat minut tuleen.
Edellisestä Lispector-kokemuksestani johtuen avasin Passion varovaisen toiveikkaana. Jospa tällä kertaa. En pitkitä jännitystä, vaan sanon: kyllä. Sanon kyllä kyllä kyllä. Passio meni minuun ja ravisteli. Se roikotti pitkissä kynsissään valhetta jos toistakin, jota olen itselleni kertonut, kun olen väittänyt olevani rehellinen. Ha-haa, se nauroi. Sain sinut kiinni.
Pyysin Passiolta armoa, mutta se iski silmää ja sen päästämän äänen tulkitsin naurahdukseksi. Voi kuule, tämä on vasta alkua, Passio sanoi.
*
Passio herättää hämmentävän paljon ajatuksia. Jokainen lause tuntuu tärkeältä. Jokainen lause tuntuu siltä, että se pitää lukea uudestaan. Ja kun lukee yhden sivun tulee tarve palata edelliselle sivulle ja siellä on taas lauseita, jotka pitää lukea useampaan kertaan. Lukemiseni muistuttikin lähinnä labyrintissa kulkemista. Tässähän minä jo olin tai tältä se ainakin näytti tai ei sittenkään. Mistä tänne nyt tuli tuo valo?
Lispectorin romaani kertoo rikkaasta, yläluokkaisesta ja itsekeskeisen epämiellyttävän oloisesta G:H:sta - naisesta, joka mustan palvelijansa lähdettyä päättää käydä tämän huoneessa todetakseen, minkälaisessa kamalassa epäjärjestyksessä huone on palvelijan jäljiltä. Vaan ei ole. Huone on hohtavan puhdas ja valkoinen.
Lispector korostaa G.H:n ja ja hänen mustan palvelijansa Janairin välistä luokkaeroa. Samalla hän tuo esiin puhtaan ja likaisen välisen tematiikan, joka korostuu edelleen G.H:n löytäessä palvelijan huoneesta torakan. Valkoinen ja puhdas joutuu törmäyskurssille mustan ja likaisen kanssa ja tämän seurauksena on G.H:n elämänjärjestyksen ja psyyken hajoaminen.
Teoksen suomentanut Tarja Härkönen on kirjoittanut tämän romaanin loppuun erinomiset jälkisanat, jotka tosin kannattaa lukea vasta itse romaanin lukemisen jälkeen. Passiossa esiintyvän puhtaan ja likaisen tematiikkaa Härkönen tarkastelee Julia Kristevan kirjoitusten kautta. Tämä on erityisen mielenkiintoista, sillä vaikka itse en ole lukenut Kristevaa vuosiin sai Passio minutkin muistelemaan Kristevan ns. abjektiteoriaa.
Kristevalainen abjekti ei ole sen enempää objekti kuin subjektikaan, vaan se sijoittuu kieleen astumista (symbolista järjestystä) edeltävään tilaan. Abjekti on luonteeltaan poissulkeva ja se vetää ihmistä kohti paikkaa, jossa merkitys katoaa. Menemättä pidemmälle Kristevan ajatteluun voidaan jo edellä mainitun avulla nähdä, että Passiossa G:H:n ajautuminen kohti jotakin arkaaista ja kaikkea järjestystä edeltävää todentaa Kristevan abjektiteoriaa.
Mielenkiintoiseksi asian tekee myös se, että Julia Kristevan teos Pouvoirs de l'horreur. Essai sur l'abjection on julkaistu vuonna 1980, kun taas Lispectorin romaani on vuodelta 1964. Lispector ei siten ole voinut saada vaikutteita Kristevalta, jolloin suureksi hämmästyksen aiheeksi nousee, miten tarkasti Lispector Passiossa tulee todentaneeksi Kristevan abjektikäsityksen pääpiirteet.
*
[Koska en omista Kristevan edellä mainitun teoksen englanniksi käännettyä laitosta Powers of Horror eksyin tässä välissä pitkäksi aikaa lueskelemaan hänen teostaan Tales of Love. Voi luoja, miten nostalgia hyökkäsi kimppuuni. Haluan elämän, jossa saan joka päivä intoilla Kristevasta.]
*
Mitä Passion torakasta pitäisi ajatella? Miksi juuri torakka? Luettuani Passion nyt kertaalleen ajattelen, että torakka on jonkinlainen portinvartija, jossa ruumiillistuu inho ja kuvotus, joiden läpi G.H:n on kuljettava, jotta hän pääsee symbolista järjestystä edeltävään järjetäytymttömään tilaan, jossa hän subjektina voi syntyä uudestaan varustettuna tietämyksellä, jota hänellä ei ennen torakan kohtaamista ole ollut/voinut olla.
Torakka aktivoi Franz Kafkan Muodonmuutoksen (1915), jossa Gregor Samsa eräänä aamuna herää ja huomaa muuttuneensa "suunnattomaksi syöpäläiseksi." Vastaavanlaisesta metamorfoosista Passiossa ei kuitenkaan ole kyse, vaan siinä torakka toimii välineenä ja eräänlaisena G:H:n peilinä, joka pakottaa hänet tilaan, jossa hänen on mahdollista nähdä itsensä uudella tavalla.
