Ihminen lainausmerkeissä - Clarice Lispector: Passio -KLASSIKKOHAASTE

"Elämä on salainen tehtävä."

Passio ei ole kirjallisuutta. Se on huumetta, joka vaikuttaa vaikeasti nimettävillä tavoilla. Se sai minut kiemurtamaan itseni läpi, katoamaan ja eksymään, kunnes huomasin seisovani maa-alueella, jolle joku oli pystyttänyt kyltin "Löytöpaikka." Ehkä tosissaan, ehkä piloillaan. Koskaan ei voi tietää.

Passio ei valikoitunut klassikkohaastekirjakseni suorinta tietä, sillä alunperin tarkoituksenani oli lukea Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaari. Sen ilmeisistä ansioista huolimatta kävi kuitenkin  niin, että jumituin sivulle 440 ja  pitkäksi käyneen lukutauon jälkeen en enää saanut Pynchonin romaanista otetta. Suosittelen kyllä siihen tutustumaan, sillä se on ... melkoinen.

Minua pelotti alkaa lukea Passiota, koska aiemmin olen lukenut Lispectorilta teoksen Lähellä villiä sydäntä ja se ei mennyt tunnetasolla kovin hyvin. Lispectorin taitavuus jätti minut kylmäksi ja pitkästyin lukiessani. Se tuntui erityisen pahalta, koska olin etukäteen ajatellut, että Lispector olisi yksi niistä kirjailijoista, jotka saavat minut tuleen.

Edellisestä Lispector-kokemuksestani johtuen avasin Passion varovaisen toiveikkaana. Jospa tällä kertaa. En pitkitä jännitystä, vaan sanon: kyllä. Sanon kyllä kyllä kyllä. Passio meni minuun ja ravisteli. Se roikotti pitkissä kynsissään valhetta jos toistakin, jota olen itselleni kertonut, kun olen väittänyt olevani rehellinen. Ha-haa, se nauroi. Sain sinut kiinni.

Pyysin Passiolta armoa, mutta se iski silmää ja sen päästämän äänen tulkitsin naurahdukseksi. Voi kuule, tämä on vasta alkua, Passio sanoi.

*

Passio herättää hämmentävän paljon ajatuksia. Jokainen lause tuntuu tärkeältä. Jokainen lause tuntuu siltä, että se pitää lukea uudestaan. Ja kun lukee yhden sivun tulee tarve palata edelliselle sivulle ja siellä on taas lauseita, jotka pitää lukea useampaan kertaan. Lukemiseni muistuttikin lähinnä  labyrintissa kulkemista. Tässähän minä jo olin tai tältä se ainakin näytti tai ei sittenkään. Mistä tänne nyt tuli tuo valo?

Lispectorin romaani kertoo rikkaasta, yläluokkaisesta ja itsekeskeisen epämiellyttävän oloisesta G:H:sta - naisesta, joka mustan palvelijansa lähdettyä päättää käydä tämän huoneessa todetakseen, minkälaisessa kamalassa epäjärjestyksessä huone on palvelijan jäljiltä. Vaan ei ole. Huone on hohtavan puhdas ja valkoinen.

Lispector korostaa G.H:n ja ja hänen mustan palvelijansa Janairin välistä luokkaeroa. Samalla hän tuo esiin puhtaan ja likaisen välisen tematiikan, joka korostuu edelleen G.H:n löytäessä palvelijan huoneesta torakan. Valkoinen ja puhdas joutuu törmäyskurssille mustan ja likaisen kanssa ja tämän seurauksena on G.H:n elämänjärjestyksen ja psyyken hajoaminen.

Teoksen suomentanut Tarja Härkönen on kirjoittanut tämän romaanin loppuun erinomiset jälkisanat, jotka tosin kannattaa lukea vasta itse romaanin lukemisen jälkeen. Passiossa esiintyvän puhtaan ja likaisen tematiikkaa Härkönen tarkastelee Julia Kristevan kirjoitusten kautta. Tämä on erityisen mielenkiintoista, sillä vaikka itse en ole lukenut Kristevaa vuosiin sai Passio minutkin muistelemaan Kristevan ns. abjektiteoriaa.

Kristevalainen abjekti ei ole sen enempää objekti kuin subjektikaan, vaan se sijoittuu kieleen astumista (symbolista järjestystä) edeltävään tilaan. Abjekti on  luonteeltaan poissulkeva ja se vetää ihmistä kohti paikkaa, jossa merkitys katoaa. Menemättä pidemmälle Kristevan ajatteluun voidaan jo edellä mainitun avulla nähdä, että Passiossa G:H:n ajautuminen kohti jotakin arkaaista ja kaikkea järjestystä edeltävää todentaa Kristevan abjektiteoriaa.

Mielenkiintoiseksi asian tekee myös se, että Julia Kristevan teos Pouvoirs de l'horreur. Essai sur l'abjection on julkaistu vuonna 1980, kun taas Lispectorin romaani on vuodelta 1964. Lispector ei siten ole voinut saada vaikutteita Kristevalta, jolloin suureksi hämmästyksen aiheeksi nousee, miten tarkasti Lispector Passiossa tulee todentaneeksi Kristevan abjektikäsityksen pääpiirteet.

*

[Koska en omista Kristevan edellä mainitun teoksen englanniksi käännettyä laitosta Powers of Horror eksyin tässä välissä pitkäksi aikaa lueskelemaan hänen teostaan Tales of Love. Voi luoja, miten nostalgia hyökkäsi kimppuuni. Haluan elämän, jossa saan joka päivä intoilla Kristevasta.]

*

Mitä Passion torakasta pitäisi ajatella? Miksi juuri torakka?  Luettuani Passion nyt kertaalleen ajattelen, että torakka on jonkinlainen portinvartija, jossa ruumiillistuu inho ja kuvotus, joiden läpi G.H:n on kuljettava, jotta hän pääsee symbolista järjestystä edeltävään järjetäytymttömään tilaan, jossa hän subjektina voi syntyä uudestaan varustettuna tietämyksellä, jota hänellä ei ennen torakan kohtaamista ole ollut/voinut olla.

Torakka aktivoi Franz Kafkan Muodonmuutoksen (1915), jossa Gregor Samsa eräänä aamuna  herää ja huomaa muuttuneensa "suunnattomaksi syöpäläiseksi." Vastaavanlaisesta metamorfoosista Passiossa ei kuitenkaan ole kyse, vaan siinä torakka toimii välineenä ja eräänlaisena G:H:n peilinä, joka pakottaa hänet tilaan, jossa hänen on mahdollista nähdä itsensä uudella tavalla.

Monet Passion esiinnostamat kysymykset liittyvät identiteettiin. Miten olla olemassa, kun kokee sellaista, mitä ei ehkä pitäisi ollenkaan kokea? Onko ketään muuta, joka olisi kuin minä? Kuka/mikä on se minä, jota minä en tunne? Mitä on tämä kauhu, jonka taakse minun pitäisi uskaltaa nähdä, vaikka en uskaltaisi juuri nyt yhtään ja vaikka se on niin epämiellyttävää, että tekisi mieli juosta pakoon niin kovaa kuin pääsee. Tämä kauhu, jonka taakse minun on pakko pakottaa itseni näkemään, jos haluan olla juuri minä siitäkin huolimatta, että en tiedä, kuka olen.

Ja entäs jos minä lainausmerkeissä on enemmän minä kuin minä ilman lainausmerkkejä?

[m]inulla oli aina lainausmerkki vasemmalla puolellani ja toinen oikealla, jollain tavoin "ikään kuin se en olisi minä" oli laajempi kuin se että olisin ollut minä ...

Ei tunnu mukavalta olla enemmän olemassa lainausmerkeissä kuin ilman niitä, mutta kun asiaa hetken miettii on ilmiselvää, että "minä" on enemmän kuin minä. "Minä" on liike, minä on patsas.

G.H:n tiedonhalu ja seuraavat kysymykset saavat minut tuntemaan, että tässä maailmassa on ainakin joskus ollut joku, jota minä muistutan. Joku, joka on halunnut yhtä paljon tietää ja tiennyt yhtä vähän. Seuraavasta sitaatista laskeudun nirvanaan ja sulaudun osaksi Passiota.

Sillä minun on saatava tietää tämä: tunnenko minä sen mitä tunnen, vai tunnenko mitä haluan tuntea, vai tunnenko minä mitä minun pitäisi tuntea?

Ja se kauhein kysymys, jota seuraa muita kauheita kysymyksiä.  Entä jos en löydä sanoja, joilla kertoa, kuka/mitä olen ja mitä koen? Entä jos kyseisiä sanoja ei ole edes keksitty? Ja vielä: entä jos minä vain luulen olevani olemassa? Mitä todisteita olemassaolostani on loppujen lopuksi löydettävissä?

*

G.H. puhuttelee usein sinää, jota hän pitää kädestä tai päinvastoin tai jonka hän toivoisi pitävän itseään kädestä. Sinä on G.H:n entinen rakastettu, nainen, mies, ei-nainen-eikä-mies, sinä siinä, minä tässä, ihmiskunta (genero humano). Se on kaikki tämän maailman ihmiset ja kaikki ne, jotka joskus ovat eläneet. Sinä on auki.

Entä jos ihmisellä ei ole yhtään kättä, josta pitää kiinni? Siinä tapauksessa käsi on keksittävä, rakennettava tai kuviteltava. Luulisin.

Passion läpi kulkee uskonnollista kuvastoa ja yksi mahdollisuus olisikin tulkita sitä juuri uskonnon tarjoamasta kontekstistä. Minua tämä vaihtoehto ei erityisemmin houkuttanut, joten tyydyn kuittamaan teoksen uskonnolliset viitteet seuraavalla sitaatilla:

Ihminen on kristuspassio.

Jos sinä olet ihminen (oletko? jos olet, oletko varma?) ja jos minä olen ihminen (olenko, en tiedä), mekin olemme kristuspassioita. Kun tapaamme voimme tervehtiä antamalla ristiemme kolahtaa vasten toisiaan.


Passiota lukiessani mieleni teki tehdä siihen alleviivauksia vähän väliä. Päätin kuitenkin pidättäytyä, vaikka kirja omani onkin. Näin siksi, että en halua edes lyijykynällä lyödä lukkoon, mikä tässä teoksessa on minulle erityisen tärkeää, sillä haluan pitää kokemukseni Passiosta kiinnittymättömänä tulevia lukukertoja varten.

Passio on lukijansa psykoanalyysiä. Kun viimeisen sivun on lukenut, ei vielä ole lukenut mitään, sillä silloin kaikki vasta alkaa. Vain hyvin harva kirja puhuttelee niin kokonaisvaltaisesti, että siitä jää jälkiä lihasmuistiin asti.  

En uskalla suositella Passiota kenellekään, sillä sen vaikutukset saattavat olla arvaamattomia. Lispector itse kirjoittaa teoksensa alkusanoissa:

Tämä kirja on kuin mikä tahansa kirja. Mutta olisin mielissäni, jos sen lukisivat vain sellaiset ihmiset, joiden sielu on jo muotoutunut.

Ensimmäisessä lauseessa Lispector tietysti on aivan väärässä. Passio on kauimpana mistä tahansa kirjasta. Sen sijaan mitä tulee lukijan sielun jo tapahtuneeseen muotoutumiseen kannattaa Lispectorin sanat ottaa tosissaan.



Clarice Lispector: Passio - Rakkaus G.H:n mukaan (2014)
188 sivua
Portugalinkielinen alkuteos: A Paixão Segundo G.H. (1964)
Suomentanut ja jälkisanat kirjoittanut Tarja Härkönen
Kustantaja: Teos (Babel-sarja)
Kansi: Jenni Saari


Helmet-lukuhaaste, kohta 31 Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa

"Siitinhehkua paisuvain nisäin nännit" - Joel Lehtonen: Mataleena - BAR Finland 23

Luin Joel Lehtosen Mataleenan (1905) nyt ensimmäisen kerran, eikä minulla ollut sen suhteen erityisiä odotuksia. Hämmästyin kuitenkin aika lailla, kun Ossi Nymanin Röyhkeys käveli Mataleenaa vastaan. Kaikkea sitä voikin kirjallisuudessa sattua.

En väsy korostamaan vanhemman kirjallisuuden merkitystä ja siitä Mataleena antoi taas oivan muistutuksen. Kirjallisuus rakentuu kirjallisuudelle, mutta yhtä lailla vanhempi teos voi kutsua keskusteluun itsensä jälkeen kirjoitetun teoksen, kuten kävi Mataleenan kohdalla.

Mataleena ei nimestään huolimatta ole varsinaisesti kertomus Mataleenasta, vaikka toki Lehtosen teoksessa myös Mataleenan elämän päätapahtumat käydään läpi. Mataleenan tarinan kerrottuaan kertoja kuitenkin toteaa, että kyseessä on "valheellinen satu Mataleenasta ja unelma synnyinseutuni ihanassa suvessa." Enemmän Lehtosen romaani kertookin teoksesta kertojasta eli Mataleenan pojasta. Koska hänen nimeään ei teoksessa mainita kutsun häntä jatkossa yksinkertaisesti Pojaksi.

Mataleena on yhdeltä juonteeltaan Pojan kehityskertomus. Teoksen alussa hän palaa synnyinseuduilleen tapaamaan velipuolensa talossa asuvaa "hermotaudissa" makavaa, luteiden kiusaamaa Mataleenaa, jota hän kuvailee seuraavasti:

"Laiha povi tuskallisesti kohoilee ja laskee, suupielissä ovat kärsimyksen syvät, värisevät vaot ja ainoasta silmästään tuijottaa houru, itsepäinen, valitukset kieltävä epätoivo."

Poika ei ole nähnyt äitiään vuosiaan, sillä hänet vietiin äidiltään, koska Mataleenaa ei pidetty kelvollisena äidiksi. Huutolaisesta Pojan tie on kulkenut papin lesken ottopojaksi ja nyt jo aikuistuttuaan Poika palaa kotimaisemiinsa selvittämään, kuka ja mikä hän oikein on.

*

Mataleenan lisäksi Pojalla on toinenkin äiti, häntä "käsillään kantanut" metsän Ihme, "ihmisen näköinen olento ikuisten koivujen varjossa". Metsän Ihmettä kuvaillessaan Lehtonen sinkoaa kynänsä hurjaan laukkaan. Kuvaus Pojan ja metsän Ihmeen kohtaamisesta on niin vahvan tulista tekstiä, että otan tähän pitkähkön lainauksen:

Ja siihen aikaan näin minä ensi kertaa korven Ihmeen, kiihkeän intohimoisen, vihaavan, hekuman syliin hulluksi pyörtyvän, veren pisarallakaan tinkimättömän, kaipaavan ihanan ja hymyilevän, suutelemattomat huulet suudelmilla näännyttävän, säkenöivän ja rajun, murskaavan epäluuloisen ja mustasukkaisen, yksinäisyydessä kituvan ja ylpeässä vihassa tuiskien välttävän, kiroovan ja siunaavan, väristävän kylmänä ja hurjana paahtavan, pistelevän myrkyllisen ja palsamilla lääkitsevän, ijäti kostavan - se oli nainen, metsän Ihme, jonka silmät välähtelevät villin vihreinä kuten fosfori ja siitinhehkua paisuvain nisäin nännit palavat tulipunaisina kuin kaksi ketoneilikan kukkaa.

Lehtosen kieli värisee kuin kuumasta kesäpäivästä hulluksi tullut ilma. Aistimukset, joita Lehtonen luo, ovat vahvoja ja kohtalokkaan tuntuisia. Hänen sanansa herättävät eloon niin metsän Ihmeen kuin suomalaisen maaseudun peltoineen, kasveineen ja "korven kukkivine kohtuineen". Naisen ja luonnon välille paikoin kirjoittuva yhtäläisyysmerkki sisältää feministisestä näkökulmasta omat ongelmansa, mutta siitä huolimatta en voi olla ihailematta Lehtosen hurmioitunutta kirjoitustyyliä. Tekee mieli sanoa, että voi herranjumala, miten sitä joskus onkaan kirjoitettu. Kyllä on tunnetta, paloa ja liekkiä niin että ne nuoleskelevat lukijaa vielä yli sadan vuoden takaakin.

Mataleenan luonnonkuvauksissa voi myös nähdä idulla sen siemenen, jonka Johannes Linnankoski jalostaa täysiveriseksi kukkaissymboliikaksi niin ikään vuonna 1905 ilmestyneessä romaanissaan Laulu tulipunaisesta kukasta.

*

Mataleenassa kauneutta kohtaan tunnettu kaipuu yhtyy sairauden ja seksuaalisuuden 1800- ja 1900-luvun vaihteelle tyypilliseen dekadenttiin kuvaukseen.  Metsän Ihme symboloi paitsi Pojan toista äitiä ja sielua myös rakkauden ruumiillista puolta. Hän on läsnä kaikissa rakkauksissa ja lentää läpi tienoon kuin seksuaalivietin sekoittama yöpimeässä hohtava synninpunainen perhonen. Metsän Ihme on huumaava ja rajaton, sydämen "kipein sekavuus".

Äiti Mataleena taas on entinen huora, jonka värikäs elämä alkaa olla jo takana päin. Tulevaisuuden suhteen hänellä ei enää ole odotettavaa.

"Niin, keväällä ruohot jo rinnassani kukoistuvat ja silmissäni alkavat valkeat toukat elää!"

Mataleenan dekadenssin uljain ilmentymä on Poika, jolle ajatuskin elämästä normien mukaan on kauhistus. "Metsäpirun ajamaksi" itseään kutsuva Poika ei piittaa yhteiskunnan säännöistä, vaan haluaa muokata elämänsä omien arvojensa mukaan. Hän on lukenut itsensä ylioppilaaksi, mutta koulutus herättää hänessä "yhtä vähän mielen kiintoa kuin jos karhunpennulle olisi selitetty Lontoon kimeltävän kristallipalatsin ihmeellisyyksiä."

Miksi minun piti ylioppilaaksi tultuani lukea? Pitikö minun lukea? Johonkin virkaanko? Mihin? En tiennyt.

Poika on maaseduun flanööri, jonka tulevaisuus näyttäytyy hämäränä epävarmuutena ja häntä ohjaavat vaistot, jos nekään. Hänelle "hampuusi" on kunnianimi ja hän haluaa luoda oman elämänsä piittaamatta siitä, mikä on yleisesti hyväksyttyä ja arvostettua. Tässä kohtaa Mataleenan lukemistani sen sivuille astelee Ossi Nymanin Röyhkeyden päähenkilö ja mietin, että pohjimmiltaan Pojan ajatustavassa on kyse samasta asiasta, jonka parissa Röyhkeyden päähenkilö painiskelee. Mihin asti ihminen saa itse määrätä elämästään ja missä kohdin hänen on alistuttava yhteiskunnan normien edessä? Harmillisen vähän Röyhkeyttä on kuitenkaan tarkasteltu tästä näkökulmasta, koska Nymanin romaania on pääsääntöisesti luettu työnvälttelyn tematiikasta käsin. Olisikin kiinnostavaa tutkia, mitä Röyhkeydestä saisi irti "uusdekadenttisen" näkökulman kautta.

*

Poika ei löydä yhteyttä muihin ihmisiin, vaan hänen sydämessään jyllää "hillitön, kiduttava ja hätäännyttävä kaipuu,  joka on maailmalle vieras." Kehitysromaanille tyypillinen eksistentiaalinen tuska ottaa hänet valtoihinsa.

Korpi sinut synnytti, vapauden villi veri suonissasi kohisee. Mitä sulla on ihmisten kanssa?

Elämän tyhjyys tekee kuolemasta toivottavan vaihtoehdon, mutta sitäkään Poika ei voi toivoa muiden ihmisten tavoin, vaan romantisoi itsensä ja tarpeensa, kuten käy ilmi hänen Jumalalle osoittamastaan pyynnöstä: "Anna  minun kuolla humalassa ja huulillani viinalammikko." 

Mataleena aukeaa moneen suuntaan. Siinä risteilevät elämän vahvimmat voimat. Rajat luonnon ja ihmisen välillä murtuvat ja sekoittuvat. Suurimman hurmion sylistä työntyvät ilmoille kuoleman kuohuvat virrat. Elämän mielettömyydelle pakopaikan tarjoaa vain hulluus, josta käsin on mahdollista tarkastella sitä hintaa, jota elämä väsymättä ihmiseltä vaatii. Elämän todellisin luonne aukeaa Lehtosen romaanin mukaan vain marginaalissa eläville, alati yleistä järjestystä vastaan taisteleville.

Meidän hullujen elämämme on olla aina vastalause muiden elämälle ...



Joel Lehtonen: Mataleena: laulu synnyinseudulle (1998/1905)
91 sivua
Kustantaja: SKS

Teoksen alkusanat on kirjoittanut Pirjo Lyytikäinen


Bar Finland -projektiini pääset tutustumaan tästä

Emmi Nieminen ja Johanna Vehkoo: Vihan ja inhon internet

"Miks feministit on aina niin helvetin rumia"

Vuosi 1995 muistetaan siitä, että Suomi voitti jääkiekon maailmanmestaruuden. Vuosi 2015 taas muistetaan siitä, että silloin Suomeen tuli suuri määrä pakolaisia ja maahanmuuttajia, jonka seurauksena valemedia ja vihapuhe alkoivat kukoistaa ennennäkemättömällä tavalla. Raflaavasti voisi todeta, että kansa, jonka vuoden 1995 jääkiekkomaailmanmestaruus yhdisti hajosi 20 vuotta myöhemmin maahanmuuttajien äkillisesti lisääntyneen lukumäärän vuoksi ja jakaantui vihapuhujiin ja vihapuheen vastustajiin. Toki näiden kahden ryhmän väliin jää vielä kolmas porukka: hiljainen enemmistö, joka mahdollistaa vihapuheen jatkumisen.

Vihan ja inhon Internet on suuri ja painava kirja. Tarkkaan mitattuna 25 senttiä kertaa 35 senttiä, vaikka teoksen fyysistä kokoa en nyt ensisijaisesti tarkoittanutkaan. Teoksen koolla ja painavuudella kyllä on siinä mielessä väliä, että tätä kirjaa tuntuu erityisen hyvältä pitää käsissään, koska teoksen massa vahvistaa sen viestiä. Nyt ei kirjoiteta hailakalla kynällä reunahuomautuksia internetin vihapuheesta, vaan läväytetään lukijan silmien eteen koko ilmiö vastenmielisyydessään. Mistään liioittelusta tai raflaavuudesta ei kuitenkaan ole kyse, vaan vihapuhetta käsitellään juuri sellaisena ilmiönä kun mitä se on.

Kirjan tekijät Emmi Nieminen ja Johanna Vehkoo ovat tehneet vakuuttavan kirjan, jonka uskoisin saavan vihapuhesokeimmankin lukijan silmät aukenemaan. Tässä välissä on myös pakko tehdä fanityttötunnustus. Ihailen ja kunnioitan Johanna Vehkoota ja hänen tinkimätöntä tapaansa tehdä journalismia. Kun tekijä on Vehkoo ei tarvitse miettiä, onko se, mitä hän kirjoittaa totta vai jotakin tarkoitusta varten muunneltua totuuttaa. Siksi Vehkoon kirjoittamien tekstien lukeminen tuntuu erityisen hyvältä.

"Toivottavasti sut raiskataan kuoliaaksi."

Vihan ja inhon internet on sarjakuvajournalismia, joka pohjautuu vihapuheen kohteeksi joutuneiden haastatteluihin ja heiltä kerättyyn materiaaliin. Teoksen pääosassa ovat rohkeat naiset, jotka ovat joutuneet vihapuheen ja - usein seksuaalisesti latautuneen - uhkailun kohteiksi. Moni varmasti muistaakin Emmi Nuorgamin, jonka kohdalla vihapuhe ryöstäytyi valloilleen hänen blogattuaan Anttilan lelumainoksesta. Nuorgam kritisoi Anttilan mainoksessa esiintyvää jyrkkää jaottelua tyttöjen ja poikien leluihin, josta seurasi vihavyöry alatyylisine toivotuksineen. Usein vihapuheen ja sen käynnistäneen toiminnan välinen suhde on niin vääristynyt, että se vaikuttaa yhtä absurdilta kuin Samuel Beckettin tai Eugène Ionescon näytelmät.

Emmi Niemisen kuvat havainnollistavat teoksen teemaa oivallisesti. Mukana on myös aidoista vihapuheviesteistä poimittuja ilmaisuja, jotka näyttävät konkreettisesti, miten vastenmielisestä ilmiöstä on kyse. Sarjakuvamuoto tekee teoksen lähestymisen helpoksi ja toivon mukaan se saa tarttumaan tähän kirjaan nekin, jotka muutoin vierastavat tietokirjallisuutta.

Teoksessa käsitellään vihapuheen eri muotoja, joita ovat mm.

- musta pr (kohteen maineen vahingoittaminen disinformaatiolla),
- doxaus (kohteen henkilötietojen etsiminen ja luvaton julkaisu),
- uhkailu ja painostaminen joko yksityisesti tai julkisesti,
- muodollinen häirintä (esim. kohteen mustamaalaaminen viranomaiskanteluilla tai tämän työnantajaan yhteyttä ottamalla) sekä
- yhteistyökumppanien häirintä ja painostaminen (esim. kohteen ammattitaidon kyseenalaistaminen, uhkailut kanteluilla ja oikeustoimilla).

Lisäksi Vihan ja inhon internet tarjoaa työkaluja, joihin tarttua, kun joutuu vihapuheen kohteeksi. Teoksessa on kuvattu myös keskusteluja vihapuheen kohteeksi joutuneen ja vihapuhujan välillä.

"Tommosilta pitäs repiä kohtu vittuun ettei pääsisi lisääntymään."

Vaikka vihapuhe ei koskisi juuri sinua henkilökohtaisesti vaikuttaa se joka tapauksessa elämääsi siten, että vihapuhe vaientaa (pääasiassa) naisten, naisoletettujen ja vähemmistöjen halua osallistua julkiseen keskusteluun. Se ottaa haltuunsa julkista tilaa pyrkimällä työntämään sieltä pois kaikki ne, joiden mielipiteitä vihapuhetta käyttävät eivät hyväksy.

Moni on Vihan ja inhon internetin  mukaan jo vaiennut vihapuheen pelossa. Tämän vuoksi meistä jokaisen pitäisin tukea vihapuheen kohteeksi joutuvia, sillä hiljaisuudella tuemme vihapuheen harjoittajia. Tässä on sellainen kohta, jossa tunnen miten pulssi nousee. Miten on niin vaikea tajua, että hiljaisuus on hyväksymistä? Luin vähän aikaa sitten tutkimustuloksesta, jonka mukaan suomalaiset ovat varsin epäempaattista kansaa. Siitäkö se  hiljaisuus juontaa juurensa? Asia ei kosketa, jos se ei kosketa henkilökohtaisesti. Näin kaikenlainen kiusaaminen saa jatkua ja rehottaa, vaikka yhdessä voisimme tehdä siitä lopun.

Vihapuheilmiön ongelmallisuuttaa lisää se, että poliisi harvoin käynnistää edes esitutkintaa, kun sille vihapuheesta raportoidaan.  Koska vihapuhe kohdistuu pääsääntöisesti naisiin ja naisoletettuihin päätyi vihapuhetta tutkinut työryhmä viime vuonna suosittamaan, että "sukupuoli lisättäisiin viharikosten koventamisperusteeksi lakiin."

Kyse on myös ennen kaikkea tasa-arvosta, sillä naiset joutuvat vihapuheen kohteeksi huomattavasti miehiä useammin. Naisen kohdalla vihapuheen "perusteeksi" riittää hänen sukupuolensa. Miehiä sen sijaan ei juuri koskaan häiritä ensisijaisesti sen vuoksi, että he ovat miehiä.

Vihan ja inhon internet on kiistämättä viime vuoden tärkeimpiä kirjoja. Astrid Lindgrenin kirjassa Veljeni Leijonamieli Joonatan keskustelee pikkuveljensä kanssa siitä, miten on asioita, jotka on tehtävä, vaikka ei oikein uskaltaisikaan, koska muutoin "ihminen ei ole ihminen vaan vain rikkahippunen." Haluatko sinä olla rikkahippunen?  Oletko valmis hyväksymään sen, että vain tiettyjen äänenpainojen käyttäjät saavat sanansa julki ja muut ovat pelosta tai jostain muusta syystä hiljaa? Jos et ole, join the club!



Emmi Nieminen ja Johanna Vehkoo: Vihan ja inhon internet (2017)
147 sivua
Kustantaja: Kosmos


Muissa blogeissa:
Mitä luimme kerran (klik)
Sivutiellä (klik)
Kirjojen keskellä (klik)

Elina Sana: Isän sota

Elina Sana (s. 1947) on arvostettu tutkija, toimittaja, ihmisoikeustaistelija ja tietokirjailija. Teoksestaan Luovutetut - Suomen ihmisluovutukset Gestapolle (2003, WSOY) hän sai tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon.

*
Isän sodassa Elina Sana tutkii omaa henkilöhistoriaansa ja etsii vastausta siihen, miksi hänen sotaan lähtenyt isänsä Jyrki Kolkkala oli sodasta palatessaan muuttunut mies, joka käyttäytyi tavalla, jolla Jyrki ennen sotaa ei koskaan olisi käyttäytynyt.

Mitä Jyrkille sodassa tapahtui? Tätä kysymystä Elina  pyrkii selvittämään Jyrkin sotapäiväkirjojen kautta.

Isä ja tytär pääsevät teoksessa ääneen vuorotellen. Elina omien muistojensa ja Jyrki sotapäiväkirjojensa kauta. Tuloksena on yhdistelmä, jossa kohtaavat paitsi kaksi eri maailmaa myös kaksi eri Jyrkiä.

Jyrki Kolkkala toimi sodassa saksankielen tulkkina ja hänen sotapäiväkirjansa ovat paikoin hyvinkin pikkutarkasti ja huolella kirjoitettuja - jopa niin, että lukiessa alkaa ihmetellä, millä ajalla hän on ehtinyt kaiken kirjoittamansa muistiin merkitsemään. Elinan isä taas on arvaamattomia raivonpurkauksia saava mies, joka miinoittaa kodin ilmapiirin säännöillään ja kontrollitarpeellaan.

Kun on lukenut Jyrkin sotapäiväkirjat tuntuisi ihmeeltä, jos kaiken niissä kuvatun kokenut mies olisi täysissä hengen voimissa. Samalla esiin nousee yleisempi kysymys siitä, miten ylipäänsä kukaan voi selvitä sodasta järjissään. Jyrkin tilanteen tukaluutta lisäsi vielä se, että hän siirtyi jatkuvasti joukkueesta toiseen, eikä hänellä siten ollut sotakaverien yhteishenkeä taustatukenaan.

*

Siihen asti, kun Elinan veli asuu kotona Elina pitkälti välttyy isänsä raivolta, mutta veljen muutettua pois hänestä tulee isän agressioiden ja määräysten ensisijainen kohde. Kun isän raivo eräänä päivänä yltyy fyysiseksi ja hän huitaisee Elinaa hiilihangolla tämä juoksee kellariin hakemaan kirvestä ja uhkaa tappaa isänsä.

Myöhemmin Elina tosin pohtii, että menikö kaikki todellisuudessa sittenkään niin.

Ehkä olin vain kuvitellut sen kauhean iltapäivän, kellarinoven, kirveen ja avaimen naksahduksen. Ehkä olin vain niin kovasti toivonut, että kykenisin tappamaan isäni, että pääsisin rauhaan hänen kiusaamiseltaan.

Elinan muistojen rinnalla isän sotapäiväkirjat ovat subjektiivista kovaa faktaa. Niihin on kirjattu sodan aikaiset tapahtumat sellaisina kuin isä ne koki. Isän tunteista päiväkirjat eivät juurikaan kerro, vaan hänen muistiinmerkintänsä ovat yleisluonteeltaan toteavia.

*

Isän sotapäiväkirjoista hahmottuu puhutteleva kuva suomalaisten ja saksalaisten joukkojen yhteistyöstä jatkosodassa. Itse en ole tästä aihepiiristä aiemmin lukenut, joten Isän sota tarjosi tästä aiheesta paljon uutta mielenkiintoista tietoa. Myös ajautuminen Lapin sotaan välirauhan solmimisen jälkeen nousee sotapäiväkirjoissa esiin elävänä ja herättää monia kysymyksiä siitä, mitä yksilön kannalta merkitsi se, että henkilö, joka vielä eilen oli samalla puolella olikin jo tänään vihollinen. Teoksen lopussa Elina Sana pohtii isänsä suhdetta natsiaatteeseen ja päätyy näkemykseen, että isä oli kevytnatsi, joka mahdollisesti pyrki Lapin sodassa tietoisesti välttämättään taistelua saksalaisia vastaan.

Elinan lapsuusaikojen kuvaukset tuovat esiin  yhteiskunnallisen kahtiajaon herraväkeen ja työläisiin sekä kielen merkityksen luokkarajojen ylläpitäjänä. Elinan perhe on ns. parempaa väkeä, mutta se ei tarjoa suojaa sille häpeälle, jota Elina isänsä vuoksi tuntee. Elinan henkinen pahoinvointi kasvaa teini-iässä ja alkaa purkautua kapinointina koulussa sekä uhmana isän mielivaltaisia sääntöjä vastaan. Olohuoneessa on aikapommi - isän sotamuistojen kori, jota ei saa lähestyä kukaan muu kuin hän itse.

Elinan perheessä kyse on aina myös vallankäytöstä. Pitkään vallankahvassa on isä, joka pakottaa muut perheenjäsenet noudattamaan määräyksiään. Elinan veli livahtaa kuviosta ulkomaille ja äiti taas on yleensä töissä silloin, kun isä saa raivokohtauksiaan. Kun Elina huomaa, että  hän itsekin pystyy käyttämään valtaa on kokemus juovuttava ja saa Elinan nousemaan isäänsä vastaan. Isän sairastuttua on Elinan äidin vuoro käyttää valtaa ja niin hänestä, kirjoja rakastavasta kirjastotädistä tulee nainen, joka inhoaa miestään. Kulissit pitävät edetlleen, mutta perheen sisällä äiti kohtelee isää "kuin jotain vierasta, vastenmielistä esinettä." Loppujen lopuksi sota ei vie Elinalta pelkästään isää, vaan myös äidin, jota hän tämän käytöksen vuoksi ei enää kykene rakastamaan.

Arvoitukseksi jää, missä määrin isän myöhempään käytökseen vaikutti sota, missä määrin taas hänen ankeat lapsuudenkokemuksensa. On pakko hyväksyä, että moniin kysymyksiin lopullisia vastauksia ei ole saatavilla. Isän sodassa Elina Sana panee itsensä ja oman tunne-elämänsä peliin tavalla, jonka tinkimättömyys suorastaan kauhistuttaa. Sodan jättämät jäljet ovat pitkät ja vaikka ne paikoin häipyvät näkymättömiin palaavat ne taas myöhemmin näkyville entistä syvempinä uurteina.



Elina Sana: Isän sota  (2017)
337 sivua
Kustantaja: Siltala

"Kukit mustaa, yhä ohuempaa ihoa" - Tiina Lehikoinen: Multa

Multa on järisyttävä kokemus.

*

En yhtään tiedä, mitä tapahtuu kun alan kirjoittaa Tiina Lehikoisen runokokoelmasta nimeltä Multa. Olen lykännyt tästä kokoelmasta kirjoittamista, koska minusta on usein tuntunut kuin siitä kirjoittaessani astuisin sellaiseen intiimiin pyhään, jossa olen väistämättä meluisa vieras.

Oikeastaan toivoisin, että voisin löytää yhden ainoan sanan, joka pitäisi sinällään kaiken sen, mitä tämän kokoelman lukeminen minussa herätti.

Niin vahvaa sanaa ei kukaan ole vielä keksinyt.

*

Silmissäni on tämän kokoelman välissä olevia mustia sivuja.

Sivun ja savun välillä vain yhden kirjaimen ero. Sivut muuttuvat suruksi, suru savuksi. Suru on melkein sumua.

Multa kertoo siitä, miten ihminen hapertuu ja vähitellen jättää itsensä. Miten se kaikki, mikä on tehnyt hänestä  hänet lakkaa olemasta ja miten ihmisestä tulee päivä päivältä enemmän kuori, jonka sisällä hänen määränsä vähenee. Ja miltä se tuntuu, kun on itseään vähä vähältä jättävän ihmisen läheinen. Ja miltä se tuntuu, kun ei voi tehdä mitään läheisen auttamiseksi, kun hän menee yhä pidemmiksi ajoiksi omiin mustiinsa. Ja miltä se tuntuu, kun on pakko hyväksyä, että jo ihan lähellä on päivä, kun läheinen ei enää ollenkaan löydä tietään takaisin.

*

Lehikoinen kirjoittaa niin pysähdyttäviä lauseita, että jään seisomaan keskelle sivua ja yritän kahmia niitä taskuihini.

missä olet nyt? minkä pimeän reunalla?

Maailma kiertyy pimeän sotkuiseen syliin tänään taas tiukemmin kuin vielä eilen. Sieltä ei palata kertomaan, missä on käyty, mitä nähty ja koettu. Se on kamalan tuntemattoman aluetta. Täydellisen yksinäistä ja yksityistä vyöhykettä, jota me kaikki kannamme mukanamme. Se on musta hevonen, jonka kavioista lähtee uhkaava ääni ja suusta paha löyhkä, eikä sillä voi ratsastaa kukaan. Musta hevonen, jonka harjaan sormet tarttuvat kuin se edustaisi toivoa, vaikka se on pelkkä Kharon, joka vie meistä jokaisen vuorollaan viimeiseen maahan.

Sanat jäävät eteiseen kuin kengät, jotka sinä riisut kun käyt peremmälle. Sinä "muistisairas ruumio", joka "kukit mustaa, yhä ohuempaa ihoa." Minä kehotan sinua käymään pöytään, mutta sinä et enää muista, mikä on pöytä. Sinun katseesi on kauhua täynnä, enkä voi sitä mitenkään lieventää. Sinä olet mennyt minulta. Olet mennyt elämältä ja ennen kaikkea itseltäsi.

Olet vielä hetken odotussali. Junat eivät ole kulkeneet enää pitkään aikaan.

*

Ihosi on neilikkaa ja ruusua. Päivä päivältä enemmän neilikkaa. Sitä neilikan lajia, joka lasketaan esittelykuntoon laitetun ruumiin rintamukselle.

Kun sinä sanot jotakin. Kun suustasi tulee jotakin sellaista, jonka tulkitsen äänteiksi, minut valtaa hullu riemu. Jospa sittenkin vielä. Mutta sinä menet pois. Sinä menet takaisin. Sinä viet sanojesi palat mukanasi ja näen miten sinua sattuu. Sinä et pysty kivustasi kertomaan. Minä en pysty sinua auttamaan. Kukaan ei pysty. Ei edes lääketiede.

Sinun nyrkkisi on kysymysmerkin piste.

Minä täytyn kauhusta, kun sinua katsellessani ymmärrän, että niin kauan kuin meillä on sanoja meillä on siltoja. 

*

Lehikoisen sanat naulitsevat. Ne pysäyttävät paikoilleen niin, että kun taas lähtee liikkeelle jalkapohjista jää nahkaa siihen, missä on seisonut. Tämän kokoelma kietoo alastomuuteensa, jossa vuodenajat kulkevat. Kiertävät kehää rytmissä,  jonka tahtdissa unohdus kasvattaa voimiaan.

Puhut talvea, en tunne vielä sen valoa

Pohjoinen valo, maalarin valo, jota kohti huone hitaasti liikkuu. Välillä nopeammin. Huone imeytyy kohti pohjoista, kohti tuntemattoman laakson tuulia.

Tuuli.
Tuli.
Tuulen tuli.

*

Kaikkein koskettavinta tässä kokoelma on se, mikä on kaikkein konkreettisinta. Miten valtaviksi kasvavatkaan aluspaitojen niskalaput, joihin ihmisen nimi kirjoitetaan, jotta hän saisi pukeutua omaansa, vaikka hän ei ole tuntenut omaansa enää pitkiin aikoihin.

still life without life
että valkoista tulee siitäkin
valkoista tulee kaikkialta, vaatteesi viikataan
ja heitetään jätesäkeissä varastoon,
muoviset ruhot,
aluspaitojen niskalappuihin kirjailtu nimesi
tarkoittaa eri huoneita eri vuosina,  olet ehtinyt asua
niin monessa paikassa

*

Sanoin sen jo, mutta sanon uudestaan.

Multa on järisyttävä kokemus.





Tiina Lehikoinen: Multa (2016)
95 sivua
Kustantaja: Poesia


Helmet lukuhaaste, kohta 24 Surullinen kirja

Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus

Ottaen huomioon, miten paljon olen pitänyt Alice Munron kirjoista, olen lukenut häntä huomattavan vähän. Miksi näin on, en tiedä itsekään. Vaikuttaa siltä, että Munro ihan kuin itsestään siirtyy lukupinossa alemmas.

Blogiaikana olen Munrolta lukenut vain hänen romaaninsa (!) The Lives of Gilrs and Women (klik) ja ennen blogiaikaa tilastojeni mukaan kokoelmat Liian paljon onnea ja Julkisia salaisuuksia. Viha, ystävyys, rakkaus oli yksi vuoden 2017 hyllynlämmittäjäkirjoistani, mutta niin vaan vuosi kului ilman että tulin siihen tarttuneeksi. On lähinnä surkuhupaisaa, että minulle tuli valtaisa halu lukea tämä kokoelma heti vuoden vaihduttua ja niinpä aloitin Viha, ystävyys, rakkauden uudenvuodenpäivänä 2018.

Viha, ystävyys, rakkaus kulki mukanani myös matkalla ja luin sitä niin hotellihuoneessa, kahvilassa kuin lentokoneessakin, mikä ei titentkään ole ihanteellisin tapa lähestyä tätä kirjaa. Rikkoisasta lukutavastani huolimatta Munron teos onnistui tekemään minuun vaikutuksen - joskaan kokoelman kaikki novellit eivät ole yhtä vahvoja.

Tälle kokoelmalle on tyypillistä aikahypyt ja ei-kronologisuus. Usein Munro kuvaa novellin aluksi  lyhyesti joko menneisyyteen tai nykyaikaan sijoittuvaa tapahtumaa, josta tehdään vuosien hyppy eri aikakauteen - novellin aloituksesta riippuen joko novellihenkilöiden tulevaisuuteen tai menneisyyteen.   Eri aikatasoille sijoittuvat kuvaukset resonoivat keskenään kiinnostavasti ja niiden väliin jäävät vuodet toimivat kuin arvoituksellinen peili, joka ei tarkkaa kuvaa näytä, mutta antaa ymmärtää.  Monissa novelleista on polttopisteessä ihmissuhteet ja erityisesti parisuhteet sekä täyttymättä jääneet halut, joiden suhteen novellihenkilöt saavat uuden tilaisuuden, mutta jotka siitä huolimatta jäävät usein toteutumatta. Elämä, kuten Pilari ja palkki -novellin päähenkilö Lorna joutuu tajuamaan ei välttämättä tulekaan tarjoamaan hartaasti odotettua ratkaisevaa käännettä.

Monesti Munro lyö lukijaa suorastaan nuijalla päähän, kuten novellissa Lohtu, jossa kerrotaan aluksi, miten Nina tulee kotiinsa tennistunnilta, mutta jo seuraavalla sivulla todetaan hänen aviomiehestään:

Mutta hänen [Ninan] ulkona ollessaan Lewis oli kuollut. Totta puhuen hän oli tappanut itsensä.

Munro on mestari luomaan hyvin vähin sanoin täyteläisiä henkilöhahmoja, jotka luonteenpiirteineen ja puutteineen vaikuttavat hyvin tutuilta ja tunnistettavilta. Lukiessa on fiilis, että Munro on vahvasti henkilöhahmojensa puolella ja silloinkin kun näiden teot ovat vähemmn mairittelevia hän kohtelee heitä lempeällä ymmärryksellä. Lempeää on  myös Munron feminismi, vaikkakin sen lempeyden sydämestä löytyy tiukka ja toisinaan myös riemastuttavan ilkikurinen sydän, kuten novellissa Nokkoset, jossa kaksi naista sen sijaan, että he toteuttavaisivat "lisääntymishuumaa" ja omistautuisivat äidinvaistoilleen keskustelevat Simone de Beauvoirista, jota heidän miehensä eivät kerrassaan voi ymmärtää.

Meidän miehemme eivät olleet lainkaan samalla aaltopituudella. Kun me yritimme virittää heidän kanssaan keskustelua samoista aiheista, he sanoivat: "Mutta sehän on vain fiktiota" tai "Kuulostat ihan filosofian alkeiskurssilta.

Viha, ystävyys, rakkauden novelleissa avioliitot kitisevät kuin rasvaamattomat saranat ja houkutus vastata vihreämmäksi uskotun ruohon kutsuun saattaa käydä vastustamattomaksi. Erityisen ansiokkaasti Munro nyrjäyttää tätä tematiikkaa, kun kaksi hoitokodin asukasta löytävät toisensa novellissa Se mitä muistetaan. Rakkaus ei katso aikaa, paikkaa, ikää eikä muistia. Samassa novellissa Munro ottaa esiin muistamisen problematiikan ja näyttää, miten joskus toiveista saattaa tulla muistoja, joiden todenperäisyyttä ei ole enää myöhemmin elämässä mahdollista tavoittaa. Vielä pidemmälle hän vie muistamiseen ja unohtamiseen liittyvät kysymykset kokoelman päätösnovellissa Karhu tuli vuoren takaa.

Suosikikseni tässä kokoelmassa nousi sen ensimmäinen novelli Viha, ystävyys, riiaus, rakkaus, häät, jossa Munro käyttää näkökulmatekniikkaa äärimmäisen onnistuneesti kertomalla kaikki novellihenkilöille tapahtuvat tärkeimmät asiat jonkun muun kuin heidän itsensä näkökulmasta. Kertoja on tässä novellissa kuin kameralla zoomaava valokuvaaja, joka ensin näyttää henkilöstä lähikuvaa, mutta häivyttää sen jälkeen kuvattavansa taustalle, kunnes näyttää hänet uudessa valossa ihan toisen kameran linssin läpi. Novelli sisältää maukkaita väärinkäsityksiä, jotka eivät estä rakkautta ottamasta omaansa. Tosin rakkaus lienisi tässä yhteydessä turvallisinta kirjoittaa lainausmerkkeihin.

Nipvet-blogissa on menossa novellihaaste (klik), jossa novelleja voi peukuttaa eri syistä ja peukutan nyt Viha, ystävyys, riiaus, rakkaus, häät -novellia sen näkökulmatekniikan vuoksi.


Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus (2002)
398 sivua
Englanninkielinen alkuteos: Hateship, frienship, courtship, loveship, marriage (2001)
Suomentanut: Kristiina Rikman
Kustantaja: Tammi (Keltainen kirjasto, pokkarit)



Helmet-lukuhaaste, kohta 15 Palkitun kääntäjän kääntämä kirja
Kristiina Rikman on erinomainen suomentaja, joka on saanut työstään useita arvostettuja palkintoja

Sinun laillasi harmiton - Rowan Hisayo Buchanan: Harmless like you

Ostin Rowan Hisayo Buchananin romaanin Harmless like you, koska viehätyin sen kannesta. Kuvassa olevan nuoren naisen katse on kiehtova. Siinä on kuvattuna monta päällekkäistä tunnetilaa, enkä pääse selvyyteen, mikä niistä on vallitsevin. Lisäksi naisen katse tuntuu kommunikoivan ihan erityisellä tavalla teoksen otsikon kanssa, joka jo itsessään viittaa useampaan suuntaan. Kirjan kantta tuijottaessani jouduin jonkinlaisen lumouksen valtaan ja niinpä poistuin kirjakaupasta tämä teos mukanani.

Harmless like youn alku on tyrmäävä:

'Yukiko Oyama?' I dropped my half-raised hand to my side. "You're expecting me. I've come about your husband's estate.'
'Come in,' my mother said. If she recognised my features, she showed no sign.

Tähän pieneen vuoropuheluun tiivistyy paljon. Tapahtumat sijoittuvat Berliiniin, jossa Yukiko asustelee ja jonne hänen poikansa Jay on tullut häntä tapaamaan hankkiakseen allekirjoituksia virallisiin papereihin isänsä eli Yukikon ex-miehen kuoleman jälkeen. Samalla käy ilmi, että Yukiko ja Jay eivät ole nähneet toisiaan vuosikausiin ja että Yukiko ei aluksi edes tunnista poikaansa. Siitä, miten tähän tilanteeseen on päädytty kertoo Buchananin romaani sekä Yukikon menneisyyteen sijoittuvasta että Jayn nykyajan näkökulmasta käsin. Näkökulmien vaihtelusta seuraa, että lukija saa Yukikosta jatkuvasti sellaista tietoa, josta Jayllä ei voi olla aavistustakaan ja jota minun ainakin teki mieli päästä Jaylle kertomaan, jotta hän voisi paremmin ymmärtää, miksi asiat menivät, kuten ne menivät.

Kun Yukiko oli teini-ikäinen hänen vanhempansa muuttivat takaisin Japaniin, mutta hän itse päätti jäädä yksin Amerikkaan. Tästä syntyi omanlaisensa eksistentiaalinen kauhu, jota korosti se, että Yukikon lapsena omaksuvat perinteiset japanilaiset elämänarvot joutuivat lopullisesti törmäyskurssille länsimaisen elämäntavan kanssa. Yukiko asusteli ystävänsä ja tämän äidin varsin epäsovinnaisessa perheessä, joka tarjosi hänelle vapautta, jonka kaltaista hän ei ollut aiemmassa, varsin tarkkaan kontrolloidussa elämässään kokenut.

Käännekohdaksi Yukikon elämässä muodostuu hänen kokemansa voimakas taide-elämys, jonka myötä hän tiedostaa yhä selvemmin oman taiteilijankutsumuksensa. Tie taiteilijaksi on kuitenkin pitkä ja matkalla kohti taiteilijuutta Yukiko ajautuu epäterveeseen ihmissuhteeseen, jota määrittävät hänen miesystävänsä toistuvat väkivaltaisuuden puuskat.

Buchanan tuo esiin taiteen merkityksen Yukikolle kiinnostavalla tavalla myös sijoittamalla hänestä kertovien lukujen alkuun värien määrittelyjä, jotka  vievät tarinaa omaa osaltaan eteenpäin ja "keskustelevat" kyseisten kappalaiden kanssa. Esimerkiksi näin:

1969, Raw Umber
Umber from Umbria, as in the new earth of Italian mountains. It is the colour of a fur coat rarely worn, the oak bar in the Plaza, coffee dried to the bottom of a cup.

Jay kantaa itsessään Yukikon elämässään tekemien ratkaisujen jälkiä, jotka ilmenevät mm. kummallisina pyörtymiskohtauksina, joiden saamiseksi hallintaan hän hankkii terapeuttinsa suosituksesta kissan, Celesten.  Jay on onnellisesti naimisissa, mutta lapsen syntymä muuttaa paljon ja hän joutuu huomaamaan, että hän ei kykene rakastamaan lastaan. Jayn vaimo taas ei voi sietää Celesteä. Elämä puristaa ja Jay on vaarassa joutua kokonaan eksyksiin.

*

Yukikon elämää määrittävät itseviha ja arvottomuuden tunne. Lyödyksi tuleminen tuntuu hyvältä ja avaa yhteyden häneen itseensä. Kun hän löytää kunnon miehen ja tulee äidiksi hän kaipaa väkivaltaista ex-miesystäväänsä Louta, jonka kanssa hän jakoi edes kivun.

With  Lou at least they were both failures. [...] At least, the communion of pain united them. A hand smashing against a cheek was at least a shared endeavour.

Äitinä Yukiko on ansassa. Osa elämää, joka on hänelle ahdistavaa ja vierasta ja jossa lapsi vaatii häneltä jatkuvasti huomiota ja rakkautta, joita hänellä ei ole eväitä antaa. Elämää, jossa hänen miehensä on loputtoman kärsivällinen ja Yukikon tarpeet huomioon ottava. Se vaan ei riitä. Mihinkään.

Harmless like you osoittaa, miten vaikeasti taiteilijan ja äidin roolit ovat yhteensovitettavissa. Jaystä tulee Yukikolle kauhistuttava este. Vaativa muukalainen, joka estää häntä tekemästä sitä, mikä on hänelle tärkeintä elämässä.

Romaanin vahvan alun jälkeen keskiosa tuntui hieman laimealta, mutta teoksen loppuosaa lukiessani tunsin, miten kyyneleet tekivät jatkuvasti tuloaan. Miksi elämän pitää olla niin vaikeaa? Miksi hinta, jonka Yukiko joutuu maksamaan siitä, että haluaa omistautua taiteelleen, on niin järkyttävän suuri?

Buchananin romaani on täynnä hiljaista feminismiä, jonka maltillisuus on paikoin suorastaan kammottavaa. Se synnyttää halun huutaa. Se synnyttää halun tehdä kyltin ja lähteä heiluttamaan sitä kadulle. Se synnyttä halun olla hyväksymättä ja itkeä silmät päästään.

Harmless little girls like you - as if being unable to strike back was a virtue.

Miksi naisten pitäisi olla vaarattomia ja näkymättömiä, osa hiljaista massaa?  Miksi Yukikon unelmien toteuttamisen hintaa joutuu maksamaan hänen poikansa?

Teoksen loppu, jossa palataan Yukikon ja Jayn kohtaamiseen Berliinissä teoksen nykytasolla on emotionaalisesti hurjaa luettavaa. Äidin ja pojan kohtaamisessa vuosien toisistaan erossa elämisen jälkeen Buchanan nostaa pääosaan diabetesta sairastavan, 17-vuotiaan kuoleman portteja jo kolkuttelevan kissa-Celesten, josta tulee symbolinen tulkki Yukikon ja Jayn välille. Se tuntuu samalta kuin olisi elänyt lasipurkissa, jonka kansi on vihdoin avattu.

Harmless like you tarjoaa lukuisia kutkuttavia tulkintamahdollisuuksia ja mm. aiemmin mainitsemiani Yukikosta kertovien kappaleiden alkuun liitettyjä värimäärittelyjä olisi kiinnostavaa tarkastella lähemmin osana Yukikon tarinaa. Buchananin romaani jätti minut voimakkaaseen liikutuksen tilaan, jota täyttivät monet elämäni risteyskohdat. Olisiko sittenkin pitänyt valita toisin? Onko mitään enää tehtävissä?

Harmless like you jää mieleen kasvamaan.



Rowan Hisayo Buchanan: Harmless like you (2017/2016)
305 sivua
Kustantaja: Sceptre


Tästä romaanista on kirjoittanut myös Elegia (klik)

Helmet-lukuhaaste kohta 40, Kirjassa on lemmikkieläin

En tunne häntä, olen hänen kanssaan vain naimisissa - Fiona Barton: Leski

Minusta on viime vuosina kehkeytynyt varsin huono jännityskirjallisuuden lukija. Syynä tähän on se, että kyseinen kirjallisuus on usein tarina- ja juonikeskeistä, jotka taas ovat niitä kirjallisuuden tyyppipiirteitä, joita en kirjallisuudesta erityisesti hae. Poikkeuksia toki aina löytyy ja iloinen asia on, että näitä poikkeuksia on löytynyt nimenomaan suomalaisesta jännityskirjallisuudesta. Mainittakoon tässä yhteydessä esimerkiksi Jari Järvelän Metro-sarja sekä Lauri Mäkisen 50/50.

Toisinaan kuitenkin tunnen halua koukuttua johonkin kirjaan niin, että en malttaisi jättää lukemista kesken. Tähän fiilikseen jännityskirjallisuudella on tarjota runsaasti ehdokkaita. Kun joulunpyhinä halusin maata sohvalla toinen käsi suklaarasiassa ja uppoutua tarinaan valitsin luettavakseni Fiona Bartonin jännärin Leski, jonka sain Bazar-kustannukselta joululahjaksi. Kiitos lahjasta Bazar!

Leski kertoo ihan tavallisesta avioparista, jonka tavallisuuden takaa paljastuu kammottavia asioita. Glen ja Jean ovat onnellisesti naimisissa ja heidän onnensa auvo olisi täydellistä, jos pariskunta onnistuisi saamaan lapsen. Glenillä ei kuitenkaan ole kuin muutama laiska siittiö ja niin lapsihaaveet jäävät toteutumatta. Pariskunta lohduttautuu tukeutumalla toisiinsa, eikä elämä ole lapsettomuudesta huolimatta hassumpaa.

Tapahtumat alkavat eskaloitua kun käy ilmi, että Glen käy lapsipornosivuilla ja lisäksi häntä syytetään pikkutytön sieppaamisesta. Sehän on tietysti puhetta vaan kaikki. Ilkeiden ihmisten panettelua ja virusten kautta Glenin tietokoneeseen työnnettyjä lapsipornokuvia. Niin Jean ainakin haluaa uskoa. Ehkä Glen on oikeassa vakuuttaessaan viattomuuttaan, sillä poliisikan ei onnistu löytämään todisteita hänen syyllisyydestään ja niin Glen kävelee oikeussalista ulos vapaana miehenä. 

Mutta mitäpä jos Glen on sittenkin syyllinen? Se on ajatus, jota Jean ei haluaisi mieleensä päästää, mutta jota hänen ennen pitkää on mietittävä ja varsinkin sen jälkeen, kun Glen kuolee tapaturmaisesti.

*

Bartonin tarina imaisi mukaansa ja se täytti mainiosti koukuttautumisen tarpeeni. Teos etenee eri näkökulmien kautta ja tapahtumia tarkastellaan vuorotellen Jeanin eli lesken, poliisin, toimittajan, siepatun tytön äidin ja Glenin näkökulmista. Ajallisesti tarina liikkuu vuosissa 2007-2010.

Fiona Barton on pitkän linja toimittaja ja hänen toimittajantaustansa on ollut suureksi hyödyksi hänen kirjoittaessaan tätä jännäriä. Näin jopa siinä määrin, että omassa luennassani ydintarina tahtoi jäädä sen varjoon, mitä Barton tuo esiin toimittajien työtavoista ja moraalista. Kun Glenistä tulee epäilty on mediasirkus valmis. Toimittajat päivystävät Glenin ja Jeanin kotitalon pihalla ja käyvät koputtelemassa ovelle ja vaatimassa haastatteluja. Näin syntyy vähitellen tilanne, jossa enää oleelliselta ei vaikuta Glenin syyllisyys tai syyttömyys, vaan otsikoiden fonttikoko.

Barton kuvaa, miten toimittajat tekevät enempi vähempi kyseenalaisia sopimuksia ja maksavat palkkioita saadakseen yksinoikeuden kirjoittaa sen kaikkein mehukkaimman jutun. Viis moraalista, viis totuudesta, viis yhtään mistään muusta kuin siitä, että juttu myy. Kuva lehtitalojen ja toimittajien maailmasta ja arvoista on synkeä. Parasta materiaalia on suurin inhimillinen hätä, joka muunnetaan lukijakäyrät nousuun johtavaksi etusivujutuksi. Teoksen moraalista synkkyyttää lisää vielä se, että kadonneen tytön äiti oivaltaa varsin nopeasti markkina-arvonsa lehtibisneksen avainhenkilönä.

Bartonin romaanissa ei ole kasapäin ruumiita tai toinen toistaan kuvottavampia kauheuksia, vaan Barton luottaa perustarinaansa sisältyviin koukkuihin ja niiden vastenmielisiin piirteisiin, jotka saavat lukijan ahmimaan hänen tekstiään.



Fiona Barton: Leski (2017)
366 sivua
Englanninkielinen alkuteos: The widow
Suomentanut: Pirkko Biström
Kustantaja: Bazar
Arvostelukappale

Tiina Raevaara (toim.): Voiko se olla totta?

"Tässä on nyt tällanen magneettikenttä sängyn alla, joten ei ihme että sinä nukut huonosti."

Jotensakin edellä mainittuun tapaan lausui eräs Tietäjä käydessään vuosia sitten erään vanhemman tuttavani kotona tutkimassa, miksi tämä nukkuu huonosti. Mitään perusteluja Tietäjällä ei tietenkään väitteelleen ollut, mutta  hän tunsi ja vaistosi, että joku outo magneettikenttä oli tuttavani sängyn alla. Kun ihminen on epätoivoinen, hän turvautuu helposti epätoivoisiin keinoihin ja uskoo todeksi, mitä kummallisimpia väittämiä. Tuttavani sängyn alta magneettikenttä onneksi oudosti katosi ja hän alkoi taas nukkua hyvin ilman että hänen olisi tarvinnut siirtää sänkyä toiseen huoneeseen.

Tiina Raevaara on toimittanut mainion kokoelman nimeltä Voiko se olla totta? Skeptisiä näkökulmia nykymenoon, jossa järjen ja tieteen avulla ammutaan alas erilaisia uskomuksia ja totuuden vääristelemisen muotoja. Teoksessa esiteltyjä aihealueita ovat mm. kriittisen ajattelun tärkeys, lääke"tieteelliset" huijaukset (vaihtoehto- ja uskomushoidot), psyykkinen manipulointi, taikuus, paranormaali, ennusmerkit ja yliluonnollinen.

Tunne peittää usein alleen järjen ja erityisen hyvin tämä pitää paikkansa nykyisinä totuudenjälkeisinä aikoina. Informaatiota on tarjolla valtavasti ja on työlästä ottaa selville, mikä tieto on luotettavaa ja mikä ei. Asiaa hankaloittaa edelleen se, että ihminen on taipuvainen omaksumaan tietoa, joka vahvistaa hänen jo omaamiaan käsityksiä ja näkökantoja. Raevaara kiinnittää teoksen alkusanoissa huomiota somekupliin, joissa "kommunikaation nopeus on suurta verrattuna perinteiseen viestinnän tapoihin. Nopeus tuottaa kertautuvuutta, joka vahvistaa kuplaa enemmän kuin oikean elämän hidas kommunikaatio." Somen algoritmit puolestaan pitävät huolen siitä, että ne tyrkyttävät meille nettihistoriamme perusteella tietoa, joka vahvistaa niitä käsityksiä, jotka meillä asioista on jo entuudestaan. Nämä ilmiöt eivät ole vältettävissä, jos some-elämässä haluaa olla mukana ja kukapa ei haluaisi. Sen vuoksi niiden tiedostaminen on erityisen tärkeää.

Pidän itseäni suht järjellisenä ihmisenä, enkä liene kaikkein helpoimpia huijattavia. Tästä huolimatta huomaan aina välillä, että erinäiset uskomukset pitävät minuakin otteessaan ja joudun erityisesti pyristelemään, että en anna niille valtaa. Näin käy mm. silloin, kun äitini kertoo, että lintu lensi taas ikkunaan, joten jotakin kamalaa on tapahtumassa tai että hän näki enneunen. En pysty vakuuttamaan häntä siitä, että edellämainitut "ennustukset" eivät ole missään tekemisissä sen kanssa, mitä tulevaisuudessa tulee tapahtumaan. Äitini perustelee uskomuksiaan mm. sillä, että aina ennenkin ikkunaan lentävä lintu on edeltänyt pahan tapahtumista. Mitäs siihen sanomaan. Järjellä on joskus mahdotonta vaikuttaa tunneperäiseen.


"Terveysbisneksen intresseissä on tehdä meistä kaikista sairaita"

Terveyteen liittyvä humpuuki on rahakasta bisnestä, joten ei ihme, että monenmoiset totuudet ja ihmelääkkeet sen alueella kukoistavat. Totuus asiasta vaikuttaa kuitenkin olevan vielä häikäilemättömämpi kuin mitä olen osannut edes kuvitella. Erityisen ikävältä tuntui lukea mm. siitä, että vanhuksille syötetään paljon turhia ja/tai päällekkäisiä lääkkeitä, joista osa ei tutkimusten mukaan edes sovellu vanhemmille ihmisille. Vaan mitäs siitä, taas kilahti kolikko kirstuun.

Kaikista tässä teoksessa mainituista humpuukin muodoista pidän vaarallisimpana juuri terveyteen liittyviä epämääräisiä väitteitä. Näin varsinkin silloin, kun lääkäri on tietoisesti tai tiedostamattomasti mukana totuuden vääristelyssä. Kärsin muutama vuosi sitten kummasta vaivasta, joka teki vasemmalla jalalla astumisesta hankalaa. Tuntui kuin jalkapohjassa olisi ollut jokin piikki tai verisuoni liian kireällä. Ensimmäinen lääkäri käski voimistella. Toinen lääkäri määräsi tulehduskipulääkkeitä. Kolmas lääkäri totesi, että eiköhän tuo aikanaan mene ohi. Oletan, vaikka ei pitäisi, että lääkäreillä on lähes absoluuttista tietoa siitä, miten jokin vaiva parannetaan. Ei ole, vaikka he ehkä niin antavat ymmärtää. Työterveyshuollon piirissä olen oppinut luokittelemaan lääkäreitä sen mukaan, kuka kirjoittaa aina ensimmäiseksi särkylääkkeitä ja antibiootteja (=vältettävät lääkärit) ja kuka taas katsoo oireita useammasta näkökulmasta (=suosimani lääkärit).

Voiko se olla totta? -kirjaa lukiessa huomasin, että useampiakin humpuukin muotoja olen onnistunut välttämään vaistonvaraisesti. Mitäköhän tästä pitäisi ajatella, sillä onhan vaistoon uskominen varsin epätieteellistä puuhaa sekin. Joka tapauksessa, kun eräs ystäväni hurahti NLP:hen ja yritti saada minua parantamaan elämänlaatuani NLP-harjoitusten avulla en lähtenyt mukaan, koska minusta koko homma vaikutti aika epäuskottavalta. Toinen tuttavani taas löysi lapsensa allergiaan avun homeopatiasta ja itsekin mietin, voisiko homeopatiasta olla apua. Erinäisten tarkemmin tutkimattommien ainesten nauttiminen kuitenkin herätti siinä määrin epäilyistä, että en koskaan päätynyt homeopaatin vastaanotolle.

Kolmas ilmiö, joka Voiko se olla totta? -teoksessa nostetaan esiin ja johon olen suhtautunut epäillen on psyykkinen debriefing eli katastrofin jälkeinen jälkipuinti. Se järjestetään nykyisin hyvinkin nopeasti ihmisille, jotka ovat olleet osallisena traumaattisessa tapahtumassa. Jälkipuinnin vaikuttavuudesta ei kuitenkaan ole tieteellistä näyttöä. Itse olen epäillyt sitä sen vuoksi, että en usko tämän menetelmän hyödyttävän ollenkaan kaikkia, koska ihmiset prosessoivat vaikeita kokemuksiaan eri tavoilla. Lisäksi olen kokenut debriefingin jonkinlaisena deus ex machina -ratkaisuna, jonka nähdään automaattisesti poistavan/lievittävän stressiperäisen tapahtuman jälkiseurauksia. Tämä vaikuttaa kovin mekaaniselta lähestymistavalta vaikeisiin asioihin.

On masentavaa, että joku väärä ja käytännössä yhtään mihinkään perustumaton väite voi lähteä hyvinkin nopeasti leviämään ja muuttua matkalla totuudeksi, jonka kumoamiseen tarvitaan paljon tutkimusta ja työtunteja. Tiede on hidasta ja sen avulla voidaan kumota kaiken maailman totuuksia vasta jälkijunassa. Minulle yksi oleellisimmista kysymyksistä on: mistä tiedän, että tiedän? Jos tähän kysymykseen ei löydy vastausta on syytä epäillä tietämisensä perusteita.

Samanaikaisesti kuitenkin myönnän, että oikeastaan kaikki suuremmat päätökset elämässäni olen tehnyt intuitiooni luottaen. Olen myös lukenut tutkimuksesta, jonka mukaan juuri komplisoiduissa ratkaisuissa intuitio on järkeä luotettavampi päätöksentekoväline. En tiedä, miten luotettava kyseinen tutkimus ja sen tutkimustulos on. Olipa miten tahansa niin Voiko se olla totta? -teoksen lukemisen pitäisi olla kansalaisvelvollisuus.


Tiina Raevaara (toim.): Voiko se olla totta? - skeptisiä näkökulmia nykymenoon
227 sivua
Kustantaja: Tähtitieteellinen yhdistys Ursa ry


Ks. myös Hannan kirjokannen juttu klik

Tabu kantaa hyllynlämmittäjiä

Kuinka usein menet kirjakauppaan ajatellen: ostanpa muutaman kirjan, jotka laitan hyllyyn odottelemaan, josko niiden vuoro joskus tulisi? Itse en ole tehnyt niin koskaan, vaan jokainen ostamani kirja on ollut ns. pakko saada. Siksi onkin kummallista, että joka vuosi hyllyyn kertyy yhä uusia teoksia, jotka saavat kaikessa rauhassa pitää kirjahyllyjäni lämpimänä ilman että häiritsisin niiden rauhaa ryhtymällä lukemaan niitä.

Ongelmaan on onneksi ratkaisu tai ainakin osaratkaisu. Sen nimi on hyllynlämmittäjähaaste, jonka lanseerasivat ensimmäistä kertaa vuosi sitten Sivumennen-podcastin vetäjät Jonna Tapanainen ja Johanna Laitinen. Keräsin innolla 12 kirjaa ja olin varma, että ne nyt ainakin tulisivat luettua, kun ne on ihan haasteeseen mukaan otettu. Vaan kuinkas kävi? Ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä, mutta meni sentään vähän siihen suuntaan, sillä valitsemistani kirjoista sain viime vuoden aikana luetuksi kuusi.

Hyllynlämmittäjän tittelistään joutuivat vuonna 2017 luopumaan:

Linn Ullmann: Siunattu lapsi (klik)
Yukio Mishima: The Sailor who fell from Grace with the Sea (klik)
Osamu Dazai: No longer human (klik)
Don DeLillo: Putoava mies (klik)
Cristina de Stefano: Oriana Fallaci - Nainen ristitulessa (klik)
Rosa Montero: The Delta Function (klik)

Niin DeLillo-fani kuin olenkin lukemistani hyllynlämmittäjistä potin räjäytti Yukio Mishiman The Sailor who fell from Grace with the Sea.

Hyllynlämmittäjästatuksestaan pitivät kynsin ja hampain kiinni seuraavat:

Svetlana Aleksijevits: Tsernobylistä nousee rukous
Samantha Harvey: The Wilderness
Christa Wolf: Kassandra
Eimear McBride: A Girl is a Half-Formed Thing
Vladimir Nabokov: Invitation to a Beheading
Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus

Näistä kuudesta lukemattomasta tein pesämunan tälle vuodelle ja valitsin niiden seuraksi kuusi uutta teosta, jotka ovat:

Timo K. Mukka: Tabu
Imogen Binnie: Nevada
Susan Sontag: Musta aurinko (joka samalla on yksi uskollisimmin hyllyjäni lämmittänyt teos)
Clarice Lispector: Passio
Marina Abramovic: Walk Through Walls
Chris Kraus: Torpor


Ihmisen lukumieli on totta tosiaan kummallinen, sillä vaikka en onnistunut lukemaan Munron teosta Viha, Ystävyys, rakkaus koko vuoden 2017 aikana, aloin lukea sitä heti 1.1.2018. Sittemmin olen jo lukenut sen loppuun, joten enää ei ole kuin 11 hyllynlämmittäjää jäljellä. Helppo nakki (ainakin tässä vaiheessa vuotta).

Etsimässä isää, jonka jalat oli eri maissa - Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Vuoden ensimmäisenä esikoisromaanina minulla on ilo ja kunnia esitellä Anna-Liisa Ahokummun teos Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa (jatkossa: VSKS), jonka Gummerus lähetti minulle joululahjaksi. Samalla haluan kiittää Gummerusta tästä hienosta joululahjasta.

Heti ensimmäiseksi tekee mieli todeta, että VSKS on hyvin valmis esikoisromaani ja tämän sanottuani huomaan ihmetteleväni, miksi määrettä "valmis" käytetään yleensä vain esikoisromaanien yhteydessä. Eikö toisen ja kolmannen teoksen kohdalla ole aivan yhtä oleellista se, ovatko ne valmiita vai eivät? Oikeastaan niinkin, että esikoisromaania helposti luetaan erityisen luupin läpi ja tarkastellaan, että onko siitä nyt ihan varmasti romaaniksi. VSKS:ta sitä on mitä suurimmassa määrin ja sen vuoksi saatan kytkeä pois päältä ns. esikoisromaanintarkastelufiltterin.

Okei. Myönnän. Kirjan nimi vaikuttaa hieman suureelliselta ja teennäiseltäkin ja kummastelin sitä aluksi. Ahokummun romaanin luettuani voin kuitenkin todeta, että nimi sopii tälle kirjalle erinomaisesti, sillä siinä summautuu tämä teos oleellisella tavalla. Lisäksi nimellä on vahva etukäteistunnelmaa luova voima.

VSKS kertoo perhostutkija Max Halmasta, joka jäljittää isäänsä, josta hän ei juuri muuta tiedä kuin että tämä oli saksalainen sotilas, joka taisteli Suomessa jatkosodan aikaan. Äitikin on Maxille jäänyt paljolti vieraaksi ja tämän kuoltua Max ajautuu etsiskelemään tietoa sukujuuristaan. Omaa historiaansa esiin kaivaessaan Max löytää äitinsä häpeän ja isän, jolla on "toinen jalka toisessa maassa." Suomalaisnaisten ja saksalaissotilaiden välisten suhteiden käsittelystä tulee ensimmäisenä mieleen Paavo Rintalan romaani Pojat (1958) sekä Mikko Niskasen Rintalan romaaniin perustuva elokuva, jonka loppukohtauksessa nuori Vesa-Matti Loiri juoksee itkuisena junan (ja äitinsä) perässä. Yksi suomalaisen elokuvahistorian ikonisimmista kuvista on syntynyt.  Muutoin en olekaan tähän aihepiiriin juurikaan kirjallisuudessa törmännyt, joten Ahokummun romaanin aihevalinta on tervetullut.

VSKS alkaa Viktor Stanislauksen nekrologilla ja rakentuu kolmentoista sinfoniaksi nimetyn luvun kautta. Tapahtumia kuljettavat sota-aikaiset päiväkirjamerkinnät, Maxin muistiinpanot, eri henkilöiden välinen kirjeenvaihto, saksalaissotilasta kotonaan 1940-luvulla majoittaneen miehen haastattelu sekä Maxin ja Viktor Stanislauksen välinen tapaaminen. Ahokummun romaanissa on avaruutta ja tilaa tarinalle kasvaa ja sinfoniasta toiseen siirrytään samanlaisella välttämättömän tuntuisella luontevuudella kuin perhonen vaihtaa muotoaan munasta toukaksi ja toukasta koteloksi, kunnes teoksen lopussa se on aikuinen, joka tietää, mitä ei aiemmin olisi voinut kuvitellakaan tietävänsä.

Ahokummun kerronta on koruttomasti vahvaa ja tekstistä löytyy tarkemmin määrittymätöntä uhkaa, joka paikoin saa suorastaan karmivan luonteen. Romaanissa siirtymät ympäristöstä toiseen ovat suuria ja sujuvia, ja tutuiksi tulevat niin pohjois-suomalaisen pikkukylän elämänmenon moraalinen ahtaus kuin eurooppalaiset konserttilavatkin. Ajallisesti teoksessa kuljetaan 1940-luvulta 1980-luvun puoliväliin. Silmiinpistävää on, että vaikka Max kokee teoksen kuluessa henkisesti hyvin suuria asioita ei hänen tunnereaktioitaan juurikaan kuvata suoraan, vaan lukija kokee ne enemmänkin oman itsensä kautta.

Ahokumpu käyttää taiten hyväkseen perhossymboliikkaa ja tuntemattomalta vaikuttavan perhoslajin tunnistamisyritykset kasvavat kuvaksi Maxin omasta elämäntilanteesta. Tapa, jolla tämä symboliikka huipentuu teoksen lopussa on nerokkuudessaan häikäisevä ja monin verroin syvempi kuin mitä ensilukemalta saattaa vaikuttaa.

Elämällä on salaisuutensa, eikä se kaikkia niitä suostu koskaan luovuttamaan. Ahokummun taitavasti rakennettu tarina kätkee sekin sisäänsä mojovan yllätyksen. Maltillinen ja loppuun asti balansoitu kerronta sekä kielellinen viettelevyys varmistavat, että Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa on itseään suurempi romaani, joka jää resonoimaan lukijassaan.



Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa (2017)
175 sivua
Kustantaja: Gummerus
Arvostelukappale



Helmet-lukuhaaste kohta 41 Valitse kirja sattumanvaraisesti
(sattumanvaraisuus toteutui sitä kautta, että tämä kirja tupsahti postilaatikkooni yllättäin)

Simppelisti parhaat vuonna 2017

Carsten Krogstrup: Enola Gay Memorial (2015)

Tässä tulevat listat parhaista vuonna 2017 lukemistani kirjoista.

Tämäntapaisten listojen tekeminen on ihanaa ja samalla ihan kamalaa, koska aina on enemmän tarjokkaita kuin mitä voi ottaa mukaan. Vuonna 2017 lukemani kirjat olen luetellut tässä.

Perusteluina listauksessani toimivat lainaukset bloggauksistani.

Runot:

Tomi Kontio: Saattaa, olla (2017, Teos)
"Nämä runot eivät riisu lukijaltaan pelkästään vaatteita. Alastomuus ei näiden runojen kohdalla ole tarpeeksi. Ei sinne päinkään. Kontio napittaa ihon auki. Ihmisten yhteisen ja täysin yksityisen ihon, sen pienimmän nimittäjän ja ihon napitkin ovat ihoa ja niiden nappien lävet. Ajattelen, että ne napit ovat rintakehässä, lähellä sydäntä ja että kylkiluut ovat suojaluut. Röntgenkuvissa täynnä murtumia."

Henriikka Tavi: Esim. Esa (2007, Teos)
"Lukiessani Tavin runoja kieli vie suuren osan huomiostani ja jossakin vaiheessa huomaan olevani sukujuhlissa, joissa on vieraita tätejä ja setiä hyvää päivää hauska tutustua. Ojennan käteni tervehdykseen yhä uudestaan, sanon nimeni mielestäni selkeällä äänellä ja se toinen vastaa olevansa esim. Esa, miten miellyttävää."

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina (1978, Tammi)
"Vuosisadan rakkaustarina muistuttaa rakkautta siinä mielessä, että se on hyvin kestävää laatua. Sen terävyyteen ja tärkeyteen ei ajan hammas pysty ja sen voi lukea yhä uudestaan. Se on luonteeltaan niin yksityinen, että muuttuu täysin yleiseksi. Se antaa luvan puhua suoraan myös niistä rakkauden puolista, joista ennen Märtan teosta ei oltu niin suoraan julkisesti ääneen puhuttu."

Kotimainen kauno:

Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu (2013/1964 Gummerus)
"Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu on raaka ja kaunis. Sen maailmassa rajat ihmisten ja eläinten välillä ovat horjuvia. Elämä retuuttaa molempia, raahaa pitkin pakkaskylmää pihamaata ja painaa alemmas ja potkaisee, mutta ihminen ja eläin nousevat. Synnyttävat elleivät kuole. Joskus ihmisen ja eläimen huudosta ei tiedä, onko kyseessä syntymän vai kuoleman ääni."

Jaakko Yli-Juonikas: Jatkosotaextra (2017, Siltala)
"- kun en tiedä, mikä täs on totta ja mikä ei
- onks sil sit välii?
- niin no ei kai sil sillee
- aika nostalgist ajatella, että faktan ja fiktion vois erottaa
- rupesit sit puhuu politiikkaa"

Satu Taskinen: Lapset (2017, Teos)
"Lapset on humanismi. Se on ihmisen osa, taivallus ja yritys elää. Sen ilmeessä on kaikuja Pentti Saarikosken herkimmistä runoista. Se sytyttää lukijassaan vastaansanomatonta lämpöä, inhimillisyyttä ja kohtuulllisuutta. Se läikkyy vasten rintalastaa. Se kasvaa ja laajenee vastarinnaksi nykyistä talousjärjestelmien hallitsemaa kulutuselämäntapaa vastaan. Se vakuuttaa, että sinussa minussa meissä on jo kaikki, jos vaan uskallamme pysähtyä ja kysyä."

Ulkomainen kauno:





Muriel Spark: The Driver’s Seat (1970, Penguin)
"The Driver's Seat on hullun erikoinen kirja....."

Yukio Mishima: The Sailor who fell from Grace with the Sea (1994/1965, Vintage)
"Mishiman tekstin aistivoimaisuus on hurjaa. "Sailori" on samanaikaisesti pienieleinen ja valtaisan dramaattinen teksti, joka sisältää brutaalia väkivaltaa sekä antaa ymmärtää vielä paljon pahempaa olevan tulossa."

Angie Thomas: Viha jonka kylvät (2017, Otava)
"Kirjojen tarpeellisuusasteikolla Viha jonka kylvät on ylintä luokkaa. Se ei puhu pelkästään nuorille, vaan ihan kaikille."





Novellit:

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja (2017, Siltala)
"Kun totean kirjaa lukiessani parikymmentä kertaa ääneen: kirosanakuinka hyvä tämä on, niin se tarkoittaa suomeksi: kirosana kuinka hyvä tämä on. Uraanilampun kohdalla näin pääsi käymään."

Roxane Gay: Difficult women (2017, Corsair)
"Difficult women ei ole mukavaa luettavaa ja juuri sen vuoksi se todellakin kannattaa ja pitää lukea."

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (2017, Aula&Co.)
"Berlinin kertomukset ovat kuin asuinhuoneisto, jonka epäjärjestys perustuu täydellisen harkitulle järjestykselle. Lukijana olen jatkuvasti valppaana, sillä (kuvaannollisesti ilmaisten) kylpyhuoneesta saattaa milloin tahansa löytyä sänky ja tyynyn alta kananmunia. Berlinin kyky keikauttaa tarinaansa yllättävillä tavoilla on paitsi taitavaa myös äärimmäisen hurmaavaa ja hän tekee sen jotenkin niin helpon tuntuisesti ja varmoin ranneliikkein, että sitä huomaa olevan ihailusta yhtenään ihan moilasena."

Omaelämäkertatyyppinen kirjallisuus:

Chris Kraus: I love Dick (2016/1997 Serpent's Tail)
"Tällaisia kirjoja minä rakastan. Rakastan niin, että suupielistä valuu sylkeä ja kuolaa.
Tällaisista kirjoista minä tuleennun niin, että ihooni tulee rakkuloita, jotka vuotavat visvaa, joka saa peruspenisten omistajat pistämään päänsä Lain pensaaseen."

Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen (2016, Siltala)
"Tästä romaanista tekee erityisen hienon kokemuksen paitsi Jani Toivolan rehellisyys, myös hänen tapansa suhtautua eteen tuleviin vastoinkäymisiin. Hänellä on myös suuri kykyä kohdata muut ihmiset ja olla sillä tavalla nöyrä, että muilta oppiminen tulee mahdolliseksi. Jani Toivola puhuu paljon myös pelosta ja siitä, miten sille ei saa antaa valtaa, sillä pelko on kuin vuorivillaa, joka eristää muista ihmisistä. Pelon vastakohdaksi kirjoittautuu rakkaus, josta "kaikki hyvä elämässä alkaa." "

Jeanette Winterson: Why be happy when you could be normal? (2011, Jonathan Cape)
"Why be Happy on Jeanetten matka itsekseen läpi olosuhteiden, jossa hän on adoptioäidilleen jatkuvasti vääränlainen ja tämä muistuttaakin usein, että paholainen sai hänet valitsemaan lapsen väärästä kehdosta. Jeanetten ensimmäinen "virhe" oli hänen sukupuolensa, sillä Mrs Winterson olisi mieluummin adoptoinut poikalapsen."



Esseet:

Ta-Nehisi Coates: Between the World and Me (2015, The Text Publishing Company)
"Coates kirjoittaa vaikeista ja kipeistä asioista. Hän osoittaa, miten amerikkalainen unelma on rakennettu mustien sorron kautta ja miten se on elimellinen osa tätä Unelmaa, jossa rodun oletetaan olevan osa luonnonjärjestystä. Rasismi, kirjoittaa Coates, on "äitiluonnon viaton tytär". Rasismin lapsi on rotu, joka toimii mekanismina, jolla valkoinen hegemonia oikeutetaan yhä uudestaan ja jonka avulla sitä ylläpidetään."

Koko Hubara: Ruskeat tytöt (2017, Like)
"Jotkut kirjat muuttavat maailmaa. Ruskeat Tytöt on sellainen kirja."

Roxane Gay: Hunger  (2017, HarperCollins)
"Gay ei päästä lukijaansa helpolla, mutta miksi pitäisikään. Kevyttä höttöä on tarjolla joka puolella, mutta Hungerin kaltaisia piinaavan yltiörehellisiä teoksia tulee vastaan vain harvoin."

Jaakko Yli-Juonikas: Jatkosota-extra

Tässä blogitekstissä kerron, mistä on kyse Jaakko Yli-Juonikkaan teoksessa Jatkosota-extra. Tapojeni vastaisesti en kirjoittele niitä näitä hieman sinne tai tänne päin, vaan absoluuttisen vodkatotuuden tästä kirjasta.

Kun kumminkin haluat tietää, että mitä mieltä olen Jatkosota-extrasta niin olkoon menneeksi. Kyseessä on paras vuonna 2017 lukemani kirja. Vai onko? Väistelinkö monimutkaisempaa argumentaatioa nostamalla Jatkosota-extran kepinnokkaan? Tiedä häntää ja tassua.

Ensimmäiseksi huomioni kiinnittyy Yli-Juonikkaan romaanin iltapäivälehtityyppiseen ulkomuotoon. Alunperin ostinkin tämän romaanin sisustuselementiksi, mutta jostakin kumman syystä, joka on itsellenikin arvoitus, kävi niin, että tulin lukeneeksi tämän romaanin.

Kuvittele tähän kohtaan jotain kuvia ja katso niitä.

*

Kirjassa puhutaan huomattavassa määrin perussuomalaisista, joista riittääkin huomattavassa määrin puhumista. Heillä kun silleenniinku tuo meno tiedät kyllä mitä tarkoitan

Juot ja katselet eduskunnan pöytiin
Salaa vilkaiset ...
Päivästä päivään levoton PIIP tekee itsestään marttyyrin

Hetkinen hetkinen attenzione, mikäs saha se nyt täällä rupes soimaan?

RUOTUUN!

- joo semmonen persunäytelmä
- joo aika monelt kantilt
-  joo siis repeilin
- no älä
- joo siis niinku kelasin, että jos noi tyypit vaihtais Sofokleen näytelmien henkilöihin, niin mikä dimensio siit olis tuloksena
- no älä tai sit ihmiset vois korvata harjaamisharjoilla heko heko heko

Duetto:
Siis harjaamaan harjaamaan joka aamu sännätään
ja kun päivä ohi on niin harjan kanssa kännätään

RUOTUUN!

- kun en tiedä, mikä täs on totta ja mikä ei
- onks sil sit välii?
- niin no ei kai sil sillee
- aika nostalgist ajatella, että faktan ja fiktion vois erottaa
- rupesit sit puhuu politiikkaa
- mä mitään
- mut joo kyl mäkin nauroin sille yhelle nettikommentoijalle, joka käytti ittestään nimee Omituisten POTUSten kerho
- nii pieni on tuskallisen usein suuri
- heko
- näkyillään

RUOTUUN!

- oli siin kyl aika pirusti jengii
- paljo tutui
- sanoisin, että yhteiskunnan kermanekka oli vaarassa valua yli äyräidensä
- mää kyl tykkäsi
- niin määki

Bää! Bää! Bää!

- nyt muistinki, et vessapapru on lopus
- ei sentään alus heko
- täs ny mistään laivoist puhuta hekompi heko
- ei muute ollu merisäätä Yli-J:n kirjas
- ei muute ollu
- varmaan unohtu
- joo
- mäyräkoira vetoo, ett jos Yli-J. kuuli ton niin sen seuraavas kirjas merisää on alkulausees
- silee- vai karkeekarvanen?

RUOTUUN!

- mitä nää sanosit jos ryhtysin kirjalokkariks?

- mitä sää nyt semmost?

- noku nää tahtosin jottai täst Yli-J:n kirjast lausuu

- kylmää ny tota miättisin viäl kauhia paljo. Mitä sää sit siit sanosit?

- no sanosin vaik et:

1. Jatkosota-extra alkaa kiitoksilla, jotka yleensä on tapana laittaa teoksen loppuun. Kiitoksissa erityisen kiinnostavaa on se, että Jaakko Yli-J. mainitsee niissä Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaaren teoksena, joka on häntä inspiroinut. Kyseinen teos sattuu minulla olemaan parhaillaan kesken ja olen jumittunut sen puolenvälin paikkeille, mutta voin jo tässä vaiheessa todeta, että Jatkosota-extra etenee huomattavasti liukkaammin kuin mitä tekee Pynchonin romaani. Tosin sekään ei ole mitenkään vaikeasti lähestyttävä teos, mutta on joutunut väistymään aivan liian monta kertaa jonkun muun teoksen edeltä. Se tuntuu siltä kuin olisin sorkkinut painovoiman lakeja.

2. Heti sivulla 15 mieleeni tuli Jonathan Lethemin äskettäin lukemani teoksen Orpojen Brooklyn päähenkilö Lionel Essrog, joka sairastaa Touretten syndroomaa. Tässä kohtaa alan jo miettiä, että jos jengiä tulee tätä vauhtia mukaan voidaan pian puhua senkaltaisesta tungoksesta, joka on tullut tutuksi ihmisten jonottaessa ilmaisia ämpäreitä.

36. Yli-J kirjoittaa kaikesta ja tässä mielessä hänen romaaninsa ottaa paikkansa jostakin kohtaa alenevaa polvea ketjusssa Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolemasta nykypäivään ja veikkaan, että tähän samaan lankaan tulee asettumaan myös Miki Liukkosen O, jonka olen aloittanut, mutta en lopettanut.

9 3/4. Kauko Sademiehen katoamisesta voisin mainita jotain, mutta teen sen myöhemmin. Sama koskee Mannereimin ja Stalinin välistä kirjeenvaihtoa, ks. ns. Suvilahti -32 (kansio)

666. Sanasto: maahantunkukriittiset, valhalla-aholaiset, siirtoloiset jne.

6. Joku häikkä tapahtunut. Lukujen numerointi a) on sekaisin b) heittää häränpyllyä c) kokeellista naurua naurava hymiö nauraa parhaiten

2017. Jatkosota-extra sisältää suunnilleen kaikkea ja kuka tietää (räpylää pystyyn, jos tiedät), mitkä teokseen upotetut ns. dokumentit ovat totta ja mitkä taas fiktiota, joka luonnollisesti kuvastaa hyvin sitä, että asioilla on tapana mennä sekaisin

7. Otsikoiden ja tekstien yhteensopimattomuus, blogit ja blogikommentit, hullunimiset maalaukset (miks kirjassa on maalauksia? Ota kantaa. Allekirjoita kansalaisadressi)

100 (v. Suomi). Tyylilajit, oman tekstin kääntäminen englanniksi ja sen kääntäminen takaisin suomeksi google-kääntäjällä (luulen ma, en siis tiedä, kuten moni mukaan ei tiedä juuri mitään #hallitus)

33. haarautuvan tarinan  borgesilaisesta kaapista puutarhasta ulostulo

8.asiasanahakemisto sivut 483-9, nuotit (en nyt jaksa tarkistaa kuinka monta sivua)

112. Jatkosota-extran sisäiset viittaukset teoksen sisällä ja Jaakko Yli-J:n teosten kesken

13. Totuus Antero Rokasta (isompaa fonttia nyt toimituskunta ja räikeämpää keltaista kanteen!)

*

- täh? josset ny kumminkaa rupeis

- ai miks en rupeis
- no siks kirjalokkariks
- juu emmä taira
- hyvä.





Jaakko Yli-Juonikas: Jatkosota-extra (2017)
669 sivua
Kustantaja: Siltala


Jatkosota-extrasta on blogattu myös Tekstiluolassa (klik)


Helmet-lukuhaaste kohta 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa

Runohaaste 2018 - #runo18

Kun vanha runohaaste on saatu loppuun on uuden haasteen aika.

Vuoden 2017 #runo100 -haasteessa luettiin Suomen  juhlavuoden kunniaksi itsenäisyyden ajan runoutta. Nyt avataan ovet paitsi Eurooppaan  myös koko maailmaan.

#runo18 -haasteessa voi lukea mitä runoja tahansa. Haaste alkaa tämän postauksen julkaisemisen hetkestä ja päättyy 31.12.2018, jolloin julkaisen koostepostauksen, johon jokainen voi linkittää/luetella lukemansa kokoelmat.

Matkan varrella olen suunnitellut julkaisevani väliaikapostauksia, jotta pääsemme kertomaan toisillemme, miten haaste etenee.

Haasteeseen ovat tervetulleita niin  kirjabloggarit kuin kaikki muutkin runouden ystävät. Oaallistuminen tapahtuu niin, että ilmoittaudut mukaan haasteeseen tämän postauksen kommenteissa tai blogini somekanavissa:

- twitter: @readerwhy
- Facebook: https://www.facebook.com/Readerwhydidimarryhim/
- Instagram: readerwhy

Haasteen päätteeksi jokainen julkaisee "oman" runon, joka muodostetaan luettujen runokokoelmien nimistä ja jota kukin voi halutessaan täydentää omilla sanoillaan. Luettujen runokokoelmien nimet tulee kuitenkin erottaa selvästi kokonaisuudesta esimerkiksi lihavoimalla tai kursivoimalla.

Jos toteutustavassa on epäselvää, niin hihkaiskaa heti!

#runo18 -haasteen myötä toivotan kaikille blogini lukijoille erinomaisen runoisaa uutta vuotta!

Voiko ajatus todella olla omani,

jos en ajattele sitä juuri nyt?

Rae Armantrout: Kunhan sanon (Poesia)