Monet Passion esiinnostamat kysymykset liittyvät identiteettiin. Miten olla olemassa, kun kokee sellaista, mitä ei ehkä pitäisi ollenkaan kokea? Onko ketään muuta, joka olisi kuin minä? Kuka/mikä on se minä, jota minä en tunne? Mitä on tämä kauhu, jonka taakse minun pitäisi uskaltaa nähdä, vaikka en uskaltaisi juuri nyt yhtään ja vaikka se on niin epämiellyttävää, että tekisi mieli juosta pakoon niin kovaa kuin pääsee. Tämä kauhu, jonka taakse minun on pakko pakottaa itseni näkemään, jos haluan olla juuri minä siitäkin huolimatta, että en tiedä, kuka olen.
Ja entäs jos minä lainausmerkeissä on enemmän minä kuin minä ilman lainausmerkkejä?
[m]inulla oli aina lainausmerkki vasemmalla puolellani ja toinen oikealla, jollain tavoin "ikään kuin se en olisi minä" oli laajempi kuin se että olisin ollut minä ...
Ei tunnu mukavalta olla enemmän olemassa lainausmerkeissä kuin ilman niitä, mutta kun asiaa hetken miettii on ilmiselvää, että "minä" on enemmän kuin minä. "Minä" on liike, minä on patsas.
G.H:n tiedonhalu ja seuraavat kysymykset saavat minut tuntemaan, että tässä maailmassa on ainakin joskus ollut joku, jota minä muistutan. Joku, joka on halunnut yhtä paljon tietää ja tiennyt yhtä vähän. Seuraavasta sitaatista laskeudun nirvanaan ja sulaudun osaksi Passiota.
Sillä minun on saatava tietää tämä: tunnenko minä sen mitä tunnen, vai tunnenko mitä haluan tuntea, vai tunnenko minä mitä minun pitäisi tuntea?
Ja se kauhein kysymys, jota seuraa muita kauheita kysymyksiä. Entä jos en löydä sanoja, joilla kertoa, kuka/mitä olen ja mitä koen? Entä jos kyseisiä sanoja ei ole edes keksitty? Ja vielä: entä jos minä vain luulen olevani olemassa? Mitä todisteita olemassaolostani on loppujen lopuksi löydettävissä?
*
G.H. puhuttelee usein sinää, jota hän pitää kädestä tai päinvastoin tai jonka hän toivoisi pitävän itseään kädestä. Sinä on G.H:n entinen rakastettu, nainen, mies, ei-nainen-eikä-mies, sinä siinä, minä tässä, ihmiskunta (genero humano). Se on kaikki tämän maailman ihmiset ja kaikki ne, jotka joskus ovat eläneet. Sinä on auki.
Entä jos ihmisellä ei ole yhtään kättä, josta pitää kiinni? Siinä tapauksessa käsi on keksittävä, rakennettava tai kuviteltava. Luulisin.
Passion läpi kulkee uskonnollista kuvastoa ja yksi mahdollisuus olisikin tulkita sitä juuri uskonnon tarjoamasta kontekstistä. Minua tämä vaihtoehto ei erityisemmin houkuttanut, joten tyydyn kuittamaan teoksen uskonnolliset viitteet seuraavalla sitaatilla:
Ihminen on kristuspassio.
Jos sinä olet ihminen (oletko? jos olet, oletko varma?) ja jos minä olen ihminen (olenko, en tiedä), mekin olemme kristuspassioita. Kun tapaamme voimme tervehtiä antamalla ristiemme kolahtaa vasten toisiaan.
Passiota lukiessani mieleni teki tehdä siihen alleviivauksia vähän väliä. Päätin kuitenkin pidättäytyä, vaikka kirja omani onkin. Näin siksi, että en halua edes lyijykynällä lyödä lukkoon, mikä tässä teoksessa on minulle erityisen tärkeää, sillä haluan pitää kokemukseni Passiosta kiinnittymättömänä tulevia lukukertoja varten.
Passio on lukijansa psykoanalyysiä. Kun viimeisen sivun on lukenut, ei vielä ole lukenut mitään, sillä silloin kaikki vasta alkaa. Vain hyvin harva kirja puhuttelee niin kokonaisvaltaisesti, että siitä jää jälkiä lihasmuistiin asti.
En uskalla suositella Passiota kenellekään, sillä sen vaikutukset saattavat olla arvaamattomia. Lispector itse kirjoittaa teoksensa alkusanoissa:
Tämä kirja on kuin mikä tahansa kirja. Mutta olisin mielissäni, jos sen lukisivat vain sellaiset ihmiset, joiden sielu on jo muotoutunut.
Ensimmäisessä lauseessa Lispector tietysti on aivan väärässä. Passio on kauimpana mistä tahansa kirjasta. Sen sijaan mitä tulee lukijan sielun jo tapahtuneeseen muotoutumiseen kannattaa Lispectorin sanat ottaa tosissaan.
Clarice Lispector: Passio - Rakkaus G.H:n mukaan (2014)
188 sivua
Portugalinkielinen alkuteos: A Paixão Segundo G.H. (1964)
Suomentanut ja jälkisanat kirjoittanut Tarja Härkönen
Kustantaja: Teos (Babel-sarja)
Kansi: Jenni Saari
Helmet-lukuhaaste, kohta 31 Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa